Lue keskustelun säännöt.
Kun sos.tilanteiden pelkosi oli pahimmillaan
16.02.2018 |
Minkälaista se oli ja miten pääsit yli.
Mulla on yli viikonkin kestäviä jaksoja etten vain pysty poistumaan kotoa. Asioiden hoitamiset ovat ylitsepääsemättömän vaikeita. En ole hakenut apua. Hukkaan vain elämääni kun en uskalla tehdä asioita mitä haluan.
Ja turha tulla kettuilemaan.. Tiedän että jännitys ja pelkoni ovat todella epärealistisia mutta en voi niille mitään. Ei tätä voikaan tajuta varmasti kuin ne jotka kärsivät samasta ongelmasta.
Kommentit (34)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahimpina hetkinä mä en yksin poistunut kotoa kuukausiin. Hyvä esimerkki tästä on kun olin jotain tilannut postimyynnistä.. noh, ikinä en pakettia uskaltanut hakea. Olisi pitänyt mennä ulos ja kävellä 300m postiin. En vaan pystynyt.
Mulla oli myös puhelinpelko, en uskaltanut soittaa mihinkään.
Koko tämä homma lähti purkautumaan kun toivotusti tulin raskaaksi ja oli vaan pakko soittaa eka aika sinne neuvolaan ja herrajumala se oli hirveää. Oksensin lavuaariin ennenkuin sain soitettua. Mutta niin sitä pikkuhiljaa alkoi paremmin ja paremmin sietää niitä tilanteita kun niitä raskauden edetessä tuli vastaan.
Tänä päivänä tilanne on ok, lieviä pelkoja on edelleen. Selviän kuitenkin velvotteista ja lääkkeitä en käytä, en ikinä käyttänyt.
Turha muita ihmisiä pelätä, samanlaisia paskaperseitä kaikki.
Mulla sama homma postipakettien kanssa, välillä en pysty edes hakemaan niitä saatika asioimaan muutenkaan kaupassa yksin. Koko tämä sairaus on vaan saattanut mut neljän seinän sisälle. Pyrin välillä rohkaisemaan ja siedättään itseäni johonkin tilanteeseen mutta siedättäminen ei auta, se sama tilanne on enskerralla aivan yhtä kauhea.
Kai se olisi sama teidän vetää rauhoittavia? Ei kai se elämä enää tuosta tylsemmäksikään pääse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kai se olisi sama teidän vetää rauhoittavia? Ei kai se elämä enää tuosta tylsemmäksikään pääse.
Niimpäniin. Ole kuule onnellinen että sinä et tälläisestä kärsi, et tiedä yhtään mistä puhut.
Vierailija kirjoitti:
Kai se olisi sama teidän vetää rauhoittavia? Ei kai se elämä enää tuosta tylsemmäksikään pääse.
Mieluummin tylsä kuin pässi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo kyllä ärsyttää niin tämä ihmisten suvaitsemattomuus ja ymmärtämättömyys asioita kohtaan. Sairaus tämä on siinä missä syöpä tai sydänsairaudet.
Koska ihmiset on niin typeriä niin minäkin olen tästä sairaudestani yksin hiljaisuudessa kärsinyt. En kertakaikkiaan kaipaa mitään älyvapaita kommentteja, ihmettelyä tai sääliä.
Useampi vuosi on nyt mennyt myös multa elämästä hukkaan sairauden pahenemisen takia. Vituttaa, kun ihmiset luulevat laiskaksi tai itsekkääksi ihmiseksi kun en osallistu juhliin, tai kun tällä hetkellä en pysty töihin. Kaikkea tekosyitä joutuu keksimään että miksi.. Mutta selvästikin ihmisillä on edelleenkin jotain skismaa mielenterveysongelmia kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahimmillaan en ole päässyt kotoa ulos. Piti pyytää ystävää/vanhempaa tuomaan kaupasta ruokaa. Hieman parempana kautena kävin ulkona vain pimeällä ja kaupassa sellaiseen aikaan, kun tiesin siellä olevan mahdollisimman vähän muita asiakkaita.
Pahoja kausia tulee välillä vieläkin, mutta paljon on auttanut häpeän käsittely terapiassa ja terapeutin sekä ystävien ehdoton hyväksyntä. Olen oppinut olevani arvokas ja hyvä ihminen silloinkin kun jännitän, tärisen, punastun, menee vatsa sekaisin jne. Joskus vain nuo opit unohtuvat ja vaivun taas itseinhoon..
Mulla se on kroonistunutta, olen siis käytännössä aina kärsinyt sen verran paljon sosiaalisesta fobiasta, että se on huomattavasti vaikeuttanut normaalia elämää. Yleensä pystyn kyllä poistumaan kotoa, käymään kaupassa yms, mutta ihmissuhteiden luominen ja kouluihin/työpaikkoihin sopeutuminen on aina ollut yhtä tuskaa. Olen tämän takia ollut työttömänä ja sairaslomalla suuren osan aikuisiästäni. Terapiaa ja eri lääkkeitä ollut käytössä yli kymmenen vuotta, melko tuloksettomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten voi olla ettei mikään lääke auta? Eikö edes rauhoittavat ?
:(
Onko tietoa miten saa kelan myöntämää sairauspäivärahaa miten sitä pitää edes hakea :( ja miten työkkärissä pääsee "vajaakuntoiseksi" työnhakijaksi ja mitä se tarkoittaa ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä tiedä onko tämä sosiaalista fobiaa vai pelkästään yleistä tympääntymistä ihmisiin, mutta vanhemmiten tämä tuntuu vain pahenevan itselläni. Haluan vaan olla aina vaan enemmän vain yksikseni ja niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa kuin mahdollista. Esim. vuoteen en ole käynyt edes 15km päässä kaupungissa "isoilla kaupoilla" koska olen katsonut tämän kylän pikkukaupat ihan riittäviksi, enkä ole tarvinut mitään erikoisempia. En ole osallistunut työpaikan kemuihin ja muutamien kavereiden menoehdotteluistakin on tullut kieltäydyttyä siinämäärin että on kai kaverisuhteetkin poikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai se olisi sama teidän vetää rauhoittavia? Ei kai se elämä enää tuosta tylsemmäksikään pääse.
Niimpäniin. Ole kuule onnellinen että sinä et tälläisestä kärsi, et tiedä yhtään mistä puhut.
Mistä tiedät kuinka vaikea minun on tehdä asioita? Kaikki ei- välttämättömät kyllä karsin mutta en ikinä jättäisi tilaamaani pakettia hakematta. Ja kun menee vaan, niin huomaa ettei kuollutkaan siihen.
Vierailija kirjoitti:
Enpä tiedä onko tämä sosiaalista fobiaa vai pelkästään yleistä tympääntymistä ihmisiin, mutta vanhemmiten tämä tuntuu vain pahenevan itselläni. Haluan vaan olla aina vaan enemmän vain yksikseni ja niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa kuin mahdollista. Esim. vuoteen en ole käynyt edes 15km päässä kaupungissa "isoilla kaupoilla" koska olen katsonut tämän kylän pikkukaupat ihan riittäviksi, enkä ole tarvinut mitään erikoisempia. En ole osallistunut työpaikan kemuihin ja muutamien kavereiden menoehdotteluistakin on tullut kieltäydyttyä siinämäärin että on kai kaverisuhteetkin poikki.
Jos ei kiinnosta ihmiset. Itse esim olen koko talven vienyt pimeällä roskat, koska en halua jutella naapureille yhtään. Teen kotitöitäni ja en voi sille mitään, etten asu omakotitalossa, jossa roskat saa viedä rauhassa.
Mä pystyn kyllä toimimaan täysin rennosti ja vaivatta kaikki arkiaskareet ja käyn töissä ja matkustelen ja on kavereita ja harrastuksia..
Mutta hitto, mikä esiintymisjännitys mua vaivaa edelleen (olen kohta 40 v.). Ei voi puhua oikeastaan edes "jännityksestä", vaan paniikista, kauhusta.
Jos joudun puhumaan edes lauseen verran esim. työpaikan palaverissa, vanhempainillassa, ym missä yli 5 ihmistä (vaikka tuttujakin!!!) niin mulle iskee hirveä fyysinen(kin) paniikki, pulssi hakkaa yli 200, hengästyn, menen täysin punaiseksi, tärisen, lisäksi leuat lukittautuvat niin että en pysty puhumaan, puhe on katkeilevaa puuroa. Enkä pysty ajattelemaan selkeästi.
En tiedä onko tämä paniikkikohtaus? Mutta tulee tosiaan aina vaan esiintymisestä, ei milloinkaan muuten.
Olen ratkaissut asian niin, etten vaan sano koskaan mitään isossa porukassa, tai en osallistu. Välillä harmittaa, mulla olis paljon sanottavaa joskus, mutten kykene tuomaan ajatuksiani ilmi.
Ja harjoittelu ei auta. Yleensä sanotaan että kun vaan esiintyy, pelko helpottaa. Mun kohdalla ei pidä paikkaansa. Valitettavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai se olisi sama teidän vetää rauhoittavia? Ei kai se elämä enää tuosta tylsemmäksikään pääse.
Niimpäniin. Ole kuule onnellinen että sinä et tälläisestä kärsi, et tiedä yhtään mistä puhut.
Mistä tiedät kuinka vaikea minun on tehdä asioita? Kaikki ei- välttämättömät kyllä karsin mutta en ikinä jättäisi tilaamaani pakettia hakematta. Ja kun menee vaan, niin huomaa ettei kuollutkaan siihen.
Jos mitään tietäisit sosiaalisten tilanteiden pelosta niin et suoltais ulos tommosta paskaa.
En uskaltanut lähteä minnekän mistä ei päässyt muutamassa sekunnissa karkuun. Pelkäsin että jos iskee paniikkikohtaus, enkä pääse tilanteesta pois, kuolen joko häpeään tai kuolen muuten vain. Siedättämällä pääsin eroon tuosta, ja nyt ihmettelen mikä siinä niin hirveää oli. Mutta aloitin ihan pienin askelin.
Menin ensiksi päivittäin kävelylle. Joka päivä kävelin eri paikkaan, kunnes jossain vaiheessa uskaltauduin julkisiin kulkuvälineisiin ym. Itseluottamus kasvoi siinä matkalla ihan huomaamatta, ja huomasinkin vasta jälkikäteen kuinka paljon olin edistynyt.