Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Masennuksesta toipuminen edellyttää kuntoutumista
22.02.2018 |
Miksi ihmiset eivät käsitä tätä? Jos haluaa parantua oikeasti, siihen ei riitä se, että pahine menee ohi ja olo kohenee. Monen kohdallanon fakta, että ilman itsen kuntouttamista on ihan tilastoista johdettavissa logiikka, millä todennäköisyydellä masennus uusii vuode, kahden tai viiden sisällä. Jokainen joka sanoo "olen tuntenut itseni arvottomaksi koko elämän", "mistään ei koskaan ole tullut mitään", "elämäni ei ole mennyt kuten toivoin, voi miettiä onko tässä kierteessä.
Eri juttu sitten on se, mitä on kuntoutuminen. Toivon aiheesta keskustelua. Jos mietit nyt, että se ei kuitenkaan kannata, masennun kuitenkin taas, mikään ei kanna - sinulla on sitä suurempi syy ajatella asiaa.
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeista fyysistä vammoista olen kuntoutunut 1) lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti 2) fysioterapiassa käymällä ja 3) kotona tehtävien harjoitusten avulla. Koska vammat olivat näkyviä ei kokemuksiani epäilty ja pystyin antamaan kuntoutusvastuun "systeemiille" ja luottamaan henkilökunnan asiantuntemukseen.
Mielenterveysongelmista (masennus, bulimia, ahdistus ja PTSD) kuntoutuessani olen ottanu paljon enemmän vastuuta itselleni koska aluksi häpesin niitä ja kun olen kääntynyt terveydenhuollon puoleen kokemuksiani on vähätelty (tai en ole osannut kertoa niistä tarpeeksi selvästi)
Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta, roikkunut forumeilla ja youtubessa, hiljalleen opetellut puhumaan ihmisille vaikeista asioista, opetellut uudenlaisia ajatuskulkuja, kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa, maalannut, soittanut musiikkia, vaihtanut ammattia ja asuinmaata, käynyt terapiassa, meditoinut, opetellut olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleni, opetellut tunnistamaan tunteita, antanut anteeksi, uskonut paranemiseen, hyväksynyt historiani ja mielenterveysongelmat osana sitä ja vaikka mitä muuta. Itselleni kuntoutus merkitsee sitä, että tekee kaikkea mitä pystyy. Vähänkin on tarpeeksi, eikä ole mitään syytä verrata itseään toisiin ja vaatia itseltä enempää kuin pystyy tekemään. Vähitellen voimat palaavat ja möröt pysyy poissa.
Viimeinen ja kaikkein vaikein osuus ei ole pelkästään oppia elämään uuden itseni kanssa vaan myös luoda yhteys muihin ihmiseen kaiken kokemani jälkeen. En ole enää sama ihminen mutta kun ongelmat alkoivat ollessani 10-12 vuotias, ei ole oikein kunnollista vertailukohtaakaan.
Olen myös miettinyt pitkään kuinka avoin haluan olla asiasta, joka eritysesti uuden alun myötä olisi helppo salata, mutta olen hiljalleen tullut tulokseen, että kokemus on tehnyt minusta vahvemman ja parantanut itsetuntemustani siinä määrin, että huomaan olevani kaikkein onnellisimmillani kun puhun asiasta avoimesti. Ja se myös osaltaa auttaa estämään uudet masennusjaksot. Ikää on lähes 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty.
Voimia kaikille paranemisen tiellä oleville! Se on mahdollista.
Kiva kun jaoit kokemuksesi, ja en tarkoita olla ilkeä tai törkeä, mutta tällaisista tulee aina se fiilis, että ulkopuolisen, tässä tapauksessa nyt mun silmissä, kun oot kertonut tämmöstä itsestäsi, ajattelen, että sun elämä on ollut yksi murhenäytelmä, jotenkin, emt, ajattelen, että oot muita huonompi ihminen, emt. Anteeksi, mutta näin ajattelen. Vielä toi "ikää lähse 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty", jotenkin, että ongelmat alkaneet, kun oot ollut 10-12v, nyt oot 40, saan kuvan, että sun koko elämä on ollut ihan paskaa. Sori, tää kuulostaa kauheelta.
Sinä puhut nyt tässä ihan omasta puolestasi, ja veikkaan että muu maailma on aika yksimielistä siitä että parempi olisi jos olisit ollut vaan ihan hiljaa. Tämä kuvio ei nyt ulospäin todellakaan näytä siltä että henkilö, jolle vastasit olisi tässä millään tapaa se huonompi ihminen. "Anteeksi, mutta näin ajattelen." :D mitähän sunkin elämästä tulee noilla arvoilla ja sosiaalisilla taidoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeista fyysistä vammoista olen kuntoutunut 1) lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti 2) fysioterapiassa käymällä ja 3) kotona tehtävien harjoitusten avulla. Koska vammat olivat näkyviä ei kokemuksiani epäilty ja pystyin antamaan kuntoutusvastuun "systeemiille" ja luottamaan henkilökunnan asiantuntemukseen.
Mielenterveysongelmista (masennus, bulimia, ahdistus ja PTSD) kuntoutuessani olen ottanu paljon enemmän vastuuta itselleni koska aluksi häpesin niitä ja kun olen kääntynyt terveydenhuollon puoleen kokemuksiani on vähätelty (tai en ole osannut kertoa niistä tarpeeksi selvästi)
Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta, roikkunut forumeilla ja youtubessa, hiljalleen opetellut puhumaan ihmisille vaikeista asioista, opetellut uudenlaisia ajatuskulkuja, kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa, maalannut, soittanut musiikkia, vaihtanut ammattia ja asuinmaata, käynyt terapiassa, meditoinut, opetellut olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleni, opetellut tunnistamaan tunteita, antanut anteeksi, uskonut paranemiseen, hyväksynyt historiani ja mielenterveysongelmat osana sitä ja vaikka mitä muuta. Itselleni kuntoutus merkitsee sitä, että tekee kaikkea mitä pystyy. Vähänkin on tarpeeksi, eikä ole mitään syytä verrata itseään toisiin ja vaatia itseltä enempää kuin pystyy tekemään. Vähitellen voimat palaavat ja möröt pysyy poissa.
Viimeinen ja kaikkein vaikein osuus ei ole pelkästään oppia elämään uuden itseni kanssa vaan myös luoda yhteys muihin ihmiseen kaiken kokemani jälkeen. En ole enää sama ihminen mutta kun ongelmat alkoivat ollessani 10-12 vuotias, ei ole oikein kunnollista vertailukohtaakaan.
Olen myös miettinyt pitkään kuinka avoin haluan olla asiasta, joka eritysesti uuden alun myötä olisi helppo salata, mutta olen hiljalleen tullut tulokseen, että kokemus on tehnyt minusta vahvemman ja parantanut itsetuntemustani siinä määrin, että huomaan olevani kaikkein onnellisimmillani kun puhun asiasta avoimesti. Ja se myös osaltaa auttaa estämään uudet masennusjaksot. Ikää on lähes 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty.
Voimia kaikille paranemisen tiellä oleville! Se on mahdollista.
Kiva kun jaoit kokemuksesi, ja en tarkoita olla ilkeä tai törkeä, mutta tällaisista tulee aina se fiilis, että ulkopuolisen, tässä tapauksessa nyt mun silmissä, kun oot kertonut tämmöstä itsestäsi, ajattelen, että sun elämä on ollut yksi murhenäytelmä, jotenkin, emt, ajattelen, että oot muita huonompi ihminen, emt. Anteeksi, mutta näin ajattelen. Vielä toi "ikää lähse 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty", jotenkin, että ongelmat alkaneet, kun oot ollut 10-12v, nyt oot 40, saan kuvan, että sun koko elämä on ollut ihan paskaa. Sori, tää kuulostaa kauheelta.
Sinä puhut nyt tässä ihan omasta puolestasi, ja veikkaan että muu maailma on aika yksimielistä siitä että parempi olisi jos olisit ollut vaan ihan hiljaa. Tämä kuvio ei nyt ulospäin todellakaan näytä siltä että henkilö, jolle vastasit olisi tässä millään tapaa se huonompi ihminen. "Anteeksi, mutta näin ajattelen." :D mitähän sunkin elämästä tulee noilla arvoilla ja sosiaalisilla taidoilla.
Ihan sama, mulla on ihan hyvät sos.taidot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeista fyysistä vammoista olen kuntoutunut 1) lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti 2) fysioterapiassa käymällä ja 3) kotona tehtävien harjoitusten avulla. Koska vammat olivat näkyviä ei kokemuksiani epäilty ja pystyin antamaan kuntoutusvastuun "systeemiille" ja luottamaan henkilökunnan asiantuntemukseen.
Mielenterveysongelmista (masennus, bulimia, ahdistus ja PTSD) kuntoutuessani olen ottanu paljon enemmän vastuuta itselleni koska aluksi häpesin niitä ja kun olen kääntynyt terveydenhuollon puoleen kokemuksiani on vähätelty (tai en ole osannut kertoa niistä tarpeeksi selvästi)
Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta, roikkunut forumeilla ja youtubessa, hiljalleen opetellut puhumaan ihmisille vaikeista asioista, opetellut uudenlaisia ajatuskulkuja, kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa, maalannut, soittanut musiikkia, vaihtanut ammattia ja asuinmaata, käynyt terapiassa, meditoinut, opetellut olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleni, opetellut tunnistamaan tunteita, antanut anteeksi, uskonut paranemiseen, hyväksynyt historiani ja mielenterveysongelmat osana sitä ja vaikka mitä muuta. Itselleni kuntoutus merkitsee sitä, että tekee kaikkea mitä pystyy. Vähänkin on tarpeeksi, eikä ole mitään syytä verrata itseään toisiin ja vaatia itseltä enempää kuin pystyy tekemään. Vähitellen voimat palaavat ja möröt pysyy poissa.
Viimeinen ja kaikkein vaikein osuus ei ole pelkästään oppia elämään uuden itseni kanssa vaan myös luoda yhteys muihin ihmiseen kaiken kokemani jälkeen. En ole enää sama ihminen mutta kun ongelmat alkoivat ollessani 10-12 vuotias, ei ole oikein kunnollista vertailukohtaakaan.
Olen myös miettinyt pitkään kuinka avoin haluan olla asiasta, joka eritysesti uuden alun myötä olisi helppo salata, mutta olen hiljalleen tullut tulokseen, että kokemus on tehnyt minusta vahvemman ja parantanut itsetuntemustani siinä määrin, että huomaan olevani kaikkein onnellisimmillani kun puhun asiasta avoimesti. Ja se myös osaltaa auttaa estämään uudet masennusjaksot. Ikää on lähes 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty.
Voimia kaikille paranemisen tiellä oleville! Se on mahdollista.
Mitä teet kun masennus uusiutuu? Minä olen tehnyt tuon kaiken saman kuin sinäkin ja kuntoutduin, mutta masennus uusiutui ja menetin toimintakykyni uudelleen. Lähteä uudestaan tuolle pakottamisen tielle (koska sitähän kuntoutuminen on) tuntuu minusta mahdottomuudelle. Olen luovuttanut.
Olen itse asiassa päättänyt tappaa itseni. Olen saanut tarpeekseni.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin kesti vähän aikaa tajuta, mitä ap tarkoittaa. Mutta juu, tottahan tuo on. Kun masennukseensa on saanut toimivat lääkkeet ja/tai terapian, elämä ei palaudu automaattisesti sellaiseksi kuin se oli ennen masennusta. Pitää alkaa tekemään asioita eli kuntoutua. Pitää alkaa taas liikkua ulkona, tavata ihmisiä, laihduttaa (jos masennusjakso aiheutti ylipainoa), aloittaa tai jatkaa opintoja jne.
Pitäisi kuntoutua joo, mutta kun tilanne on se, että sinnikäs ihmisten tapaaminen ja asioiden yrittäminen on hirveää. Kun kaikki "normaali" toiminta on työn ja tuskan takana ja tuottaa ahdistusta, on todella vaikeaa sitä jatkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeista fyysistä vammoista olen kuntoutunut 1) lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti 2) fysioterapiassa käymällä ja 3) kotona tehtävien harjoitusten avulla. Koska vammat olivat näkyviä ei kokemuksiani epäilty ja pystyin antamaan kuntoutusvastuun "systeemiille" ja luottamaan henkilökunnan asiantuntemukseen.
Mielenterveysongelmista (masennus, bulimia, ahdistus ja PTSD) kuntoutuessani olen ottanu paljon enemmän vastuuta itselleni koska aluksi häpesin niitä ja kun olen kääntynyt terveydenhuollon puoleen kokemuksiani on vähätelty (tai en ole osannut kertoa niistä tarpeeksi selvästi)
Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta, roikkunut forumeilla ja youtubessa, hiljalleen opetellut puhumaan ihmisille vaikeista asioista, opetellut uudenlaisia ajatuskulkuja, kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa, maalannut, soittanut musiikkia, vaihtanut ammattia ja asuinmaata, käynyt terapiassa, meditoinut, opetellut olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleni, opetellut tunnistamaan tunteita, antanut anteeksi, uskonut paranemiseen, hyväksynyt historiani ja mielenterveysongelmat osana sitä ja vaikka mitä muuta. Itselleni kuntoutus merkitsee sitä, että tekee kaikkea mitä pystyy. Vähänkin on tarpeeksi, eikä ole mitään syytä verrata itseään toisiin ja vaatia itseltä enempää kuin pystyy tekemään. Vähitellen voimat palaavat ja möröt pysyy poissa.
Viimeinen ja kaikkein vaikein osuus ei ole pelkästään oppia elämään uuden itseni kanssa vaan myös luoda yhteys muihin ihmiseen kaiken kokemani jälkeen. En ole enää sama ihminen mutta kun ongelmat alkoivat ollessani 10-12 vuotias, ei ole oikein kunnollista vertailukohtaakaan.
Olen myös miettinyt pitkään kuinka avoin haluan olla asiasta, joka eritysesti uuden alun myötä olisi helppo salata, mutta olen hiljalleen tullut tulokseen, että kokemus on tehnyt minusta vahvemman ja parantanut itsetuntemustani siinä määrin, että huomaan olevani kaikkein onnellisimmillani kun puhun asiasta avoimesti. Ja se myös osaltaa auttaa estämään uudet masennusjaksot. Ikää on lähes 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty.
Voimia kaikille paranemisen tiellä oleville! Se on mahdollista.
Kiva kun jaoit kokemuksesi, ja en tarkoita olla ilkeä tai törkeä, mutta tällaisista tulee aina se fiilis, että ulkopuolisen, tässä tapauksessa nyt mun silmissä, kun oot kertonut tämmöstä itsestäsi, ajattelen, että sun elämä on ollut yksi murhenäytelmä, jotenkin, emt, ajattelen, että oot muita huonompi ihminen, emt. Anteeksi, mutta näin ajattelen. Vielä toi "ikää lähse 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty", jotenkin, että ongelmat alkaneet, kun oot ollut 10-12v, nyt oot 40, saan kuvan, että sun koko elämä on ollut ihan paskaa. Sori, tää kuulostaa kauheelta.
Sinä puhut nyt tässä ihan omasta puolestasi, ja veikkaan että muu maailma on aika yksimielistä siitä että parempi olisi jos olisit ollut vaan ihan hiljaa. Tämä kuvio ei nyt ulospäin todellakaan näytä siltä että henkilö, jolle vastasit olisi tässä millään tapaa se huonompi ihminen. "Anteeksi, mutta näin ajattelen." :D mitähän sunkin elämästä tulee noilla arvoilla ja sosiaalisilla taidoilla.
Ihan sama, mulla on ihan hyvät sos.taidot.
No sentään on positivista että kykenet elämään tuollaisessa suojaharhassa. Ehkäpä hyvinkin pärjäät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan kun aikoinaan kävin työpaikkapsykologilla ja hän kysyi, miksi minusta tuntuu, että asiat vain tapahtuvat minulle, täysin ilman omaa osallisuutta.. Siis esim. väsyn työssä, mistä seuraa unettomuutta ja uupumusta ja sitten sairauspoissaolo. Tai parisuhteessa, kun toinen vaati ja vaati minulta mahdottomuuksia, ja jotenkin koin olevani uhri. Tai jos en uhri, niin ainakin osaton kaikkiin tapahtumiin. Toisaalta koin aiheetonta syyllisyyttä asioista. Jos kotona oli pyykit lajittelematta ja mies huusi siitä, että etkö sä voi lajitella niitä heti kun otat pois kuivumasta, en edes puolustautunut. Koin valtavaa syyllisyyttä ja aloin itku kurkussa lajitella vaatteita kaappeihin. Hän itse ei pyykkihuoltoon tai siivoukseen koskaan osallistunut. Nyt olen opetellut, että minullakin on oikeus olla jaksamatta. Minulla on oikeus ottaa joskus rennosti sekä kotona että töissä. Ei tarvitse aina alistua. Silti syvällä sisimmässä kalvaa edelleen se ääni, joka sanoo, että asiat vain tapahtuvat minulle ja huonoja asioita tulee pelkästään eteen. Kun tulee jotain iloista, minä näen aina, että hyvähän tässä nyt on iloita, mutta huomenna tulee taas pahaa eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeista fyysistä vammoista olen kuntoutunut 1) lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti 2) fysioterapiassa käymällä ja 3) kotona tehtävien harjoitusten avulla. Koska vammat olivat näkyviä ei kokemuksiani epäilty ja pystyin antamaan kuntoutusvastuun "systeemiille" ja luottamaan henkilökunnan asiantuntemukseen.
Mielenterveysongelmista (masennus, bulimia, ahdistus ja PTSD) kuntoutuessani olen ottanu paljon enemmän vastuuta itselleni koska aluksi häpesin niitä ja kun olen kääntynyt terveydenhuollon puoleen kokemuksiani on vähätelty (tai en ole osannut kertoa niistä tarpeeksi selvästi)
Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta, roikkunut forumeilla ja youtubessa, hiljalleen opetellut puhumaan ihmisille vaikeista asioista, opetellut uudenlaisia ajatuskulkuja, kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa, maalannut, soittanut musiikkia, vaihtanut ammattia ja asuinmaata, käynyt terapiassa, meditoinut, opetellut olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleni, opetellut tunnistamaan tunteita, antanut anteeksi, uskonut paranemiseen, hyväksynyt historiani ja mielenterveysongelmat osana sitä ja vaikka mitä muuta. Itselleni kuntoutus merkitsee sitä, että tekee kaikkea mitä pystyy. Vähänkin on tarpeeksi, eikä ole mitään syytä verrata itseään toisiin ja vaatia itseltä enempää kuin pystyy tekemään. Vähitellen voimat palaavat ja möröt pysyy poissa.
Viimeinen ja kaikkein vaikein osuus ei ole pelkästään oppia elämään uuden itseni kanssa vaan myös luoda yhteys muihin ihmiseen kaiken kokemani jälkeen. En ole enää sama ihminen mutta kun ongelmat alkoivat ollessani 10-12 vuotias, ei ole oikein kunnollista vertailukohtaakaan.
Olen myös miettinyt pitkään kuinka avoin haluan olla asiasta, joka eritysesti uuden alun myötä olisi helppo salata, mutta olen hiljalleen tullut tulokseen, että kokemus on tehnyt minusta vahvemman ja parantanut itsetuntemustani siinä määrin, että huomaan olevani kaikkein onnellisimmillani kun puhun asiasta avoimesti. Ja se myös osaltaa auttaa estämään uudet masennusjaksot. Ikää on lähes 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty.
Voimia kaikille paranemisen tiellä oleville! Se on mahdollista.
Kiva kun jaoit kokemuksesi, ja en tarkoita olla ilkeä tai törkeä, mutta tällaisista tulee aina se fiilis, että ulkopuolisen, tässä tapauksessa nyt mun silmissä, kun oot kertonut tämmöstä itsestäsi, ajattelen, että sun elämä on ollut yksi murhenäytelmä, jotenkin, emt, ajattelen, että oot muita huonompi ihminen, emt. Anteeksi, mutta näin ajattelen. Vielä toi "ikää lähse 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty", jotenkin, että ongelmat alkaneet, kun oot ollut 10-12v, nyt oot 40, saan kuvan, että sun koko elämä on ollut ihan paskaa. Sori, tää kuulostaa kauheelta.
Kommenttisi kertoo eniten sinusta itsestäsi. Jos me tavattaisiin oikeassa elämässä kertoisin mielelläni lisää siitä, miksi itse en pidä itseäni huonompana ihmisenä, vaikka olenkin ollut masentunut suurimman osan elämästäni.
"Paska elämä" on myös aika suhteellista. Eniten harmittaa hukkaan heitetty aika ja energia, sekä se, etten ole pystynyt käyttämään täyttä potentiaaliani erityisesti ammatillisessa mielessä. Toisaalta mutkikas matka on antanut paljon ymmärrystä maailman menosta ja ihmisyydestä yleensä, ihania, syviä ihmissuhteita ja hurjasti mustaa huumoria. Sitä paitsi mulla on vielä monta vuotta aikaa nauttia elämän tarjoamista vähän iloisemmista yllätyksistä.
(sama)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeista fyysistä vammoista olen kuntoutunut 1) lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti 2) fysioterapiassa käymällä ja 3) kotona tehtävien harjoitusten avulla. Koska vammat olivat näkyviä ei kokemuksiani epäilty ja pystyin antamaan kuntoutusvastuun "systeemiille" ja luottamaan henkilökunnan asiantuntemukseen.
Mielenterveysongelmista (masennus, bulimia, ahdistus ja PTSD) kuntoutuessani olen ottanu paljon enemmän vastuuta itselleni koska aluksi häpesin niitä ja kun olen kääntynyt terveydenhuollon puoleen kokemuksiani on vähätelty (tai en ole osannut kertoa niistä tarpeeksi selvästi)
Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta, roikkunut forumeilla ja youtubessa, hiljalleen opetellut puhumaan ihmisille vaikeista asioista, opetellut uudenlaisia ajatuskulkuja, kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa, maalannut, soittanut musiikkia, vaihtanut ammattia ja asuinmaata, käynyt terapiassa, meditoinut, opetellut olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleni, opetellut tunnistamaan tunteita, antanut anteeksi, uskonut paranemiseen, hyväksynyt historiani ja mielenterveysongelmat osana sitä ja vaikka mitä muuta. Itselleni kuntoutus merkitsee sitä, että tekee kaikkea mitä pystyy. Vähänkin on tarpeeksi, eikä ole mitään syytä verrata itseään toisiin ja vaatia itseltä enempää kuin pystyy tekemään. Vähitellen voimat palaavat ja möröt pysyy poissa.
Viimeinen ja kaikkein vaikein osuus ei ole pelkästään oppia elämään uuden itseni kanssa vaan myös luoda yhteys muihin ihmiseen kaiken kokemani jälkeen. En ole enää sama ihminen mutta kun ongelmat alkoivat ollessani 10-12 vuotias, ei ole oikein kunnollista vertailukohtaakaan.
Olen myös miettinyt pitkään kuinka avoin haluan olla asiasta, joka eritysesti uuden alun myötä olisi helppo salata, mutta olen hiljalleen tullut tulokseen, että kokemus on tehnyt minusta vahvemman ja parantanut itsetuntemustani siinä määrin, että huomaan olevani kaikkein onnellisimmillani kun puhun asiasta avoimesti. Ja se myös osaltaa auttaa estämään uudet masennusjaksot. Ikää on lähes 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty.
Voimia kaikille paranemisen tiellä oleville! Se on mahdollista.
Mitä teet kun masennus uusiutuu? Minä olen tehnyt tuon kaiken saman kuin sinäkin ja kuntoutduin, mutta masennus uusiutui ja menetin toimintakykyni uudelleen. Lähteä uudestaan tuolle pakottamisen tielle (koska sitähän kuntoutuminen on) tuntuu minusta mahdottomuudelle. Olen luovuttanut.
Toivon tietenkin, ettei se enää ikinä uusiudu. Viimeisen masennuksen yhteydessä löysin hyvän traumaterapeutin joka oli heti oikeilla jäljillä sen suhteen, mikä tämän koko homman on aiheuttanut. Nykyään näen koko tuon vuosia kestäneen kierteen olleen vain epätoivoinen yritys hallita paljon syvemmällä olevia ongelmia.
Käytännössä pysyin jotenkuten työkykyisenä osa-aikaiseen työhöni mutta sosiaalinen elämä menee jäihin, harrastukset myös, ajatuskulku hidastuu ja piileskelen kotona. Mutta en enää säikähdä sitä, en syytä itseäni enkä ajattele että se jatkuu loputtomiin. Annan itselleni aikaa ja potkin itseni hitaasti liikkeelle. Jotenkin on sellainen olo, että mitä tahansa tapahtuu en enää koskaan tule olemaan se avuton tyttö, joka syytti kaikesta itseään ja luuli että avun pyytäminen on merkki heikkoudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeista fyysistä vammoista olen kuntoutunut 1) lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti 2) fysioterapiassa käymällä ja 3) kotona tehtävien harjoitusten avulla. Koska vammat olivat näkyviä ei kokemuksiani epäilty ja pystyin antamaan kuntoutusvastuun "systeemiille" ja luottamaan henkilökunnan asiantuntemukseen.
Mielenterveysongelmista (masennus, bulimia, ahdistus ja PTSD) kuntoutuessani olen ottanu paljon enemmän vastuuta itselleni koska aluksi häpesin niitä ja kun olen kääntynyt terveydenhuollon puoleen kokemuksiani on vähätelty (tai en ole osannut kertoa niistä tarpeeksi selvästi)
Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta, roikkunut forumeilla ja youtubessa, hiljalleen opetellut puhumaan ihmisille vaikeista asioista, opetellut uudenlaisia ajatuskulkuja, kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa, maalannut, soittanut musiikkia, vaihtanut ammattia ja asuinmaata, käynyt terapiassa, meditoinut, opetellut olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleni, opetellut tunnistamaan tunteita, antanut anteeksi, uskonut paranemiseen, hyväksynyt historiani ja mielenterveysongelmat osana sitä ja vaikka mitä muuta. Itselleni kuntoutus merkitsee sitä, että tekee kaikkea mitä pystyy. Vähänkin on tarpeeksi, eikä ole mitään syytä verrata itseään toisiin ja vaatia itseltä enempää kuin pystyy tekemään. Vähitellen voimat palaavat ja möröt pysyy poissa.
Viimeinen ja kaikkein vaikein osuus ei ole pelkästään oppia elämään uuden itseni kanssa vaan myös luoda yhteys muihin ihmiseen kaiken kokemani jälkeen. En ole enää sama ihminen mutta kun ongelmat alkoivat ollessani 10-12 vuotias, ei ole oikein kunnollista vertailukohtaakaan.
Olen myös miettinyt pitkään kuinka avoin haluan olla asiasta, joka eritysesti uuden alun myötä olisi helppo salata, mutta olen hiljalleen tullut tulokseen, että kokemus on tehnyt minusta vahvemman ja parantanut itsetuntemustani siinä määrin, että huomaan olevani kaikkein onnellisimmillani kun puhun asiasta avoimesti. Ja se myös osaltaa auttaa estämään uudet masennusjaksot. Ikää on lähes 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty.
Voimia kaikille paranemisen tiellä oleville! Se on mahdollista.
Mitä teet kun masennus uusiutuu? Minä olen tehnyt tuon kaiken saman kuin sinäkin ja kuntoutduin, mutta masennus uusiutui ja menetin toimintakykyni uudelleen. Lähteä uudestaan tuolle pakottamisen tielle (koska sitähän kuntoutuminen on) tuntuu minusta mahdottomuudelle. Olen luovuttanut.
Toivon tietenkin, ettei se enää ikinä uusiudu. Viimeisen masennuksen yhteydessä löysin hyvän traumaterapeutin joka oli heti oikeilla jäljillä sen suhteen, mikä tämän koko homman on aiheuttanut. Nykyään näen koko tuon vuosia kestäneen kierteen olleen vain epätoivoinen yritys hallita paljon syvemmällä olevia ongelmia.
Käytännössä pysyin jotenkuten työkykyisenä osa-aikaiseen työhöni mutta sosiaalinen elämä menee jäihin, harrastukset myös, ajatuskulku hidastuu ja piileskelen kotona. Mutta en enää säikähdä sitä, en syytä itseäni enkä ajattele että se jatkuu loputtomiin. Annan itselleni aikaa ja potkin itseni hitaasti liikkeelle. Jotenkin on sellainen olo, että mitä tahansa tapahtuu en enää koskaan tule olemaan se avuton tyttö, joka syytti kaikesta itseään ja luuli että avun pyytäminen on merkki heikkoudesta.
Voisi olla 99% mun kynästä!
Alue: Aihe vapaa
Mitä teet kun masennus uusiutuu? Minä olen tehnyt tuon kaiken saman kuin sinäkin ja kuntoutduin, mutta masennus uusiutui ja menetin toimintakykyni uudelleen. Lähteä uudestaan tuolle pakottamisen tielle (koska sitähän kuntoutuminen on) tuntuu minusta mahdottomuudelle. Olen luovuttanut.