Masennuksesta toipuminen edellyttää kuntoutumista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa nyt vähän, että mitä se kuntouttaminen pitää sisällää noin konkreettisesti.

Olen avannu jo, mutta sitä voi verrata aluksi siihen, että päättää opetella kävelemään uudestaan, sitoutuu itsensä hoitamiseen, ei usko omiin tuntemuksiinsa sokeasti vaan opettelee uusia uskomuksia, ottaa selvää asioista ja mallia toisista kuntoutuneista, lakkaa vertaamasta itseään toisiin, opettelee näkemään omat valintansa, sitoutuu hoitoon, vaatii toimivaa ja pysyvää hoitokontaktia, iloitsee jokaisesta onnistumisesta, tutustuu itseensä, kehittää tunnetaitoja...

Miten voi iloita onnistumisista, jos tunnetilaa ei vain tule?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa nyt vähän, että mitä se kuntouttaminen pitää sisällää noin konkreettisesti.

Olen avannu jo, mutta sitä voi verrata aluksi siihen, että päättää opetella kävelemään uudestaan, sitoutuu itsensä hoitamiseen, ei usko omiin tuntemuksiinsa sokeasti vaan opettelee uusia uskomuksia, ottaa selvää asioista ja mallia toisista kuntoutuneista, lakkaa vertaamasta itseään toisiin, opettelee näkemään omat valintansa, sitoutuu hoitoon, vaatii toimivaa ja pysyvää hoitokontaktia, iloitsee jokaisesta onnistumisesta, tutustuu itseensä, kehittää tunnetaitoja...

Miten voi iloita onnistumisista, jos tunnetilaa ei vain tule?

Sivusta: masennuslääkitys vähentää tunnetiloja tutkimusten mukaan. Pitäisi olla muita keinoja löytää ne tunteensa, mutta ilmeisesti meillä on hävinnyt kyky auttaa ihmisiä kuten ennen on osattu auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa nyt vähän, että mitä se kuntouttaminen pitää sisällää noin konkreettisesti.

Olen avannu jo, mutta sitä voi verrata aluksi siihen, että päättää opetella kävelemään uudestaan, sitoutuu itsensä hoitamiseen, ei usko omiin tuntemuksiinsa sokeasti vaan opettelee uusia uskomuksia, ottaa selvää asioista ja mallia toisista kuntoutuneista, lakkaa vertaamasta itseään toisiin, opettelee näkemään omat valintansa, sitoutuu hoitoon, vaatii toimivaa ja pysyvää hoitokontaktia, iloitsee jokaisesta onnistumisesta, tutustuu itseensä, kehittää tunnetaitoja...

Miten voi iloita onnistumisista, jos tunnetilaa ei vain tule?

Aluksi riittää, kun tarkastelee asioita, siitä se lähtee liikkeelle. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa nyt vähän, että mitä se kuntouttaminen pitää sisällää noin konkreettisesti.

Olen avannu jo, mutta sitä voi verrata aluksi siihen, että päättää opetella kävelemään uudestaan, sitoutuu itsensä hoitamiseen, ei usko omiin tuntemuksiinsa sokeasti vaan opettelee uusia uskomuksia, ottaa selvää asioista ja mallia toisista kuntoutuneista, lakkaa vertaamasta itseään toisiin, opettelee näkemään omat valintansa, sitoutuu hoitoon, vaatii toimivaa ja pysyvää hoitokontaktia, iloitsee jokaisesta onnistumisesta, tutustuu itseensä, kehittää tunnetaitoja...

Miten voi iloita onnistumisista, jos tunnetilaa ei vain tule?

Sivusta: masennuslääkitys vähentää tunnetiloja tutkimusten mukaan. Pitäisi olla muita keinoja löytää ne tunteensa, mutta ilmeisesti meillä on hävinnyt kyky auttaa ihmisiä kuten ennen on osattu auttaa?

Lääkitys ei vähennä tunnetiloja oman käsitykseni mukaan vaan monet sairaudet latistavat tunne-elämää ja/tai sen ilmaisua. Ihminen voi ajautua mm. anhedoniaan tai aleksitymiaan pelkän sairauden vuoksi. Jos lääkkeet sen tekisi/tekee silloin vaikuttaisi, että työtä olisi kaksin verroin. Itselleni lääkityksestä on ollut hyötyä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa nyt vähän, että mitä se kuntouttaminen pitää sisällää noin konkreettisesti.

Olen avannu jo, mutta sitä voi verrata aluksi siihen, että päättää opetella kävelemään uudestaan, sitoutuu itsensä hoitamiseen, ei usko omiin tuntemuksiinsa sokeasti vaan opettelee uusia uskomuksia, ottaa selvää asioista ja mallia toisista kuntoutuneista, lakkaa vertaamasta itseään toisiin, opettelee näkemään omat valintansa, sitoutuu hoitoon, vaatii toimivaa ja pysyvää hoitokontaktia, iloitsee jokaisesta onnistumisesta, tutustuu itseensä, kehittää tunnetaitoja...

Miten voi iloita onnistumisista, jos tunnetilaa ei vain tule?

Aluksi riittää, kun tarkastelee asioita, siitä se lähtee liikkeelle. Ap

Niin minä tarkastelen asiaa, että tämä on objektiivisesti mitattuna tosi hyvä juttu ja terveenä olisin varmasti hyvinkin iloinen ja hyppisin riemusta. Entä sitten?

Vierailija kirjoitti:

Sanojen käyttö ei ole täysin hallussa aloituksen tekijällä. "Täytyy kuntoutua" tarkoittaa samaa, kuin 'täytyy tervehtyä'. Luonnollisesti tervehtyminen on suotavaa. Kirjoittaja varmaan tarkoittaa 'täytyy kuntouttaa'.

Olet jo jonkun avauksen aiheesta tehnyt. Mielestäni sinä kerrot näitä "faktoja" ja muiden tulee olla samaan mieltä, jos eivät ole, sinä taot samaa tarinaa niin kauan, että toinen on samaa mieltä. Se ei ole keskustelua ja siinä ei halua olla osallisena.

Höpö höpö. Ihan ensimmäinen avaamani ketju aiheesta. Kuntouttaa sanan tilalla voi puhua ihan vaikka vaan elämisen aloittamisesta mutta se on huono valinta, koska se eläminen tulee mahduttaa siihen raamiin, että on kuntoutuja. Sä olet kyllä oudon vihamielinen, eikä toi ole sun eka kommentti tähän ketjuun. Tunnistan tyylisi kyllä. Enkä todellakaan puhu mistään tervehtymisestä vaan siitä, minkä pitää tulla tervehtymisen jälkeen, jotta tilanne pysyvästi paranee eikä uusi. Sen voi alottaa vasta akuutin vaiheen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa nyt vähän, että mitä se kuntouttaminen pitää sisällää noin konkreettisesti.

Olen avannu jo, mutta sitä voi verrata aluksi siihen, että päättää opetella kävelemään uudestaan, sitoutuu itsensä hoitamiseen, ei usko omiin tuntemuksiinsa sokeasti vaan opettelee uusia uskomuksia, ottaa selvää asioista ja mallia toisista kuntoutuneista, lakkaa vertaamasta itseään toisiin, opettelee näkemään omat valintansa, sitoutuu hoitoon, vaatii toimivaa ja pysyvää hoitokontaktia, iloitsee jokaisesta onnistumisesta, tutustuu itseensä, kehittää tunnetaitoja...

Miten voi iloita onnistumisista, jos tunnetilaa ei vain tule?

Aluksi riittää, kun tarkastelee asioita, siitä se lähtee liikkeelle. Ap

Niin minä tarkastelen asiaa, että tämä on objektiivisesti mitattuna tosi hyvä juttu ja terveenä olisin varmasti hyvinkin iloinen ja hyppisin riemusta. Entä sitten?

Sillä on yhteys sun kognitiivisiin kykyihin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa nyt vähän, että mitä se kuntouttaminen pitää sisällää noin konkreettisesti.

Olen avannu jo, mutta sitä voi verrata aluksi siihen, että päättää opetella kävelemään uudestaan, sitoutuu itsensä hoitamiseen, ei usko omiin tuntemuksiinsa sokeasti vaan opettelee uusia uskomuksia, ottaa selvää asioista ja mallia toisista kuntoutuneista, lakkaa vertaamasta itseään toisiin, opettelee näkemään omat valintansa, sitoutuu hoitoon, vaatii toimivaa ja pysyvää hoitokontaktia, iloitsee jokaisesta onnistumisesta, tutustuu itseensä, kehittää tunnetaitoja...

Miten voi iloita onnistumisista, jos tunnetilaa ei vain tule?

Aluksi riittää, kun tarkastelee asioita, siitä se lähtee liikkeelle. Ap

Niin minä tarkastelen asiaa, että tämä on objektiivisesti mitattuna tosi hyvä juttu ja terveenä olisin varmasti hyvinkin iloinen ja hyppisin riemusta. Entä sitten?

Sillä on yhteys sun kognitiivisiin kykyihin. Ap

Niin ja siis sen rinnalla kulkee tunneyhteyden vahvistuminen. Jostain pitää aloittaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa nyt vähän, että mitä se kuntouttaminen pitää sisällää noin konkreettisesti.

Olen avannu jo, mutta sitä voi verrata aluksi siihen, että päättää opetella kävelemään uudestaan, sitoutuu itsensä hoitamiseen, ei usko omiin tuntemuksiinsa sokeasti vaan opettelee uusia uskomuksia, ottaa selvää asioista ja mallia toisista kuntoutuneista, lakkaa vertaamasta itseään toisiin, opettelee näkemään omat valintansa, sitoutuu hoitoon, vaatii toimivaa ja pysyvää hoitokontaktia, iloitsee jokaisesta onnistumisesta, tutustuu itseensä, kehittää tunnetaitoja...

Miten voi iloita onnistumisista, jos tunnetilaa ei vain tule?

Aluksi riittää, kun tarkastelee asioita, siitä se lähtee liikkeelle. Ap

Niin minä tarkastelen asiaa, että tämä on objektiivisesti mitattuna tosi hyvä juttu ja terveenä olisin varmasti hyvinkin iloinen ja hyppisin riemusta. Entä sitten?

Sillä on yhteys sun kognitiivisiin kykyihin. Ap

Mutta ei mulla ole kognitiivisessa suoriutumisessa suurempia ongelmia. Koko masennusajan olen opiskellut yliopistolla suht menestyksekkäästi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö. Ihan ensimmäinen avaamani ketju aiheesta. Kuntouttaa sanan tilalla voi puhua ihan vaikka vaan elämisen aloittamisesta mutta se on huono valinta, koska se eläminen tulee mahduttaa siihen raamiin, että on kuntoutuja. Sä olet kyllä oudon vihamielinen, eikä toi ole sun eka kommentti tähän ketjuun. Tunnistan tyylisi kyllä. Enkä todellakaan puhu mistään tervehtymisestä vaan siitä, minkä pitää tulla tervehtymisen jälkeen, jotta tilanne pysyvästi paranee eikä uusi. Sen voi alottaa vasta akuutin vaiheen jälkeen.

En ole tuo, jolle kirjoitit, mutta haluaisin tietää, _miksi_ sinulla on noin kova tarve neuvoa muita ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö. Ihan ensimmäinen avaamani ketju aiheesta. Kuntouttaa sanan tilalla voi puhua ihan vaikka vaan elämisen aloittamisesta mutta se on huono valinta, koska se eläminen tulee mahduttaa siihen raamiin, että on kuntoutuja. Sä olet kyllä oudon vihamielinen, eikä toi ole sun eka kommentti tähän ketjuun. Tunnistan tyylisi kyllä. Enkä todellakaan puhu mistään tervehtymisestä vaan siitä, minkä pitää tulla tervehtymisen jälkeen, jotta tilanne pysyvästi paranee eikä uusi. Sen voi alottaa vasta akuutin vaiheen jälkeen.

En ole tuo, jolle kirjoitit, mutta haluaisin tietää, _miksi_ sinulla on noin kova tarve neuvoa muita ihmisiä?

Mitäpä luulisit? Voiko joku ihan vilpittömästi haluta auttaa muita. Aika ylimieliseltä vaikutat kaikkine_merkkeinesi ja jankkaamisinesi. Asioista voi puhua myönteisessä hengessä. Ap

Jep. Moni tyytyy vaan rukoilemaan ihmettä tai jotain.

Kiva kun kerroit, mutta ei kiinnosta (ellet satu olemaan masennuskroonikko, joka on onnistunut kuntoutumaan).

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset eivät käsitä tätä? Jos haluaa parantua oikeasti, siihen ei riitä se, että pahine menee ohi ja olo kohenee. Monen kohdallanon fakta, että ilman itsen kuntouttamista on ihan tilastoista johdettavissa logiikka, millä todennäköisyydellä masennus uusii vuode, kahden tai viiden sisällä. Jokainen joka sanoo "olen tuntenut itseni arvottomaksi koko elämän", "mistään ei koskaan ole tullut mitään", "elämäni ei ole mennyt kuten toivoin, voi miettiä onko tässä kierteessä.

Poliittisista syistä. Jotta masennukseen voitaisiin todella kunnolla puuttua yhteiskunnallisena ongelmana, se edellyttäisi yhteiskunnallista muutosta. Ennen kaikkea se edellyttäisi kulttuurin muutosta ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, jossa resurssit jakautuvat hyvin eri lailla kuin nyt. Moni ei halua tällaista muutosta, ja heistä masennuspotilaiden olemassaolo (tai mikään muukaan samoista syistä johtuva yhteiskunnallinen ongelma) ei ole riittävä perustelu muutokselle.

Masennus ei oikeastaan ole sairaus samalla tapaa kuin vaikka skitsofrenia. Masennus on enemmänkin seurausta ihmisen normaalista, terveestä ja luonnollisesta reaktiosta elämään, joka ei täytä hänen perustarpeitaan. On normaali psykologinen prosessi, että ollessaan huonossa tilanteessa, ihminen vetäytyy, pysähtyy, kyseenalaistaa elämäänsä ja arvojaan, ja motivoituu tähän kaikkeen ja muutokseen kokemalla negatiivisia tunteita. Kun muutokseen ei ole resursseja, tukea tai mahdollisuutta, tilanne kroonistuu ja muuttuu sairaudeksi joka alkaa ruokkia itseään muuttamalla ihmisen elämän ulkoisia puitteita entistä negatiivisempaan suuntaan.

Maailmassa, jossa kaikkien ihmisten tarpeet toteutuvat masennus ei ole laajamittainen ongelma. Se on sama maailma jossa masennuksen jälkeinen kuntoutuminen on mahdollista, ja jossa masennuksen kierre katkeaa yleensä alkuunsa. 

mitä tää kuntoutus on?

Vierailija kirjoitti:

Kiva kun kerroit, mutta ei kiinnosta (ellet satu olemaan masennuskroonikko, joka on onnistunut kuntoutumaan).

Olen todellakin. Eka masennus oli jo päiväkoti-iässä ja siitä sitten 31 vuoden kierre. Todellakin tiedän mistä puhun. Ap

Vierailija kirjoitti:

mitä tää kuntoutus on?

Ehkä kuntoutuminen on oikeampi sana?

Vaikeista fyysistä vammoista olen kuntoutunut 1) lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti 2) fysioterapiassa käymällä ja 3) kotona tehtävien harjoitusten avulla. Koska vammat olivat näkyviä ei kokemuksiani epäilty ja pystyin antamaan kuntoutusvastuun "systeemiille" ja luottamaan henkilökunnan asiantuntemukseen.

Mielenterveysongelmista (masennus, bulimia, ahdistus ja PTSD) kuntoutuessani olen ottanu paljon enemmän vastuuta itselleni koska aluksi häpesin niitä ja kun olen kääntynyt terveydenhuollon puoleen kokemuksiani on vähätelty (tai en ole osannut kertoa niistä tarpeeksi selvästi)

Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta, roikkunut forumeilla ja youtubessa, hiljalleen opetellut puhumaan ihmisille vaikeista asioista, opetellut uudenlaisia ajatuskulkuja, kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa,  maalannut, soittanut musiikkia, vaihtanut ammattia ja asuinmaata, käynyt terapiassa, meditoinut, opetellut olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleni, opetellut tunnistamaan tunteita, antanut anteeksi, uskonut paranemiseen, hyväksynyt historiani ja mielenterveysongelmat osana sitä ja vaikka mitä muuta. Itselleni kuntoutus merkitsee sitä, että tekee kaikkea mitä pystyy. Vähänkin on tarpeeksi, eikä ole mitään syytä verrata itseään toisiin ja vaatia itseltä enempää kuin pystyy tekemään. Vähitellen voimat palaavat ja möröt pysyy poissa.

Viimeinen ja kaikkein vaikein osuus ei ole pelkästään oppia elämään uuden itseni kanssa vaan myös luoda yhteys muihin ihmiseen kaiken kokemani jälkeen. En ole enää sama ihminen mutta kun ongelmat alkoivat ollessani 10-12 vuotias, ei ole oikein kunnollista vertailukohtaakaan. 

Olen myös miettinyt pitkään kuinka avoin haluan olla asiasta, joka eritysesti uuden alun myötä olisi helppo salata, mutta olen hiljalleen tullut tulokseen, että kokemus on tehnyt minusta vahvemman ja parantanut itsetuntemustani siinä määrin, että huomaan olevani kaikkein onnellisimmillani kun puhun asiasta avoimesti. Ja se myös osaltaa auttaa estämään uudet masennusjaksot. Ikää on lähes 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty. 

Voimia kaikille paranemisen tiellä oleville! Se on mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikeista fyysistä vammoista olen kuntoutunut 1) lääkärin antamien ohjeiden mukaisesti 2) fysioterapiassa käymällä ja 3) kotona tehtävien harjoitusten avulla. Koska vammat olivat näkyviä ei kokemuksiani epäilty ja pystyin antamaan kuntoutusvastuun "systeemiille" ja luottamaan henkilökunnan asiantuntemukseen.

Mielenterveysongelmista (masennus, bulimia, ahdistus ja PTSD) kuntoutuessani olen ottanu paljon enemmän vastuuta itselleni koska aluksi häpesin niitä ja kun olen kääntynyt terveydenhuollon puoleen kokemuksiani on vähätelty (tai en ole osannut kertoa niistä tarpeeksi selvästi)

Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta, roikkunut forumeilla ja youtubessa, hiljalleen opetellut puhumaan ihmisille vaikeista asioista, opetellut uudenlaisia ajatuskulkuja, kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa,  maalannut, soittanut musiikkia, vaihtanut ammattia ja asuinmaata, käynyt terapiassa, meditoinut, opetellut olemaan rehellinen ensisijaisesti itselleni, opetellut tunnistamaan tunteita, antanut anteeksi, uskonut paranemiseen, hyväksynyt historiani ja mielenterveysongelmat osana sitä ja vaikka mitä muuta. Itselleni kuntoutus merkitsee sitä, että tekee kaikkea mitä pystyy. Vähänkin on tarpeeksi, eikä ole mitään syytä verrata itseään toisiin ja vaatia itseltä enempää kuin pystyy tekemään. Vähitellen voimat palaavat ja möröt pysyy poissa.

Viimeinen ja kaikkein vaikein osuus ei ole pelkästään oppia elämään uuden itseni kanssa vaan myös luoda yhteys muihin ihmiseen kaiken kokemani jälkeen. En ole enää sama ihminen mutta kun ongelmat alkoivat ollessani 10-12 vuotias, ei ole oikein kunnollista vertailukohtaakaan. 

Olen myös miettinyt pitkään kuinka avoin haluan olla asiasta, joka eritysesti uuden alun myötä olisi helppo salata, mutta olen hiljalleen tullut tulokseen, että kokemus on tehnyt minusta vahvemman ja parantanut itsetuntemustani siinä määrin, että huomaan olevani kaikkein onnellisimmillani kun puhun asiasta avoimesti. Ja se myös osaltaa auttaa estämään uudet masennusjaksot. Ikää on lähes 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty. 

Voimia kaikille paranemisen tiellä oleville! Se on mahdollista. 

Kiva kun jaoit kokemuksesi, ja en tarkoita olla ilkeä tai törkeä, mutta tällaisista tulee aina se fiilis, että ulkopuolisen, tässä tapauksessa nyt mun silmissä, kun oot kertonut tämmöstä itsestäsi, ajattelen, että sun elämä on ollut yksi murhenäytelmä, jotenkin, emt, ajattelen, että oot muita huonompi ihminen, emt. Anteeksi, mutta näin ajattelen. Vielä toi "ikää lähse 40 ja toivon että asia olisi viimein loppuunkäsitelty", jotenkin, että ongelmat alkaneet, kun oot ollut 10-12v, nyt oot 40, saan kuvan, että sun koko elämä on ollut ihan paskaa. Sori, tää kuulostaa kauheelta.

Olen ollut masentunut 12-vuotiaasta asti (vaikea kotitausta, mm. alkoholismia ja mielenterveysongelmia) ja täytin 30 ennen kuin pääsin Kelan tukemaan terapiaan. Minulla ei ole loppuun suoritettuja ammattiopintoja, ei työhistoriaa, ei yhtään mitään. Hoettiin vaan "kun sä oot vielä niin nuori" ja passitettiin kaikenmaailman kursseille, pajoille ym. haista paska-juttuihin. Pyysin monen monta kertaa terapiaa, koska olen erittäin verbaalinen ihminen ja olen aina kokenut hyötyneeni puhumisesta. Vaan ei. Yksi lääkäri sanoi suoraan, että sairastan sellaista häiriötä, jonka takia minulla on suuri riski jättää terapia kesken. Kysyin, että mikä on vaihtoehto terapialle, noin niinkuin realistisesti? Eipä osannut vastata siihen. En saanut puoltavaa lausuntoa terapiaan, mutta Työkkäri sanoi suoraan etten ole työkykyinen. Olin vuosia väliinputoajana.

Sitten alkoikin mielenterveys lopulta rakoilla kunnolla, jouduin pahan ahdistuksen takia osastohoitoon monta kertaa saman vuoden aikana. Minut sisäänkirjannut psykiatri sanoi, että on siinä ja siinä, olenko psykoottinen. Kummasti näiden kokemusten jälkeen terapia Kelan tukemana järjestyi! Nyt käyn siellä toista vuotta ja vaikka muutamia hyviä oivalluksia on tullut, en usko realistisesti että koskaan työllistyisin tai kykenisin edes opiskelmaan. Terapeuttini on kysynyt minulta muutamaan otteeseen, olenko masentunut vai onko masennus jo osa persoonaani. Niinpä. Ehkä vähän aikaisemmin olisi voinut sitä kuntoutusta antaa eikä pihtailla sen kanssa. Terveisiä vaan Helsingin kaupungille ja Itä-keskuksen psykiatrian poliklinikan lääkäreille.