Uusperheen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Naiset, jotka ovat punkeneet lapsia eri miehille urakalla, kiusaavat ex-puolisojaan ja laittavat kaikki kapulat rattaisiin, kun narsistisesti ajattelevat ettei heidän omistamallaan ja hallitsemallaan elatusmaksulähteellä saa olla uutta naista eikä elämää. Samalla kasvattavat nämä lapset myös kieroon käyttämällä lapsiraukkoja likaisen pelinsä pelinappuloina. Näillä naisilla taustalla vaikuttaa yleisesti mt-ongelmat ja manipulointi, ja he siirtävät vahvat mielenterveysongelma-geeninsä näihin lapsiin. Monesti nämä lapset sitten oppivat äidiltään, kuinka voi haukkua, nimitellä, sekoilla, varastaa ja tehdä isän ja tämän uuden rakkauden elämästä helv*ttiä ja mieluusti tekevätkin, koska äiti käskee. Useimmiten uusperheen äiti tekee kaikkensa ja väsyy siihen, kun kantaa turhaan vettä pohjattomaan kaivoon, eli hoitaa ja ruokkii ja rakastaa lapsia aluksi ominaan ja suhtautuu lapsiin positiivisesti ja tekee kaikkensa jotta hänet uusperheeseen hyväksyttäisiin. Pikkuhiljaa alkaa tämä uusi nainen ymmärtää, että häntä on hyväksikäytetty siivoojana ja kotiorjana ja hänestä on tullut se helpoin kohde, jonka niskaan kaadetaan kaikki viha ja miehen exän lapsilta ei saa vaatia alkeellisimpiakaan käytöstapoja, saatikka että siivoisivat jälkensä ja kohtelisivat uutta ihmistä elämässään edes ihmisenä. Kukaan ei edes tajua, että se koti pitäisi olla myös äitipuolen koti jossa kokea olonsa turvalliseksi, joten henkisesti äitipuoli on näissä tilanteissa koditon ja vailla kodin turvaa.

Koita siinä sitten hymyillä ja sanoa rakastavasi väkivaltaisia lapsia, jotka ovat kuin raivotautisia hyeenoja jotka repivät itsetuntosi ja elämäsi kappaleiksi. Siinä tilanteessa tajuaa, että lapset ovat vanhempiensa kopioita. Uusperhe-erheen äidille kullanarvoinen vinkki->Kannattaa tutustua miehen eron syihin ja katsoa tarkkaan että onko miehen ex normaalijärkinen nainen vai mt-ongelmainen psykopaatti ja millaisia ne lapset ovat. Mieluiten kuitenkin kannattaa kiertää kaikki tuollaiset perheen irvikuvat kaukaa.

Näin. Jos minä olisin tiennyt mikä luonnehäiriöinen idiootti miehen ex on, olisin kyllä harkinnut vähän enemmän. Miehet on aika heikoilla kun se katkera, häiriintynyt ex pistää kapuloita rattaisiin ja käyttää " lasten etu"-asettaan. Ja tosiaan, ne lapset kantavat äitinsä haasteita ja maailmankatsomusta mukanaan. Vaikka olis kuinka aikuinen, on vaikeaa joskus kestää elämässään kaikkea sitä mitä lapset mukanaan tuovat. En osannut kuvitellakkaan millaisia arjen haasteita joidenkin äitien lapsilla on.

Huh huh. Meidän uusperhehän on helppo. Joskus olen voivotellut sitä, että tasavertaisuus on vaikeaa, kun toisen lapsella on rikas ja antelias suku, ja toisen lapsilla ei.

Tämä on meidän ainoa uusperheongelma, ja onpa se pieni ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Huh huh. Meidän uusperhehän on helppo. Joskus olen voivotellut sitä, että tasavertaisuus on vaikeaa, kun toisen lapsella on rikas ja antelias suku, ja toisen lapsilla ei.

Tämä on meidän ainoa uusperheongelma, ja onpa se pieni ongelma.

Hyvä huomio! Mä en viiti edes luetella mitä kaikkee meillä on. Joskun oon miettiny et jätän miehen siks etten enää jaksa sitä paskaa exää ja sen vaikutusta lapsiin ja niiden kautta meidän perheeseen.

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Halusin tuoda nämä kokemukset esiin, koska mielestäni on myös lapsen luonteesta kiinni, mitä häntä kohtaan tuntee ja siksi kenenkään ei kannata nostaa itseään jalustalle, jos sattuu rakastamaan lapsipuoltaan. Voi olla, että jotain toista lasta kohtaan et tuntisi mitään tai jopa suorastaan vihaa.

Nykyisen lapsipuolen vanhemmat kyllä rakastavat lastaan, vaikka tiedostavat myös nämä tietyt puutteet hänessä. Se on todella hyvä lapsen kannalta. Minä en ole mikään rakkauskone, joka vaan säteilee rakkautta joka kivenkoloon. En pysty rakastamaan lasta, johon ei pysty muodostamaan suhdetta. 

viestin 494 kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Halusin tuoda nämä kokemukset esiin, koska mielestäni on myös lapsen luonteesta kiinni, mitä häntä kohtaan tuntee ja siksi kenenkään ei kannata nostaa itseään jalustalle, jos sattuu rakastamaan lapsipuoltaan. Voi olla, että jotain toista lasta kohtaan et tuntisi mitään tai jopa suorastaan vihaa.

Nykyisen lapsipuolen vanhemmat kyllä rakastavat lastaan, vaikka tiedostavat myös nämä tietyt puutteet hänessä. Se on todella hyvä lapsen kannalta. Minä en ole mikään rakkauskone, joka vaan säteilee rakkautta joka kivenkoloon. En pysty rakastamaan lasta, johon ei pysty muodostamaan suhdetta. 

viestin 494 kirjoittaja

Näin se on. Helppo on rakastaa helppoa lasta, tai itsensä oloista lasta.

Älä turhaan kanna syyllisyyttä , äläkä usko av-mammojen syyllistämistä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Oot selvästi epätasapainoinen. Omit ensin toisen lapsen itsellesi ja muka vaistoat hänen tunteitaan, vaikkei se ole mahdollista ellei ole lapsen oikea vanhempi joka on vauvasta lähtien tuntenut lapsen. Ja sitten alat vihata toista lasta. Sinusta ei ole äitipuoleksi. Lopeta hyvän sään aikana. Itselläni on myös ADHD lapsi ja pisti oikein vihaksi ymmärtämättömyytesi. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Aikamoista värikynää käytät kun yrität mustamaalta viattoman lapsen täällä. Luultavasti lapsessa ei ole vikaa, vaan sinussa. Lapsi vaistoaa välinpitämättömyyden ja oireilee pahaa oloa perheessänne. Äidin luona hän on ihan erilainen. Iloinen ja puhelias. Sinulle hän ei jaksa ilmaista kuin perustarpeensa, koska ymmärtää että on sinun vika että vanhemmat erosivat. Ei hän tule koskaan rakastamaan sinua. Olet sairas kun sanot vihaavasi viatonta lasta. Häpeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Aikamoista värikynää käytät kun yrität mustamaalta viattoman lapsen täällä. Luultavasti lapsessa ei ole vikaa, vaan sinussa. Lapsi vaistoaa välinpitämättömyyden ja oireilee pahaa oloa perheessänne. Äidin luona hän on ihan erilainen. Iloinen ja puhelias. Sinulle hän ei jaksa ilmaista kuin perustarpeensa, koska ymmärtää että on sinun vika että vanhemmat erosivat. Ei hän tule koskaan rakastamaan sinua. Olet sairas kun sanot vihaavasi viatonta lasta. Häpeä.

Mistä sinä tiedät millainen lapsi on äidin luona? Taidat nyt projisoida omaa katkeruuttasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Aikamoista värikynää käytät kun yrität mustamaalta viattoman lapsen täällä. Luultavasti lapsessa ei ole vikaa, vaan sinussa. Lapsi vaistoaa välinpitämättömyyden ja oireilee pahaa oloa perheessänne. Äidin luona hän on ihan erilainen. Iloinen ja puhelias. Sinulle hän ei jaksa ilmaista kuin perustarpeensa, koska ymmärtää että on sinun vika että vanhemmat erosivat. Ei hän tule koskaan rakastamaan sinua. Olet sairas kun sanot vihaavasi viatonta lasta. Häpeä.

Anna kun arvaan. Miehesi jätti sinut toisen naisen takia ja teet tällä hetkellä kaikkesi, että oma lapsesi alkaisi vihata isän uutta puolisoa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Aikamoista värikynää käytät kun yrität mustamaalta viattoman lapsen täällä. Luultavasti lapsessa ei ole vikaa, vaan sinussa. Lapsi vaistoaa välinpitämättömyyden ja oireilee pahaa oloa perheessänne. Äidin luona hän on ihan erilainen. Iloinen ja puhelias. Sinulle hän ei jaksa ilmaista kuin perustarpeensa, koska ymmärtää että on sinun vika että vanhemmat erosivat. Ei hän tule koskaan rakastamaan sinua. Olet sairas kun sanot vihaavasi viatonta lasta. Häpeä.

Mielestäni kirjoittaja kirjoitti ihan asiallisesti. Haastavan lapsen rakastaminen on vanhemmillekin vaikeaa (kokemusta on). En yhtään syyllistäisi jos joku äitipuoli ei kykenisi rakastamaan omaa lastani. En voisi odottaa sitä, koska itsekin saatan menettää häneen täysin hermoni ja unelmoida elämästä ilman tuota riiviötä. Usein olen äiti autopilotilla, kun niitä tunteita ei vaan löydy. Eniten rakkautta tunnen kun katson nukkuvaa lastani. Säälin häntä ja toivon, että hänen elämästään ei tulisi liian hankalaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Aikamoista värikynää käytät kun yrität mustamaalta viattoman lapsen täällä. Luultavasti lapsessa ei ole vikaa, vaan sinussa. Lapsi vaistoaa välinpitämättömyyden ja oireilee pahaa oloa perheessänne. Äidin luona hän on ihan erilainen. Iloinen ja puhelias. Sinulle hän ei jaksa ilmaista kuin perustarpeensa, koska ymmärtää että on sinun vika että vanhemmat erosivat. Ei hän tule koskaan rakastamaan sinua. Olet sairas kun sanot vihaavasi viatonta lasta. Häpeä.

Mielestäni kirjoittaja kirjoitti ihan asiallisesti. Haastavan lapsen rakastaminen on vanhemmillekin vaikeaa (kokemusta on). En yhtään syyllistäisi jos joku äitipuoli ei kykenisi rakastamaan omaa lastani. En voisi odottaa sitä, koska itsekin saatan menettää häneen täysin hermoni ja unelmoida elämästä ilman tuota riiviötä. Usein olen äiti autopilotilla, kun niitä tunteita ei vaan löydy. Eniten rakkautta tunnen kun katson nukkuvaa lastani. Säälin häntä ja toivon, että hänen elämästään ei tulisi liian hankalaa. 

No siinä tapauksessa sinäkin voisit hankkia itsellesi vaikka terapiaa koska tullainen ei ole normaalia. Ei ole normaalia että äiti puhuu lapsestaan tuohon sävyyn. Kuka lasta puolustaa jos ei äiti. Jos äiti jo ajattelee lapsestaan noin niin miten hän voi pärjätä. Ehkei olisi kannattanut hankkia lapsia, jos sinulla ei ole kykyä rakastaa. Äitinä pitäisi mennä vuorenkin läpi lapsen takia. Äidin tehtävä on puolustaa lasta ympäristöä vastaan. Sinä vaan hyväksyisiit jos joku ei rakastaisi lastasi. Millä oikeudella? Millä perusteella? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset, jotka ovat punkeneet lapsia eri miehille urakalla, kiusaavat ex-puolisojaan ja laittavat kaikki kapulat rattaisiin, kun narsistisesti ajattelevat ettei heidän omistamallaan ja hallitsemallaan elatusmaksulähteellä saa olla uutta naista eikä elämää. Samalla kasvattavat nämä lapset myös kieroon käyttämällä lapsiraukkoja likaisen pelinsä pelinappuloina. Näillä naisilla taustalla vaikuttaa yleisesti mt-ongelmat ja manipulointi, ja he siirtävät vahvat mielenterveysongelma-geeninsä näihin lapsiin. Monesti nämä lapset sitten oppivat äidiltään, kuinka voi haukkua, nimitellä, sekoilla, varastaa ja tehdä isän ja tämän uuden rakkauden elämästä helv*ttiä ja mieluusti tekevätkin, koska äiti käskee. Useimmiten uusperheen äiti tekee kaikkensa ja väsyy siihen, kun kantaa turhaan vettä pohjattomaan kaivoon, eli hoitaa ja ruokkii ja rakastaa lapsia aluksi ominaan ja suhtautuu lapsiin positiivisesti ja tekee kaikkensa jotta hänet uusperheeseen hyväksyttäisiin. Pikkuhiljaa alkaa tämä uusi nainen ymmärtää, että häntä on hyväksikäytetty siivoojana ja kotiorjana ja hänestä on tullut se helpoin kohde, jonka niskaan kaadetaan kaikki viha ja miehen exän lapsilta ei saa vaatia alkeellisimpiakaan käytöstapoja, saatikka että siivoisivat jälkensä ja kohtelisivat uutta ihmistä elämässään edes ihmisenä. Kukaan ei edes tajua, että se koti pitäisi olla myös äitipuolen koti jossa kokea olonsa turvalliseksi, joten henkisesti äitipuoli on näissä tilanteissa koditon ja vailla kodin turvaa.

Koita siinä sitten hymyillä ja sanoa rakastavasi väkivaltaisia lapsia, jotka ovat kuin raivotautisia hyeenoja jotka repivät itsetuntosi ja elämäsi kappaleiksi. Siinä tilanteessa tajuaa, että lapset ovat vanhempiensa kopioita. Uusperhe-erheen äidille kullanarvoinen vinkki->Kannattaa tutustua miehen eron syihin ja katsoa tarkkaan että onko miehen ex normaalijärkinen nainen vai mt-ongelmainen psykopaatti ja millaisia ne lapset ovat. Mieluiten kuitenkin kannattaa kiertää kaikki tuollaiset perheen irvikuvat kaukaa.

Näin. Jos minä olisin tiennyt mikä luonnehäiriöinen idiootti miehen ex on, olisin kyllä harkinnut vähän enemmän. Miehet on aika heikoilla kun se katkera, häiriintynyt ex pistää kapuloita rattaisiin ja käyttää " lasten etu"-asettaan. Ja tosiaan, ne lapset kantavat äitinsä haasteita ja maailmankatsomusta mukanaan. Vaikka olis kuinka aikuinen, on vaikeaa joskus kestää elämässään kaikkea sitä mitä lapset mukanaan tuovat. En osannut kuvitellakkaan millaisia arjen haasteita joidenkin äitien lapsilla on.

Kyllä. Meidänkin tapauksessa "lasten etu" on yhtä kuin äidin etu. Eli tapaamissopimus on joka toinen vkl, joka toinen joulu, ja miehen kesälomasta puolet, plus puolet muista koulun lomista. Tosiasiassa äiti on lastensa kanssa viikonloppuisin ehkä kerran kahdessa kuussa, sillä lapset on joka toinen viikonloppu isällä ja joka toinen vkl jossain muualla kuin isällä tai äidillä. Viime kesälomallaan lapset olivat kotonaan kaksi (2) viikkoa, ja senkin pätkissä. Lasten etu on olla palautuspäivänä, sunnuntaina isällä kymmeneen illalla (palautus sopimuksessa klo 18) vaikka aamulla olisi koulua. Lasten etu on että kun äiti yks kaks haluaa torstaina lähteä humputtelemaan, niin lasten pitää saada tulla isälleen, heti käskystä, ja mikäli isä ei ole kotona, niin lasten etu ilmeisesti on sitten mennä  hoitoon naapurille tai mummolle (isän äiti). Vaikka seuravana päivä on koulua.

Lasten etu on myös se että isän tulee ostaa lapsille kaikki, vaikka makaa täysimääräistä elatusapua, ja vaikka äiti ostelee itselleen kaikkea, ja reissaa, ja maksattaa lastenhoidon kaikilla muilla, niin silti on lasten etu että äiti saa humputella rahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Aikamoista värikynää käytät kun yrität mustamaalta viattoman lapsen täällä. Luultavasti lapsessa ei ole vikaa, vaan sinussa. Lapsi vaistoaa välinpitämättömyyden ja oireilee pahaa oloa perheessänne. Äidin luona hän on ihan erilainen. Iloinen ja puhelias. Sinulle hän ei jaksa ilmaista kuin perustarpeensa, koska ymmärtää että on sinun vika että vanhemmat erosivat. Ei hän tule koskaan rakastamaan sinua. Olet sairas kun sanot vihaavasi viatonta lasta. Häpeä.

Mielestäni kirjoittaja kirjoitti ihan asiallisesti. Haastavan lapsen rakastaminen on vanhemmillekin vaikeaa (kokemusta on). En yhtään syyllistäisi jos joku äitipuoli ei kykenisi rakastamaan omaa lastani. En voisi odottaa sitä, koska itsekin saatan menettää häneen täysin hermoni ja unelmoida elämästä ilman tuota riiviötä. Usein olen äiti autopilotilla, kun niitä tunteita ei vaan löydy. Eniten rakkautta tunnen kun katson nukkuvaa lastani. Säälin häntä ja toivon, että hänen elämästään ei tulisi liian hankalaa. 

No siinä tapauksessa sinäkin voisit hankkia itsellesi vaikka terapiaa koska tullainen ei ole normaalia. Ei ole normaalia että äiti puhuu lapsestaan tuohon sävyyn. Kuka lasta puolustaa jos ei äiti. Jos äiti jo ajattelee lapsestaan noin niin miten hän voi pärjätä. Ehkei olisi kannattanut hankkia lapsia, jos sinulla ei ole kykyä rakastaa. Äitinä pitäisi mennä vuorenkin läpi lapsen takia. Äidin tehtävä on puolustaa lasta ympäristöä vastaan. Sinä vaan hyväksyisiit jos joku ei rakastaisi lastasi. Millä oikeudella? Millä perusteella? 

Kyllä se oot sinä joka sitä terapiaa taitaa tarvita.. On hyvä että uskaltaa puhua asioista sellaisina kuin ne ovat. Jaksaa sit haasteita. Kyllä suurimmassa vaarassa ovat tuollaisten jeesustelijoiden lapset. Minä en ole ikinä ajatellut et lasteni äitipuolen pitäis rakastaa heitä. Riittää kun on ystävällinen aikuinen. Oikeesti ihan pimee ajatus sinulla. Luuletko että muiden tunteet ja rakastamiset olis jotenkin sun päätettävissä? Ihmissuhteet kypsyvät hitaasti ja ihmiset myös saavat tuntea just mitä tuntevat. Mistä sun hysterias oikein mahtaa kummuta. Ehkä kannattais miettii sitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Aikamoista värikynää käytät kun yrität mustamaalta viattoman lapsen täällä. Luultavasti lapsessa ei ole vikaa, vaan sinussa. Lapsi vaistoaa välinpitämättömyyden ja oireilee pahaa oloa perheessänne. Äidin luona hän on ihan erilainen. Iloinen ja puhelias. Sinulle hän ei jaksa ilmaista kuin perustarpeensa, koska ymmärtää että on sinun vika että vanhemmat erosivat. Ei hän tule koskaan rakastamaan sinua. Olet sairas kun sanot vihaavasi viatonta lasta. Häpeä.

Häpeä itse, kun puhut toisten asioista täällä potaskaa. Ethän sinä tuon perheen elämästä tiedä yhtään mitään. Ja kyllä tuollainen adhd-juttu aika usein on niiden omien vanhempien aikaansaannosta. Sitä vaan vanhemmatkin keksii mielellään kaikenlaista muuta syytä kuin oman vanhemmuutensa. SE ettäuusperheessä on vaurioituneita lapsia, on aika harvoin äitipuolen syy. Todennäköisempää on vanhempien omat puutteet vanhemmuudessa, häiriintynyt kiintymyssihde, riitaisa tai muuten huono yhdinperhe ja vanhempien huonot välit, sekä eroriidat- joissa äidit usein ovat se aktiivinen riitelijä-ja katkeroitujapuoli. Mut käteväähän se on kaikki laittaa äitipuolen syyksi. Koska äitipuolet ovat AINA vastuussa esim lapsen kiintymyssuhteesta. Vai miten se nyt oli

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kokemusta. 

Nuorena tapasin vanhemman miehen, jolla oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin meillä. En ajatellut tuolloin edes eritysemmin pitäväni lapsista, mutta tämä poika muutti käsitykseni. Hän oli tavattoman utelias, puhelias ja tunteensa avoimesti näyttävä. Rakastin ja edelleen rakastan häntä. Hänestä huolehtiminen ei koskaan tuntunut taakalta, vaan mahdollisuudelta näyttää hänelle, kuinka rakastettu hän on. Saatoin vähän hemmotellakin välillä häntä. Aloin nopeasti vaistota hänen tunteitaan, tuntui, että meillä oli sanaton yhteys. Se hänen luottavainen, viaton katseensa...ihan sulan vieläkin. Usein iltaisin kävimme pitkiä filosofisia keskusteluja esimerkiksi oikeasta ja väärästä. Hän oli todella älykäs! Hän rakasti myös kuunnella ääneen luettuna satuja ja tietokirjoja ja tuli mielellään syliin helliteltäväksi. Koin voimakasta tarvetta suojella häntä. Kun polkuni erkanivat hänen isänsä kanssa, surin enemmän lapsen menetystä kuin parisuhteen menetystä. 

Kun tapasin nykyisen mieheni ja kuulin, että hänellä on lapsi, en ollut huolissani. Ongelmia on kuitenkin ilmennyt. Lapsella on ADHD, joka aiheuttaa sen, ettei hän kuuntele. Hän haluaisi vaan pelata, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hän puhuu vain jos tarvitsee jotain ja ärsyyntyy kaikesta. Ihan oikeasti! Kirjoitin ylös kerran yhdeltä päivältä, että hänen ainoat syynsä puhua on, kun hän haluaa välipalan, kun hän haluaa lisää peliaikaa tai rahaa tai sitten hän EI halua tehdä jotain, kuten mennä ulos tai syödä tai mitä ikinä. Hän ei jaa ajatuksiaan eikä osoita hellyyttä edes isäänsä kohtaan. Sen sijaan hän lyö herkästi. Yritin joskus lukea satuja hänelle mutta hän valitti koko ajan, että haluaisi mieluummin pelata, en sitten jaksanut enää. En ole oppinut vuosienkaan jälkeen rakastamaan tätä lasta. Tunnen välillä suorastaan vihaa häntä kohtaan. Koen siitä syyllisyyttä, mutta minkäs teet. 

Aikamoista värikynää käytät kun yrität mustamaalta viattoman lapsen täällä. Luultavasti lapsessa ei ole vikaa, vaan sinussa. Lapsi vaistoaa välinpitämättömyyden ja oireilee pahaa oloa perheessänne. Äidin luona hän on ihan erilainen. Iloinen ja puhelias. Sinulle hän ei jaksa ilmaista kuin perustarpeensa, koska ymmärtää että on sinun vika että vanhemmat erosivat. Ei hän tule koskaan rakastamaan sinua. Olet sairas kun sanot vihaavasi viatonta lasta. Häpeä.

Häpeä itse, kun puhut toisten asioista täällä potaskaa. Ethän sinä tuon perheen elämästä tiedä yhtään mitään. Ja kyllä tuollainen adhd-juttu aika usein on niiden omien vanhempien aikaansaannosta. Sitä vaan vanhemmatkin keksii mielellään kaikenlaista muuta syytä kuin oman vanhemmuutensa. SE ettäuusperheessä on vaurioituneita lapsia, on aika harvoin äitipuolen syy. Todennäköisempää on vanhempien omat puutteet vanhemmuudessa, häiriintynyt kiintymyssihde, riitaisa tai muuten huono yhdinperhe ja vanhempien huonot välit, sekä eroriidat- joissa äidit usein ovat se aktiivinen riitelijä-ja katkeroitujapuoli. Mut käteväähän se on kaikki laittaa äitipuolen syyksi. Koska äitipuolet ovat AINA vastuussa esim lapsen kiintymyssuhteesta. Vai miten se nyt oli

Nämä isien uudet suhteet on usein johtaneet avioeroon ja lapset jääneet selviytymään yksin ilman isän apua ja läsnäoloa. Osasyy ovat lasten pahoinvointiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvät välit on aina olleet. Miehen tytär ja poika asuivat meillä, tutustuin heihin lasten ollessa 3 ja 5. Nyt on jo pari vuotta nuorempikin asunut omassa kodissaan.

Pienimuotoinen kriisi tässä on kyllä käsillä. Miehen poika sairastui pahasti eikä pysty asumaan omillaan. Nyt mietitään, kuka sukulainen ehtisi olla "omaishoitajan" roolissa, kun pääsee sairaalasta. Kyseessä on väliaikainen ratkaisu, ennuste on että toipuu noin puolessa vuodessa entiselleen. Poika haluaisi isälleen, mutta isä ei aio jäädä pois töistä. Itse olen yrittäjä, ja teen paljon kotoa käsin töitä ja koko suku painostaa, että kyllähän siinä samalla ehtii huolehtia pojasta. Huoh. Pojan äiti taas on työttömänä ja ehtisi huolehtia hänestä, mutta siellä ei ole niin hyvät tilat kuin meillä olisi.

Koen että minulle yritetään kaataa roolia, joka ei minulle kuulu ja hankaloittaa töitäni liikaa. Varsinkin aluksi poika olisi käytännössä täysin autettava, toki ajan mittaa pitäisi helpottaa. Tylsä tilanne, tulla leimatuksi ilkeäksi äitipuoleksi näin, vaikka aina olen vilpittömästi miehen lapsista pitänyt. Jos mies jäisi kotiin töistä, tai hankkisi tälle avustajan alkukuukausiksi, poika olisi enemmän kuin tervetullut...

Mitä jos pojan äiti tulisi teille hoitamaan poikaa?

Täällä tämän saa onneksi myöntää; en pidä mieheni lapsista. En ylipäänsä pitänyt ajatuksesta deittailla miestä, jolla on lapsia.

No tässä nyt kuitenkin ollaan, asumme yhdessä ja eka yhteinen tulossa. Miehen lapset meillä joka toinen viikonloppu ja loma-aikoina.

Miehelleni tein kyllä alusta asti selväksi, etten osallistu hänen lastensa elämään. Viikonloput, jolloin lapset ovat meillä, pyrin järjestämään itselleni paljon kodin ulkopuolista tekemistä, näen ystäviäni ja perhettäni. En myöskään halua ihan periaatteesta niinä viikonloppuina laittaa ruokaa tai siivota, mies saa hoitaa.

Itse paksuna mutta toisen lapsia ei halua nähdä. Etkö ymmärrä, että ne ovat tulevan lapsesi veli- ja siskopuolia? Laitatko tulevaisuudessa vain omallesi ruokaa, muttet miehen lapsille?

Voi luoja miten kylmiä ihmisiä. Tässä puhutaan ihan oikeasti lapsista! Ja aikuiset on että ei helvetti, ei voisi kakarat vähempää kiinnostaa! Onneksi en asu Suomessa, täällä etelä euroopassa moinen ei todellakaan tulisi kysymykseenkään!

En yhtään ihmettele että Suomessa on niin isot itsemurhaluvut ja nuoret syrjäytyvät kun lapset kasvaa noin välinpitämättömissä ilmapiireissä ilman yhteisön tukea. Vanhempien luona ei edes kuulu perheeseen, jos vanhemmalla on uusi puoliso! Aivan käsittämätöntä. Suomalaiset ovat niin välinpitämättömiä ja kylmiä ihmisiä, ei ihmekään, että kun lapset kasvavat noissa tunnelmissa, he masentuvat. 1/3 nuorista suomessa kärsii jonkinasteisista mielenterveysongelmista. En todellakaan ihmettele miksi.

Ja kyllä, olen uusperheen äiti. Miehelläni 1 lapsi aiemmasta suhteesta, itselläni 1, ja nyt vielä 2 yhteistä. Ihan yhtä perhettä ollaan, vaikka miehen lapsi on paljon äitinsä luona. En koskaan kehtaisi sanoa, ettei miehen lapsi kuulu perheeseemme, tai etten pidä hänestä, tai jos näin ajattelisin, pitäisin kyllä itseäni hirviönä. Itsehän olen valinnut alkaa koko kuvioon. Kyllä vastuullinen aikuinen pohtii ennen yhteenmuuttoa, pystyykö tarjoamaan lämmintä, turvallista aikuisuutta toisen lapselle/lapsille. Jos vastaus on ei, vastuullinen aikuinen ei jatka suhdetta. Ihme minä-minä-ajattelua, että pitää saada olla jonkun ukon kanssa, vaikka olosuhteet eivät itselle sovi, ja tästä viattomat pienokaiset sitten kärsivät.

Erolapset ovat hankalia, ja niistä on vaikeampaa saada kasvatettua kunnon kansalaisia, koska niillä on yleensä tunnepuolen aivovaurioita.