Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut ihmiset ovat sellaisia että heidän elämänsä romahtaa työttömäksi jäämisen myötä?
22.02.2018 |
Eivät kestä sitä työttömyyttä, alkavat juopottelemaan ja masentumaan sun muuta. Miksi se on joillekin niin vaikeaa?
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olen koko ajan yksin. Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei ketään kenelle soittaa, jolle jakaa asiansa, jonka kanssa käydä vaikka kävelyllä. Rahat on tiukalla. Tunnen olevani arvoton. Kukaan ei huomaisi jos katoaisin. Työssä oli työkaverit joiden kanssa juteltiin paljon. Ja asiakkaat. Nyt on vaan minä, pimeä huone ja sänky.
Sytytä valot, pue päällesi ja lähde ulos aurinkoon.
Jep
Päiväkodit ottaa mielellään "apukäsiä" vaikka lukemaan kirjoja lapsille tai pitämään seuraa. Jos olet jo "mummoikäinen" voit olla varamummo, monilta lapsilta oma mummo puuttuu täysin elämästä. Mun isäni teki tätä äidin kuoleman jälkeen oman lapseni tarhassa ja voi sitä iloa kun koko lapsikööri huusi portilla: Vaari tulee! Mun isä oli ihan pähkinöinä onnesta:)
Suomessa on tosi harmi kun ei ole eurooppalaista kahvilakulttuuria jolloin voisi mennä kahvilaan vaikka koko päiväksi, ostaa kuppi kahvia ja turista muiden kanssa tai lukea päivän lehdet/kirjaa tms. Vaikka Malmia haukutaan muuten huomasin että eläkeläiset/työttömät parveilevat sen vanhan ostarin aulassa tapaamassa toisiaan. Mikäs siinä, eivät jää kotiin happanemaan.
Vapaaehtoistyökin antaa sisältöä jos ei muuta.
Suomessakin on yleistymässä tapa että joihinkin museoihin pääsee ainakin kerran viikossa/kuukaudessa ilmaiseksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ihmisiä on niin erilaisia. Osa tekee unelmatyötään ja kaveritkin pääosin työkavereita, joten jos työ menee, menee harrastuksert ja sosiaaliset kuviotkin.
Osa taas elää sen verran tiukalla budjetilla, että työttömyys suistaa taloudelliseen ahdinkoon. Lapsettoman velan tilanne on kyllä kuule inasen eri kuin asuntovelkaisen useamman lapsen yhärin!
Ja vielä sekin, että mietipä asiaa siltä kantilta, että kaikki eivät työttömäksi jäädessään ole terveitä parikymppisiä, jotka voivat aina kouluttautua lisää ja tulevat todennäköisesti saamaan työtä ennen pitkää.
Jos olet yli viisikymppinen ja alalta, josta töitä ei todellakaan enää mistään löydy, niin voipi ihan aika laillakin näyttää loppuelämä toivottomalta. Siinä on meinaan edessä ansiosidonnaisen jälkeen vielä toistakymmentä vuotta perustyöttömyystuella ja päälle tulee ihan onneton eläke, koska viimeiset vuodet olet ollut työtön. Eli näköpiirissä on kymmeniä vuosia roikkuen perustoimeentulotuella ja leipäjonoissa. Uuden ammatin opiskelu harvoin kannattaa, koska olisit sitten vastavalmistunut liki kuusikymppinen olman alan työkokemusta. Kyllä minuakin prkl masentaisi.
Huomaa ap hyvin, että sinulla ei ole kauheasti elämänkokemusta. Jos sinusta työllistyminen on helppoa niin halutessana tai talous pelittää vaikkapa puolison elatuksen turvin hyvin ilmankin, niin kuvittelet, että kaikillahan se on sama juttu!
Mutta kun ei ole. Viisautta ja elämänkokemusta on ap se, että opettelee näkemään ihmisten perustilanteiden erilaisuuden.
Eikä kuvittele, että jos joku tulkitsee asioita eri lähtökohdista, hän on jotenkin "tyhmä" tai "mielikuvitukseton".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olen koko ajan yksin. Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei ketään kenelle soittaa, jolle jakaa asiansa, jonka kanssa käydä vaikka kävelyllä. Rahat on tiukalla. Tunnen olevani arvoton. Kukaan ei huomaisi jos katoaisin. Työssä oli työkaverit joiden kanssa juteltiin paljon. Ja asiakkaat. Nyt on vaan minä, pimeä huone ja sänky.
Sytytä valot, pue päällesi ja lähde ulos aurinkoon.
Jep
Päiväkodit ottaa mielellään "apukäsiä" vaikka lukemaan kirjoja lapsille tai pitämään seuraa. Jos olet jo "mummoikäinen" voit olla varamummo, monilta lapsilta oma mummo puuttuu täysin elämästä. Mun isäni teki tätä äidin kuoleman jälkeen oman lapseni tarhassa ja voi sitä iloa kun koko lapsikööri huusi portilla: Vaari tulee! Mun isä oli ihan pähkinöinä onnesta:)
Suomessa on tosi harmi kun ei ole eurooppalaista kahvilakulttuuria jolloin voisi mennä kahvilaan vaikka koko päiväksi, ostaa kuppi kahvia ja turista muiden kanssa tai lukea päivän lehdet/kirjaa tms. Vaikka Malmia haukutaan muuten huomasin että eläkeläiset/työttömät parveilevat sen vanhan ostarin aulassa tapaamassa toisiaan. Mikäs siinä, eivät jää kotiin happanemaan.
Vapaaehtoistyökin antaa sisältöä jos ei muuta.
Suomessakin on yleistymässä tapa että joihinkin museoihin pääsee ainakin kerran viikossa/kuukaudessa ilmaiseksi
Elatukseksi noista ei ole mistään. Jos on iäkäs työttömäksi jäädessään, on todennäköistä, ettei ikinä enää työllisty ja eläke jää todella surkeaksi. Siinä sitä sitten iloisesti motivoit itseäsi varamummoksi leipäjonossa jonottelun lomassa...
Perheeni kokemuksista oppineena sanoisin, että työttömyyden suurimmat ongelmat kietouvat kysymykseen, että miksi minä en pärjää, ja millainen taloudellinen tulevaisuus perheelle tulee olemaan. Lisäksi työkkäri on tullut sen verran tutuksi, että meillä lapsikin tietää työkkärin paikaksi, jossa ei ole kivaa. Tunne eriarvoisesta asemasta verrattuna moneen lähtökohtaisesti samalta ponnistavaan mutta yksinkertaisesti ratkaisevilla hetkillä onnekkaampaan tuttavaperheeseen on voimakas, mitä korostaa aktiivimalliin liittyvä keskustelu sekä mediakirjoittelu laiskoista työttömistä, puhumattakaan kulutusta ihannoivasta elämäntavasta, mitä lehdet ja muut mediat tunkevat. Ainakaan perheeni suhteellisten lyhyiden (useita molemmilla, 1-8 kk pituisia) työttömyyskausien kohdalla ei ole kyllä tullut vastaan tilannetta, etteikö tekemistä löytyisi, mutta vuosia kestävässä työttömyydessä voisin kuvitella senkin olevan mahdollista. Ihminen lamaantuu helpomminkin.
Lähinnä häpeä ja tunne epäkelpoudesta kun itse ei saa töitä ja muut saavat. Ilman jatkuvaa syyllistä,istä ja paineita viihdyn kyllä työttömänä siinä missä töissäkin. Oletko koskaan huomannut kuinka kovaa puhetta työttömiä kohtaan jatkuvasti on mediassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olen koko ajan yksin. Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei ketään kenelle soittaa, jolle jakaa asiansa, jonka kanssa käydä vaikka kävelyllä. Rahat on tiukalla. Tunnen olevani arvoton. Kukaan ei huomaisi jos katoaisin. Työssä oli työkaverit joiden kanssa juteltiin paljon. Ja asiakkaat. Nyt on vaan minä, pimeä huone ja sänky.
Vaikutat kyllä aika masentuneelta. Sulle saattaisi oikeesti sopia joku työkkärin kurssi ( ihanmikävaan), että näkisit edes muita ihmisiä. Tai lekuriin juttelemaan.
Olet oikeassa. Minulle on tullut mt-ongelmia työttömyyden pitkittyessä. Olen käynyt lääkärissä.
Itse olen saanut kolmesti potkut yt-neuvotteluiden jälkeen. Ensimmäisten potkujen jälkeen olin ihan paniikissa, miten pärjätään, kun oli pari vuotta aiemmin ostettu asunto ja vuoden ikäinen lapsi. Toiset potkut teki ison loven itsetuntoon vaikka syy oli se, että minun työt ulkoistettiin. Kolmansien potkujen jälkeen olin ihan romuna, usko omiin kykyihin, ammattitaitoon ja luonteeseen loppui.
Olen aina pitänyt töistäni ja olisin halunnut jatkaa noissa jokaisessa, tosin viimeisin oli varsinainen hikipaja. Palkkapäivä oli aina yhtä ihana. Minusta oli kiva olla osa työyhteisöä. Kyllä minua hävetti sanoa olevani työtön, heti sai aina neuvoja, että siellä ja täällä on ihan eri alan työpaikkoja auki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa, en ole koskaan ollut työelämässä. Minä romahtaisin jos joutusin siihen oravanpyörään. Vaikka ei tämä helppoa ole työttömänä oleminen, en sitä sano, varsinkaan työkyvyttömänä joka kuuluisi työkyvyttömyyseläkkeelle. Mutta kyllä minun elämässä on aina ollut muita asioita joita teen kuin palkkatyö, ja asioitten hoitaminenkin vie suurenosan jo arjen ajasta, tietysti niillä joptka on terveitä ei ole tätä sirkusta mikä aikaa veis, mutta noin muuten, kyllä sitä elämässä pitäisi olla muita intohimon kohteita kuin työ, että jaksaa elää. Harvalla siellä töissä kivaa on, miksi se sitten masentaa jos siellä ei enää käy, sitä en tiedä, luulisi että olisi helpotus.
Kyllä siinä sitkeimmälläkin sissillä hiipuu usko, kun hakemuksia laittaa eikä ikinä onnistu. Sitten romahtaa talous, entisten tuhansien eurojen sijaan pitää pärjätä satasilla. Lisäksi joka tuutista toitotetaan kuinka laiskoja loisia ollaan ja rangaistaan vielä välittämättä siitä kuinka aktiivisesti on töitä hakenut.
Jos hallituksen suunnitelmat toteutuu ja työttömän pitää jättää perheensä ja muut sosiaalisen elämänsä ja muuttaa työn perässä niin siinä se kamelin selkä katkaistaan lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suomalaiset on liian työkeskeinen kansa, vähän kuin japanilaiset.
eletään elämää sen työidentiteetin kautta.
"ken ei työtä tee, ei syömänkään pidä", istuu vahvasti alitajunnassamme. mutta tostuuson, että voi sitä tehdä paljon muutakin olemassaolonsa oikeuttamiseksi kuin palkkatyötä. voi suojella ympäristöä, kohdella ihmisiä hyvin, auttaa tuttua tai tuntematonta millon tarjoutuu tilaisuus.. ei sitä tarvitse tuntea itseään turhaksi, vaikkei istu jossain kuutiossa tuijottamassa ruutua ja tahkomassa jollekin täysin turhalle yritykselle rahaa, joka vain tuhoaa luontoa ja ihmisiä.. siinähän päinvastoin vain epäoikeuttaa elämänsä, koska saa työllään pelkkää pahaa iaikaseksi edes ajattelematta sitä...
menipäs syvälliseksi, mutta antaa mennä. tarkotin vaan sanoa, että kyllä täällä on oikeus elää työttömänkin, ei se palkkatyö kenestäkään tee elämään oikeutetumpaa kansalaista.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä siinä sitkeimmälläkin sissillä hiipuu usko, kun hakemuksia laittaa eikä ikinä onnistu. Sitten romahtaa talous, entisten tuhansien eurojen sijaan pitää pärjätä satasilla. Lisäksi joka tuutista toitotetaan kuinka laiskoja loisia ollaan ja rangaistaan vielä välittämättä siitä kuinka aktiivisesti on töitä hakenut.
Jos hallituksen suunnitelmat toteutuu ja työttömän pitää jättää perheensä ja muut sosiaalisen elämänsä ja muuttaa työn perässä niin siinä se kamelin selkä katkaistaan lopullisesti.
Totta joka sana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, en ole koskaan ollut työelämässä. Minä romahtaisin jos joutusin siihen oravanpyörään. Vaikka ei tämä helppoa ole työttömänä oleminen, en sitä sano, varsinkaan työkyvyttömänä joka kuuluisi työkyvyttömyyseläkkeelle. Mutta kyllä minun elämässä on aina ollut muita asioita joita teen kuin palkkatyö, ja asioitten hoitaminenkin vie suurenosan jo arjen ajasta, tietysti niillä joptka on terveitä ei ole tätä sirkusta mikä aikaa veis, mutta noin muuten, kyllä sitä elämässä pitäisi olla muita intohimon kohteita kuin työ, että jaksaa elää. Harvalla siellä töissä kivaa on, miksi se sitten masentaa jos siellä ei enää käy, sitä en tiedä, luulisi että olisi helpotus.
Masentaahan se, jos ei ole enää varmaa maksaa elämistään. Asuntolaina vaatii rahaa, ruokakin maksaa, lapsetkin tarvitsevan vaatteita, ruokaa, kodin ja harrastuksia. Kukapa työttömäksi jäädessään haluaisi menettää kotinsa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että joutuu aloittamaan ihan uudestaan (pohjalta) ja koko elämä, turvalliseksi koettu arkielämä, romahtaa.
Tottakai kyykytykset köyhyys ja olemattomat taloudelliset tulevaisuudennäkymät masentavat ja ahdistavat. Hirmu moni kyllä kokee niitä ihan työelämässäkin minipienin palkoin odotellessa minipientä eläkettä jonkin pikkuhitlerin alaisena tai muutoin nälvittävänä ja kiusattavana työyhteisössä.
Se on kuitenkin eri asia kuin täysi lamaannus napista painamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ollut työttömänä, mutta luulen että työn menettäminen olisi aluksi kolaus omalle ammatilliselle identiteetille. Jokainen kuitenkin haluaa kuulua johonkin yhteisöön ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Eikö työlläni ollutkaan merkitystä, olinko minä huono ihmisenä? Vaikka työ ei saisi määrittää kuka minä olen, monelle työ on tärkeä arvo. Minä olisin huolissani myös taloudellisesta pärjäämisestä, koska oikeasti en osaa ajatella, että ulkoistaisin sen pois itseltäni (se tunnettu yhteiskunta ja hyvinvointivaltio), vaikka tiedän että Suomessa on monia turvaverkkoja myös tämän suhteen.
Minulla on mielenkiintoinen työ ja mukavat työkaverit. Olen opiskellut ja kehittänyt itseäni koko ajan, koska haluan jatkossakin ylläpitää työmarkkinakelpoisuuttani, mutta myös omalta osaltani vaikuttaa siihen, että saisin tehdä itselleni merkityksellisiä työtehtäviä. En kuitenkaan ole mikään uraohjus.
Jos kuitenkin jään työttömäksi, toivon että minulla on resilienssiä edes sen verran etten romahtaisi vaan lähtisin etsimään uusia mahdollisuuksia ja näen tulevaisuuden positiivisesti.
Lama-ajan nuorena olen tottunut ihan toiseen menoon. Minulla on ollut aina perhe ja olen ollut melko kotiin suuntautunut.
Työ on vain työtä, ei se piittaa minusta. Töitä tulee ja menee. Pysyvimmän jäljen ihminen jättää kanssaihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, en ole koskaan ollut työelämässä. Minä romahtaisin jos joutusin siihen oravanpyörään. Vaikka ei tämä helppoa ole työttömänä oleminen, en sitä sano, varsinkaan työkyvyttömänä joka kuuluisi työkyvyttömyyseläkkeelle. Mutta kyllä minun elämässä on aina ollut muita asioita joita teen kuin palkkatyö, ja asioitten hoitaminenkin vie suurenosan jo arjen ajasta, tietysti niillä joptka on terveitä ei ole tätä sirkusta mikä aikaa veis, mutta noin muuten, kyllä sitä elämässä pitäisi olla muita intohimon kohteita kuin työ, että jaksaa elää. Harvalla siellä töissä kivaa on, miksi se sitten masentaa jos siellä ei enää käy, sitä en tiedä, luulisi että olisi helpotus.
Masentaahan se, jos ei ole enää varmaa maksaa elämistään. Asuntolaina vaatii rahaa, ruokakin maksaa, lapsetkin tarvitsevan vaatteita, ruokaa, kodin ja harrastuksia. Kukapa työttömäksi jäädessään haluaisi menettää kotinsa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että joutuu aloittamaan ihan uudestaan (pohjalta) ja koko elämä, turvalliseksi koettu arkielämä, romahtaa.
Ei se niin vain romahda, se joustaa. Jos romahtaa, on liian työsuuntautunut tai elää yli varojensa.
Vierailija kirjoitti:
suomalaiset on liian työkeskeinen kansa, vähän kuin japanilaiset.
eletään elämää sen työidentiteetin kautta.
"ken ei työtä tee, ei syömänkään pidä", istuu vahvasti alitajunnassamme. mutta tostuuson, että voi sitä tehdä paljon muutakin olemassaolonsa oikeuttamiseksi kuin palkkatyötä. voi suojella ympäristöä, kohdella ihmisiä hyvin, auttaa tuttua tai tuntematonta millon tarjoutuu tilaisuus.. ei sitä tarvitse tuntea itseään turhaksi, vaikkei istu jossain kuutiossa tuijottamassa ruutua ja tahkomassa jollekin täysin turhalle yritykselle rahaa, joka vain tuhoaa luontoa ja ihmisiä.. siinähän päinvastoin vain epäoikeuttaa elämänsä, koska saa työllään pelkkää pahaa iaikaseksi edes ajattelematta sitä...menipäs syvälliseksi, mutta antaa mennä. tarkotin vaan sanoa, että kyllä täällä on oikeus elää työttömänkin, ei se palkkatyö kenestäkään tee elämään oikeutetumpaa kansalaista.
Juha Hurme sanoi juuri samoin eräässä haastattelussa. Ja puhui totta.
Se on aina vakava paikka kun sairastuu vakavasti.
Työntaja ei sairastelijaa kauan katsele yksityisellä puolella, ja saat kenkää.
Siinä sitten aikatauluttelet lääkäri, tutkimus ja leikkauaikoja.
Ja seurustelet KELAn ja TE-toimiston kanssa.
Ja menet sitten raihnaisena johonkin TE-toimiston hömppä aktivointeihin ja
9euron/pv kuntoutuspelleilyihin.
.
Muistan kuinka jenkit pelkäsi että sairastuvat, nyt tajuan että se sama touhu on suomessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olen koko ajan yksin. Minulla ei ole yhtään ystävää. Ei ketään kenelle soittaa, jolle jakaa asiansa, jonka kanssa käydä vaikka kävelyllä. Rahat on tiukalla. Tunnen olevani arvoton. Kukaan ei huomaisi jos katoaisin. Työssä oli työkaverit joiden kanssa juteltiin paljon. Ja asiakkaat. Nyt on vaan minä, pimeä huone ja sänky.
Sytytä valot, pue päällesi ja lähde ulos aurinkoon.
Jep
Päiväkodit ottaa mielellään "apukäsiä" vaikka lukemaan kirjoja lapsille tai pitämään seuraa. Jos olet jo "mummoikäinen" voit olla varamummo, monilta lapsilta oma mummo puuttuu täysin elämästä. Mun isäni teki tätä äidin kuoleman jälkeen oman lapseni tarhassa ja voi sitä iloa kun koko lapsikööri huusi portilla: Vaari tulee! Mun isä oli ihan pähkinöinä onnesta:)
Suomessa on tosi harmi kun ei ole eurooppalaista kahvilakulttuuria jolloin voisi mennä kahvilaan vaikka koko päiväksi, ostaa kuppi kahvia ja turista muiden kanssa tai lukea päivän lehdet/kirjaa tms. Vaikka Malmia haukutaan muuten huomasin että eläkeläiset/työttömät parveilevat sen vanhan ostarin aulassa tapaamassa toisiaan. Mikäs siinä, eivät jää kotiin happanemaan.
Vapaaehtoistyökin antaa sisältöä jos ei muuta.
Suomessakin on yleistymässä tapa että joihinkin museoihin pääsee ainakin kerran viikossa/kuukaudessa ilmaiseksi
Meillä päin on koulu-ja tarhavaareja ja mummoja. Kirjaston lehtilukusali on alakerran kahvilassa.
Vierailija kirjoitti:
Ap, ihmisiä on niin erilaisia. Osa tekee unelmatyötään ja kaveritkin pääosin työkavereita, joten jos työ menee, menee harrastuksert ja sosiaaliset kuviotkin.
Osa taas elää sen verran tiukalla budjetilla, että työttömyys suistaa taloudelliseen ahdinkoon. Lapsettoman velan tilanne on kyllä kuule inasen eri kuin asuntovelkaisen useamman lapsen yhärin!
Ja vielä sekin, että mietipä asiaa siltä kantilta, että kaikki eivät työttömäksi jäädessään ole terveitä parikymppisiä, jotka voivat aina kouluttautua lisää ja tulevat todennäköisesti saamaan työtä ennen pitkää.
Jos olet yli viisikymppinen ja alalta, josta töitä ei todellakaan enää mistään löydy, niin voipi ihan aika laillakin näyttää loppuelämä toivottomalta. Siinä on meinaan edessä ansiosidonnaisen jälkeen vielä toistakymmentä vuotta perustyöttömyystuella ja päälle tulee ihan onneton eläke, koska viimeiset vuodet olet ollut työtön. Eli näköpiirissä on kymmeniä vuosia roikkuen perustoimeentulotuella ja leipäjonoissa. Uuden ammatin opiskelu harvoin kannattaa, koska olisit sitten vastavalmistunut liki kuusikymppinen olman alan työkokemusta. Kyllä minuakin prkl masentaisi.
Huomaa ap hyvin, että sinulla ei ole kauheasti elämänkokemusta. Jos sinusta työllistyminen on helppoa niin halutessana tai talous pelittää vaikkapa puolison elatuksen turvin hyvin ilmankin, niin kuvittelet, että kaikillahan se on sama juttu!
Mutta kun ei ole. Viisautta ja elämänkokemusta on ap se, että opettelee näkemään ihmisten perustilanteiden erilaisuuden.
Eikä kuvittele, että jos joku tulkitsee asioita eri lähtökohdista, hän on jotenkin "tyhmä" tai "mielikuvitukseton".
Sormet sanoo soo soo soo.
Minulla on elämänkokemusta reilusti päälle 49, ja olen ap:n kanssa samoilla linjoilla.
Mä kävin jo kävelyllä tänään, tosin vain 6km.
Vaikka kuinka paljon kävelisin, kukaan ei maksa mulle siitä palkkaa.
Pitäisi oikeastaan mennä metsään kävelemään, eikös siellä ole töitä sen jonkun kokoomuslaisen edustajan mukaan?