Lue keskustelun säännöt.
Onko ystäväni sairastumassa psykoosiin?
10.02.2018 |
Hän on siis kaikilla mittapuilla erittäin normaali, tasapainoinen ja järkevä akateeminen työssä käyvä kolmikymppinen nainen. Ollaan tunnettu lapsesta saakka ja ollaan hyvin läheisiä. Kummallakaan ei ole lapsia, ja ystäväni ei myöskään ole seurustellut muutamaan vuoteen. Tavattiin eilen hänen luonaan, syötiin ja juotiin vähän viiniä ja katseltiin leffaa. Hän oli muuten ihan normaali, mutta totesi alkuillasta verhoja kiinni vetäessään, että hän on alkanut sulkea verhot heti hämärän tuntua, kun on useamman kerran huomannut, että joku kyttää ikkunan takana. Hän asuu kerrostalon viidennessä kerroksessa, eikä vastapäätä ole muita korkeita taloja! Naurahdin, että mitä ihmettä puhut, täällä viidennessä kerroksessako? Hän selitti jotenkin, ettei tietenkään kukaan voi suoraan ikkunan takana olla, mutta joku on kuitenkin usein kytännyt jossain. Kyselin tosi tarkkaan että missä, kadullako, mistä tietää, missä on nähnyt kyttääjän jne. mutta en saanut selkeää vastausta. Joskus oli joku kuulemma kävellyt tai seissyt jossain alhaalla kadulla ja joskus oli kuulunut kopinaa ikkunan takana, mutta ei osannut vastata selkeästi, kun kysyin, epäileekö jonkun esim. heitelleen kiviä ikkunaan. Hän ei vaikuttanut mitenkään erityisen pelokkaalta, vaan ennemmin tuntui vähän kiusaantuvan kyselyistäni ja vaihtoi puheenaihetta. Loppuilta meni täysin normaalisti, eikä mikään muu hänen käytöksessään viitannut vainoharhaisuuteen.
Tästä tapahtumasta muistui kuitenkin mieleeni, että syksyllä hän mainitsi seinäänsä ilmestyneestä halkeamasta, joka oli vain sellainen mitättömän pieni naarmu, että hän aikoo maalata sen piiloon kun on aika inhottavaa että sellainen halkeama on seinässä, jonka takana asuu ihan tuntematon ihminen. Ihmettelin silloikin, että mitä merkitystä sillä on, kuka seinän takana asuu. Kyseessähän on kivitalo, ja halkeama tuskin oli sen syvemmällä kuin maalipinnassa. Sitäpaitsi hän itsekin ajatteli ongelman ratkeavan pelkällä maalaamisella. Hän sitten tosiaan maalasikin kaikki seinänsä, mutta ne olivat kyllä muutenkin vähän epäsiistit ja ruman väriset aiemmin, joten halkeama ei ollut ainoa syy maalaamiselle. Eilen minun oli sitten pakko kysyä tuosta halkeamasta, mutta luulen, että ystäväni arvasi minun kyselevän siksi, että hän oli hetkeä aiemmin puhunut kyttääjästä. Hän totesi vähän närkästyneen oloisena, että eihän sitä halkeamaa ole sen jälkeen ollut, kun hän seinät syksyllä maalasi. Ja vaihtoi puheenaihetta.
Ei nämä jutut näin kirjoitettuna kovin kummallisilta tunnu, mutta mielestäni tällaiset ajatukset poikkeavat tosi vahvasti ystäväni normaalista ajattelusta. Mistä voisi olla kyse?
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt varmaan lohduta aloittajaa, mutta mulla oli lukioaikaan ystävä, jonka olin tuntenut pikkulapsesta asti. Hän oli ihan tavallinen, älykäs tyttö. Muistaakseni ylioppilaskirjoitusten aikaan hän alkoi ensimmäisiä kertoja puhua vähän outoja, murehti esim. jotain koevastausten vaihtumista muiden oppilaiden vastausten kanssa, vaikka selvästi selitimme hänelle, että kaikissa vastauspapereissahan on nimet. Hän alkoi myös jotenkin pälyillä ja katsella epäillen ihmisiä, joissa me muut emme nähneet mitään erikoista. Lisäksi hän lopetti tavaroidensa säilyttämisen lukollisessa lokerossa koulun käytävällä, koska epäili, että joku oli saanut kopion hänen avaimestaan. Lukion jälkeen hän muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja pärjäsi kai ensin ihan hyvin, mutta lopulta sekosi täysin. Muuttui hirveän epäsiistiksi, ja kuulemma hänen asuntonsakin oli kauhea läävä. Sai kai lopulta diagnooseikseen ainakin skitsofrenian ja bipon. Nykyään en tiedä, missä hän asuu ja miten voi, mutta ilmeisesti hänen elämänsä on kuitenkin lukion jälkeen ollut pelkkää alamäkeä.
Ihania tällaiset ihmiset, jotka kauhistelevat muiden kohtaloita ja ilmeisesti niitä muistellaan yhdessä ja juoruillaan (kun toisenkäden tietoa jatkokuvioistaan). Onnittelut, että olet päässyt todistamaan jotain noinkin kummallista, tämä toinen on joutunut sitä elämäänsä elämään. Ehkä tämä tekee juuri sinusta hieman spesiaalimman.
Tuskinpa tuttavansa tarinan kertonut halusi mitään kummempaa kuin välittää oman kokemuksensa keskustelun kohteena olevaan teemaan. On ihan tavallista, että ihmiset näin jakavat tietoa, kun ei ole kyse alan ammattilaisista. Ihan turha sitä on pilkata tai halveksia oraalisesti alhaisena tekona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuna olisin kyllä yhteydessä ystäväsi lähiomaisiin ja kertoisin heille huoleni. Voi olla heille hyvin tärkeä tieto ja auttaa ystävääsi pääsemään ajoissa hoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse psykoosisairaiden kanssa työskentelevänä tuntuu julmalta, että niin moni on ottanut etäisyyttä ystäviinsä jotka ovat sairastuneet. Vaikka en aluksi ihmisiä tunne ja oireiston ollessa voimakkaana vaikuttavat toki erikoisilta, alkaa luottamuksen lisääntyessä tulla läpi ihmisen luonne oireiden takaa, monet hirveän mukavia ihmisiä joilla tunteet ja sydän kuten muillakin. Jos olette persoonan tunteneet, ei se sieltä mihinkään katoa sairastumisen myötä, halu tulla nähdyksi omana itsenään ja sitten jäät yksin oireiden vuoksi joille et mahda mitään. Sisäisestihän ne tuottavat ihmiselle tuskaa ja aitoa hätää. Onneksi lääkkeet ovat nykyisin tehokkaita ja osa pystyy elämään hyvinkin oireetonta elämää kunhan ongelma tunnistettu. Tsemppiä ap:lle, kiva että huolehdit ystävästäsi oli tilanne sitten mikä tahansa. Et voi ottaa vastuuta toisen elämästä, mutta voit olla läsnä.
Ikävää, jos on monia psykoosiin sairastuneita, joilta ystävät kaikkoaa. Ota kuitenkin huomioon, että ystävät eivät ole mielenterveyden ammattilaisia, eivätkä myöskään voi ottaa hoitajan tai terapeutin roolia. Jos psykoosiin sairastunut alkaa pelätä ystäviä, mitä suosittelet, että he tekisivät?
Juuri tätä ajattelin ap:n tapauksessa, apua voi hakea ja tarjota mutta ei ole vastuussa ystävänsä hoidosta ja rajansa kannattaa pitää. Toki ongelma usein on oireena sairaudentunnottomuus, jolloin voi läheisenä olla vaikeaa seurata sairauden akuuttia vaihetta ja vaikea saada läheistä hoitoon. Päivystykseen yhdessä tai sitten yhteys vaikka hätänumeroon, josta ensihoidon arvio. Hoidettuina monet pärjäävät sairauden kanssa ja aikainen puuttuminen todella parantaa ennustetta, psykoosit syövät kognitiota toistuessaan/pitkittyessään, joten ne pitäisi saada poikki mahd. aikaisessa vaiheessa. Eli yrittää varmistaa avun saaminen, ei kääntää selkäänsä, sen voi tehdä. Ei se läheinen tahallaan ole mahdoton. Stigmat ja pelot vain istuvat syvässä, siksi toin omaa näkemystä esille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt varmaan lohduta aloittajaa, mutta mulla oli lukioaikaan ystävä, jonka olin tuntenut pikkulapsesta asti. Hän oli ihan tavallinen, älykäs tyttö. Muistaakseni ylioppilaskirjoitusten aikaan hän alkoi ensimmäisiä kertoja puhua vähän outoja, murehti esim. jotain koevastausten vaihtumista muiden oppilaiden vastausten kanssa, vaikka selvästi selitimme hänelle, että kaikissa vastauspapereissahan on nimet. Hän alkoi myös jotenkin pälyillä ja katsella epäillen ihmisiä, joissa me muut emme nähneet mitään erikoista. Lisäksi hän lopetti tavaroidensa säilyttämisen lukollisessa lokerossa koulun käytävällä, koska epäili, että joku oli saanut kopion hänen avaimestaan. Lukion jälkeen hän muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja pärjäsi kai ensin ihan hyvin, mutta lopulta sekosi täysin. Muuttui hirveän epäsiistiksi, ja kuulemma hänen asuntonsakin oli kauhea läävä. Sai kai lopulta diagnooseikseen ainakin skitsofrenian ja bipon. Nykyään en tiedä, missä hän asuu ja miten voi, mutta ilmeisesti hänen elämänsä on kuitenkin lukion jälkeen ollut pelkkää alamäkeä.
Ihania tällaiset ihmiset, jotka kauhistelevat muiden kohtaloita ja ilmeisesti niitä muistellaan yhdessä ja juoruillaan (kun toisenkäden tietoa jatkokuvioistaan). Onnittelut, että olet päässyt todistamaan jotain noinkin kummallista, tämä toinen on joutunut sitä elämäänsä elämään. Ehkä tämä tekee juuri sinusta hieman spesiaalimman.
Tuskinpa tuttavansa tarinan kertonut halusi mitään kummempaa kuin välittää oman kokemuksensa keskustelun kohteena olevaan teemaan. On ihan tavallista, että ihmiset näin jakavat tietoa, kun ei ole kyse alan ammattilaisista. Ihan turha sitä on pilkata tai halveksia oraalisesti alhaisena tekona.
Jos miettii itsensä tämän entisen ystävän saappaisiin, niin ehkä toiveena olisi, että joku vanha lukiokaveri vaikka ottaisi yhteyttä ja kysyisi, mitä nykyisin kuuluu. Sen sijaan, että pohditaan kuinka tainnut mennä alamäkeä elämänsä, epäsiisti hyi, voi kuinka surullista ja olihan se jo silloin nähtävissä, että ei ole palikat kohdallaan. Minusta puhtaasti ilkeämielistä, mutta meitä on moneksi.
Minkä tahansa voi tulkita ilkeämielisenä tekona. Itse myös lisäsit huon arvottavan "hyi!" sanan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse psykoosisairaiden kanssa työskentelevänä tuntuu julmalta, että niin moni on ottanut etäisyyttä ystäviinsä jotka ovat sairastuneet. Vaikka en aluksi ihmisiä tunne ja oireiston ollessa voimakkaana vaikuttavat toki erikoisilta, alkaa luottamuksen lisääntyessä tulla läpi ihmisen luonne oireiden takaa, monet hirveän mukavia ihmisiä joilla tunteet ja sydän kuten muillakin. Jos olette persoonan tunteneet, ei se sieltä mihinkään katoa sairastumisen myötä, halu tulla nähdyksi omana itsenään ja sitten jäät yksin oireiden vuoksi joille et mahda mitään. Sisäisestihän ne tuottavat ihmiselle tuskaa ja aitoa hätää. Onneksi lääkkeet ovat nykyisin tehokkaita ja osa pystyy elämään hyvinkin oireetonta elämää kunhan ongelma tunnistettu. Tsemppiä ap:lle, kiva että huolehdit ystävästäsi oli tilanne sitten mikä tahansa. Et voi ottaa vastuuta toisen elämästä, mutta voit olla läsnä.
Itse ymmärrän täydellisesti, että ystävät ottavat etäisyyttä. En voisi itse itse koskaan kuvitella jatkavani minkäänlaista kaverisuhdetta psykoosisairaan ihmisen kanssa. Ei tuollaiset asiat kuulu enää normaalielämään tai normaalielämän vastoinkäymisiin, joten on turha kummastella ja jeesustella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse psykoosisairaiden kanssa työskentelevänä tuntuu julmalta, että niin moni on ottanut etäisyyttä ystäviinsä jotka ovat sairastuneet. Vaikka en aluksi ihmisiä tunne ja oireiston ollessa voimakkaana vaikuttavat toki erikoisilta, alkaa luottamuksen lisääntyessä tulla läpi ihmisen luonne oireiden takaa, monet hirveän mukavia ihmisiä joilla tunteet ja sydän kuten muillakin. Jos olette persoonan tunteneet, ei se sieltä mihinkään katoa sairastumisen myötä, halu tulla nähdyksi omana itsenään ja sitten jäät yksin oireiden vuoksi joille et mahda mitään. Sisäisestihän ne tuottavat ihmiselle tuskaa ja aitoa hätää. Onneksi lääkkeet ovat nykyisin tehokkaita ja osa pystyy elämään hyvinkin oireetonta elämää kunhan ongelma tunnistettu. Tsemppiä ap:lle, kiva että huolehdit ystävästäsi oli tilanne sitten mikä tahansa. Et voi ottaa vastuuta toisen elämästä, mutta voit olla läsnä.
Itse ymmärrän täydellisesti, että ystävät ottavat etäisyyttä. En voisi itse itse koskaan kuvitella jatkavani minkäänlaista kaverisuhdetta psykoosisairaan ihmisen kanssa. Ei tuollaiset asiat kuulu enää normaalielämään tai normaalielämän vastoinkäymisiin, joten on turha kummastella ja jeesustella.
Oho, tuli 2 krt sana "itse".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt varmaan lohduta aloittajaa, mutta mulla oli lukioaikaan ystävä, jonka olin tuntenut pikkulapsesta asti. Hän oli ihan tavallinen, älykäs tyttö. Muistaakseni ylioppilaskirjoitusten aikaan hän alkoi ensimmäisiä kertoja puhua vähän outoja, murehti esim. jotain koevastausten vaihtumista muiden oppilaiden vastausten kanssa, vaikka selvästi selitimme hänelle, että kaikissa vastauspapereissahan on nimet. Hän alkoi myös jotenkin pälyillä ja katsella epäillen ihmisiä, joissa me muut emme nähneet mitään erikoista. Lisäksi hän lopetti tavaroidensa säilyttämisen lukollisessa lokerossa koulun käytävällä, koska epäili, että joku oli saanut kopion hänen avaimestaan. Lukion jälkeen hän muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja pärjäsi kai ensin ihan hyvin, mutta lopulta sekosi täysin. Muuttui hirveän epäsiistiksi, ja kuulemma hänen asuntonsakin oli kauhea läävä. Sai kai lopulta diagnooseikseen ainakin skitsofrenian ja bipon. Nykyään en tiedä, missä hän asuu ja miten voi, mutta ilmeisesti hänen elämänsä on kuitenkin lukion jälkeen ollut pelkkää alamäkeä.
Ihania tällaiset ihmiset, jotka kauhistelevat muiden kohtaloita ja ilmeisesti niitä muistellaan yhdessä ja juoruillaan (kun toisenkäden tietoa jatkokuvioistaan). Onnittelut, että olet päässyt todistamaan jotain noinkin kummallista, tämä toinen on joutunut sitä elämäänsä elämään. Ehkä tämä tekee juuri sinusta hieman spesiaalimman.
Tässä oli kai tarkoitus jakaa kokemuksia, jotta osaisimme jatkossa tunnistaa paremmin erilaisia hälytysmerkkejä ja auttaa sairastuneita saamaan hoitoa. Onhan niitä joille on tärkeää vain kauhistella ja juoruta, mutta jotkut meistä haluavat auttaa läheisiään. Jos minä alkaisin oirehtia, olisin kiitollinen ihmiselle joka asiaan puuttuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse psykoosisairaiden kanssa työskentelevänä tuntuu julmalta, että niin moni on ottanut etäisyyttä ystäviinsä jotka ovat sairastuneet. Vaikka en aluksi ihmisiä tunne ja oireiston ollessa voimakkaana vaikuttavat toki erikoisilta, alkaa luottamuksen lisääntyessä tulla läpi ihmisen luonne oireiden takaa, monet hirveän mukavia ihmisiä joilla tunteet ja sydän kuten muillakin. Jos olette persoonan tunteneet, ei se sieltä mihinkään katoa sairastumisen myötä, halu tulla nähdyksi omana itsenään ja sitten jäät yksin oireiden vuoksi joille et mahda mitään. Sisäisestihän ne tuottavat ihmiselle tuskaa ja aitoa hätää. Onneksi lääkkeet ovat nykyisin tehokkaita ja osa pystyy elämään hyvinkin oireetonta elämää kunhan ongelma tunnistettu. Tsemppiä ap:lle, kiva että huolehdit ystävästäsi oli tilanne sitten mikä tahansa. Et voi ottaa vastuuta toisen elämästä, mutta voit olla läsnä.
Itse ymmärrän täydellisesti, että ystävät ottavat etäisyyttä. En voisi itse itse koskaan kuvitella jatkavani minkäänlaista kaverisuhdetta psykoosisairaan ihmisen kanssa. Ei tuollaiset asiat kuulu enää normaalielämään tai normaalielämän vastoinkäymisiin, joten on turha kummastella ja jeesustella.
Oho, tuli 2 krt sana "itse".
Joillekin ne ovat normaalia elämää ja myös psykoosisairaan elämä voi olla pääosin normaalia. Hyvähän se on, ettet jatkaisikaan kaverisuhdetta. Tuolla asenteella siitä ei tulisikaan mitään. Toivon, että sinullakin joskus flippaisi kunnolla, jotta saisit kokea miltä tuollainen hylkääminen tuntuu. Anteeksi kylmyyteni, mutta vastaan samalla tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt varmaan lohduta aloittajaa, mutta mulla oli lukioaikaan ystävä, jonka olin tuntenut pikkulapsesta asti. Hän oli ihan tavallinen, älykäs tyttö. Muistaakseni ylioppilaskirjoitusten aikaan hän alkoi ensimmäisiä kertoja puhua vähän outoja, murehti esim. jotain koevastausten vaihtumista muiden oppilaiden vastausten kanssa, vaikka selvästi selitimme hänelle, että kaikissa vastauspapereissahan on nimet. Hän alkoi myös jotenkin pälyillä ja katsella epäillen ihmisiä, joissa me muut emme nähneet mitään erikoista. Lisäksi hän lopetti tavaroidensa säilyttämisen lukollisessa lokerossa koulun käytävällä, koska epäili, että joku oli saanut kopion hänen avaimestaan. Lukion jälkeen hän muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja pärjäsi kai ensin ihan hyvin, mutta lopulta sekosi täysin. Muuttui hirveän epäsiistiksi, ja kuulemma hänen asuntonsakin oli kauhea läävä. Sai kai lopulta diagnooseikseen ainakin skitsofrenian ja bipon. Nykyään en tiedä, missä hän asuu ja miten voi, mutta ilmeisesti hänen elämänsä on kuitenkin lukion jälkeen ollut pelkkää alamäkeä.
Aika paljon oletuksia tässä tekstissäsi. Kuulopuheet ovat kuulopuheita. Kenen mielestä asunto oli kauhea läävä? Kuka voi tietää diagnoosit? Epäilen myös ettei skitsofreniaa ja bipoa diagnosoida samalla henkilöllä, se on joko tai. Et tiedä missä asuu ja miten voi, mutta ilmeisesti... Tai sitten ei. Jos onkin saanut apua ja elämänsä kuntoon. Jos elääkin ihan hyvää elämää jossain puolisonsa ja lastensa kanssa. Tai jotain siltä väliltä... Yksi psykoosi ei välttämättä ole loppuelämän ongelma. Siitä voi toipua ja myös vahvistua henkisesti. Sinähän et voi tietää, jos tuo ihminen ei ole suoraan sinulle kertonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeinen asia mitä vainoharhainen toivoo on että hänen läheisensä ryhtyvät ”juonimaan” lääkäreiden kanssa jotta hänet julistetaan mielisairaaksi ja ”vainoajat” voittaa.
Harhat pitää ottaa vakavasti mutta älä vahvista niitä. Voisi auttaa jos hänelle pitää joskus seuraa ja juttelee muista asioista, ellei jutut ole liian sekavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt varmaan lohduta aloittajaa, mutta mulla oli lukioaikaan ystävä, jonka olin tuntenut pikkulapsesta asti. Hän oli ihan tavallinen, älykäs tyttö. Muistaakseni ylioppilaskirjoitusten aikaan hän alkoi ensimmäisiä kertoja puhua vähän outoja, murehti esim. jotain koevastausten vaihtumista muiden oppilaiden vastausten kanssa, vaikka selvästi selitimme hänelle, että kaikissa vastauspapereissahan on nimet. Hän alkoi myös jotenkin pälyillä ja katsella epäillen ihmisiä, joissa me muut emme nähneet mitään erikoista. Lisäksi hän lopetti tavaroidensa säilyttämisen lukollisessa lokerossa koulun käytävällä, koska epäili, että joku oli saanut kopion hänen avaimestaan. Lukion jälkeen hän muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja pärjäsi kai ensin ihan hyvin, mutta lopulta sekosi täysin. Muuttui hirveän epäsiistiksi, ja kuulemma hänen asuntonsakin oli kauhea läävä. Sai kai lopulta diagnooseikseen ainakin skitsofrenian ja bipon. Nykyään en tiedä, missä hän asuu ja miten voi, mutta ilmeisesti hänen elämänsä on kuitenkin lukion jälkeen ollut pelkkää alamäkeä.
Aika paljon oletuksia tässä tekstissäsi. Kuulopuheet ovat kuulopuheita. Kenen mielestä asunto oli kauhea läävä? Kuka voi tietää diagnoosit? Epäilen myös ettei skitsofreniaa ja bipoa diagnosoida samalla henkilöllä, se on joko tai. Et tiedä missä asuu ja miten voi, mutta ilmeisesti... Tai sitten ei. Jos onkin saanut apua ja elämänsä kuntoon. Jos elääkin ihan hyvää elämää jossain puolisonsa ja lastensa kanssa. Tai jotain siltä väliltä... Yksi psykoosi ei välttämättä ole loppuelämän ongelma. Siitä voi toipua ja myös vahvistua henkisesti. Sinähän et voi tietää, jos tuo ihminen ei ole suoraan sinulle kertonut.
Täällä on taas jonkun sortin psykologi kertomassa "positiivisia höttötarinoita". Voin sanoa, että ns. oikeassa maailmassa, yksikin psykoosi on loppuelämän ongelma. Ns. se oli siinä. Siitä voi varmaan jossain määrin toipua, en tiedä onko henkistä vahvistumista, että sen jälkeen tyydytään "paskaelämään", ja muutenkin sosioekonominen asema, kaikki mahdollinen elämässä menee. Jollain tapaa verrattavissa ehkä aivovamman kanssa elämiseen tai neliraajahalvauksen jälkeiseen tilaan, jonka jälkeen toitotetaan henkistä vahvistumista yms. diipadaapaa, kun oikeasti kaikki on mennyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Viimeinen asia mitä vainoharhainen toivoo on että hänen läheisensä ryhtyvät ”juonimaan” lääkäreiden kanssa jotta hänet julistetaan mielisairaaksi ja ”vainoajat” voittaa.
Harhat pitää ottaa vakavasti mutta älä vahvista niitä. Voisi auttaa jos hänelle pitää joskus seuraa ja juttelee muista asioista, ellei jutut ole liian sekavia.
Tämä varmaan on juuri se ongelma, että miten toimittaa sairastunut hoitoon juonimatta ja rikkomatta luottamusta, jos hän on itse siinä tilassa, ettei hoidon tarvetta ymmärrä, muttei ehkä vielä pakkohoitoonkaan joutuisi/pääsisi.
Voivatko psykoosiin viittaavat oireet mennä ohi itsestään, ilman hoitoa? Jos näin onnellisesti kävisi, voiko oireet myöhäisemmässä vaiheessa ottaa henkilön kanssa puheeksi ja yhdessä pohtia, mistä ne mahtoivat johtua? (En ole ap, mutta lähipiirissä on kaikenlaista)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viimeinen asia mitä vainoharhainen toivoo on että hänen läheisensä ryhtyvät ”juonimaan” lääkäreiden kanssa jotta hänet julistetaan mielisairaaksi ja ”vainoajat” voittaa.
Harhat pitää ottaa vakavasti mutta älä vahvista niitä. Voisi auttaa jos hänelle pitää joskus seuraa ja juttelee muista asioista, ellei jutut ole liian sekavia.
Tämä varmaan on juuri se ongelma, että miten toimittaa sairastunut hoitoon juonimatta ja rikkomatta luottamusta, jos hän on itse siinä tilassa, ettei hoidon tarvetta ymmärrä, muttei ehkä vielä pakkohoitoonkaan joutuisi/pääsisi.
On oikeasti tosi noloa kysyä vähän "sinne päin" kalleellaan olevalta ystävältä, "oletko vaipumassa psykoosiin". Olen kysynyt, onko sulla kaikki hyvin? Mitä kuuluu? Tähän ystävä vastaa, että "on huono olo, haen apua", mutta auttava taho ei kuitenkaan hänen sanojensa mukaan osaa auttaa oikealla tavalla, joten hoitosuhteet katkeavat (eri terapeutteja).
Vierailija kirjoitti:
Hei,
Itselläni oli aivan sama kaltainen ystävä (asuu viidennessä kerroksessa, iltaisin verhot kiinni, jne.) Alkoi kuvitella, että tahdon hänelle pahaa. Välit viileni tämän seurauksena.
kyllä muiden talojen ikkunoista näkee kyllä 5 teenkin kerrokseen sisälle ikkunoista jos on valot päällä vaikka pimeällä. Luletko ettei joku tyyppi osaa käytää kiikareita tai kaukoputkea jos haluaa? Itse en ikinä ole verhot auki jos ulkonaon pimeää. Johan se järki sanoo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse psykoosisairaiden kanssa työskentelevänä tuntuu julmalta, että niin moni on ottanut etäisyyttä ystäviinsä jotka ovat sairastuneet. Vaikka en aluksi ihmisiä tunne ja oireiston ollessa voimakkaana vaikuttavat toki erikoisilta, alkaa luottamuksen lisääntyessä tulla läpi ihmisen luonne oireiden takaa, monet hirveän mukavia ihmisiä joilla tunteet ja sydän kuten muillakin. Jos olette persoonan tunteneet, ei se sieltä mihinkään katoa sairastumisen myötä, halu tulla nähdyksi omana itsenään ja sitten jäät yksin oireiden vuoksi joille et mahda mitään. Sisäisestihän ne tuottavat ihmiselle tuskaa ja aitoa hätää. Onneksi lääkkeet ovat nykyisin tehokkaita ja osa pystyy elämään hyvinkin oireetonta elämää kunhan ongelma tunnistettu. Tsemppiä ap:lle, kiva että huolehdit ystävästäsi oli tilanne sitten mikä tahansa. Et voi ottaa vastuuta toisen elämästä, mutta voit olla läsnä.
Ikävää, jos on monia psykoosiin sairastuneita, joilta ystävät kaikkoaa. Ota kuitenkin huomioon, että ystävät eivät ole mielenterveyden ammattilaisia, eivätkä myöskään voi ottaa hoitajan tai terapeutin roolia. Jos psykoosiin sairastunut alkaa pelätä ystäviä, mitä suosittelet, että he tekisivät?
Juuri tätä ajattelin ap:n tapauksessa, apua voi hakea ja tarjota mutta ei ole vastuussa ystävänsä hoidosta ja rajansa kannattaa pitää. Toki ongelma usein on oireena sairaudentunnottomuus, jolloin voi läheisenä olla vaikeaa seurata sairauden akuuttia vaihetta ja vaikea saada läheistä hoitoon. Päivystykseen yhdessä tai sitten yhteys vaikka hätänumeroon, josta ensihoidon arvio. Hoidettuina monet pärjäävät sairauden kanssa ja aikainen puuttuminen todella parantaa ennustetta, psykoosit syövät kognitiota toistuessaan/pitkittyessään, joten ne pitäisi saada poikki mahd. aikaisessa vaiheessa. Eli yrittää varmistaa avun saaminen, ei kääntää selkäänsä, sen voi tehdä. Ei se läheinen tahallaan ole mahdoton. Stigmat ja pelot vain istuvat syvässä, siksi toin omaa näkemystä esille.
ei näillä oireilla ole kyllä psykoosi lähimaillakaan. Vai että verhot kiinni niin on psykoosi? Lopettakaa ammattilaisena esiintyminen. Psykoosi on niin selvä juttu kun se puhkeaa että ei sitä tarvii arvuutella.
Up