Tutkija yksinäisille: Katso silmiin ja pysy rauhallisena

Kyllä kai ystävyyteen vaaditaan jokin yhdistävä tekijä tai useampiakin. Harrastus , elämän kokemukset samanlainen ajattelumalli. Oletan tuolla bussipysäkki-neuvolla vain rohkaistavan yksinäisiä avautumaan ja antamaan mahdollisuuden ystävyyden kehittymiseen.

Pystyn katsomaan silmiin ja juttelemaan. Ongelma on siinä, ettei mikään suhde koskaan etene ystävyydeksi. Kelpaan tuttavaksi, en ystäväksi. 

minulla ei ole mitään sanottavaa kenellekkään  enkä keksi puheenaiheita ja se näkyy ulospäin ,siinä syy yksinäisyyteen,toki en kärsi siitäkään vaan päinvastoin

Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi keskellä suurta väkijoukkoa. Vaikka kymmeniä ihmisiä jotka puhuvat hänelle. Yksinäisyys on usein sitä, että ei ole syvemmällä tasolla kosketusta keneenkään, ei rakkautta, eikä ymmärrystä. Kukaan ei tunne kuka todella olet. 

Vaikka on vanha juttu niin vastaan:täyttä hevonpaskaa, ei noista naapureita saa kavereita, ja juttelu rappukäytävässä on eri asia kuin se et on yksinäinen jatkuvasti. Ihan täysin eri asia jutella bussi pysäkillä jollekin randomille tai rappukäytävässä naapurille kuin se että olisi oikeasti kaveri jolle päivittäin jutella

Kysymys ei ole siitä et olisi välttämättä ujo juttelemaan vaan siitä että ei ole kavereita eikä saa kavereita

On taas täyttä kurapaskaa ja syyllistämistä et yksinäisissä joku vika. Moni yksinäinen voi käydä töissäkin ja sielläkin eri asia jutella jollekin työpäivän aikana kuin se että jollekin jutteli vapaa aikana jatkuvasti.

Ne jotka on jatkuvasti yksinäisiä voi kärsiä kuten suurin osa masennuksesta tai muista sairauksista mutta myös olla täysin fyysisesti ja henkisesti terve eikä silti saa kavereita ja kysymys ei ole myöskään että yksinäinen olisi töykeä.

Itse olen yli kiltti ja sietänyt paljon paskaa ihmisiltä, kysymys ollut vaan jostain hyödystä ei siitä että joku olisi aidosti kiinnostunut miten mulla menee tai miten voin. Jos sanon takaisin on se toinen osapuoli suuttunut ja pistänyt itse välit poikki

Ja joku vielä kehtaa kysyä et missä vika tai mitä vikaa yksinäisessä

Joku tuossa listasikin, että keskiverto suomalainen kokee riittäväksi perheen, lähisuvun ja muutamat ystävät.

Oma yksinäisyyteni alkoi, kun ei ollut enää perhettä eikä lähisukua. Muutamat hyvät ystävät elävät ruuhkavuosia - ollaan yhteydessä sen mitä ehditään- ja itse erkaannuin tuttavista surun keskellä, kun ei ollut voimaa pinnallisiin suhteisiin. En usko, että pelkät ystävyyssuhteet voivat koskaan paikata lähiomaisen tuomaa perusturvaa ja kokemusta kuulumisesta johonkin.

Töissä ja luottamustehtävissä pärjään hyvin ja olen ihan riittävän itsevarma ja puhun naapureidn kanssa ja arjen pienissä tilanteissa tuntemattominkien kanssa enkä juokse pakoon tai äkise.

Vierailija kirjoitti:

Joku tuossa listasikin, että keskiverto suomalainen kokee riittäväksi perheen, lähisuvun ja muutamat ystävät.

Oma yksinäisyyteni alkoi, kun ei ollut enää perhettä eikä lähisukua. Muutamat hyvät ystävät elävät ruuhkavuosia - ollaan yhteydessä sen mitä ehditään- ja itse erkaannuin tuttavista surun keskellä, kun ei ollut voimaa pinnallisiin suhteisiin. En usko, että pelkät ystävyyssuhteet voivat koskaan paikata lähiomaisen tuomaa perusturvaa ja kokemusta kuulumisesta johonkin.

Töissä ja luottamustehtävissä pärjään hyvin ja olen ihan riittävän itsevarma ja puhun naapureidn kanssa ja arjen pienissä tilanteissa tuntemattominkien kanssa enkä juokse pakoon tai äkise.

Onkohan muissa maissa asiat paremmin? Olen miettinyt poismuuttoa Suomesta ennen kaikkea talven vuoksi, olisi plussaa jos jossain muualla ihmiset hengaisi muidenkin kuin oman perheensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset ovat yksin siksi, koska heillä ei ole mitään tarjottavaa muille ihmisille.

Miksi haluat hyötyä muista?

Mielummin olen yksin, kun potisin loputonta päänsärkyä aina sen jälkeen kun kaverit ovat käyttäneet minua jätesäkkinään. Minä tuntuu olevan päivän sana. Ei huomata kysyä mitä toiselle kuuluu, saati kuunnella jos alat kertomaan.

Lapsesta saakka ollut unenlaatu heikko.

No jaa, itse olin yksinäinen isolta osin sosiaalisenkömpelyyden ja sen takia, että en oikein tuntenut itseäni ja arvojani. Mulle tuollaiset konkreettiset neuvot olisivat olleet aikanaan kullanarvoisia. Pääsin yli yksinäisyydestä kehittämällä itselleni tehtäviä: esim joka päivä piti sanoa ainakin yksi sana jollekin. Joka päivä piti käydä ainakin kerran kodin ulkopuolella. Kun edistyin, opettelin tietoisesti kyselemään keskustelukumppanilta tätä kiinnostavista asioista. Opettelin myös kertomaan itsestäni jonkun henkilökohtaisen asian, koska se lähentää keskustelukumppaneita. Tärkeää oli myös kohdata häpeä, jota kannoin itsestäni ja tietoisesti päättää, että ei se ole niin vakavaa, jos sattuisin sanomaankin joskus jotain hölmöä tai tökeröä. Näillä konsteilla olen vuosien kuluessa harjaantunut jopa ihan taitavaksi keskustelijaksi ja nykyään mulla on mukava sosiaalinen piiri olemassa. Tärkeä oivallus oli, että kun lisää kontaktienmäärää, lisääntyy myös todennäköisyys, että kohdalle sattuu joku, jonka kanssa synkkaa niin hyvin, että suhde syvenee ystävyydeksi. Vähän niinkuin puhelinmyyjän työ: sata soittoa ja yksi asiakas ostaa, pitää ottaa sata turhanpäiväistä small talk-kontaktia, iin joukosta voi nousta joku, jonka kanssa juttu lähtee luistamaan ilman ponnistelua. Ja tämän mukavan keskustelukumppanin kun on löytänyt, pitää suhdetta pitää aktiivisesti yllä, eli sopia tapaamisia, vaihdella kuulumisia vaikka tekstiviesteillä jne. Ei ole oikotietä onneen, vaan ihan itse täytyy tehdä hommia, jotta ystäviä muodostuisi.

Minä taas haluan olla yksin, enkä ole sosiaalisesti mitenkään taitava. Välttelen katsekontakteja jne. Mutta silti moni haluaisi kaverikseni. Mistä ihmeestä se sitten johtuu, jos sosiaalisemat ei saa kavereita, ulkonäöstä?

Silmiin katsomalla alkaa tykkäämään toisesta ihmisestä ja se on vaarallista.

Vierailija kirjoitti:

Mielummin olen yksin, kun potisin loputonta päänsärkyä aina sen jälkeen kun kaverit ovat käyttäneet minua jätesäkkinään. Minä tuntuu olevan päivän sana. Ei huomata kysyä mitä toiselle kuuluu, saati kuunnella jos alat kertomaan.

Tämä. Muakin käytetty vaan jätesankona kun itsellä murheita ja huolia ketään ei kiinnosta ja aina vedotaan johonkin keksittyyn tekosyyhyn. Raskasta sellainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku tuossa listasikin, että keskiverto suomalainen kokee riittäväksi perheen, lähisuvun ja muutamat ystävät.

Oma yksinäisyyteni alkoi, kun ei ollut enää perhettä eikä lähisukua. Muutamat hyvät ystävät elävät ruuhkavuosia - ollaan yhteydessä sen mitä ehditään- ja itse erkaannuin tuttavista surun keskellä, kun ei ollut voimaa pinnallisiin suhteisiin. En usko, että pelkät ystävyyssuhteet voivat koskaan paikata lähiomaisen tuomaa perusturvaa ja kokemusta kuulumisesta johonkin.

Töissä ja luottamustehtävissä pärjään hyvin ja olen ihan riittävän itsevarma ja puhun naapureidn kanssa ja arjen pienissä tilanteissa tuntemattominkien kanssa enkä juokse pakoon tai äkise.

Onkohan muissa maissa asiat paremmin? Olen miettinyt poismuuttoa Suomesta ennen kaikkea talven vuoksi, olisi plussaa jos jossain muualla ihmiset hengaisi muidenkin kuin oman perheensä kanssa.

Riippuu maasta. Monissa maissa tosiaan hengaillaan paljon muiden ihmisten kanssa. Tavataan, käydään kahvilla, järjestetään juhlia jne. Pidetään hauskaa. Varjopuolena on, että nämä ystävinä pitämäsi ihmiset eivät  aina ole sinua varten silloin, kun joudut vaikeuksiin tai haluaisit avautua jostain itsellesi kipeästä asiasta. Kulissit pidetään pystyssä ja vaikeista asioista puhutaan perheen ja terapeutin kanssa, ei niinkään ystävien, mukavien naapureiden tai työkavereiden kanssa. 

Mulle on useampikin Suomeen muuttanut ulkomaalainen kertonut, että suomalaisten kanssa on hirveän vaikea ystävystyä. Mutta kun niin on lopulta tapahtunut, suhde on heidän näkökulmastaan pikemminkin sisaruussuhde kuin ystävyyssuhde, koska suomalaiset ovat ystäviensä kanssa todella avoimia ja läheisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi keskellä suurta väkijoukkoa. Vaikka kymmeniä ihmisiä jotka puhuvat hänelle. Yksinäisyys on usein sitä, että ei ole syvemmällä tasolla kosketusta keneenkään, ei rakkautta, eikä ymmärrystä. Kukaan ei tunne kuka todella olet. 

Juuri näin. Olla yksin ja tuntea itsensä yksinäiseksi ovat kaksi aivan eri asiaa. Valitettavan usein kuvitellaan, että yksinäisyys tarkoittaisi yksin oloa, juttuseuran puutetta. Ja silloin tarjotaan ratkaisuja, jotka poistavat vain juttuseuran puutteen, mutta ei yksinäisyyttä. On ihmisiä, jotka ovat parisuhteessa, heillä on lapsia ja on vielä omat vanhemmat elossa ja kenties sisaruksiakin, mutta silti he tuntevat itsensä yksinäisiksi. He eivät ole yksin, mutta tuntevat itsensä yksinäisiksi. Englanniksi "I feel lonely" ja "I am alone"  ovat selkeästi eri asioita ja jokainen ymmärtää näiden eron. Suomeksi "Olen yksinäinen" ja "Olen yksin" kuitenkin sotketaan keskenään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku tuossa listasikin, että keskiverto suomalainen kokee riittäväksi perheen, lähisuvun ja muutamat ystävät.

Oma yksinäisyyteni alkoi, kun ei ollut enää perhettä eikä lähisukua. Muutamat hyvät ystävät elävät ruuhkavuosia - ollaan yhteydessä sen mitä ehditään- ja itse erkaannuin tuttavista surun keskellä, kun ei ollut voimaa pinnallisiin suhteisiin. En usko, että pelkät ystävyyssuhteet voivat koskaan paikata lähiomaisen tuomaa perusturvaa ja kokemusta kuulumisesta johonkin.

Töissä ja luottamustehtävissä pärjään hyvin ja olen ihan riittävän itsevarma ja puhun naapureidn kanssa ja arjen pienissä tilanteissa tuntemattominkien kanssa enkä juokse pakoon tai äkise.

Onkohan muissa maissa asiat paremmin? Olen miettinyt poismuuttoa Suomesta ennen kaikkea talven vuoksi, olisi plussaa jos jossain muualla ihmiset hengaisi muidenkin kuin oman perheensä kanssa.

Riippuu maasta. Monissa maissa tosiaan hengaillaan paljon muiden ihmisten kanssa. Tavataan, käydään kahvilla, järjestetään juhlia jne. Pidetään hauskaa. Varjopuolena on, että nämä ystävinä pitämäsi ihmiset eivät  aina ole sinua varten silloin, kun joudut vaikeuksiin tai haluaisit avautua jostain itsellesi kipeästä asiasta. Kulissit pidetään pystyssä ja vaikeista asioista puhutaan perheen ja terapeutin kanssa, ei niinkään ystävien, mukavien naapureiden tai työkavereiden kanssa. 

Mulle on useampikin Suomeen muuttanut ulkomaalainen kertonut, että suomalaisten kanssa on hirveän vaikea ystävystyä. Mutta kun niin on lopulta tapahtunut, suhde on heidän näkökulmastaan pikemminkin sisaruussuhde kuin ystävyyssuhde, koska suomalaiset ovat ystäviensä kanssa todella avoimia ja läheisiä. 

No, minä en ole saanut Suomesta 15 ikävuoden jälkeen yhtään ystävää tai kaveria (joka olisi edelleen kuvioissa) joten tuollainen pinnallinenkin seura olisi parempi kuin ei mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku tuossa listasikin, että keskiverto suomalainen kokee riittäväksi perheen, lähisuvun ja muutamat ystävät.

Oma yksinäisyyteni alkoi, kun ei ollut enää perhettä eikä lähisukua. Muutamat hyvät ystävät elävät ruuhkavuosia - ollaan yhteydessä sen mitä ehditään- ja itse erkaannuin tuttavista surun keskellä, kun ei ollut voimaa pinnallisiin suhteisiin. En usko, että pelkät ystävyyssuhteet voivat koskaan paikata lähiomaisen tuomaa perusturvaa ja kokemusta kuulumisesta johonkin.

Töissä ja luottamustehtävissä pärjään hyvin ja olen ihan riittävän itsevarma ja puhun naapureidn kanssa ja arjen pienissä tilanteissa tuntemattominkien kanssa enkä juokse pakoon tai äkise.

Onkohan muissa maissa asiat paremmin? Olen miettinyt poismuuttoa Suomesta ennen kaikkea talven vuoksi, olisi plussaa jos jossain muualla ihmiset hengaisi muidenkin kuin oman perheensä kanssa.

Riippuu maasta. Monissa maissa tosiaan hengaillaan paljon muiden ihmisten kanssa. Tavataan, käydään kahvilla, järjestetään juhlia jne. Pidetään hauskaa. Varjopuolena on, että nämä ystävinä pitämäsi ihmiset eivät  aina ole sinua varten silloin, kun joudut vaikeuksiin tai haluaisit avautua jostain itsellesi kipeästä asiasta. Kulissit pidetään pystyssä ja vaikeista asioista puhutaan perheen ja terapeutin kanssa, ei niinkään ystävien, mukavien naapureiden tai työkavereiden kanssa. 

Mulle on useampikin Suomeen muuttanut ulkomaalainen kertonut, että suomalaisten kanssa on hirveän vaikea ystävystyä. Mutta kun niin on lopulta tapahtunut, suhde on heidän näkökulmastaan pikemminkin sisaruussuhde kuin ystävyyssuhde, koska suomalaiset ovat ystäviensä kanssa todella avoimia ja läheisiä. 

No, minä en ole saanut Suomesta 15 ikävuoden jälkeen yhtään ystävää tai kaveria (joka olisi edelleen kuvioissa) joten tuollainen pinnallinenkin seura olisi parempi kuin ei mitään.

Sitten sulle sopiikin varmaan ulkomaille muutto. Monet suomalaiset eivät halua pinnallista seuraa lainkaan ja sen vuoksi heille riittääkin oma perhe sekä pari ystävää ja jotkut ovat mieluummin jopa yksin kuin pinnallisessa seurassa. He eivät edes halua käyttää aikaansa pinnallisiin ihmissuhteisiin vaan heille  merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja sen vuoksi Suomessa on niin vähän pinnallista hengailua. Ymmärrän hyvin, että joku kaipaa edes pinnallista hengailua, mutta silloin pitäisi koittaa tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka myöskin haluavat pinnallista hengailua. 

Nuo ovat hyviä neuvoja sosiaalisesta pelosta kärsiville. Olen yksinäinen, mutta ei naapureille jutustelu yksinäisyyttä lievitä kyllä yhtään enkä millään tavalla janoa mitään parin sanan juttuseuraa.

Ei näille lumihiutaleille kelpaa mikään neuvo, tietenkään.

Halutaan asioita joita oikeasti saa vaan parisuhteessa, ja sitten petytään kun kukaan ei ota yksinäistä maailman keskipisteeksi ja tukiprojektiksi.

Ihminen, jonka kanssa muilla on hyvä olo, ei jää yksin.