Annanko 10-vuotiaan lopettaa kaikki liikuntaharrastukset?

Ei lapselle pidä väkisin hankkia harrastuksia vanhempien mieltymysten mukaan. Sun lasta ei kiinnosta ohjattu liikunta, that`s it. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä testattu temppukerhoja, paini, tanssi, yleisurheilu, uinti, jalkapallo. Mikään kömpelö lapsi ei ole, koululiikuntaa sujuu. Huippuhyvä ei ole missään lajissa, mutta kaikissa pärjää OK.

Ap

Ei tietenkään liikunnan tarkoitus ole olla hyvä,vaan siitä kuuluu saada hyvä olo ja hyvä mieli.

Nykyään vanhemmat suorittavat kovasti kuka mitäkin ja suorituttavat lapsiaankin. Meidän lapsi harrastaa mitä tahtoo enkä ole ottanut stressiä edes hänen harrastamattomuudestaan. Saatikka mistään liikuntasuosituksista. Huolehdin että käy koulua, syö ja nukkuu hyvin. Vapaa-aikanaan tekee asioita joista itse tykkää. En ole nähnyt asiassa mitään ongelmaa.

Miksi pitää edes kysyä antaako luvan lopettaa? Miksi pakottaisit lapsen sellaiseen mistä hän ei pidä, kun voit antaa harrastaa sellaista mistä hän pitää?

Vierailija kirjoitti:

Viisivuotiaasta alkaen on etsitty sopivaa ja mieluisaa liikuntaharrastusta lapselle. Vaihdettu kerran tai kaksi vuodessa kun ei ole halunnut jatkaa. Nyt taas aivan toivottoman vaikeaa pakottaa lasta harkkoihin. Eikä osaa sanoa mitä haluaisi tilalle. Muita ei-liikunnallisia harrastuksiaan rakastaa. Onko teistä OK jättää liikunta pois kun ei ole siitä kiinnostunut? Hyötyliikuntaa tulee koulumatkoilta mutta ei juurikaan pihapeleistä tms. koska myöskään ne ei kiinnosta.

Ei ole ok jättää liikuntaa pois, yki liikuntaharrastus on lapsella oltava.

Mites te vanhemmat, näytättekö hyvää esimerkkiä liikkumalla itsekin?

Ekana lapsi voisi miettiä, tykkääkö enemmän joukkue- vai yksilölajista. Jos ei esim viihdy isommassa porukassa, saattaa silti tykätä itsekseen tehtävästä lajista, johon ei muiden suoritukset vaikuta. Tykkääkö enemmän harrastaa sisällä vai ulkona ja mitä lajeja siinä lähistöllä on valittavissa.

Ja ei muuta kuin hiki pintaan! Hyvä yleiskunto tulee jatkossa auttamaan opiskeluissa, työssä jne

Tavallaan ymmärrän ap:n huolen. Minulla ei ollut lapsena ohjattuja liikuntaharrastuksia ja nyt aikuisena olen sohvaperuna. Kaikkia aktiivisesti ja vapaaehtoisesti aikuisena liikkuvia yhdistää lapsena ohjatuissa harrastuksissa hankittu peruskunto. Minulla sitä ei ole ja liikunta on todella vastenmielistä. Minua ei lapsena kiinnostanut etsiä kiinnostavaa liikuntamuotoa eivätkä vanhempani "halunneet pakottaa". En aikuisenakaan "pakota" itseäni liikkumaan. On todella tärkeää puhua lapsen kuullen liikunnasta positiivisesti. Lenkille ei ole "pakko lähteä". Tietenkin aikuisena olen itse vastuussa omasta liikunnastani, mutta monesti mietin, olisiko se helpompaa, jos olisi liikunnallista taustaa lapsuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Liikkua voi, vaikka sitä ei erikseen "harrasta"

Olen samaa mieltä. Ei liikkumisesta tarvitse tehdä mitään virallista harrastusta liittymällä urheiluseuraan tai menemällä kansalaisopiston kurssille. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani parhaat liikuntakokemukset liittyvät varmaankin siihen että pelasimme kavereiden kanssa kesäisn jalkapalloa läheiselle hiekkakentällä ja talvella pelasimme jääkiekkoa minimivarusteissa (maila, hokkarit, kiekko, joillakin saattoi olla polvisuojat) ulkojäällä. Ei minulle tullut mielenkään että minun olisi pitänyt liittyä johonkin paikalliseen urheiluseuraan, sillä en koskaan suunnitellut mitään ammattilaisuraa. Lukiossa meillä on hyvistä kavereista koottuna kaksi tiivistä joukkuetta ja kävimme pelaamassa sählyä koulun liikuntatiloissa kouluajan jälkeen. Se sählyn varhainen muoto 1980-luvulla oli vielä sääntöjen puolesta lähinnä jääkiekkoa ilman luistimia, joten vartalotaklaukset olivat sallittuja. Koululiikunnassa minä inhosin telinevoimistelua, mutta pidin erilaisista pallopeleistä. Vaikka oli muuten hyvä koulussa  ja pääsin suoraan opiskelemaan yliopistoon, niin minun liikuntanumeroni ei ollut koskaan 8:aa parempi.

Myöhemmällä iällä hiukan yli 20-vuotiaana aloitin harrasta kestävyysjuoksua, sillä sitä oli helppo tehdä omaan tahtiin ilman että tarvitsi houkutella muita mukaan kuten joukkuelajeissa. Juoksemisessa tärkein on hyvät juoksukengät sekä vaihtelevat maastot ja riittävä säännöllisyys. Juoksuharrastusta voi toki kehittää ja motivoida itseään hankkimalla erilaisia verkkareita ja teknisiä laitteita kuten syke- ja askelmittarit. Kuntourheilun ohella on yhtä lailla tärkeää suosia hyötyliikuntaa kuten kävelyä ja pyöräilyä arkisina liikuntamuotina.

Vanhempia on erilaisia ja kiinnittävät eri asioihin huomiota lasten kasvatuksessa. Osa pitää tärkeänä harrastuksia ja liikuntaa. Toiset sitten eivät niinkään. Ymmärrystä hyvä olla molemmille kannoille.

Ymmärrän myös tuon liikuntaharrastuksen pointin, kun lapsi ei omaehtoisesti pahemmin liiku. Ristiriita lienee siinä, että ne omaehtoisesti liikkuvat viihtyvät varmaan paremmin myös siellä liikuntaharrastuksessa.

Kun lapsi tykkää muista harrastuksistaan, niin osaisitteko analysoida mikä niissä on erona. Onko liikunnassa ongelmana liiallinen tavoitteellisuus tai se että ei voi tehdä omaan tahtiin enemmän omavalinteisesti. Tuon ikäisillä niissä liikuntaharrastuksessa on usein mukana ne tavoitteelisemminkin harrastavat, harvoin on vain ’höntsäliikuntaa’, joka voisi sopia ehkä sitten lapselle paremmin.

Kannattaisi miettiä onko lapsi enemmän yksilö- vai joukkuelajin harrastaja. Sitten miettiä lajivaihtoehtoa, josta jättää ehkä varsinaiset urheiluseurat pois ja miettiä enemmän liikuntakerhojen tarjontaa. Lisäksi voisi olla joku yksityisen puolen tarjoaja riippuen lajista. Kuitenkin etsiä ideologialtaan enemmän ihan harrastusta, jossa ei aseteta etenemistavoitteita vaan ihan vain liikutaan.

AnniHannis kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viisivuotiaasta alkaen on etsitty sopivaa ja mieluisaa liikuntaharrastusta lapselle. Vaihdettu kerran tai kaksi vuodessa kun ei ole halunnut jatkaa. Nyt taas aivan toivottoman vaikeaa pakottaa lasta harkkoihin. Eikä osaa sanoa mitä haluaisi tilalle. Muita ei-liikunnallisia harrastuksiaan rakastaa. Onko teistä OK jättää liikunta pois kun ei ole siitä kiinnostunut? Hyötyliikuntaa tulee koulumatkoilta mutta ei juurikaan pihapeleistä tms. koska myöskään ne ei kiinnosta.

Ei ole ok jättää liikuntaa pois, yki liikuntaharrastus on lapsella oltava.

Mites te vanhemmat, näytättekö hyvää esimerkkiä liikkumalla itsekin?

Ekana lapsi voisi miettiä, tykkääkö enemmän joukkue- vai yksilölajista. Jos ei esim viihdy isommassa porukassa, saattaa silti tykätä itsekseen tehtävästä lajista, johon ei muiden suoritukset vaikuta. Tykkääkö enemmän harrastaa sisällä vai ulkona ja mitä lajeja siinä lähistöllä on valittavissa.

Ja ei muuta kuin hiki pintaan! Hyvä yleiskunto tulee jatkossa auttamaan opiskeluissa, työssä jne

Ei liikuntaa tarvitse jättää, vaikka jättää sen erikseen harrastamisen.  Ei liikkumiseen tarvitse jotain harrastusta.

AnniHannis kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viisivuotiaasta alkaen on etsitty sopivaa ja mieluisaa liikuntaharrastusta lapselle. Vaihdettu kerran tai kaksi vuodessa kun ei ole halunnut jatkaa. Nyt taas aivan toivottoman vaikeaa pakottaa lasta harkkoihin. Eikä osaa sanoa mitä haluaisi tilalle. Muita ei-liikunnallisia harrastuksiaan rakastaa. Onko teistä OK jättää liikunta pois kun ei ole siitä kiinnostunut? Hyötyliikuntaa tulee koulumatkoilta mutta ei juurikaan pihapeleistä tms. koska myöskään ne ei kiinnosta.

Ei ole ok jättää liikuntaa pois, yki liikuntaharrastus on lapsella oltava.

Mites te vanhemmat, näytättekö hyvää esimerkkiä liikkumalla itsekin?

Ekana lapsi voisi miettiä, tykkääkö enemmän joukkue- vai yksilölajista. Jos ei esim viihdy isommassa porukassa, saattaa silti tykätä itsekseen tehtävästä lajista, johon ei muiden suoritukset vaikuta. Tykkääkö enemmän harrastaa sisällä vai ulkona ja mitä lajeja siinä lähistöllä on valittavissa.

Ja ei muuta kuin hiki pintaan! Hyvä yleiskunto tulee jatkossa auttamaan opiskeluissa, työssä jne

Ei lapsi tarvitse harrastusta, liikkua voi muutenkin. Esimerkiksi itse lenkkeilytän koiraa, sauvakävelen, pyöräilen kauppaan ja käyn syksyisin siemessä. Ehkä joku näistä voisi olal teidänkin lapselle mieluinen?

Vierailija kirjoitti:

AnniHannis kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viisivuotiaasta alkaen on etsitty sopivaa ja mieluisaa liikuntaharrastusta lapselle. Vaihdettu kerran tai kaksi vuodessa kun ei ole halunnut jatkaa. Nyt taas aivan toivottoman vaikeaa pakottaa lasta harkkoihin. Eikä osaa sanoa mitä haluaisi tilalle. Muita ei-liikunnallisia harrastuksiaan rakastaa. Onko teistä OK jättää liikunta pois kun ei ole siitä kiinnostunut? Hyötyliikuntaa tulee koulumatkoilta mutta ei juurikaan pihapeleistä tms. koska myöskään ne ei kiinnosta.

Ei ole ok jättää liikuntaa pois, yki liikuntaharrastus on lapsella oltava.

Mites te vanhemmat, näytättekö hyvää esimerkkiä liikkumalla itsekin?

Ekana lapsi voisi miettiä, tykkääkö enemmän joukkue- vai yksilölajista. Jos ei esim viihdy isommassa porukassa, saattaa silti tykätä itsekseen tehtävästä lajista, johon ei muiden suoritukset vaikuta. Tykkääkö enemmän harrastaa sisällä vai ulkona ja mitä lajeja siinä lähistöllä on valittavissa.

Ja ei muuta kuin hiki pintaan! Hyvä yleiskunto tulee jatkossa auttamaan opiskeluissa, työssä jne

Ei liikuntaa tarvitse jättää, vaikka jättää sen erikseen harrastamisen.  Ei liikkumiseen tarvitse jotain harrastusta.

Minä lenkkeilen itsekseni ja sanon, että harrastan lenkkeilyä tai juoksua. Mikä siitä tekee pahan jos kutsun sitä harrastukseksi?! 

Vierailija kirjoitti:

Lapsella voi olla myös ADHD.

Tai Asperger. Oma as-lapseni ei pitänyt joukkuelajeista, koska pelitilanteet harrastuksessa olivat kaoottisia verrattuna koululiikuntatunneilla pelattuihin peleihin. Hän ei myöskään pitänyt telinevoimistelusta, koska ohjaaja käski häntä. Oma läheinen sukulainen tarjoutui tosiaankin valmentamaan häntä ilmaiseksi, mutta lapseni ei vain pitänyt "komentelusta", kuten hän ilmaisi. 

En ole koskaan kannustanut (tai pakottanut!) häntä ohjattuun liikuntaan. Näiden muutaman kokeilun jälkeen hän kuitenkin harrastaa pyöräilyä, uimista ja kävelemistä. 

Ap:n tapaus on tietenkin melko hankalaa, koska lapsi ei ilmeisesti osaa sanoa, mikä näissä harrastuksissa mättää. Ap:n kannattaisi kuitenkin keskustella asiasta lapsen kanssa. Olisi lapsen itsensäkin kannalta hyvä, että hän oppisi nimeämään tunteitaan ja kertomaan ajatuksistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempia on erilaisia ja kiinnittävät eri asioihin huomiota lasten kasvatuksessa. Osa pitää tärkeänä harrastuksia ja liikuntaa. Toiset sitten eivät niinkään. Ymmärrystä hyvä olla molemmille kannoille.

Ymmärrän myös tuon liikuntaharrastuksen pointin, kun lapsi ei omaehtoisesti pahemmin liiku. Ristiriita lienee siinä, että ne omaehtoisesti liikkuvat viihtyvät varmaan paremmin myös siellä liikuntaharrastuksessa.

Kun lapsi tykkää muista harrastuksistaan, niin osaisitteko analysoida mikä niissä on erona. Onko liikunnassa ongelmana liiallinen tavoitteellisuus tai se että ei voi tehdä omaan tahtiin enemmän omavalinteisesti. Tuon ikäisillä niissä liikuntaharrastuksessa on usein mukana ne tavoitteelisemminkin harrastavat, harvoin on vain ’höntsäliikuntaa’, joka voisi sopia ehkä sitten lapselle paremmin.

Kannattaisi miettiä onko lapsi enemmän yksilö- vai joukkuelajin harrastaja. Sitten miettiä lajivaihtoehtoa, josta jättää ehkä varsinaiset urheiluseurat pois ja miettiä enemmän liikuntakerhojen tarjontaa. Lisäksi voisi olla joku yksityisen puolen tarjoaja riippuen lajista. Kuitenkin etsiä ideologialtaan enemmän ihan harrastusta, jossa ei aseteta etenemistavoitteita vaan ihan vain liikutaan.

Sinulla on ollut helppo lapsuus ja nuoruus, on ollut kavereita joiden kanssa olet voinut puuhastaa ja touhuilla, on ollut vanhemmat jotka ovat päästäneet vapaasti tapaamaan mäitä kavereita ja vaemaan sellaiset välimatkat että kevereiden luokse ei tarvinnut varmaankaan omien vanhempien kyytiä. Itse vietin lapsuuden maalla, minulla ei ollut harrastuksia eikä kavereita ja vanhempani olivat kaikrn lisäksi ylisuojelevia. Pelkästään yhdestä mustelmasta joutui puhutteluun ja sai rangaistuksen. Haluttiin että olen kitti ja kunnollinen lapsi joka tottelee kyseenalaistamatta tasan tarkaan niin kuin vanhemmat tätä määräävät.

Mies 22v

Kun taas yksi harrastus alkaa tökkiä, niin pankaa se tenava miettimään, miksi. Vastaukseksi ei riitä, että se ei ole kivaa. Kyllä 10-vuotias osaa jo perustella, mikä mättää. Onko kenties keskeistä juuri tuo suorituskeskeisyys ja tavoitteellisuus. Monet ohjaajat eivät voi sietää, että vain höntsäillään omaksi mielihyväksi ja yhdessä kivojen kavereiden kanssa. Eihän siihen höntsäilyyn välttämättä ohjaajaa tietenkään tarvitakaan, mutta ei ole pahitteeksi, jos mukana on joku aikuinen katsomassa perään, että homma reilun pelin hengessä eikä ketään sorsita tai kiusata. 

Vierailija kirjoitti:

Kun taas yksi harrastus alkaa tökkiä, niin pankaa se tenava miettimään, miksi. Vastaukseksi ei riitä, että se ei ole kivaa. Kyllä 10-vuotias osaa jo perustella, mikä mättää. Onko kenties keskeistä juuri tuo suorituskeskeisyys ja tavoitteellisuus. Monet ohjaajat eivät voi sietää, että vain höntsäillään omaksi mielihyväksi ja yhdessä kivojen kavereiden kanssa. Eihän siihen höntsäilyyn välttämättä ohjaajaa tietenkään tarvitakaan, mutta ei ole pahitteeksi, jos mukana on joku aikuinen katsomassa perään, että homma reilun pelin hengessä eikä ketään sorsita tai kiusata. 

Nyt jalkapallossa mättää kun on omasta mielestään niin huono (ei ole kilpatason joukkue vaan harrastelua 1-2 kertaa viikossa, maaleja ei peleissä lasketa edes. Ja lisäksi on raskasta juosta... joskus pienempänä valitteli että ei tykkää kun tulee hiki :D

Lapsella ei ole kilpailuviettiä, mutta. Ainoa motiivi urheilla on jos on kivaa, esim. joku leikkityyppinen pulkkailu missä hiki tulee huomaamatta. Ei olla kilpaharrastuksia edes yritetty tarjota. On aika tuskaista löytää kerran viikossa liikuntakerho tyyppistä tän ikäiselle. Pikkuisille niitä on ja sit taas teineille,

No jos liikunta ei maistu niin osta sille vaikka röökiaski

Ja piti vielä sanoa et hien lisäksi pelkää kontaktia, on arka. Eli mikään parkour ei onnistu tai kamppailulajit. Esim. paini kaatui tähän.

Minä en harrastanut lapsena liikuntaa. Olin kyllä paljon ulkona, menimme kavereiden kanssa pitkin metsiä, pyöräilimme pitkiä matkoja, pelasimme pesäpalloa tai jotain keinupolttista puistossa... Mummo vei meitä tiistaisin uimahalliin. Minulla oli myös melko pitkät koulumatkat käveltävänä tai pyöräiltävänä. Ja ulkoilimme myös äidin kanssa usein.

Varmaan liikuin ihan riittävästi, mutta olen silti ihmetellyt, miksi minua ei viety mihinkään liikuntaharrastukseen. Olisinko oppinut liikunnallisemman elämäntavan? Olisinko ollut hoikempi ja paremman näköinen teini-iässä?

Hyvin olen kyllä pärjännyt ilmankin, omat lapseni harrastavat liikuntaa ja nykyään liikun melko paljon. En kyllä vieläkään ole koskaan kuulunut mihinkään urheiluseuraan tai käynyt missään säännöllisessä harrastuksessa muutamaa kertaa enempää.

Vierailija kirjoitti:

Meillä testattu temppukerhoja, paini, tanssi, yleisurheilu, uinti, jalkapallo. Mikään kömpelö lapsi ei ole, koululiikuntaa sujuu. Huippuhyvä ei ole missään lajissa, mutta kaikissa pärjää OK.

Ap

Olivatko paini, yleisurheilu, uinti ja jalkapallo sellaisia että tähtäimenä joillain oli kisaaminen/pelit, eikä kyseessä vain omaksi iloksi liikkuminen? Ja vetäjillä tarkoituksena lasten kehittyminen lajissaan, niin että olisi voinut tuntua liiankin tavoitteeliselta ja ohjatulta? Tuntuiko että lapsi olisi kuitenkin voinut tykätä jostain noista lajina, eli oliko ongelma enemmän lajitekemisessä vai siinä miten asioita tehtiin?

Onko lapsi sellainen, että tykkää erityyppisestä temppuilusta ja tanssista? Toisille nuo tuntuvat olevan melkein luontaisia asioita, kun taas toisiin ei iske ollenkaan - kumpaan porukkaan lapsesi kuuluu?

Oletko etsinyt ja ehdottanut kyseiselle lapselle harrastuksia samoilla oletuksella kuin sisaruksille? Onko lapsi samanlainen kuin sisaruksensa? Eli pitäisikö vanhempana kääntää omat ajatukset ja odotukset hieman erilaiseksi kyseisen lapsen osalta, ettei harrastaminen kääntyisi itseään vastaan?

Meillä on kolme lasta, joilla kaikilla kilpaurheilulaji. Erona että kaksi vanhinta ovat halunneet jatkaa aloittamaansa lajiaan aikuisuiteen. Esikoinen joukkueen kanssa tosin murrosiän jälkeen höllentäen tavoitetta vähemmän tavoitteelliseen suuntaan. Keskimmäinen sitten enemmän lajilleen eläen, mutta pitäen tasapainon lajin ja koulun välillä. Nuorin sitten onkin jo lopettanut alkuperäisen lajivalintansa, vaikka pärjäsi ja oli lahjakas, sekä siirtyi toiseen lajiin. Siinäkin on lahjakas, mutta ei innokkaimmista päästä, mutta vielä jatkaa sitä nyt murrosiän kynnyksellä. Näyttää siltä ettei hän vain pidä niin paljoa valmentajien vaatimuksista, vaan haluaisi opetella asioita omaehtoisemmin.

Nuorimmalla lapsillamme on sitten noiden voimistelun kilpalajien rinnalla kulkenut enemmän harrastuksena ratsastus, joka on se mihin intoa on riittänyt. Tässä rajoittavana tekijänä ollut se että lajin kalleuden (oikeammin itse mietin vielä enemmän vaarallisuuden) vuoksi ratsastustuntien määrä on pidetty 2/viikko, enkä mielelläni anna muuten pyöriä itsekseen tallilla (eikä tuo lapsi sinne niin kaipaakaan muuten kuin ratsastamaan). Lajissa eteneminen ja ehkä sitä kautta myös myöhemmin into voi tyssätä myös ratsastuskoulujen hevosten tasoon. Ja hänen kovasti kaipaamaansa omaa hevosta emme ole ostamassa.

Oletan että meillä nuorin ehtii kokeilla ja useampaakin lajia, hänellä on aika aikansa kutakin. Pikkuhiljaa opimme mitä hän haluaa ja kaipaa lajistaan, sekä että itse lajin lisäksi todella iso merkitys on opettajan/valmentajan tyylillä. Vanhemmat lapsemme taas eivät ole sen valmentajan suhteen ole olleet niin tarkkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempia on erilaisia ja kiinnittävät eri asioihin huomiota lasten kasvatuksessa. Osa pitää tärkeänä harrastuksia ja liikuntaa. Toiset sitten eivät niinkään. Ymmärrystä hyvä olla molemmille kannoille.

Ymmärrän myös tuon liikuntaharrastuksen pointin, kun lapsi ei omaehtoisesti pahemmin liiku. Ristiriita lienee siinä, että ne omaehtoisesti liikkuvat viihtyvät varmaan paremmin myös siellä liikuntaharrastuksessa.

Kun lapsi tykkää muista harrastuksistaan, niin osaisitteko analysoida mikä niissä on erona. Onko liikunnassa ongelmana liiallinen tavoitteellisuus tai se että ei voi tehdä omaan tahtiin enemmän omavalinteisesti. Tuon ikäisillä niissä liikuntaharrastuksessa on usein mukana ne tavoitteelisemminkin harrastavat, harvoin on vain ’höntsäliikuntaa’, joka voisi sopia ehkä sitten lapselle paremmin.

Kannattaisi miettiä onko lapsi enemmän yksilö- vai joukkuelajin harrastaja. Sitten miettiä lajivaihtoehtoa, josta jättää ehkä varsinaiset urheiluseurat pois ja miettiä enemmän liikuntakerhojen tarjontaa. Lisäksi voisi olla joku yksityisen puolen tarjoaja riippuen lajista. Kuitenkin etsiä ideologialtaan enemmän ihan harrastusta, jossa ei aseteta etenemistavoitteita vaan ihan vain liikutaan.

Sinulla on ollut helppo lapsuus ja nuoruus, on ollut kavereita joiden kanssa olet voinut puuhastaa ja touhuilla, on ollut vanhemmat jotka ovat päästäneet vapaasti tapaamaan mäitä kavereita ja vaemaan sellaiset välimatkat että kevereiden luokse ei tarvinnut varmaankaan omien vanhempien kyytiä. Itse vietin lapsuuden maalla, minulla ei ollut harrastuksia eikä kavereita ja vanhempani olivat kaikrn lisäksi ylisuojelevia. Pelkästään yhdestä mustelmasta joutui puhutteluun ja sai rangaistuksen. Haluttiin että olen kitti ja kunnollinen lapsi joka tottelee kyseenalaistamatta tasan tarkaan niin kuin vanhemmat tätä määräävät.

Mies 22v

Jos todella vastasit tuohon tekstini, jota lainasit, niin en ymmärrä miten tuo miten mietin lasteni harrastuksia liittyy lapsuuteeni. En viitannut siihen mitenkään. Onkohan sinulle tullut tässä väärä lainaus...