Lue keskustelun säännöt.
Elämä on liian rankkaa mulle
28.02.2018 |
Olen sairastanut vaikeaa masennusta noin vuoden verran. Tai ainakin lääkärit sanovat tämän johtuvan siitä. En jaksa enää. Lääkkeet eivät ole auttaneet. Pitäisi itse muuttaa ajatusmalleja. Tiedän, että olen vaativa itseäni kohtaan, mutta en jaksa tehdä muutosta. Haluan tehdä asiat oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla. Haluan suorittaa koulun kunnialla loppuun ja hoitaa koirani niin hyvin kuin pystyn. Noissa asioissa siis olen vaativa, mutta en haluaisi laskea vaatimustasoanikaan.
Kuitenkin leijun täällä vaan. Mulla ei ole lainkaan unelmia. Pelkkiä velvollisuuksia ja pakkoja vaan. Haluan jo kuolla, mutta pelkään etten uskalla. Kaikki on ihan turhaa oman elämäni kannalta. Ihan sama vaikka kuolisin nyt heti. Silti asioilla on liikaa merkityksiä. Koululla ja niillä koirilla. Pakko katsoa seuraamistani tv-sarjoista uudet jaksot, koska muuten jäisi häiritsevä olo. Pakko pitää kavereihin yhteyttä, koska haluan olla normaali. Pakko käydä sukulaisilla kylässä, koska muuten niille tulisi paha mieli. Pakkopakkopakko. Asioilla on merkityksiä nyt, kun olen elossa. Kuollessani millään ei enää ole väliä. Eli loppujen lopuksi kaikki on ollut turhaa. Miksen siis voisi jo kuolla?
Suunnittelen aina sopivaa ajankohtaa itsemurhalle. Ajankohdan tullessa teen kaikki valmistelut, vain viimeinen päätös eli kuolemaan astuminen jäljellä. En uskalla tehdä viimeistä päätöstä. Pelottaa, että sattuu ja kuoleminen kestää. Totta kai se sattuu. Mulla ei ole tarpeeksi vahvoja lääkkeitä eikä asetta. En halua tuottaa rekkakuskille tai junankuljettajalle tuskaa. Ei pääsyä tarpeeksi korkean rakennuksen katolle. Mun täytyy hirttäytyä. Tietysti se sattuu, kun tukehdun siinä. Ei ole mahdollisuutta hypätä korkealta jääden köyden varaan ja siten katkaista niskaa. Tajunnan menettäminen tapahtuu vasta 1-3 minuutin päästä. Se on aika helvetin pitkä aika. En ole siis pystynyt tekemään viimeistä päätöstä, koska ajattelen, että pystyn tekemään sen myöhemminkin. Toivottavasti vielä jonakin päivänä ihan oikeasti uskaltaisinkin tehdä sen.
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap koskaan miettinyt, miksi se perfektionisti haluaa suoriutua kaikesta täydellisesti?
Jos et ole, niin aloita nyt. Kerro se meille. Mitä menetät, jos luovut täydellisyysvaatimuksista?Onko kukaan kysynyt tätä aiemmin?
terveisin entinen perfektionisti, ja paljon onnellisempi tällaisena
Vastaan itse omaan kysymykseeni. Turvallisuudentunnettahan siinä yritetään luoda, kun pitäisi kaikki hoitaa viimeisen päälle.
Se on kuitenkin väärennettyä turvallisuutta. Pitää viedä se perfektionismi siihen pisteeseen, että tajuaa yhden jutun: se keskeinen hallinnassa pidettävä asia on perfektionismi itse. Ja sitten on opeteltava sietämään sitä epätäydellistä maailmaa, jossa mitä vain voi sattua, eivätkä omat voimat välttämättä riitä. Kumpikaan asia ei ole maailmanloppu. Itsemurha sen sijaan olisi sitä.
Seuraava kysymys. Miksi vakavasti masentuneen nuoren pitäisi ylipäätään käydä lukiossa? Eikö siinä olisi sairasloman paikka?
Olin juuri muutaman kuukauden sairaslomalla. Ei se oikein vaikuttanut tilanteeseen mitenkään. Tai on olo nyt pahentunut koulun aloittamisen jälkeen... En vaan kehtaisi taas jäädä sairaslomalle, koska sitten keskeyttäisin yhden kurssin jo toista kertaa.....
Aloittaja
Ap, vaikuttaa siltä, että saamasi apu ei ole tarpeeksi tehokasta. Jo se, että sanot, ettet jaksa vaatia itsellesi enemmän ja parempaa terapiaa (aiemmassa kommentissa) kertoo siitä, että jaksat huonosti.
Entäpä jos seuraavalla terapiakerralla ottaisit jälleen puheeksi itsetuhoiset ajatuksesi, kerro ensialkuun kaiken tämän, minkä olet kertonut tännekin. Kirjoita vaikka muistiinpanot valmiiksi, mitä haluat sanoa. (Minua muistiinpanojen kirjoittaminen auttoi, sillä usein terapiassa tuntui, että unohdan, mitä olin kotona miettinyt. En ole sama kommentoija, joka ensimmäisenä esitti sinulle kysymyksiä. Olen kuitenkin masentunut minäkin. Diagnoosina vakava masennus. ) Tai voit kirjoittaa kirjeen psykiatrillesi ja terapeutillesi, jos sinun on vaikea olla topakkana vaatimassa itsellesi parempaa hoitoa. Jos sekin tuntuu vaikealta, voit tulostaa tästä ketjusta omat kommenttisi, jotka voit sitten näyttää hoitavalle taholle.
Kerro hoitavalle taholle, että voit yhä huonosti. Sinun perfektionismisi voi edelleen hyvin, kun mietit, ettet kehtaa lopettaa samaa kurssia toistamiseen. Jos et jaksa, niin et jaksa.
Älä tee itsellesi mitään pahaa. Ajattele, että itsetuhoiset ajatukset ovat sairastuneiden aivojesi ajatuksia, ettet oikeasti halua kuolla.
Onko lähettyvilläsi psykiatrista päivystystä, jonne voit hakeutua, kun olosi on oikein paha? On olemassa myös auttavia puhelimia, jonne voi soittaa, kun on paha olla.
Kriisipuhelimen numero löytyy netistä. https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-el%C3%A4m%C3%A4n-kriiseihin
Tsemppiä sinulle! Ole armollinen itsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osta kukkia. Oikeasti. Yksinkertaisia asioita.
Heikot sortuu elon tiellä ja toiset senkun porskuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Heikot sortuu elon tiellä ja toiset senkun porskuttaa.
Mitä sait tämän kommentin kirjoittamisesta? Tuliko hyvä mieli?
Sen kun tietäisi, miten kadonneen elämänhalun saa takaisin... Itse olen halunnut kuolla varmaan viimeiset 15 vuotta. Jotenkin sitä aina onnistuu sinnittelemään, kun valehtelee itselleen ettei voi vielä, kun pitää tehdä jotain. Vielä vähän pidemmälle. Ja pidemmälle. Koira on täydellinen, koska ei vaan voi tappaa itseään, kun tuntee niin paljon syyllisyyttä ja kauhua siitä, että se jäisi yksin.
On masennusdiagnoosikin ja ahdistuneisuushäiriö. Olen ollut pari vuotta saikulla, käyn hoidoissa jne. muttei niistä mitään iloa ole ollut, kun henkinen väsymys ei vaan hellitä.
Mitä tehdä, kun on ihan tyytyväinen elämäänsä, mutta silti haluaisi kuolla? En unelmoi mistään, en toivo mitään. Nauran ja pidän hauskaa, mutta tuntuu silti siltä, että olisi parempi vaan jos ei tarvitsisi sitäkään jaksaa. En vaan jaksa enää yhtään mitään, elämä osaa olla ihan kivaakin mutta kun väsyttää niin paljon, etten vaan pysty. Aina käydessäni nukkumaan toivon, etten heräisi, että saisi viimein levätä. Ettei tarvitsisi enää jaksaa.
En tavallisesti edes puhu ongelmistani, koska väsyttää liikaa ja koen olevani muille vain vaivaksi. Toivottavasti ap saa apua ja löytää elämänilonsa. Lääkkeet voivat tosiaan turruttaa tunteita paljonkin, ja pahentaa ongelmia.