Monellako teistä on kroonisesti sairas kaveri? Osaatteko olla hyvä ystävä?

Olen kroonisesti sairas itse, enkä oleta, että kaverini tekevät mitään asian vuoksi. Ei ole heidän vastuullaan parantaa minua, tai pitää huolta. Sitä varten on olemassa ammattilaiset. 

Tottakai oletan, että ymmärtävät, etten kaikkea jaksa, mutta pyrin parhaani mukaan siihen, etteivät kaikki vapaamisemme ole minusta tai minun sairauksistani. Mielummin kavereideni kanssa puhun ihan muista asioista.

Kylläpä ois aika kylmä ajattelutapa. Toinen elää sen sairautensa kanssa joka sekunti loppuelämänsä ajan, niin miksi ystävälle ois liian vaivalloista olla ystävä. Ei kuitenkaan tarvi itse sairastaa. Melko mukavuudenhaluinen saa olla jos toisen krooninen sairaus haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä ois aika kylmä ajattelutapa. Toinen elää sen sairautensa kanssa joka sekunti loppuelämänsä ajan, niin miksi ystävälle ois liian vaivalloista olla ystävä. Ei kuitenkaan tarvi itse sairastaa. Melko mukavuudenhaluinen saa olla jos toisen krooninen sairaus haittaa.

Paitsi sen mukana tulee usein rajoituksia ja masennusta, joten usein ystävyys muuttuu, jos ei kokonaan lopu. Ap

Minä olen kroonisesti sairas, samoin puoliso. Lähimmät ystävät (pariskunta) myös. Tässä neljänkympin kohdalla vähemmistö tutuista on enää terveitä, ja sellaiset tuppaavat kyllä jäämään taakse, jotka eivät ymmärrä rajoitteita. Toisaalta, niitä jotka ymmärtävät, ne eivät edes häiritse.

Et sitten tiedä mikä tarkoitta aito ystävyys...se että etsitään vaan kaveri joka kanssa voi harrasta asioita ei tarkoita se on ystävyys....se on ihan muuta...aito ystävyys näkyy huonomassa tilanteessa.

T. kroonisesti sairas.

Itselläni oli aikoinaan eräs kroonisesti sairas ystävä, jonka kanssa välit lopulta katkesivat. Syynä ei ollut itse sairaus ja sen tuomat rajoitteet (hän mm. käytti usein pyörätuolia) vaan se, miten ystävä itse suhtautui sairauteensa. Hän vaati erikoiskohtelua joka asiassa, myös sellaisissa joihin ko. sairaus ei liittynyt mitenkään.

Jos joku oli hänelle epäystävällinen tai ei vain tehnyt hänen mielikseen jotain asiaa, se johtui hänen mielestään siitä, että hän oli sairas. Hän saattoi esim. soittaa edellisenä iltana ja pyytää johonkin ja kun sanoin, että minulla on jo muuta menoa, niin alkoi kamala syyllistäminen, etten vaan sen takia halua nähdä koska en tahdo liikkua pyörätuolissa olevan kanssa kaupungilla (mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa, sillä liikuimme paljon yhdessä vaikka missä). Hänellä oli mielestään oikeus etuilla jonoissa, olla epäkohtelias jne., olihan hän sairas ja muiden tuli ymmärtää.

Lopulta en enää jaksanut tuota. Yritin selittää, monta kertaa ettei hänen käytöksensä ole oikein, mutta sain aina vaan kuulla, etten ymmärrä että hän on sairas. Kyseessä ei edes ollut mikään tuore diagnoosi, joten en vieläkään tiedä, miksi ihmeessä hän käyttäytyi noin.