Lue keskustelun säännöt.
Muita, jolla ei ole turvaverkkoa eikä läheisiä elämässä?
23.02.2018 |
Meillä ei mieheni kanssa ole minkäänlaista turvaverkkoa, ei lapsille isovanhempia lähellä ja ne kaukanakin asuvat eivät syystä tai toisesta osallistu (tai halua/pysty osallistumaan) elämäämme.
Meillä ei ole sukujuhlia, ei perhejouluja, ei ketään lähisukulaisia, joita voisi näihin juhliin kutsua. Olemme aina oman pienen perheen kesken. Aina.
Pahalta tuntuu. Eikä niinkään omasta, vaan lastemme puolesta.
Lasten syntymät, kastejuhlat, lasten synttärit, juhlapyhät... Muistan kun lapset syntyi, mua ja lapsia ei käynyt miehen lisäksi kukaan sairaalassa katsomassa. Ei kukaan! Olimme ihan yksin ja kuuntelimme miten muiden synnyttäneiden läheiset ihastelivat uutta tulokasta.
Tuntuu että ollaan kummajaisia muiden seurassa. Muilla on yhteistoimintaa lapsuusperheidensä kanssa. Muilla on aktiiviset, osallistuvat isovanhemmat, jotka haluaa tarjota lapsille jotakin. Jotka osallistuu lastenlasten elämään.
Onko tällainen kuinka yleistä? Siis ettei ole ketään?
Kommentit (10)
En osaa sanoa, miten yleistä tuo on. Perhekoot ovat kuitenkin pienentyneet jo useamman vuosikymmenen ajan. Moni on vanhempiensa ainoa lapsi tai on korkeintaan yksi sisko tai veli. Jos tämä ainoa sisarus asuu kaukana, on aika selvää, ettei kovin usein tavata. Yhä harvempi on edes lapsuudessaan ollut kovinkaan paljoa tekemisissä serkkujensa kanssa. Ihmiset eivät enää pysy koko elämäänsä lapsuuden paikkakunnallaan, joten luontaiset tukiverkostot hajoavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on juuri se syy, miksi harkitsimme lapsettomuutta. :((
Vierailija kirjoitti:
Tämä on juuri se syy, miksi harkitsimme lapsettomuutta. :((
Oottepa avuttomia 😂😂
Mulla ei ole tuollaista tilannetta, mutta noista kastejuhlista ja lasten synttäreistä tuli mieleen, että mä ihan tarkoituksella valitsin aikoinaan lasteni kummeiksi ystäviäni enkä sukulaisiani. Ajattelin, että tädit ja sedät lapsella on muutenkin, joten on hyvä, jos lapsilla olisi muitakin läheisiä aikuisia elämässään kuin vain sukulaiset.
Eikö sulla tai sun miehellä ole sisaruksia? Entä ystäviä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on elämässäni tasan yksi ihminen johon luotan 200%. Oma tyttäreni, nyt 26-vuotias. Hän on minun turvaverkkoni!
Me olemme yhdessä kokeneet niin raskaita asioita, että olemme eräällä tavalla hitsautuneet yhteen. En tarkoita, että riipun hänessä tai päin vastoin. Asun yksin kissani kanssa, hoidan asiani ja elämäni täysin itsenäisesti. Tyttärelläni on avomies, koira ja kaksi kissaa, ja juuri hankittu omistusasunto. Hänellä on vaativa työ, ja tarpeeksi oman elämänsä pyörityksessä. Emme tapaa edes viikottain vaikka samassa kaupungissa asummekin. Soitellaan ja viestitellään kun siltä tuntuu. Tiedän kuitenkin että hän ei petä eikä jätä. Eikä päinvastoin minäkään. Olen erittäin huono luottamaan ihmisiin, mutta häneen luotan täysin. Kyllä myös hänen avomieheensä joka on minulle rakas vävypoika ollut viisi vuotta. Minulla on alun perin kuusi sisarusta, joiden kanssa en koskaan ole ollut läheinen. Vanhempani ovat kuolleet, eikä sieltä päin ole koskaan mitään turvaa ollut, siksi kasvoinkin erittäin itsenäiseksi, mutta myös epäluuloiseksi ihmisten hyvää tarkoittavuutta kohtaan. Yhden siskon kanssa olemme pintapuolisessa suhteessa, mutta hänkin petti minut ja tyttäreni hädän hetkellä. Onneksi oli täysin ulkopuolisia ihmisiä joilla riitti hyvää tahtoa ja pääsimme pahimman yli.
Joskus tulee mieleen, että kun en tästä nyt ainakaan nuorene, niin mitä sitten jos joudun toisten avun varaan? Siitä olen päättänyt, että tyttäreni niskoille en jää, ja laitokseen tai vastaavaan en mene. Siihen on ratkaisu valmiina.
En itse asiassa edes kaipaa ketään ympärilleni. Nautin yksinolosta ja jos sille tuntuu hakeudun ihmisten pariin. En ole kovin sosiaalinen mutta en myöskään ujo enkä estynyt.
Elämän voi elää näinkin, ja kun muusta kokemusta ei ole, ei sitä myöskään kaipaa!
Terveisin 63-vuotias nainen.
Me olemme mieheni kanssa molemmat ainoita lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet. Tuntuu ankealta kun ihmiset kyselevät lapselta käykö hän mummolassa jne?
Hyvä puoli on se, ettei ole ainakaan sukuriitoja eikä ikääntyviä vanhuksia huolehdittavina. Olemme keskenämme tiivis perhe koska meillä ei todellakaan ole minkäänlaista turvaverkkoa. Neuvolassa päiviteltiin asiaa monta kertaa. Asiat tulevat hoidettua vaikka hammasta purren ja olemme ehkä keskivertoperhettä varaantuneempia kaikkien sairastelujen jne varalle muun muassa pitämällä kotivaran ja lääkekaapin lääkityksen ajan tasalla. Se ei vaadi paljo kun laittaa kännykän kalenteriin muistutuksen hakea apteekista uudet hiilitabletit jne kun eräpäivä tulee vastaan. Eräs lääkäri tosin sanoi että hiilitabletteja saa syödä huoletta eräpäivän jälkeenkin. Mahatauti ei ole siis mikään katastrofi kun pakastimessa on aina mustikoita ja lääkekaapissa maitohappobakteereita ja hiilitabletteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä on toisenne. Joillakin ei ole ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on juuri se syy, miksi harkitsimme lapsettomuutta. :((
Oottepa avuttomia 😂😂
Tuossa voi olla myös pelko siitä, että jos vanhemmille tapahtuu jotain, ei ole yhtäkään sukulaista joka ottaisi lapset huoltaakseen. Monilla meistä kuitenkin on joku mummu, pappa, veli, sisko, täti jne läheinen, joka vaikka vanhempien kuollessa ottaisi lapset ja rakastaisi niitä kuin omiaan.
Koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan ja kahden ihmisen turvaverkko on aika heikko.
Sama kuvio täälläkin. Molempien vanhemmat asuvat vähintään n. 500 km päässä. Ja he ovat joko henkisesti tai fyysisesti niin rajoittuneita, ettei apua, tukea tai läsnäoloa ole aiheellista odottaa. Eivät ole edes kiinnostuneita. Kuviossa on henkistä sairautta, alkoholismia jne jonka vuoksi sielläkin käyminen on joka kerta vaivalloista, epävarmaa ja epämiellyttävää...
Luin joskus aikoja sitten jonkinlaisesta mummopalvelusta, jonka kautta voisi tilata kotiinsa jonkun ikäihmisen tarjoamaan lapsille edellisen sukupolven seuraa? Olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa.