Miksi jotkut ihmiset ovat sellaisia että heidän elämänsä romahtaa työttömäksi jäämisen myötä?

Myykää kaikki mahdollinen pois tai lahjoittakaa, tehkää muutos ajattelussanne ja fyysisessä ympäristössä. Kyseenalaistakaa vanha ajattelunne ja hakekaa muutosta itseenne. Liike on tavoite, ei jämähtäminen.

Alkuun työttömyys olikin ihan vapauttavaa, oli vihdoin aikaa harrastaa ja tehdä asioita. Opettelin soittamaan pianoa, treenasin itseni huippukuntoon, tein vapaaehtoistyötä. Olin varma, että uusi duuni löytyy pian ja tämä on vain väliaikaista. Mutta nyt kävikin niin, että ansiosidonnainen loppuu eikä uutta työtä ole löytynyt ahkerasta hakemisesta huolimatta. Jatkuva torjutuksi tuleminen ja kelpaamattomuuden tunne, samoin kuin häpeä omasta toimettomuudesta polkevat maanrakoon. Samaan aikaan saa mediasta lukea tuota halveksuntaa laiskoista ja työhaluttomista työttömistä.

Nyt yritän jotenkin vain sopeutua ajatukseen, että yhteiskunta on halunnut minut tähän asemaan. Olen koko ajan tehnyt kaikkeni töitä löytääkseni, mutta epäonnistunut. En enää tiedä, mitä voisin tilanteelleni tehdä, eikä aika taatusti paranna sitä yhtään.

Lisää kokemuksia?