Lue keskustelun säännöt.
Kun sos.tilanteiden pelkosi oli pahimmillaan
16.02.2018 |
Minkälaista se oli ja miten pääsit yli.
Mulla on yli viikonkin kestäviä jaksoja etten vain pysty poistumaan kotoa. Asioiden hoitamiset ovat ylitsepääsemättömän vaikeita. En ole hakenut apua. Hukkaan vain elämääni kun en uskalla tehdä asioita mitä haluan.
Ja turha tulla kettuilemaan.. Tiedän että jännitys ja pelkoni ovat todella epärealistisia mutta en voi niille mitään. Ei tätä voikaan tajuta varmasti kuin ne jotka kärsivät samasta ongelmasta.
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai se olisi sama teidän vetää rauhoittavia? Ei kai se elämä enää tuosta tylsemmäksikään pääse.
Niimpäniin. Ole kuule onnellinen että sinä et tälläisestä kärsi, et tiedä yhtään mistä puhut.
Mistä tiedät kuinka vaikea minun on tehdä asioita? Kaikki ei- välttämättömät kyllä karsin mutta en ikinä jättäisi tilaamaani pakettia hakematta. Ja kun menee vaan, niin huomaa ettei kuollutkaan siihen.
Jos mitään tietäisit sosiaalisten tilanteiden pelosta niin et suoltais ulos tommosta paskaa.
Miksi olet noin negatiivinen? Ja uskallathan nytkin sanoa suorat sanat, ei se livenä sen kummempaa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä pystyn kyllä toimimaan täysin rennosti ja vaivatta kaikki arkiaskareet ja käyn töissä ja matkustelen ja on kavereita ja harrastuksia..
Mutta hitto, mikä esiintymisjännitys mua vaivaa edelleen (olen kohta 40 v.). Ei voi puhua oikeastaan edes "jännityksestä", vaan paniikista, kauhusta.
Jos joudun puhumaan edes lauseen verran esim. työpaikan palaverissa, vanhempainillassa, ym missä yli 5 ihmistä (vaikka tuttujakin!!!) niin mulle iskee hirveä fyysinen(kin) paniikki, pulssi hakkaa yli 200, hengästyn, menen täysin punaiseksi, tärisen, lisäksi leuat lukittautuvat niin että en pysty puhumaan, puhe on katkeilevaa puuroa. Enkä pysty ajattelemaan selkeästi.
En tiedä onko tämä paniikkikohtaus? Mutta tulee tosiaan aina vaan esiintymisestä, ei milloinkaan muuten.
Olen ratkaissut asian niin, etten vaan sano koskaan mitään isossa porukassa, tai en osallistu. Välillä harmittaa, mulla olis paljon sanottavaa joskus, mutten kykene tuomaan ajatuksiani ilmi.
Ja harjoittelu ei auta. Yleensä sanotaan että kun vaan esiintyy, pelko helpottaa. Mun kohdalla ei pidä paikkaansa. Valitettavasti.
Ihan kun olisin kirjoittanut tämän itse!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai se olisi sama teidän vetää rauhoittavia? Ei kai se elämä enää tuosta tylsemmäksikään pääse.
Niimpäniin. Ole kuule onnellinen että sinä et tälläisestä kärsi, et tiedä yhtään mistä puhut.
Mistä tiedät kuinka vaikea minun on tehdä asioita? Kaikki ei- välttämättömät kyllä karsin mutta en ikinä jättäisi tilaamaani pakettia hakematta. Ja kun menee vaan, niin huomaa ettei kuollutkaan siihen.
Jos mitään tietäisit sosiaalisten tilanteiden pelosta niin et suoltais ulos tommosta paskaa.
Miksi olet noin negatiivinen? Ja uskallathan nytkin sanoa suorat sanat, ei se livenä sen kummempaa ole.
En ole negatiivinen vaan tiedän mitä tämän sairauden kanssa oli elää. Huom. OLI.
Tällä hetkellä olen tasapainossa ja saan haettua pakettini ja pystyn tekemään muutakin kuin pakolliset asiat. Silti pistää vituttamaan vähättely.
Vierailija kirjoitti:
Ulkopuolisena sanoisin, että hyvinkin voi olla kokemusta sosiaalisten tilanteiden pelosta, kokemukset vaan on erilaisia. Mulla on ollut erittäin pahana niin etten oo pystynyt käymään vuosiin missään, mutta kun juurikin otin pieniä askelia niin itsevarmuus kasvoi pikkuhiljaa. Oman edistymisen huomaa vähän kuin jälkikäteen vasta ja tällä hetkellä olen melkeinpä kokonaan oireeton. Ainoa keino parantua on vaan mennä vaikeilta tuntuviin tilanteisiin ja huomata, että selviääkin. Eri asia on sitten, jos tilanne on niin paha, ettei vaan pysty lähtemään ulos. Sitten ei mikään auta. Tsemppiä kaikille! Parantuminen on mahdollista, vaikkei siltä tällä hetkellä tuntuisi 😊
Ei se käy noin vain. Ei todellakaan. Ja et voi sanoa etteikö muu auta kuin altistus, osalle se on yhtä tyhjän kanssa. Itse olen yrittänyt altistaa itseä viimeiset viisi vuotta. Ihan tyhjää. Hetken on hyvä olo kun uskalsi johonkin , mutta sama on seuraavan kerran edessä. Ja pientä ujoutta , jännitystä ei lasketa fobiaksi edelleenkään. Itseltä vienyt täysin toimintakyvyn.
Vierailija kirjoitti:
Enpä tiedä onko tämä sosiaalista fobiaa vai pelkästään yleistä tympääntymistä ihmisiin, mutta vanhemmiten tämä tuntuu vain pahenevan itselläni. Haluan vaan olla aina vaan enemmän vain yksikseni ja niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa kuin mahdollista. Esim. vuoteen en ole käynyt edes 15km päässä kaupungissa "isoilla kaupoilla" koska olen katsonut tämän kylän pikkukaupat ihan riittäviksi, enkä ole tarvinut mitään erikoisempia. En ole osallistunut työpaikan kemuihin ja muutamien kavereiden menoehdotteluistakin on tullut kieltäydyttyä siinämäärin että on kai kaverisuhteetkin poikki.
Ei ole kyse fobiasta. Pelkkää tympääntymistä. Itsellä fobia näyttäytyy siten vaikka haluaisi nähdä ystäviä , mennä kemuihin mukaan mutta ei vain yksinkertaisesti pysty. Mieti, pelkkä kavereiden näkeminen ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rauhoittavia lääkkeitä ei kannata väheksyä. Ne tekevät enemmänkin vähän hiprakkaisen kuin tylsän olon. SSRI-lääkkeet sitten hoitavat tuon tylsyyden. Ehdottomasti kannattaa rauhoittavia kokeilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ulkopuolisena sanoisin, että hyvinkin voi olla kokemusta sosiaalisten tilanteiden pelosta, kokemukset vaan on erilaisia. Mulla on ollut erittäin pahana niin etten oo pystynyt käymään vuosiin missään, mutta kun juurikin otin pieniä askelia niin itsevarmuus kasvoi pikkuhiljaa. Oman edistymisen huomaa vähän kuin jälkikäteen vasta ja tällä hetkellä olen melkeinpä kokonaan oireeton. Ainoa keino parantua on vaan mennä vaikeilta tuntuviin tilanteisiin ja huomata, että selviääkin. Eri asia on sitten, jos tilanne on niin paha, ettei vaan pysty lähtemään ulos. Sitten ei mikään auta. Tsemppiä kaikille! Parantuminen on mahdollista, vaikkei siltä tällä hetkellä tuntuisi 😊
Ei se käy noin vain. Ei todellakaan. Ja et voi sanoa etteikö muu auta kuin altistus, osalle se on yhtä tyhjän kanssa. Itse olen yrittänyt altistaa itseä viimeiset viisi vuotta. Ihan tyhjää. Hetken on hyvä olo kun uskalsi johonkin , mutta sama on seuraavan kerran edessä. Ja pientä ujoutta , jännitystä ei lasketa fobiaksi edelleenkään. Itseltä vienyt täysin toimintakyvyn.
Tarkoitin juuri tuota mitä säkin sanoit! Kaikille ei altistus auta, mutta mä en sitten tiedä enää mikä vois olla ratkaisu. Ei ollut tarkoitus vähätellä tai pahoittaa mieltä. Mulle sitten taas altistus on ollu avain, mutta ei toimi kaikille. Mullakaan kyse ei ollut pienestä ujoudesta vaan opinnot oli melkeen seitsemän vuotta tauolla erittäin vakavien ongelmien takia. Ja mäkin vuosikausia altistin itseäni kerta toisensa jälkeen ja oli todella hankalaa. Paraneminen on erittäin raskasta, itse siinä pitää tehdä hirveä työ.Mutta jos mietin, että miten auttaisi ihmistä, jolla on sosiaalisten tilanteiden kammo eikä altistus auta, niin multa loppuu työkalut. Mä sain avun myös terapiasta, jos et oo kokeillu, niin voi olla apua. Tsemppiä! 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ulkopuolisena sanoisin, että hyvinkin voi olla kokemusta sosiaalisten tilanteiden pelosta, kokemukset vaan on erilaisia. Mulla on ollut erittäin pahana niin etten oo pystynyt käymään vuosiin missään, mutta kun juurikin otin pieniä askelia niin itsevarmuus kasvoi pikkuhiljaa. Oman edistymisen huomaa vähän kuin jälkikäteen vasta ja tällä hetkellä olen melkeinpä kokonaan oireeton. Ainoa keino parantua on vaan mennä vaikeilta tuntuviin tilanteisiin ja huomata, että selviääkin. Eri asia on sitten, jos tilanne on niin paha, ettei vaan pysty lähtemään ulos. Sitten ei mikään auta. Tsemppiä kaikille! Parantuminen on mahdollista, vaikkei siltä tällä hetkellä tuntuisi 😊
Ei se käy noin vain. Ei todellakaan. Ja et voi sanoa etteikö muu auta kuin altistus, osalle se on yhtä tyhjän kanssa. Itse olen yrittänyt altistaa itseä viimeiset viisi vuotta. Ihan tyhjää. Hetken on hyvä olo kun uskalsi johonkin , mutta sama on seuraavan kerran edessä. Ja pientä ujoutta , jännitystä ei lasketa fobiaksi edelleenkään. Itseltä vienyt täysin toimintakyvyn.
Tarkoitin juuri tuota mitä säkin sanoit! Kaikille ei altistus auta, mutta mä en sitten tiedä enää mikä vois olla ratkaisu. Ei ollut tarkoitus vähätellä tai pahoittaa mieltä. Mulle sitten taas altistus on ollu avain, mutta ei toimi kaikille. Mullakaan kyse ei ollut pienestä ujoudesta vaan opinnot oli melkeen seitsemän vuotta tauolla erittäin vakavien ongelmien takia. Ja mäkin vuosikausia altistin itseäni kerta toisensa jälkeen ja oli todella hankalaa. Paraneminen on erittäin raskasta, itse siinä pitää tehdä hirveä työ.Mutta jos mietin, että miten auttaisi ihmistä, jolla on sosiaalisten tilanteiden kammo eikä altistus auta, niin multa loppuu työkalut. Mä sain avun myös terapiasta, jos et oo kokeillu, niin voi olla apua. Tsemppiä! 😊
Lääkkeet ja terapia.
Sitten voi taas lähteä altistamaan myös itseä enemmän kun saa itsevarmuutta lisää.
Lääkkeet ja terapia.
Sitten voi taas lähteä altistamaan myös itseä enemmän kun saa itsevarmuutta lisää.[/quote]
Kyllä, juuri noin! Lääkkeiden ja terapian avulla turvallisessa ympäristössä voi vaikka terapeutin kanssa pikkuhiljaa mennä yhdessä sosiaalisiin tilanteisiin. ja tutkiskella millaisia oloja tilanteissa viriää. Tarkoituksena ei missään nimessä ollut olla epäempaattinen, vaan pointti oli että terapiassakin tärkein työkalu sosiaalisten tilanteiden kammoon on se itsensä altistaminen sosiaalisiin tilanteisiin. Tämä ongelma ei hoidu pois pelkästään jutellen terapeutin sohvalla. Mutta terapiassa voi saada aikaan aivan erilaisia tuloksia ja uuden elämän kuin yksin yrittäessä. Apua kannattaa ehdottomasti hakea, jottei tarvi yksin kärsiä. Mun tarkotus oli vaan vastata ap:n kysymykseen ja kertoa omasta henk. koht. kokemuksesta ketään loukkaamatta. Siispä pahoittelen vielä kerran! 🙂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä saatte taloudellista tukea kun ei pysty töihin tai koulutukseen? Mitä kautta lähteä hakemaan? Työkkärin rahahanat menee ennemmin tai myöhemmin kiinni :(
Oma sosiaalisten tilanteiden pelkoni kun oli pahimmillaan niin kaupassa ei pystynyt käydä tai juuri ja juuri rauhoittavien avulla onnistui, pienessä kaupassa hiljaiseen aikaan. Asioita en saanut hoidettua puhelimitse. Anoppilaan kun meni niin rauhoittavia nassuun vaikka tuttuja ihmisiä. Aina vaadin etukäteen tietoa ketä on paikalla kylään mennessä. Omien kavereidenkin näkeminen alkoi ahdistaa ja oli pitkä tauko etten heitä nähnytkään. Lääkityksen ja terapian avulla lopulta sain itseni siitä suosta, mutta nyt kun olen pikkuhiljaa lopettanut lääkityksen niin olen huomannut että ahdistus alkaa nostaa päätään. Ahdistaa koska ehdin jo haaveilla opiskelemaan lähdöstäkin ja nyt ajatus vaan tuntuu koko ajan vaikeammalta. Tuntuu, että loppuelämä tulee olemaan pelkkää stressaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma sosiaalisten tilanteiden pelkoni kun oli pahimmillaan niin kaupassa ei pystynyt käydä tai juuri ja juuri rauhoittavien avulla onnistui, pienessä kaupassa hiljaiseen aikaan. Asioita en saanut hoidettua puhelimitse. Anoppilaan kun meni niin rauhoittavia nassuun vaikka tuttuja ihmisiä. Aina vaadin etukäteen tietoa ketä on paikalla kylään mennessä. Omien kavereidenkin näkeminen alkoi ahdistaa ja oli pitkä tauko etten heitä nähnytkään. Lääkityksen ja terapian avulla lopulta sain itseni siitä suosta, mutta nyt kun olen pikkuhiljaa lopettanut lääkityksen niin olen huomannut että ahdistus alkaa nostaa päätään. Ahdistaa koska ehdin jo haaveilla opiskelemaan lähdöstäkin ja nyt ajatus vaan tuntuu koko ajan vaikeammalta. Tuntuu, että loppuelämä tulee olemaan pelkkää stressaamista.
Niinkuin mulla, paitsi en ole uskaltanut hakea vielä apua. :/
Itsellä autto siedätys. Aiemmin elin toimeentulotuella ja poistuin ulos ainoastaan lenkille. Sitten pääsin opiskelemaan ja oli vaan pakko mennä pakollisille infoluennoille yms. Sain oman alan töitä tuurilla ja siitä syntyi sellanen päivärutiini että päätin että jatkossa meen kaikille luennoille enkä pelkästään pakollisille. Nyt sitten oikeestaan en tykkää olla ollenkaan kotona vaan hengailen koululla kaiken vapaa-ajan.
Edelleenkin kyll jäljellä mulla semmonen pieni sosiaalisten tilanteiden pelko, tjsp, sillä puhun tosi nolosti sillon ku pakko sanoo jotain. Huomaan muiden ihmisten välillä kiusaantuvan seurassani kun puhun ihmeitä, joten ainakin mun kohdalla pätee sanonta "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa"
Mutt silti paljon paremmin nyt sujuu ku muutama vuos sitten.
Ulkopuolisena sanoisin, että hyvinkin voi olla kokemusta sosiaalisten tilanteiden pelosta, kokemukset vaan on erilaisia. Mulla on ollut erittäin pahana niin etten oo pystynyt käymään vuosiin missään, mutta kun juurikin otin pieniä askelia niin itsevarmuus kasvoi pikkuhiljaa. Oman edistymisen huomaa vähän kuin jälkikäteen vasta ja tällä hetkellä olen melkeinpä kokonaan oireeton. Ainoa keino parantua on vaan mennä vaikeilta tuntuviin tilanteisiin ja huomata, että selviääkin. Eri asia on sitten, jos tilanne on niin paha, ettei vaan pysty lähtemään ulos. Sitten ei mikään auta. Tsemppiä kaikille! Parantuminen on mahdollista, vaikkei siltä tällä hetkellä tuntuisi 😊