Ystäväni kertoi, että hänen naisystävänsä saa katsoa hänen puhelimensa ja viestinsä. Ai kun kiva!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme lörppöjä tuntuu olevan osa vastaajista. Minua nolottaisi jos olisi noin lapsellinen hölösuu puoliso, joka ei osaisi mitään asiaa pitää omana tietonaan vaan "ihanan luonnollisesti jakaisi yksikkönä" ihan kaiken kanssani - sellaisetkin asiat, jotka hänen itsensäkin mielestä eivät minua edes suuremmin kiinnosta.

Luulisi että aikuinen ihminen osaisi olla edes hiukan itsenäisempi ja seistä omilla jaloillaan. Entisaikaan pidettiin hyveenä sellaista, ettei lörpöttele jonninjoutavia ja erityisesti ettei petä ystävän luottamusta lavertelemalla hänen yksityisasioitaan kenellekään. Ihan sama onko asia arkaluontoinen vai ei. Sivistynyt ihminen ei lörpöttele toisten asioista edes puolisolleen. Pikkulapsi saattaa ahdistua, jos on jokin asia mitä ei saa paljastaa. Aikuisen pitäisi olla jo hiukan kypsempi.

Entisaikaan myöskin pidettiin suotavana että pidetään stiff upper lip eikä raskauteta ystäviä omilla murheilla. Ja vaikka juoruilua katsottiin pahalla, oli myös selvää että puolisoiden välillä ei ole salaisuuksia.

Jos ei halua maailman tietävän asioitaan, se jonka ne asiat on voi pitää suunsa ihan itse napissa. Niin minä teen. On aika älytöntä että itse ensin avautuu ystävälle, ei siis saa oltua hiljaa, mutta ystävän pitäisi sitten pitää se kaikki oksennus sisällään ja olla "luotettava kuin kallio"?

Eiköhän se ole jokaisen oma asia pitää suunsa kiinni.

Onpas eriskummallista logiikkaa. Jos siis haluan uskoutua vain ja ainoastaan ystävälleni jostakin tärkeästä asiasta, minun tulee hyväksyä se, että ystäväni voi raportoida kuulemansa kenelle tahansa, jolle katsoo parhaimmaksi? Tai jos vaikka oma rakas puolisoni uskoutuu vain ja ainoastaan minulle, minä saan laulella kaiken omille ystävilleni, tai vaikka vanhemmilleni ja sukulaisilleni? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen järkyttynyt ja olen ollut todella sinisilmäinen. Tästä eteenpäin suhtaudun varmuuden vuoksi niin, että ystävistä tulee vain epäluotettavia tuttavia, kun he aloittavat parisuhteen. Harmi heille, minuun on ja olisi voinut luottaa. Sittenkin, kun se ihana mies muuttuu paskaksi idiootiksi.

Ap

Lähtöoletuksesi siis on, että miehiin ei voi luottaa ja siksi luottamus naispuolisiin ystäviin tulee priorisoida miehen edelle, jos eturistiriitatilanne tulee. Minulla on juuri toisin päin: luotan mieheeni ehdottomasti, ja ystäviin sitten vähän kevyemmällä luottamustasolla. Lähetän ystävilleni ainoastaan sellaisia viestejä, joiden kohdalla ei olisi helvetillinen katastrofi, jos heidän kumppaninsakin sattuisi ne näkemään (tai niissä olevan tiedon esim. keskustelun kautta saamaan). Läheisten ystävieni kumppanit ovat hyviä tyyppejä, eivät kyyliä jotka kyttäävät juuri minun salaisia tietojani kieli pitkällä ja valmiina käyttämään niitä minua vastaan. Ihmiset, jotka valitsevat kumppanikseen tuollaisia "paskaksi idiootiksi" muuttuvia miehiä, eivät ole luottoystäviäni vaan etäisempiä kavereita.

En ole tuo, jolle vastasit, mutta tartunpa tähän silti. 

Minäkin luotan mieheeni ehdottomasti, mutta toisaalta minulla on myös niin läheisiä ystäviä, että he voivat jakaa kanssani erittäin yksityisiä ja vaikeita asioita. Tällainen uskoutuminen on erittäin suuri luottamuksen osoitus, ja sen pettäminen näitä asioita eteenpäin kertomalla olisi ystävänä alhaista. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on mieheni, johon itse luotan. Mutta kun ei ystävilläni mieheeni ole sellaista suhdetta, enkä voi velvoittaa, että minuun luottavat ystäväni luottaisivat samalla kapasiteetilla kaikkiin heihin, joihin minä itse luotan. 

Minun ystävilläni taas on minun sellainen luottamus, että osaan valita ehdottoman luotettavan miehen, ja että miestäni eivät heidän yksityisasiansa a) kovinkaan paljon kiinnosta, ja b) heillä ei ole eikä tule olemaan mitään tarvetta käyttää saamiaan tietoja väärin. Samoin minulla heihin. Koska kenelläkään meistä ei ole tässä asiassa mitään ongelmaa, saanko kysyä, miksi sinä teet asiasta itsellesi ongelman? Kun ilmeisesti sinulla ei kuitenkaan ole minun kaltaistani ihmistä ystäväpiirissäsi, niin miksi emme voi vain kaikki olla tyytyväisiä siihen, että elämämme on sellaista kuin haluammekin sen olevan?

Pari kuukautta sitten kävi mm. niin, että mainitsin ystävälleni jutelleeni hänen eräästä tilanteestaan ohimennen mieheni kanssa (kyllä, ystävältäni erikseen lupaa kysymättä, koska tiedän ettei tällainen ole hänelle ongelma). Hieman myöhemmin ystäväni kysyi, mahtaisiko miehelleni sopia että hän juttelisi suoraan mieheni kanssa asiasta. Miehelle sopi, ja ystäväni sai tarvitsemiaan neuvoja ja tukea. Ne olisivat jääneet saamatta, jos en alentunut olemaan "alhainen" ja jutellut ystäväni huolista (pintapuolisesti) miehelleni.

Niin oletko kertonut kaikille ystävillesi, että kerrot eteenpäin miehellesi kaikki hiedän jakamansa asiat, jos miehesi sitä haluaa? Jos et kerro ja tee tätä asiaa selväksi, niin ole hiljaa. Olet törkeä ystävä.

Teillä ihmisillä on todella outoja ystävyssuhteita? Minun tuttavapiirissäni ainakin on selviö että miehelle/vaimolle jutellaan kavereidenkin asiat. Tyyliin "kerroin Ristolle siitä mitä kerroit viimeksi ja sanoi että..."  Toisinaan jopa pyydetään että "kysypä mieheltäsi mitä se ajattelee". Jos joku asia on sellainen, että sitä ei missään nimessä saa kertoa eteenpäin, toinen voi tietysti sanoa "älä kerro tätä". Mutta yksikään ystävistäni ei ole minulle koskaan niin sanonut. Mieheni on työasioista puhuessaan sanonut että et sitten kerro kavereillesi enkä tietenkään hänen työasioitaan kerrokaan.

Puoliso on kuitenkin elämäsi tärkein ihminen. On vain luonnollista että siltä ei pidetä salaisuuksia -ja harvan ihmisen asiat nyt niin merkillisiä on että niitä pitäisi kassaholvissa pitää.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ihan ymmärrä tuota ajatusta, että puoliso ei saa koskaan eikä milloinkaan edes koskea kännykkääni. En myöskään tajua niitä, jotka lukevat puolison kännykkää huvikseen.

Meillä minä katson välillä, kuka laittaa miehelle viestiä, en siis lue, mutta meillä on kolme lasta, joista joku on aina jotain vailla. Jos ei muuta niin kyytiä. Laittavat viestejä meille molemmille, mies niitä laiskemmin lukee. Minä katson yleensä viestit heti. Ja jos teen ruokaa, katson leffaa tms ja tulee viesti, niin pyydän usein miestä katsomaan keneltä minulle tullut viesti on jos hänellä ei ole mitään erityistä.

Tiedämme toistemme salasanat, ilman että olemme ne erityisesti toisillemme kertoneet.Ei vain ole koskaan ollut tarvetta niitä hirveästi piilottelemaan.

Ja tosi harva ystävä on koskaan laittanut kännykän kautta topsecret -viestiä:)

Tuota, ootko kuullu ryhmä whatsapista johon voi laittaa koko perheen, josta sitten kaikki voivat lukea viestin, ketkä ryhmään kuuluu? Paljon kätevämpää kuin se, että lapset viestittelee JOMMALLE KUMMALLE vanhemmalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen järkyttynyt ja olen ollut todella sinisilmäinen. Tästä eteenpäin suhtaudun varmuuden vuoksi niin, että ystävistä tulee vain epäluotettavia tuttavia, kun he aloittavat parisuhteen. Harmi heille, minuun on ja olisi voinut luottaa. Sittenkin, kun se ihana mies muuttuu paskaksi idiootiksi.

Ap

Lähtöoletuksesi siis on, että miehiin ei voi luottaa ja siksi luottamus naispuolisiin ystäviin tulee priorisoida miehen edelle, jos eturistiriitatilanne tulee. Minulla on juuri toisin päin: luotan mieheeni ehdottomasti, ja ystäviin sitten vähän kevyemmällä luottamustasolla. Lähetän ystävilleni ainoastaan sellaisia viestejä, joiden kohdalla ei olisi helvetillinen katastrofi, jos heidän kumppaninsakin sattuisi ne näkemään (tai niissä olevan tiedon esim. keskustelun kautta saamaan). Läheisten ystävieni kumppanit ovat hyviä tyyppejä, eivät kyyliä jotka kyttäävät juuri minun salaisia tietojani kieli pitkällä ja valmiina käyttämään niitä minua vastaan. Ihmiset, jotka valitsevat kumppanikseen tuollaisia "paskaksi idiootiksi" muuttuvia miehiä, eivät ole luottoystäviäni vaan etäisempiä kavereita.

En ole tuo, jolle vastasit, mutta tartunpa tähän silti. 

Minäkin luotan mieheeni ehdottomasti, mutta toisaalta minulla on myös niin läheisiä ystäviä, että he voivat jakaa kanssani erittäin yksityisiä ja vaikeita asioita. Tällainen uskoutuminen on erittäin suuri luottamuksen osoitus, ja sen pettäminen näitä asioita eteenpäin kertomalla olisi ystävänä alhaista. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on mieheni, johon itse luotan. Mutta kun ei ystävilläni mieheeni ole sellaista suhdetta, enkä voi velvoittaa, että minuun luottavat ystäväni luottaisivat samalla kapasiteetilla kaikkiin heihin, joihin minä itse luotan. 

Minun ystävilläni taas on minun sellainen luottamus, että osaan valita ehdottoman luotettavan miehen, ja että miestäni eivät heidän yksityisasiansa a) kovinkaan paljon kiinnosta, ja b) heillä ei ole eikä tule olemaan mitään tarvetta käyttää saamiaan tietoja väärin. Samoin minulla heihin. Koska kenelläkään meistä ei ole tässä asiassa mitään ongelmaa, saanko kysyä, miksi sinä teet asiasta itsellesi ongelman? Kun ilmeisesti sinulla ei kuitenkaan ole minun kaltaistani ihmistä ystäväpiirissäsi, niin miksi emme voi vain kaikki olla tyytyväisiä siihen, että elämämme on sellaista kuin haluammekin sen olevan?

Pari kuukautta sitten kävi mm. niin, että mainitsin ystävälleni jutelleeni hänen eräästä tilanteestaan ohimennen mieheni kanssa (kyllä, ystävältäni erikseen lupaa kysymättä, koska tiedän ettei tällainen ole hänelle ongelma). Hieman myöhemmin ystäväni kysyi, mahtaisiko miehelleni sopia että hän juttelisi suoraan mieheni kanssa asiasta. Miehelle sopi, ja ystäväni sai tarvitsemiaan neuvoja ja tukea. Ne olisivat jääneet saamatta, jos en alentunut olemaan "alhainen" ja jutellut ystäväni huolista (pintapuolisesti) miehelleni.

Niin oletko kertonut kaikille ystävillesi, että kerrot eteenpäin miehellesi kaikki hiedän jakamansa asiat, jos miehesi sitä haluaa? Jos et kerro ja tee tätä asiaa selväksi, niin ole hiljaa. Olet törkeä ystävä.

Teillä ihmisillä on todella outoja ystävyssuhteita? Minun tuttavapiirissäni ainakin on selviö että miehelle/vaimolle jutellaan kavereidenkin asiat. Tyyliin "kerroin Ristolle siitä mitä kerroit viimeksi ja sanoi että..."  Toisinaan jopa pyydetään että "kysypä mieheltäsi mitä se ajattelee". Jos joku asia on sellainen, että sitä ei missään nimessä saa kertoa eteenpäin, toinen voi tietysti sanoa "älä kerro tätä". Mutta yksikään ystävistäni ei ole minulle koskaan niin sanonut. Mieheni on työasioista puhuessaan sanonut että et sitten kerro kavereillesi enkä tietenkään hänen työasioitaan kerrokaan.

Puoliso on kuitenkin elämäsi tärkein ihminen. On vain luonnollista että siltä ei pidetä salaisuuksia -ja harvan ihmisen asiat nyt niin merkillisiä on että niitä pitäisi kassaholvissa pitää.

No meillä ystäväpiirissä voidaan käsitellä niinkin arkaluontoisia asioita kuin vaikkapa vakavat sairaudet, menetykset ja traumat, joista on uskaltanut avautua ehkä vasta aikuisiällä, ja silloinkin vain harvoille valituille (mikä siis on kunnia meille ystäville, että olemme sen arvoisia). Ja minulle on kyllä ihan itsestään selvä asia, että tällaisista asioista en voi vain kevyesti jutella mieheni kanssa. 

Puolisoni on elämäni tärkein ihminen, totta. Mutta kun minusta parisuhteessa rakastamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että silloin menettää oikeuden omaan yksityisyyteensä, tai että ystäväni joutuisivat siitä edespäin jakamaan omat henkilökohtaiset asiat minun kauttani minun mieheni kanssa. Kun vaikka mieheni on minulle tärkein, ystävistäni osan olen tuntenut kauan ennen miestäni. Koen, että minun on oltava luottamuksen arvoinen myös muille läheisille ihmisilleni, kuin ainoastaan puolisolle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen järkyttynyt ja olen ollut todella sinisilmäinen. Tästä eteenpäin suhtaudun varmuuden vuoksi niin, että ystävistä tulee vain epäluotettavia tuttavia, kun he aloittavat parisuhteen. Harmi heille, minuun on ja olisi voinut luottaa. Sittenkin, kun se ihana mies muuttuu paskaksi idiootiksi.

Ap

Lähtöoletuksesi siis on, että miehiin ei voi luottaa ja siksi luottamus naispuolisiin ystäviin tulee priorisoida miehen edelle, jos eturistiriitatilanne tulee. Minulla on juuri toisin päin: luotan mieheeni ehdottomasti, ja ystäviin sitten vähän kevyemmällä luottamustasolla. Lähetän ystävilleni ainoastaan sellaisia viestejä, joiden kohdalla ei olisi helvetillinen katastrofi, jos heidän kumppaninsakin sattuisi ne näkemään (tai niissä olevan tiedon esim. keskustelun kautta saamaan). Läheisten ystävieni kumppanit ovat hyviä tyyppejä, eivät kyyliä jotka kyttäävät juuri minun salaisia tietojani kieli pitkällä ja valmiina käyttämään niitä minua vastaan. Ihmiset, jotka valitsevat kumppanikseen tuollaisia "paskaksi idiootiksi" muuttuvia miehiä, eivät ole luottoystäviäni vaan etäisempiä kavereita.

Juuri näin. Minä tiedän että paras ystäväni puhuu asioistani miehensä kanssa (ihan kuten minäkin juttelen hänen asioistaan miehelleni) mutta se ei haittaa mitään koska tiedän että hänen miehensä on myös luotettava kunnon ihminen. 90 % ihmisistä kertoo puolisoilleen joka tapauksessa jos parhaalla ystävällä syöpä tai sukupuolitauti. Se että kertoo luotettavalle puolisolleen EI tarkoita että juoruilisi koko maailmalle.

Kun ystävä on avautunut sinulle ongelmistaan, on hoitoalan työntekijöiden työnohjaukseen verrattavissa olevaa tilanteen purkua kertoa siitä puolisolleen -kukaan ei jaksa toisen ongelmia jos joutuu pitämään ne aina vaan sisällään. Puolison kanssa voi käydä asian neutraalisti läpi ja päästä siitä ystävästä tarttuneesta emotionaalisesta taakasta. Tiedän että ystäväni toimivat samoin. Kielteiset tunteet tarttuvat helposti mutta kun asiasta puhuu neutraalin ihmisen kanssa ilma ikään kuin puhdistuu.

Ne ystävät, joiden miesten en soisi asioitani tietävän -no, ne ovat aika pian muuttuneet entisiksi koska en viitsi pitää ystävinäni ihmisiä joilla on huono miesmaku. Kertoo muutenkin arvostelukyvyn puutteesta.

P.S. Mieheni ei lue puhelintani koska sitä ei kiinnosta.

Minäkin tiedän, että hyvän ystäväni puoliso on luotettava kunnon ihminen, mutta silti kokisin kiusalleseksi sen, että ystävän mies, joka ei ole minulle läheinen ihminen, tietäisi intiimejä ja henkilökohtaisia asioita minusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on ihan sairas. :D Ehdotan että nämä ihmiset joista tulee parisuhteessa "yksikkö" joka jakaa toisilleen kaikki kaveriensa asiat, ilmoittavat tästä käytännöstä pariutuessaan... En usko että jäisi monta kaveria jäljelle. Ainakin näin murhemieleen taipuvaisena yksinäisenä ihmisenä tuntuisi todella häiritsevältä että toisen asiat pysähtyivät minuun kuin seinään, samalla kun minun murheistani tulisi onnelliseen ja ihanan avoimeen parisuhteeseen mukavaa sunnuntai-iltojen jutunaihetta. 

Minä luulen, että minulla on hyviä ystävyyssuhteita juuri siksi, että en rajaa asioita noin jyrkästi oman mieleni sisälle. Jaksan paljon paremmin empaattisena kuunnella ystävän vaativaakin ihmissuhdetilannetta tai muuta ongelmaa koskevaa avautumista, kun voin tarvittaessa käsitellä siitä itselleni syntyneitä tunnereaktioita mieheni kanssa. Myös iloiset ja onnelliset asiat on ihanaa voida jakaa puolison kanssa. Jos joutuisin kovasti miettimään, mikä kaikki on sellaista, mikä tulee haudata omaan mieleen, kokisin tilanteen paljon helpommin vaikeaksi ja ystävyyssuhteet kuihtuisivat herkemmin niinä aikoina, kun toisella on vaikeampaa. Koska en omiakaan vaikeuksiani hautaa, vaan jaan niitä sekä mieheni että ystävieni kanssa, on ihan luonnollista että joskus tulee juteltua ystävienkin asioista miehen kanssa.

Sinulla on jyrkemmät rajat näissä asioissa, ja niitä pystyy varmaankin harvempi ihminen noudattamaan toivomallasi ehdottomuuden tasolla. Toisaalta et varmaan myöskään kaipaisi kovin montaa ystävää vaan yksikin voisi riittää. Toivottavasti sellainen joskus löytyykin. Kaikkea hyvää sinulle!

Aika huono selitys. Mietipäs tilanne, jossa sinkkukaverisi kertoo naapurilleen sinun asioitasi, koska hänen on pakko päästä käsittelemään niitä tunnereaktioitaan jonkun kanssa ja puolisoa ei ole ja naapuri nyt sattui tulemaan siinä postilaatikolla vastaan. Vai eikö tullut mieleen, että niitä tunnereaktioita voi käsitellä ihan itsekseenkin, jos niistä ei voi kenellekään puhua? Tuskin kaikki kaverit nyt kuitenkaan itsemurhaa tai joukkomurhaa on suunnittelemassa, vaan ne yksityisasiat ovat yleensä vähän kevyempiä, jolloin sinun tunnereaktiosi eivät ole muuta kuin juoruilua ja taivastelua. 

Ystäväni eivät kerro asioitani ihmisille, joihin heillä ei ole ehdotonta luottamusta. Kuten en minäkään heidän asioitaan. Meillä nyt vain puoliso kuuluu niihin luotettaviin ihmisiin (tästä osoituksena vuosikymmenien kokemus siitä, että kenenkään asioita ei ole käytetty väärin yhtään kertaa, kenenkään osapuolen taholta), kun osalla ihmisistä ei kuulu. Juoruilua ja taivastelua en harrasta; kaikesta on mahdollista puhua rakentavasti ja asiallisesti.

Ihan uteliaisuudesta: entä, jos jonkun ystäväsi luottoihmisiin kuuluu ihminen, johon sinä et luota, tai josta et pidä? Miltä tuntuisi, jos hän kertoisi tällaiselle ihmiselle sinun henkilökohtaisia asioitasi? Koska joku ystävistäsi ei välttämättä koe miestäsi ihan niin luotettavaksi, kuin sinä itse. 

Ainakaan minä en pitäisi luottoystävänä ihmistä, jonka puolisoon en voi luottaa myös. Jos ihminen olisi luottoystäväni ensin, mutta pariutuisi miehen kanssa jonka en soisi tietävän asioita, ihan luonnostaan ja harkitsematta alan yleensä rajoittaa sitä mitä tuolle ihmiselle kerron.

Minä olen muuten mielenterveysongelmainen autisti, joten minun jutuissani on vähän enemmän puhuttavaa kuin useimpien. Eikä minua silti häiritse että tiedän kavereideni puhuvan minusta miestensä -ja toisten kavereidensa- kanssa. Ihmiset vaan on sellaisia. Jos ei halua että jostain asiasta puhutaan se pidetään tiukasti itsellä. Mutta yleensä sellainen ylenmääräinen salailunhalu on pelkkää väärää ylpeyttä, luullaan että ollaan niin erinomaisia ja kukaan muu kuin TÄMÄ YKSI LUOTTOYSTÄVÄ ei saa tietää että oho, en olekaan niin ihmeellinen.

Mulla on miespuolinen työkaveri jonka oon tuntenut jo 20 vuotta! Meillä on ihan oma työpaikan huumori jota on viljelty kautta aikain. Mulla ja työkaverilla ei ole mitään sutinoita eikä tule! Kumpaakaan ei ole koskaan kiinnostanut toinen kuin työkaverina.

Työkaveri erosi seitsemisen vuotta sitten ja otti uuden tyttöystävän.

Tyttö luki äskettäin meidän viestit ja ymmärsi kaikki väärin. Täysin väärin.

Ero tuli heille kun päätteli niistä että meillä on suhde 😳

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme lörppöjä tuntuu olevan osa vastaajista. Minua nolottaisi jos olisi noin lapsellinen hölösuu puoliso, joka ei osaisi mitään asiaa pitää omana tietonaan vaan "ihanan luonnollisesti jakaisi yksikkönä" ihan kaiken kanssani - sellaisetkin asiat, jotka hänen itsensäkin mielestä eivät minua edes suuremmin kiinnosta.

Luulisi että aikuinen ihminen osaisi olla edes hiukan itsenäisempi ja seistä omilla jaloillaan. Entisaikaan pidettiin hyveenä sellaista, ettei lörpöttele jonninjoutavia ja erityisesti ettei petä ystävän luottamusta lavertelemalla hänen yksityisasioitaan kenellekään. Ihan sama onko asia arkaluontoinen vai ei. Sivistynyt ihminen ei lörpöttele toisten asioista edes puolisolleen. Pikkulapsi saattaa ahdistua, jos on jokin asia mitä ei saa paljastaa. Aikuisen pitäisi olla jo hiukan kypsempi.

Entisaikaan myöskin pidettiin suotavana että pidetään stiff upper lip eikä raskauteta ystäviä omilla murheilla. Ja vaikka juoruilua katsottiin pahalla, oli myös selvää että puolisoiden välillä ei ole salaisuuksia.

Jos ei halua maailman tietävän asioitaan, se jonka ne asiat on voi pitää suunsa ihan itse napissa. Niin minä teen. On aika älytöntä että itse ensin avautuu ystävälle, ei siis saa oltua hiljaa, mutta ystävän pitäisi sitten pitää se kaikki oksennus sisällään ja olla "luotettava kuin kallio"?

Eiköhän se ole jokaisen oma asia pitää suunsa kiinni.

Kenella avaudut sen jälkeen, kun miehesi on oksentanut sinulle itselleen kipeitä ja henkilökohtaisia asioita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan eri asia on sitten esimerkiksi se, että on pääsy toisen sähköpostiin, kun sinne voi joskus oikeasti tulla jotain tärkeää. Mutta en ymmärrä, miten vaikeaa on ihmisen elämä, jos syntymäpäiväjuhlat menevät kokonaan ohitse, ellei pääse puolison puhelimelle. Harvemmin siellä puhelimessa on mitään niin tärkeää, että se vaikuttaisi elämään millään tavalla. Yhteisistä jutuista puhutaan joka tapauksessa ja ne oikeasti tärkeät jutut voidaan hoitaa jollain toisella tavalla kuin toisen puhelinta räpläämällä. 

Siis tarkoitatko, että puolisoilla pitäisi olla pääsy toistensa sähköpostiin?? Mikä on sellaista tärkeää, mitä minun pitäisi päästä lukemaan mieheni sähköpostista? Tai hänen minun sähköpostistani?

Ei vaan tarkoitan, että se on vielä jotekin ymmärrettävää, jos puhutaan oikeasti hoidettavista asioista. Toisin kuin puhelimen räplääminen. Minulle on esimerkiksi tullut useinkin vastaan tilanteita, joissa minulla on sähköpostissa pääsylippuja, asiakirjoja, tiedotteita tms, jotka pitää tulostaa tai niitä pitää muuten vain tarkistaa. Tällöin minä voin soittaa työpaikalta miehelle kotiin ja sanoa, että voi käydä tulostamassa ne sieltä minun sähköpostistani. Kyllä minulle tulee aika paljonkin tärkeää postia sähköpostiin, toisin kuin puhelimen viesteihin. 

Minä lähettäisin edelleen viestit miehelleni puhelimestani. Ei mitään tarvetta kirjautua sähköpostiini. 

Ohiksena: Mun miehellä ei edes ole sähköpostia, ei tarvitse sitä mihinkään, ei edes työssä. Joten ne pääsyliput, tilausvahvistukset, kalenterit, pankkiasiat ja wilmat on minun läppärillä ja puhelimessa (miehenkin käytettävissä), minä kun käytän nettiä pääasiassa kaikkeen.  Perheen yhteisellä tabletilla  niitä ei ole helposti saatavilla, sitä käyttää lapsikin ja taidot on vielä lapsen, lisäksi joskus pelavaat tabeltilla kaverin kanssa.

Ok. Tämä alkaa vahvistaa käsitystäni siitä, että nämä kaiken jakavat perheet ovat niitä, joissa vanhemmat ovat kotona, työttömänä tai suorittavan tason ammateissa. Siksi esimerkiksi työsuhdepuhelinten suojaus ja asioiden salassapitäminen ovat heille täyttä hepreaa.

Minä olen yksin noista "kaiken jakajista". Olemme molemmat toimihenkilöitä ja molemmat jätämme ne työpuhelimet töihin työpäivän päätteeksi, kuten myös työläppärit. Ne ovat TYÖASIOITA varten, ja koska meillä kummallakaan ei ole tarvetta leikkiä tärkeämpää kuin olemme, teemme työtä sen ajan mistä maksetaan ja työvälineet tosiaan jää töihin.

Joku kyseli että eikö ole mitään omaa jos jakaa kaiken puolison kanssa? Ainakin minä jaan puolison kanssa kaiken sen minkä ylipäänsä JAAN. Se ei tarkoita etteikö minulla olisi mitään omaa. On, paljonkin. Mutta tottakai jos jotain jaan jaan ensisijaisesti sen kaikkein tärkeimmän ihmiseni kanssa ja vasta toissijaisesti niiden toisarvoisten ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on ihan sairas. :D Ehdotan että nämä ihmiset joista tulee parisuhteessa "yksikkö" joka jakaa toisilleen kaikki kaveriensa asiat, ilmoittavat tästä käytännöstä pariutuessaan... En usko että jäisi monta kaveria jäljelle. Ainakin näin murhemieleen taipuvaisena yksinäisenä ihmisenä tuntuisi todella häiritsevältä että toisen asiat pysähtyivät minuun kuin seinään, samalla kun minun murheistani tulisi onnelliseen ja ihanan avoimeen parisuhteeseen mukavaa sunnuntai-iltojen jutunaihetta. 

Minä luulen, että minulla on hyviä ystävyyssuhteita juuri siksi, että en rajaa asioita noin jyrkästi oman mieleni sisälle. Jaksan paljon paremmin empaattisena kuunnella ystävän vaativaakin ihmissuhdetilannetta tai muuta ongelmaa koskevaa avautumista, kun voin tarvittaessa käsitellä siitä itselleni syntyneitä tunnereaktioita mieheni kanssa. Myös iloiset ja onnelliset asiat on ihanaa voida jakaa puolison kanssa. Jos joutuisin kovasti miettimään, mikä kaikki on sellaista, mikä tulee haudata omaan mieleen, kokisin tilanteen paljon helpommin vaikeaksi ja ystävyyssuhteet kuihtuisivat herkemmin niinä aikoina, kun toisella on vaikeampaa. Koska en omiakaan vaikeuksiani hautaa, vaan jaan niitä sekä mieheni että ystävieni kanssa, on ihan luonnollista että joskus tulee juteltua ystävienkin asioista miehen kanssa.

Sinulla on jyrkemmät rajat näissä asioissa, ja niitä pystyy varmaankin harvempi ihminen noudattamaan toivomallasi ehdottomuuden tasolla. Toisaalta et varmaan myöskään kaipaisi kovin montaa ystävää vaan yksikin voisi riittää. Toivottavasti sellainen joskus löytyykin. Kaikkea hyvää sinulle!

Aika huono selitys. Mietipäs tilanne, jossa sinkkukaverisi kertoo naapurilleen sinun asioitasi, koska hänen on pakko päästä käsittelemään niitä tunnereaktioitaan jonkun kanssa ja puolisoa ei ole ja naapuri nyt sattui tulemaan siinä postilaatikolla vastaan. Vai eikö tullut mieleen, että niitä tunnereaktioita voi käsitellä ihan itsekseenkin, jos niistä ei voi kenellekään puhua? Tuskin kaikki kaverit nyt kuitenkaan itsemurhaa tai joukkomurhaa on suunnittelemassa, vaan ne yksityisasiat ovat yleensä vähän kevyempiä, jolloin sinun tunnereaktiosi eivät ole muuta kuin juoruilua ja taivastelua. 

Ystäväni eivät kerro asioitani ihmisille, joihin heillä ei ole ehdotonta luottamusta. Kuten en minäkään heidän asioitaan. Meillä nyt vain puoliso kuuluu niihin luotettaviin ihmisiin (tästä osoituksena vuosikymmenien kokemus siitä, että kenenkään asioita ei ole käytetty väärin yhtään kertaa, kenenkään osapuolen taholta), kun osalla ihmisistä ei kuulu. Juoruilua ja taivastelua en harrasta; kaikesta on mahdollista puhua rakentavasti ja asiallisesti.

Ihan uteliaisuudesta: entä, jos jonkun ystäväsi luottoihmisiin kuuluu ihminen, johon sinä et luota, tai josta et pidä? Miltä tuntuisi, jos hän kertoisi tällaiselle ihmiselle sinun henkilökohtaisia asioitasi? Koska joku ystävistäsi ei välttämättä koe miestäsi ihan niin luotettavaksi, kuin sinä itse. 

Ainakaan minä en pitäisi luottoystävänä ihmistä, jonka puolisoon en voi luottaa myös. Jos ihminen olisi luottoystäväni ensin, mutta pariutuisi miehen kanssa jonka en soisi tietävän asioita, ihan luonnostaan ja harkitsematta alan yleensä rajoittaa sitä mitä tuolle ihmiselle kerron.

Minä olen muuten mielenterveysongelmainen autisti, joten minun jutuissani on vähän enemmän puhuttavaa kuin useimpien. Eikä minua silti häiritse että tiedän kavereideni puhuvan minusta miestensä -ja toisten kavereidensa- kanssa. Ihmiset vaan on sellaisia. Jos ei halua että jostain asiasta puhutaan se pidetään tiukasti itsellä. Mutta yleensä sellainen ylenmääräinen salailunhalu on pelkkää väärää ylpeyttä, luullaan että ollaan niin erinomaisia ja kukaan muu kuin TÄMÄ YKSI LUOTTOYSTÄVÄ ei saa tietää että oho, en olekaan niin ihmeellinen.

Minusta on todella ikävää, että oma yksityisyys tai sen kaipuu koetaan "salaisuksi", "itsensä erinomaiseksi" tai "erityislaatuiseksi" tuntemiseksi, tai "vääräksi ylpeydeksi". Minulla ainakin on luontainen halu siihen, että jotkut asiat ovat vain minun, ja joitakin asioita kerron vain tarkoin valituille. Ei siksi, että ne olisivat ihmeellisiä, tai että kokisin itseni erityislaatuiseksi. En vain koe oloani mukavaksi, jos henkilökohtaisimmista asioista henkilökohtaisimmatkin kiertäisivät sellaistenkin ihmisten huulilla, joita en kunnolla tunne. Ja toisekseen: ihmiset tekevät yllättävänkin suuria ja myös negatiivisia oletuksia kuulopuheiden perusteella, ja senkin vuoksi haluan oikeasti varjella joitakin asioita itsessäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on ihan sairas. :D Ehdotan että nämä ihmiset joista tulee parisuhteessa "yksikkö" joka jakaa toisilleen kaikki kaveriensa asiat, ilmoittavat tästä käytännöstä pariutuessaan... En usko että jäisi monta kaveria jäljelle. Ainakin näin murhemieleen taipuvaisena yksinäisenä ihmisenä tuntuisi todella häiritsevältä että toisen asiat pysähtyivät minuun kuin seinään, samalla kun minun murheistani tulisi onnelliseen ja ihanan avoimeen parisuhteeseen mukavaa sunnuntai-iltojen jutunaihetta. 

Minä luulen, että minulla on hyviä ystävyyssuhteita juuri siksi, että en rajaa asioita noin jyrkästi oman mieleni sisälle. Jaksan paljon paremmin empaattisena kuunnella ystävän vaativaakin ihmissuhdetilannetta tai muuta ongelmaa koskevaa avautumista, kun voin tarvittaessa käsitellä siitä itselleni syntyneitä tunnereaktioita mieheni kanssa. Myös iloiset ja onnelliset asiat on ihanaa voida jakaa puolison kanssa. Jos joutuisin kovasti miettimään, mikä kaikki on sellaista, mikä tulee haudata omaan mieleen, kokisin tilanteen paljon helpommin vaikeaksi ja ystävyyssuhteet kuihtuisivat herkemmin niinä aikoina, kun toisella on vaikeampaa. Koska en omiakaan vaikeuksiani hautaa, vaan jaan niitä sekä mieheni että ystävieni kanssa, on ihan luonnollista että joskus tulee juteltua ystävienkin asioista miehen kanssa.

Sinulla on jyrkemmät rajat näissä asioissa, ja niitä pystyy varmaankin harvempi ihminen noudattamaan toivomallasi ehdottomuuden tasolla. Toisaalta et varmaan myöskään kaipaisi kovin montaa ystävää vaan yksikin voisi riittää. Toivottavasti sellainen joskus löytyykin. Kaikkea hyvää sinulle!

Aika huono selitys. Mietipäs tilanne, jossa sinkkukaverisi kertoo naapurilleen sinun asioitasi, koska hänen on pakko päästä käsittelemään niitä tunnereaktioitaan jonkun kanssa ja puolisoa ei ole ja naapuri nyt sattui tulemaan siinä postilaatikolla vastaan. Vai eikö tullut mieleen, että niitä tunnereaktioita voi käsitellä ihan itsekseenkin, jos niistä ei voi kenellekään puhua? Tuskin kaikki kaverit nyt kuitenkaan itsemurhaa tai joukkomurhaa on suunnittelemassa, vaan ne yksityisasiat ovat yleensä vähän kevyempiä, jolloin sinun tunnereaktiosi eivät ole muuta kuin juoruilua ja taivastelua. 

Ystäväni eivät kerro asioitani ihmisille, joihin heillä ei ole ehdotonta luottamusta. Kuten en minäkään heidän asioitaan. Meillä nyt vain puoliso kuuluu niihin luotettaviin ihmisiin (tästä osoituksena vuosikymmenien kokemus siitä, että kenenkään asioita ei ole käytetty väärin yhtään kertaa, kenenkään osapuolen taholta), kun osalla ihmisistä ei kuulu. Juoruilua ja taivastelua en harrasta; kaikesta on mahdollista puhua rakentavasti ja asiallisesti.

Ihan uteliaisuudesta: entä, jos jonkun ystäväsi luottoihmisiin kuuluu ihminen, johon sinä et luota, tai josta et pidä? Miltä tuntuisi, jos hän kertoisi tällaiselle ihmiselle sinun henkilökohtaisia asioitasi? Koska joku ystävistäsi ei välttämättä koe miestäsi ihan niin luotettavaksi, kuin sinä itse. 

Ainakaan minä en pitäisi luottoystävänä ihmistä, jonka puolisoon en voi luottaa myös. Jos ihminen olisi luottoystäväni ensin, mutta pariutuisi miehen kanssa jonka en soisi tietävän asioita, ihan luonnostaan ja harkitsematta alan yleensä rajoittaa sitä mitä tuolle ihmiselle kerron.

Minä olen muuten mielenterveysongelmainen autisti, joten minun jutuissani on vähän enemmän puhuttavaa kuin useimpien. Eikä minua silti häiritse että tiedän kavereideni puhuvan minusta miestensä -ja toisten kavereidensa- kanssa. Ihmiset vaan on sellaisia. Jos ei halua että jostain asiasta puhutaan se pidetään tiukasti itsellä. Mutta yleensä sellainen ylenmääräinen salailunhalu on pelkkää väärää ylpeyttä, luullaan että ollaan niin erinomaisia ja kukaan muu kuin TÄMÄ YKSI LUOTTOYSTÄVÄ ei saa tietää että oho, en olekaan niin ihmeellinen.

No minulla on luottoystävä, jonka olen tuntenut aivan lapsesta asti. Yhteisen historiamme aikana hänellä on ollut mies, johon en ole luottanut tippaakaan, ja nyt mies, jota pidän luotettavana kunnon ihmisenä. Se millaisen miehen kanssa ystäväni on seurustellut, ei ole vaikuttanut ystävyyteemme. Vaikka hän nuorena teki huonon miesvalinnan, se ei tehnyt hänestä epäluotettavaa ystävää, johon olisin halunnut ottaa etäisyyttä. Minulle olisi outo ajatus, että ottaisin etäisyyttä ystävään silloin, kun hänellä on vaikeaa. Eikä hänestä tullut epäluotettavaa silloinkaan, kun hän tapasi nykyisen kunnollisen miehensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan eri asia on sitten esimerkiksi se, että on pääsy toisen sähköpostiin, kun sinne voi joskus oikeasti tulla jotain tärkeää. Mutta en ymmärrä, miten vaikeaa on ihmisen elämä, jos syntymäpäiväjuhlat menevät kokonaan ohitse, ellei pääse puolison puhelimelle. Harvemmin siellä puhelimessa on mitään niin tärkeää, että se vaikuttaisi elämään millään tavalla. Yhteisistä jutuista puhutaan joka tapauksessa ja ne oikeasti tärkeät jutut voidaan hoitaa jollain toisella tavalla kuin toisen puhelinta räpläämällä. 

Siis tarkoitatko, että puolisoilla pitäisi olla pääsy toistensa sähköpostiin?? Mikä on sellaista tärkeää, mitä minun pitäisi päästä lukemaan mieheni sähköpostista? Tai hänen minun sähköpostistani?

Ei vaan tarkoitan, että se on vielä jotekin ymmärrettävää, jos puhutaan oikeasti hoidettavista asioista. Toisin kuin puhelimen räplääminen. Minulle on esimerkiksi tullut useinkin vastaan tilanteita, joissa minulla on sähköpostissa pääsylippuja, asiakirjoja, tiedotteita tms, jotka pitää tulostaa tai niitä pitää muuten vain tarkistaa. Tällöin minä voin soittaa työpaikalta miehelle kotiin ja sanoa, että voi käydä tulostamassa ne sieltä minun sähköpostistani. Kyllä minulle tulee aika paljonkin tärkeää postia sähköpostiin, toisin kuin puhelimen viesteihin. 

Minä lähettäisin edelleen viestit miehelleni puhelimestani. Ei mitään tarvetta kirjautua sähköpostiini. 

Ohiksena: Mun miehellä ei edes ole sähköpostia, ei tarvitse sitä mihinkään, ei edes työssä. Joten ne pääsyliput, tilausvahvistukset, kalenterit, pankkiasiat ja wilmat on minun läppärillä ja puhelimessa (miehenkin käytettävissä), minä kun käytän nettiä pääasiassa kaikkeen.  Perheen yhteisellä tabletilla  niitä ei ole helposti saatavilla, sitä käyttää lapsikin ja taidot on vielä lapsen, lisäksi joskus pelavaat tabeltilla kaverin kanssa.

No voihan miehellä myös olla sähköposti juuri tuollaisia asioita varten. Eikö hän osaa tehdä mitään ilman sinua, edes hoitaa pankkiasioita? Aika vässykkä mies sanoisin. 

Noo...vässykkä tekee muuta sillä aikaa kun minä hoidan vasemmalla kädellä it-asiat, käy vaikka säätämässä käyttövesijärjestelmän paineen tai vaihtaa öljyt autoon tms minkä minäkin osaisin kyllä tehdä mutta ei kiinnosta ellei ole pakko eikä suju niin kätevästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te ihan tosissanne että puoliso ei saa katsoa puhelintanne? Meillä saa tarpeen vaatiessa katsoa ja ihan ilman lupaa. No eipä niitä tilanteita kovin usein tule, mutta joskus kuitenkin. Esim.synttärikutsut tulee mieheni puhelimeen aina hänen sukulaisiltaan, pakko niitä päiviä ja aikoja on sieltä tarkistella.

Juuri näin. Minä ja mieheni ainakin käytämme puhelimia "ristiin" jos täytyy vaikka katsoa joku juttu netistä tai ottaa kuva, otetaan se puhelin mikä lähempänä on. Tai jos toinen laittaa ruokaa ja toiselle tulee viesti, se jonka kädet on vapaana voi ottaa puhelimen ja sanoa "Sait viestin Markolta", ja lähettäjästä riippuen sitten lukea sen ääneen.

Kyse ei ole siitä että syynättäisiin toisen viestejä vaan siitä että mieleenkään ei ole tullut että puhelin olisi NIIN henkilökohtainen väline.

Viesteihin muuten taitaa päteä kirjesalaisuus. Kirje on vastaanottajan omaisuutta ja vastaanottaja saa näyttää sen kenelle lystää. Kirjesalaisus koskee vaan ilman lupaa lukemista. Lähettäjältä sitä ei kysytä, lähettäjän siis kannattaisi hieman miettiä mitä viestittelee jos ei tahdo että ystävän kumppani näkee asian.

Itse en ainakaan ikinä viestittele asiaa jota ystävän kumppani ei saisi nähdä. Jos asia on erityisen intiimi, puhun siitä kasvokkain.

Tätä en oikein ymmärrä perusteena. Joo, kuulostaa huolettomalta ja viattomalta, mutta minusta on jotenkin itsestäänselvää, että puhelin on henkilökohtainen väline kuten hammasharja tai alushousut. Ei tulisi mieleenikään ottaa niitä ilman erityisen pakottavaa syytä, pelkästään siksi, että olivat lähempänä. 

No, kaikki eivät ole hysteerisen kiintyneitä puhelimeensa. Vaikka meillä käytetään puhelimia "ristiin", niitä käytetään loppujen lopuksi yhdessä ollessa aika vähän. Juuri sen takia niitä tuleekin käytettyä ristiin koska ainakin minun puhelimeni on erittäin usein jossain ihan muualla kuin minä. Ja äänettömällä.  Ja mobiilidata pois päältä. Tuo viestien lukeminen on siis useammin sitä että miehelle tulee viesti ja minä katson keneltä se on. Jos minulle tulee viesti se on niin harvinainen tapaus että senkin takia pyydän miestä heti tarkistamaan että kuka se oli.

Meillä on käynyt niinkin että mies on lainannut mökillä hammasharjaani koska on unohtanut omansa ja joskus se on vahingossa ottanut pyykkinarulta treeneihin minun pikkuhousuni vaihtokalsareiksi.

Me ollaan itse asiassa niin henkilökohtaisissa väleissä että olemme nuoleskelleet toistemme genitaaleja. Se on tämä parisuhde katsos aika henkilökohtainen juttu. Joku työkalu, kuten puhelin, ei niinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan eri asia on sitten esimerkiksi se, että on pääsy toisen sähköpostiin, kun sinne voi joskus oikeasti tulla jotain tärkeää. Mutta en ymmärrä, miten vaikeaa on ihmisen elämä, jos syntymäpäiväjuhlat menevät kokonaan ohitse, ellei pääse puolison puhelimelle. Harvemmin siellä puhelimessa on mitään niin tärkeää, että se vaikuttaisi elämään millään tavalla. Yhteisistä jutuista puhutaan joka tapauksessa ja ne oikeasti tärkeät jutut voidaan hoitaa jollain toisella tavalla kuin toisen puhelinta räpläämällä. 

Siis tarkoitatko, että puolisoilla pitäisi olla pääsy toistensa sähköpostiin?? Mikä on sellaista tärkeää, mitä minun pitäisi päästä lukemaan mieheni sähköpostista? Tai hänen minun sähköpostistani?

Ei vaan tarkoitan, että se on vielä jotekin ymmärrettävää, jos puhutaan oikeasti hoidettavista asioista. Toisin kuin puhelimen räplääminen. Minulle on esimerkiksi tullut useinkin vastaan tilanteita, joissa minulla on sähköpostissa pääsylippuja, asiakirjoja, tiedotteita tms, jotka pitää tulostaa tai niitä pitää muuten vain tarkistaa. Tällöin minä voin soittaa työpaikalta miehelle kotiin ja sanoa, että voi käydä tulostamassa ne sieltä minun sähköpostistani. Kyllä minulle tulee aika paljonkin tärkeää postia sähköpostiin, toisin kuin puhelimen viesteihin. 

Minä lähettäisin edelleen viestit miehelleni puhelimestani. Ei mitään tarvetta kirjautua sähköpostiini. 

Ohiksena: Mun miehellä ei edes ole sähköpostia, ei tarvitse sitä mihinkään, ei edes työssä. Joten ne pääsyliput, tilausvahvistukset, kalenterit, pankkiasiat ja wilmat on minun läppärillä ja puhelimessa (miehenkin käytettävissä), minä kun käytän nettiä pääasiassa kaikkeen.  Perheen yhteisellä tabletilla  niitä ei ole helposti saatavilla, sitä käyttää lapsikin ja taidot on vielä lapsen, lisäksi joskus pelavaat tabeltilla kaverin kanssa.

Ok. Tämä alkaa vahvistaa käsitystäni siitä, että nämä kaiken jakavat perheet ovat niitä, joissa vanhemmat ovat kotona, työttömänä tai suorittavan tason ammateissa. Siksi esimerkiksi työsuhdepuhelinten suojaus ja asioiden salassapitäminen ovat heille täyttä hepreaa.

Minä olen yksin noista "kaiken jakajista". Olemme molemmat toimihenkilöitä ja molemmat jätämme ne työpuhelimet töihin työpäivän päätteeksi, kuten myös työläppärit. Ne ovat TYÖASIOITA varten, ja koska meillä kummallakaan ei ole tarvetta leikkiä tärkeämpää kuin olemme, teemme työtä sen ajan mistä maksetaan ja työvälineet tosiaan jää töihin.

Joku kyseli että eikö ole mitään omaa jos jakaa kaiken puolison kanssa? Ainakin minä jaan puolison kanssa kaiken sen minkä ylipäänsä JAAN. Se ei tarkoita etteikö minulla olisi mitään omaa. On, paljonkin. Mutta tottakai jos jotain jaan jaan ensisijaisesti sen kaikkein tärkeimmän ihmiseni kanssa ja vasta toissijaisesti niiden toisarvoisten ihmisten kanssa.

Puolisoni on minulle elämäni tärkein ihminen, mutta silti minulla ei kävisi pienessä mielessänikään kutsua yhtään ystävääni toisarvoiseksi tai jotenkin asettaa ystävyyttä ja parisuhdetta jollekin vertailuasteikolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme lörppöjä tuntuu olevan osa vastaajista. Minua nolottaisi jos olisi noin lapsellinen hölösuu puoliso, joka ei osaisi mitään asiaa pitää omana tietonaan vaan "ihanan luonnollisesti jakaisi yksikkönä" ihan kaiken kanssani - sellaisetkin asiat, jotka hänen itsensäkin mielestä eivät minua edes suuremmin kiinnosta.

Luulisi että aikuinen ihminen osaisi olla edes hiukan itsenäisempi ja seistä omilla jaloillaan. Entisaikaan pidettiin hyveenä sellaista, ettei lörpöttele jonninjoutavia ja erityisesti ettei petä ystävän luottamusta lavertelemalla hänen yksityisasioitaan kenellekään. Ihan sama onko asia arkaluontoinen vai ei. Sivistynyt ihminen ei lörpöttele toisten asioista edes puolisolleen. Pikkulapsi saattaa ahdistua, jos on jokin asia mitä ei saa paljastaa. Aikuisen pitäisi olla jo hiukan kypsempi.

Entisaikaan myöskin pidettiin suotavana että pidetään stiff upper lip eikä raskauteta ystäviä omilla murheilla. Ja vaikka juoruilua katsottiin pahalla, oli myös selvää että puolisoiden välillä ei ole salaisuuksia.

Jos ei halua maailman tietävän asioitaan, se jonka ne asiat on voi pitää suunsa ihan itse napissa. Niin minä teen. On aika älytöntä että itse ensin avautuu ystävälle, ei siis saa oltua hiljaa, mutta ystävän pitäisi sitten pitää se kaikki oksennus sisällään ja olla "luotettava kuin kallio"?

Eiköhän se ole jokaisen oma asia pitää suunsa kiinni.

Onpas eriskummallista logiikkaa. Jos siis haluan uskoutua vain ja ainoastaan ystävälleni jostakin tärkeästä asiasta, minun tulee hyväksyä se, että ystäväni voi raportoida kuulemansa kenelle tahansa, jolle katsoo parhaimmaksi? Tai jos vaikka oma rakas puolisoni uskoutuu vain ja ainoastaan minulle, minä saan laulella kaiken omille ystävilleni, tai vaikka vanhemmilleni ja sukulaisilleni? 

Jos se asia on niin ihmeellinen ettet itse saa pidettyä sitä sisälläsi, miksi sen toisen pitäisi pystyä olemaan siitä hiljaa?

Oikeasti te uskoutujat olette ihan helvetin rasittavia. Oksennatte ongelmianne loputtomiin toiselle mutta se toinen ei saisi sitten sitä taakkaa purkaa kenellekään.

Itse en ikinä kerro kenellekään mitään mitä ei koko maailma saisi tietää. Kaikilla on siten helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme lörppöjä tuntuu olevan osa vastaajista. Minua nolottaisi jos olisi noin lapsellinen hölösuu puoliso, joka ei osaisi mitään asiaa pitää omana tietonaan vaan "ihanan luonnollisesti jakaisi yksikkönä" ihan kaiken kanssani - sellaisetkin asiat, jotka hänen itsensäkin mielestä eivät minua edes suuremmin kiinnosta.

Luulisi että aikuinen ihminen osaisi olla edes hiukan itsenäisempi ja seistä omilla jaloillaan. Entisaikaan pidettiin hyveenä sellaista, ettei lörpöttele jonninjoutavia ja erityisesti ettei petä ystävän luottamusta lavertelemalla hänen yksityisasioitaan kenellekään. Ihan sama onko asia arkaluontoinen vai ei. Sivistynyt ihminen ei lörpöttele toisten asioista edes puolisolleen. Pikkulapsi saattaa ahdistua, jos on jokin asia mitä ei saa paljastaa. Aikuisen pitäisi olla jo hiukan kypsempi.

Entisaikaan myöskin pidettiin suotavana että pidetään stiff upper lip eikä raskauteta ystäviä omilla murheilla. Ja vaikka juoruilua katsottiin pahalla, oli myös selvää että puolisoiden välillä ei ole salaisuuksia.

Jos ei halua maailman tietävän asioitaan, se jonka ne asiat on voi pitää suunsa ihan itse napissa. Niin minä teen. On aika älytöntä että itse ensin avautuu ystävälle, ei siis saa oltua hiljaa, mutta ystävän pitäisi sitten pitää se kaikki oksennus sisällään ja olla "luotettava kuin kallio"?

Eiköhän se ole jokaisen oma asia pitää suunsa kiinni.

Onpas eriskummallista logiikkaa. Jos siis haluan uskoutua vain ja ainoastaan ystävälleni jostakin tärkeästä asiasta, minun tulee hyväksyä se, että ystäväni voi raportoida kuulemansa kenelle tahansa, jolle katsoo parhaimmaksi? Tai jos vaikka oma rakas puolisoni uskoutuu vain ja ainoastaan minulle, minä saan laulella kaiken omille ystävilleni, tai vaikka vanhemmilleni ja sukulaisilleni? 

Jos se asia on niin ihmeellinen ettet itse saa pidettyä sitä sisälläsi, miksi sen toisen pitäisi pystyä olemaan siitä hiljaa?

Oikeasti te uskoutujat olette ihan helvetin rasittavia. Oksennatte ongelmianne loputtomiin toiselle mutta se toinen ei saisi sitten sitä taakkaa purkaa kenellekään.

Itse en ikinä kerro kenellekään mitään mitä ei koko maailma saisi tietää. Kaikilla on siten helpompaa.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat rasittavia uskoutujia, mutta en koe heitä ystävikseni. Ystäviä ovat ne, joiden kanssa suhde on vastavuoroinen... olen kuullut ystäviltä rankkojakin asioita, mutta en ole kokenut heidän avautumistaan minulle rasitteeksi. Koska ystävyys ja syvä ystävää kohtaan tuntemani rakkaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on ihan sairas. :D Ehdotan että nämä ihmiset joista tulee parisuhteessa "yksikkö" joka jakaa toisilleen kaikki kaveriensa asiat, ilmoittavat tästä käytännöstä pariutuessaan... En usko että jäisi monta kaveria jäljelle. Ainakin näin murhemieleen taipuvaisena yksinäisenä ihmisenä tuntuisi todella häiritsevältä että toisen asiat pysähtyivät minuun kuin seinään, samalla kun minun murheistani tulisi onnelliseen ja ihanan avoimeen parisuhteeseen mukavaa sunnuntai-iltojen jutunaihetta. 

Minä luulen, että minulla on hyviä ystävyyssuhteita juuri siksi, että en rajaa asioita noin jyrkästi oman mieleni sisälle. Jaksan paljon paremmin empaattisena kuunnella ystävän vaativaakin ihmissuhdetilannetta tai muuta ongelmaa koskevaa avautumista, kun voin tarvittaessa käsitellä siitä itselleni syntyneitä tunnereaktioita mieheni kanssa. Myös iloiset ja onnelliset asiat on ihanaa voida jakaa puolison kanssa. Jos joutuisin kovasti miettimään, mikä kaikki on sellaista, mikä tulee haudata omaan mieleen, kokisin tilanteen paljon helpommin vaikeaksi ja ystävyyssuhteet kuihtuisivat herkemmin niinä aikoina, kun toisella on vaikeampaa. Koska en omiakaan vaikeuksiani hautaa, vaan jaan niitä sekä mieheni että ystävieni kanssa, on ihan luonnollista että joskus tulee juteltua ystävienkin asioista miehen kanssa.

Sinulla on jyrkemmät rajat näissä asioissa, ja niitä pystyy varmaankin harvempi ihminen noudattamaan toivomallasi ehdottomuuden tasolla. Toisaalta et varmaan myöskään kaipaisi kovin montaa ystävää vaan yksikin voisi riittää. Toivottavasti sellainen joskus löytyykin. Kaikkea hyvää sinulle!

Aika huono selitys. Mietipäs tilanne, jossa sinkkukaverisi kertoo naapurilleen sinun asioitasi, koska hänen on pakko päästä käsittelemään niitä tunnereaktioitaan jonkun kanssa ja puolisoa ei ole ja naapuri nyt sattui tulemaan siinä postilaatikolla vastaan. Vai eikö tullut mieleen, että niitä tunnereaktioita voi käsitellä ihan itsekseenkin, jos niistä ei voi kenellekään puhua? Tuskin kaikki kaverit nyt kuitenkaan itsemurhaa tai joukkomurhaa on suunnittelemassa, vaan ne yksityisasiat ovat yleensä vähän kevyempiä, jolloin sinun tunnereaktiosi eivät ole muuta kuin juoruilua ja taivastelua. 

Ystäväni eivät kerro asioitani ihmisille, joihin heillä ei ole ehdotonta luottamusta. Kuten en minäkään heidän asioitaan. Meillä nyt vain puoliso kuuluu niihin luotettaviin ihmisiin (tästä osoituksena vuosikymmenien kokemus siitä, että kenenkään asioita ei ole käytetty väärin yhtään kertaa, kenenkään osapuolen taholta), kun osalla ihmisistä ei kuulu. Juoruilua ja taivastelua en harrasta; kaikesta on mahdollista puhua rakentavasti ja asiallisesti.

Ihan uteliaisuudesta: entä, jos jonkun ystäväsi luottoihmisiin kuuluu ihminen, johon sinä et luota, tai josta et pidä? Miltä tuntuisi, jos hän kertoisi tällaiselle ihmiselle sinun henkilökohtaisia asioitasi? Koska joku ystävistäsi ei välttämättä koe miestäsi ihan niin luotettavaksi, kuin sinä itse. 

Ainakaan minä en pitäisi luottoystävänä ihmistä, jonka puolisoon en voi luottaa myös. Jos ihminen olisi luottoystäväni ensin, mutta pariutuisi miehen kanssa jonka en soisi tietävän asioita, ihan luonnostaan ja harkitsematta alan yleensä rajoittaa sitä mitä tuolle ihmiselle kerron.

Minä olen muuten mielenterveysongelmainen autisti, joten minun jutuissani on vähän enemmän puhuttavaa kuin useimpien. Eikä minua silti häiritse että tiedän kavereideni puhuvan minusta miestensä -ja toisten kavereidensa- kanssa. Ihmiset vaan on sellaisia. Jos ei halua että jostain asiasta puhutaan se pidetään tiukasti itsellä. Mutta yleensä sellainen ylenmääräinen salailunhalu on pelkkää väärää ylpeyttä, luullaan että ollaan niin erinomaisia ja kukaan muu kuin TÄMÄ YKSI LUOTTOYSTÄVÄ ei saa tietää että oho, en olekaan niin ihmeellinen.

Minusta on todella ikävää, että oma yksityisyys tai sen kaipuu koetaan "salaisuksi", "itsensä erinomaiseksi" tai "erityislaatuiseksi" tuntemiseksi, tai "vääräksi ylpeydeksi". Minulla ainakin on luontainen halu siihen, että jotkut asiat ovat vain minun, ja joitakin asioita kerron vain tarkoin valituille. Ei siksi, että ne olisivat ihmeellisiä, tai että kokisin itseni erityislaatuiseksi. En vain koe oloani mukavaksi, jos henkilökohtaisimmista asioista henkilökohtaisimmatkin kiertäisivät sellaistenkin ihmisten huulilla, joita en kunnolla tunne. Ja toisekseen: ihmiset tekevät yllättävänkin suuria ja myös negatiivisia oletuksia kuulopuheiden perusteella, ja senkin vuoksi haluan oikeasti varjella joitakin asioita itsessäni. 

Jos haluat yksityisyyttä, miksi sitten haluat avautua asioista kavereillesi? Yksityisyys on sitä että se asia on yksin sinun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme lörppöjä tuntuu olevan osa vastaajista. Minua nolottaisi jos olisi noin lapsellinen hölösuu puoliso, joka ei osaisi mitään asiaa pitää omana tietonaan vaan "ihanan luonnollisesti jakaisi yksikkönä" ihan kaiken kanssani - sellaisetkin asiat, jotka hänen itsensäkin mielestä eivät minua edes suuremmin kiinnosta.

Luulisi että aikuinen ihminen osaisi olla edes hiukan itsenäisempi ja seistä omilla jaloillaan. Entisaikaan pidettiin hyveenä sellaista, ettei lörpöttele jonninjoutavia ja erityisesti ettei petä ystävän luottamusta lavertelemalla hänen yksityisasioitaan kenellekään. Ihan sama onko asia arkaluontoinen vai ei. Sivistynyt ihminen ei lörpöttele toisten asioista edes puolisolleen. Pikkulapsi saattaa ahdistua, jos on jokin asia mitä ei saa paljastaa. Aikuisen pitäisi olla jo hiukan kypsempi.

Entisaikaan myöskin pidettiin suotavana että pidetään stiff upper lip eikä raskauteta ystäviä omilla murheilla. Ja vaikka juoruilua katsottiin pahalla, oli myös selvää että puolisoiden välillä ei ole salaisuuksia.

Jos ei halua maailman tietävän asioitaan, se jonka ne asiat on voi pitää suunsa ihan itse napissa. Niin minä teen. On aika älytöntä että itse ensin avautuu ystävälle, ei siis saa oltua hiljaa, mutta ystävän pitäisi sitten pitää se kaikki oksennus sisällään ja olla "luotettava kuin kallio"?

Eiköhän se ole jokaisen oma asia pitää suunsa kiinni.

Kenella avaudut sen jälkeen, kun miehesi on oksentanut sinulle itselleen kipeitä ja henkilökohtaisia asioita?

Mieheni ei harrasta sellaista. Katsos kun se on tasapainoinen aikuinen ihminen joka hoitaa ongelmansa itse. Jos se tarvitsee apua ongelmanratkaisuun, tarjoan sitä. Mutta se on aivan eri asia kuin naisten "haluan vain rypeä ongelmissani mutta en ottaa vastaan ratkaisuja saati ratkaista niitä" -märinä.  Se että auttaa ratkaisemaan ongelman ei kuormita lainkaan sillä tavalla kuin ruikutuksen kuuntelu.

Miehet muutenkin harvemmin harrastaa tuota ongelmissaan rypemistä mikä on niin tyypillistä naisille. Itse olen joutunut niin monta kertaa naispuolisen ystävän oksennusämpäriksi että olen katsonut parhaaksi luopua lähes kaikista naisystävistä. Minusta ystävien kanssa pitäisi tehdä jotain kivaa eikä vaan märehtiä ongelmia.

Ok. Vastauksesi kertookin sen, ettei sinulla ole oikeita ystäviä etkä tiedä mistä siinä on kyse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme lörppöjä tuntuu olevan osa vastaajista. Minua nolottaisi jos olisi noin lapsellinen hölösuu puoliso, joka ei osaisi mitään asiaa pitää omana tietonaan vaan "ihanan luonnollisesti jakaisi yksikkönä" ihan kaiken kanssani - sellaisetkin asiat, jotka hänen itsensäkin mielestä eivät minua edes suuremmin kiinnosta.

Luulisi että aikuinen ihminen osaisi olla edes hiukan itsenäisempi ja seistä omilla jaloillaan. Entisaikaan pidettiin hyveenä sellaista, ettei lörpöttele jonninjoutavia ja erityisesti ettei petä ystävän luottamusta lavertelemalla hänen yksityisasioitaan kenellekään. Ihan sama onko asia arkaluontoinen vai ei. Sivistynyt ihminen ei lörpöttele toisten asioista edes puolisolleen. Pikkulapsi saattaa ahdistua, jos on jokin asia mitä ei saa paljastaa. Aikuisen pitäisi olla jo hiukan kypsempi.

Entisaikaan myöskin pidettiin suotavana että pidetään stiff upper lip eikä raskauteta ystäviä omilla murheilla. Ja vaikka juoruilua katsottiin pahalla, oli myös selvää että puolisoiden välillä ei ole salaisuuksia.

Jos ei halua maailman tietävän asioitaan, se jonka ne asiat on voi pitää suunsa ihan itse napissa. Niin minä teen. On aika älytöntä että itse ensin avautuu ystävälle, ei siis saa oltua hiljaa, mutta ystävän pitäisi sitten pitää se kaikki oksennus sisällään ja olla "luotettava kuin kallio"?

Eiköhän se ole jokaisen oma asia pitää suunsa kiinni.

Kenella avaudut sen jälkeen, kun miehesi on oksentanut sinulle itselleen kipeitä ja henkilökohtaisia asioita?

Mieheni ei harrasta sellaista. Katsos kun se on tasapainoinen aikuinen ihminen joka hoitaa ongelmansa itse. Jos se tarvitsee apua ongelmanratkaisuun, tarjoan sitä. Mutta se on aivan eri asia kuin naisten "haluan vain rypeä ongelmissani mutta en ottaa vastaan ratkaisuja saati ratkaista niitä" -märinä.  Se että auttaa ratkaisemaan ongelman ei kuormita lainkaan sillä tavalla kuin ruikutuksen kuuntelu.

Miehet muutenkin harvemmin harrastaa tuota ongelmissaan rypemistä mikä on niin tyypillistä naisille. Itse olen joutunut niin monta kertaa naispuolisen ystävän oksennusämpäriksi että olen katsonut parhaaksi luopua lähes kaikista naisystävistä. Minusta ystävien kanssa pitäisi tehdä jotain kivaa eikä vaan märehtiä ongelmia.

Mitä enemmän luen näitä vastauksiasi, ehkä ihan hyvä, ettei sinulla sen kummempia ystävyyssuhteita puolisosi lisäksi ole. Jää nimittäin todella negatiivinen kaiku sen suhteen, millaisena ystävyyden ehkä näet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on ihan sairas. :D Ehdotan että nämä ihmiset joista tulee parisuhteessa "yksikkö" joka jakaa toisilleen kaikki kaveriensa asiat, ilmoittavat tästä käytännöstä pariutuessaan... En usko että jäisi monta kaveria jäljelle. Ainakin näin murhemieleen taipuvaisena yksinäisenä ihmisenä tuntuisi todella häiritsevältä että toisen asiat pysähtyivät minuun kuin seinään, samalla kun minun murheistani tulisi onnelliseen ja ihanan avoimeen parisuhteeseen mukavaa sunnuntai-iltojen jutunaihetta. 

Minä luulen, että minulla on hyviä ystävyyssuhteita juuri siksi, että en rajaa asioita noin jyrkästi oman mieleni sisälle. Jaksan paljon paremmin empaattisena kuunnella ystävän vaativaakin ihmissuhdetilannetta tai muuta ongelmaa koskevaa avautumista, kun voin tarvittaessa käsitellä siitä itselleni syntyneitä tunnereaktioita mieheni kanssa. Myös iloiset ja onnelliset asiat on ihanaa voida jakaa puolison kanssa. Jos joutuisin kovasti miettimään, mikä kaikki on sellaista, mikä tulee haudata omaan mieleen, kokisin tilanteen paljon helpommin vaikeaksi ja ystävyyssuhteet kuihtuisivat herkemmin niinä aikoina, kun toisella on vaikeampaa. Koska en omiakaan vaikeuksiani hautaa, vaan jaan niitä sekä mieheni että ystävieni kanssa, on ihan luonnollista että joskus tulee juteltua ystävienkin asioista miehen kanssa.

Sinulla on jyrkemmät rajat näissä asioissa, ja niitä pystyy varmaankin harvempi ihminen noudattamaan toivomallasi ehdottomuuden tasolla. Toisaalta et varmaan myöskään kaipaisi kovin montaa ystävää vaan yksikin voisi riittää. Toivottavasti sellainen joskus löytyykin. Kaikkea hyvää sinulle!

Aika huono selitys. Mietipäs tilanne, jossa sinkkukaverisi kertoo naapurilleen sinun asioitasi, koska hänen on pakko päästä käsittelemään niitä tunnereaktioitaan jonkun kanssa ja puolisoa ei ole ja naapuri nyt sattui tulemaan siinä postilaatikolla vastaan. Vai eikö tullut mieleen, että niitä tunnereaktioita voi käsitellä ihan itsekseenkin, jos niistä ei voi kenellekään puhua? Tuskin kaikki kaverit nyt kuitenkaan itsemurhaa tai joukkomurhaa on suunnittelemassa, vaan ne yksityisasiat ovat yleensä vähän kevyempiä, jolloin sinun tunnereaktiosi eivät ole muuta kuin juoruilua ja taivastelua. 

Ystäväni eivät kerro asioitani ihmisille, joihin heillä ei ole ehdotonta luottamusta. Kuten en minäkään heidän asioitaan. Meillä nyt vain puoliso kuuluu niihin luotettaviin ihmisiin (tästä osoituksena vuosikymmenien kokemus siitä, että kenenkään asioita ei ole käytetty väärin yhtään kertaa, kenenkään osapuolen taholta), kun osalla ihmisistä ei kuulu. Juoruilua ja taivastelua en harrasta; kaikesta on mahdollista puhua rakentavasti ja asiallisesti.

Ihan uteliaisuudesta: entä, jos jonkun ystäväsi luottoihmisiin kuuluu ihminen, johon sinä et luota, tai josta et pidä? Miltä tuntuisi, jos hän kertoisi tällaiselle ihmiselle sinun henkilökohtaisia asioitasi? Koska joku ystävistäsi ei välttämättä koe miestäsi ihan niin luotettavaksi, kuin sinä itse. 

Ainakaan minä en pitäisi luottoystävänä ihmistä, jonka puolisoon en voi luottaa myös. Jos ihminen olisi luottoystäväni ensin, mutta pariutuisi miehen kanssa jonka en soisi tietävän asioita, ihan luonnostaan ja harkitsematta alan yleensä rajoittaa sitä mitä tuolle ihmiselle kerron.

Minä olen muuten mielenterveysongelmainen autisti, joten minun jutuissani on vähän enemmän puhuttavaa kuin useimpien. Eikä minua silti häiritse että tiedän kavereideni puhuvan minusta miestensä -ja toisten kavereidensa- kanssa. Ihmiset vaan on sellaisia. Jos ei halua että jostain asiasta puhutaan se pidetään tiukasti itsellä. Mutta yleensä sellainen ylenmääräinen salailunhalu on pelkkää väärää ylpeyttä, luullaan että ollaan niin erinomaisia ja kukaan muu kuin TÄMÄ YKSI LUOTTOYSTÄVÄ ei saa tietää että oho, en olekaan niin ihmeellinen.

Minusta on todella ikävää, että oma yksityisyys tai sen kaipuu koetaan "salaisuksi", "itsensä erinomaiseksi" tai "erityislaatuiseksi" tuntemiseksi, tai "vääräksi ylpeydeksi". Minulla ainakin on luontainen halu siihen, että jotkut asiat ovat vain minun, ja joitakin asioita kerron vain tarkoin valituille. Ei siksi, että ne olisivat ihmeellisiä, tai että kokisin itseni erityislaatuiseksi. En vain koe oloani mukavaksi, jos henkilökohtaisimmista asioista henkilökohtaisimmatkin kiertäisivät sellaistenkin ihmisten huulilla, joita en kunnolla tunne. Ja toisekseen: ihmiset tekevät yllättävänkin suuria ja myös negatiivisia oletuksia kuulopuheiden perusteella, ja senkin vuoksi haluan oikeasti varjella joitakin asioita itsessäni. 

On ihan ok haluta varjella ja säilyttää yksityisyyttä jne., mutta ymmärrättehän ihmiset hyvät, että meitä toisinkin ajattelevia on? Emmehän mekään yritä pakottaa teitä jakamaan asioitanne, jos ette halua niin tehdä. Minä en halua pidättää mitään olennaista itseäni koskevaa tietoa mieheltäni, enkä puhu niistä hänen kanssaan siksi että hän vaatii minua niin tekemään (ei vaadi), vaan siksi että minulle on siitä jakamisesta paljon apua, iloa ja hyötyä.

Teidän toisella tavalla ajattelevien oikeus on olla sellaisia kuin olette, eikä siinä ole mitään muuta ongelmaa kuin se, että esim. minun kanssani ette voisi muodostaa läheistä ystävyyssuhdetta. Minä kun en vain jaksa ihmisiä, joiden kaikki asiat minun pitäisi lähtökohtaisesti pitää omana tietonani. En halua toimia kenenkään "holvina" tai sosiaalisena umpisuolena, paitsi erityistilanteessa ja erikseen pyydettäessä (jolloin totta kai osaan ja haluan sen palveluksena ystävälleni tehdä). Tämän ei pitäisi olla minkäänlainen ongelma, koska ettehän te yksityisyytenne varjelijat edes haluaisi olla kaltaiseni "sairaan" ihmisen ystävä, kun minullahan ei ole edes omaa persoonallisuutta ollenkaan, vai miten se menikään.. :D

En usko että tuo on käytännössä mikään ongelma kummassakaan leirissä, koska todennäköisesti emme viihdy samoissa piireissä IRL muutenkaan. Itse ainakin kartan porukkaa, joka mm. käyttää sellaista kieltä kuin te tiukan yksityisyyden ihmiset täällä käytätte (puhutaan urkkimisesta, vaatimisesta, "laulamisesta", juoruilusta, painostamisesta ja kiristämisestä, ja ylipäätään sellaisista kielteisistä ilmiöistä jotka itselleni edustavat läheisten ihmissuhteiden ulkopuoliseen elämään kuuluvia asioita). Siinä vaiheessa kun ystävyyssuhde alkaa olla läheinen, kyllä sen toisen tuntee jo niin hyvin ettei näissä kysymyksissä useimmiten tule yllättäviä, pahoja ristiriitoja.