Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsiperhearki ahdistaa
08.02.2018 |
Kyllä taas hermo kiristyy lapsiperhearkeen. Asiaa pahentaa kun isompi lapsi on kotona kipeänä päivähoidon sijaan. Meidän perheessä on 4v ja 1v sekä mies ja minä. Asutaan etelä-Suomessa, käytännössä muu suku kaukana paria serkkua lukuun ottamatta. Tilanne on se, että olen niin väsynyt hoitamaan meidän perheen kesken itse kaiken. Olen NIIN väsynyt!
Olen lisäksi NIIN kyllästynyt kuulemaan kommentteja kuten "kyllä ennenkin lapset itse hoidettiin", "nykypäivänä on kaikki niin paljon helpompaa" jne. Meillä on onneksi yksi mummo joka ihan pyyteettömästi hoitaa lapsia ja auttaa, silloin kun on varaa sinne asti mennä koko perheellä. Toinen mummo laittaa härskisti omat menonsa meidän edelle, vaikka kerron että apu olisi tässä vaiheessa jo elintärkeää. Ja sitten sukulaiset.. älkää ihmeessä uskoko raskausaikana kommentteja tyyliin "tullaan sitten käymään" ja "me kyllä sitten hoidetaan lasta". Uskokaan minua, kun apua pyytää niin ei niille sitten käykään.
Onko se lapsenhoito sitten nykyään helpompaa? Vastaus: Ei ole. Ennen kun lapsi kiukutteli, hänelle annettiin selkään. Tämän jälkeen lapsi ei kiukutellut, eikä luultavasti kiukutellut samasta asiasta enää. Nyt kun lapsi kiukuttelee, hänen kanssaan keskustellaan. Ja koska keskustelu harvoin toimii kerralla, hänen kanssaan pitää keskustella samasta asiasta toiste, ja kolmannen kerran, ja neljännen.. Nykyisin lasten kanssa vietetään aikaa käytännössä kaiken hereilläoloajan.
Mitään omia juttuja ei ehdi hoitaa, ainakaan loppuun saakka. Kaikki on "juostenkustu", koska ei ole lasten takia aikaa. Ehtii juuri ja juuri pitämään asunnon suht siistinä, pyykit pestynä ja ruuat melkein aina tehtynä. Me ainakin olemme ihan koko ajan klo 7-21.30 lapsissa kiinni. Ei yhtään taukoa. Olen NIIN väsynyt, että tulevaisuudessa siintävä kesälomakin lähinnä vi****aa. Eikä mitään helpostusta ole tiedossa ennen kuin nuorempi täyttää 3v (ainakin ensimmäinen alkoi vasta siinä vaiheessa vähän itsenäisemmäksi).
Ahdistaa. Ei ole varaa hankkia lastenhoitajaa. Ei ole varaa matkustaa minnekään, ja vaikka olisi, niin itsehän ne lapset sielläkin pitää hoitaa, ei mitään apua matkustelusta. Kaksi tuntia omaa aikaa silloin tällöin ei enää riitä helpottamaan tätä tuskaa, se tuo vain väliaikaisen helpotuksen. Sama ahdistus jatkuu heti kun tulen kotiin.
Huh, pakko oli kirjoittaa - epäselvästikin. Toivottavasti edes joku tuntee samoin. Muuten olen erityisen heikko yksilö
Kommentit (81)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tukiverkottomuus on ikävä juttu, sen ymmärtää kaikki varmasti mutta miksi asialle ei voisi tehdä jotain?
esim. Facebookissa on eri paikkakunnille omia ns tukiryhmiä vanhemmille minkä kautta voisi jonkin verran edes yrittää verkostoitua, jos jotain apua saisi, ei se tietenkään 100% varmaa ole mutta eihän sitä yrittämättä tiedä.
Seurakunnilla on lapsille tapahtumia,kerhoja joihin vanhemmat voivat osallistua niin senkin kautta voisi löytää apua. Ei varmaan mitään apua ollu tästä..
Hei eiköhön avlaiset järkätä kun kelit sallii niin kriisipiknikki puistoon mihin voisi tukiverkottomat kokoontua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon tsemppiä ap:lle!
Voisin kuvitella että tukiverkottomuudessa väsyttää ja ahdistaa myös tunne henkisestä yksinäisyydestä. Välttämättä sitä omaa aikaa ei usein tarvitsisi, mutta tunne siitä että sitä ei ole luvassa juuri koskaan, olisi kuristava. Näin olisi ainakin itselläni ellei tukiverkkoja olisi, joilta pyytää apua tarvittaessa. Toki se yksinäisyys vielä korostuisi, koska olen perheen ainoa vanhempi.
Voi olla että ei lohduta tässä tilanteessa, mutta jo muutaman vuoden päästä lapset pärjäävät pikkutovin keskenään. Voimia!
Tukiverkoton tässä. Nyt ihan vartavasten tulin kiittämään tästä kirjoituksesta, kiitos! Tukiverkolliset eivät juuri koskaan tajua miltä tukiverkottomuus tuntuu, ja syyttelevät tukiverkon puutteesta uupuneita äitejä että ”isovanhempienko ne lapset pitää hoitaa, ei ne ole hoitoautomaatteja”.
Tässä viestisdä kiteytit hyvin miltä se tuntuu. Olen itse totaalitukiverkoton, lapsilla on molemmat isovanhemmat mutta kunpiakasn ei kiinnosta tipan vertaa perheemme. Emme ole saaneet koskaan hoitoapua, eli meillä ei ole ollut 12 vuoteen miehen kanssa yhtään yhteistä lapsivapaata (hotelliyötä tms). Mutta tämä ri ole se pahin asia!
Pahin on se että ei ole ketään tukemassa vanhemmuuttamme. Kukaan ei auta edes hätätilanteessa. Voimat ei saa loppua koskaan vaan aina on pakko jaksaa. Keltään ei voi pyytää apua. Ketään ei kiinnosta miten perheemme voi. Kukaan muu ei välitä lapsistamme. Minulla on hirveä turvatomuuden tunne koko ajan.Pari kertaa on ollut aivan kamala hätätilanne, tyyliin elämän ja kuoleman tilanne sairaslareissuun/tapaturmaan liittyen. Tuolloinkin äärimmäisessä hädässä MOLEMMAT isovanhemmat käänsi pään pois eikä suostuneet auttamaan vaikka hädissäni itkin apua. Naapuri sitten välittivenemmän hädästäni kuin oma suku ja auttoi.
Turvattomuus, hätä ja pelko siinä tukiverkottomuudessa on pahinta eikä se että lastenhoitoa ei ole saatavilla.
Mulla on ollut tukiverkostot ja samoin oli omilla vanhemmillani. Mutta tukiverkostot eivät muodostuneet isovanhemmista vaan vanhempien sisaruksista ja ystävistä. Itseäni siis ihmetyttää, miksi monille vain isovanhemmat ovat tukiverkostoa ja jos eivät ole, ei ole tukiverkostoja lainkaan. Missä ovat kaikki muut ihmiset?
No olihan heillä sitten ne naapurit. On se kovaa jos oma perhe ei auta.
Jos aika tuntuu loppuvan, hoida ensin ruoka, unet, pesut ja pusut.
Siivoat mitä ehdit, lapsiperheessä saa olla kämppä sekaisin, muttei likainen. Imuroit, viet roskat, tiskaat kun näyttää tarpeelliselta. Pyöritä pyykit, jollet jaksa viikkailla, osta koreja joihin heität puhtaat kuivat vaatteet.
Mummo sanoi, että ensimmäiselle lapselle silitetään, toiselle kaulitaan ja kolmannelle taputellaan kätten välissä. Pätee muuhunkin kuin pyykkiin :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon tsemppiä ap:lle!
Voisin kuvitella että tukiverkottomuudessa väsyttää ja ahdistaa myös tunne henkisestä yksinäisyydestä. Välttämättä sitä omaa aikaa ei usein tarvitsisi, mutta tunne siitä että sitä ei ole luvassa juuri koskaan, olisi kuristava. Näin olisi ainakin itselläni ellei tukiverkkoja olisi, joilta pyytää apua tarvittaessa. Toki se yksinäisyys vielä korostuisi, koska olen perheen ainoa vanhempi.
Voi olla että ei lohduta tässä tilanteessa, mutta jo muutaman vuoden päästä lapset pärjäävät pikkutovin keskenään. Voimia!
Tukiverkoton tässä. Nyt ihan vartavasten tulin kiittämään tästä kirjoituksesta, kiitos! Tukiverkolliset eivät juuri koskaan tajua miltä tukiverkottomuus tuntuu, ja syyttelevät tukiverkon puutteesta uupuneita äitejä että ”isovanhempienko ne lapset pitää hoitaa, ei ne ole hoitoautomaatteja”.
Tässä viestisdä kiteytit hyvin miltä se tuntuu. Olen itse totaalitukiverkoton, lapsilla on molemmat isovanhemmat mutta kunpiakasn ei kiinnosta tipan vertaa perheemme. Emme ole saaneet koskaan hoitoapua, eli meillä ei ole ollut 12 vuoteen miehen kanssa yhtään yhteistä lapsivapaata (hotelliyötä tms). Mutta tämä ri ole se pahin asia!
Pahin on se että ei ole ketään tukemassa vanhemmuuttamme. Kukaan ei auta edes hätätilanteessa. Voimat ei saa loppua koskaan vaan aina on pakko jaksaa. Keltään ei voi pyytää apua. Ketään ei kiinnosta miten perheemme voi. Kukaan muu ei välitä lapsistamme. Minulla on hirveä turvatomuuden tunne koko ajan.Pari kertaa on ollut aivan kamala hätätilanne, tyyliin elämän ja kuoleman tilanne sairaslareissuun/tapaturmaan liittyen. Tuolloinkin äärimmäisessä hädässä MOLEMMAT isovanhemmat käänsi pään pois eikä suostuneet auttamaan vaikka hädissäni itkin apua. Naapuri sitten välittivenemmän hädästäni kuin oma suku ja auttoi.
Turvattomuus, hätä ja pelko siinä tukiverkottomuudessa on pahinta eikä se että lastenhoitoa ei ole saatavilla.
Mulla on ollut tukiverkostot ja samoin oli omilla vanhemmillani. Mutta tukiverkostot eivät muodostuneet isovanhemmista vaan vanhempien sisaruksista ja ystävistä. Itseäni siis ihmetyttää, miksi monille vain isovanhemmat ovat tukiverkostoa ja jos eivät ole, ei ole tukiverkostoja lainkaan. Missä ovat kaikki muut ihmiset?
No olihan heillä sitten ne naapurit. On se kovaa jos oma perhe ei auta.
Häihin kuitenkin kutsutaan kymmeniä merkityksettömiä ja välinpitämättömiä ihmisiä, vaikka tosiasiassa riittäisi vain morsiusparin vanhemmat? Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää muuten tämä, että ketjun aiheesta riippumatta sinne etsiytyy näitä "itsehän en tästä tiedä mitään, koska olen tehnyt elämässäni erilaisia valintoja" -urpoja. MITÄ IHMETTÄ te sitten teette tällaisessa ketjussa, jonka aiheeseen ei ole mitään kompetenssia osallistua?
Vähän sama kuin vanhempi menisi lapsettomien vertaistukiketjuun kommentoimaan, että "itselläni onneksi asiat ovat eri tavalla" . Joskus olisi mukavaa kuulla tällaisen kommentoinnin pointti. Mutta ei kuulu nyt tähän keskusteluun tämä ohis.
Minä ainakin tykkään lukea näitä, jotta muistan olla itselleni kiitollinen siitä, että tein itselleni oikean ratkaisun ja päätin olla vela. En kuitenkaan kirjoittele tänne tuollaisia ikäviä kommentteja, paitsi nyt kun kysyit miksi velat ovat tällaisessa ketjussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää muuten tämä, että ketjun aiheesta riippumatta sinne etsiytyy näitä "itsehän en tästä tiedä mitään, koska olen tehnyt elämässäni erilaisia valintoja" -urpoja. MITÄ IHMETTÄ te sitten teette tällaisessa ketjussa, jonka aiheeseen ei ole mitään kompetenssia osallistua?
Vähän sama kuin vanhempi menisi lapsettomien vertaistukiketjuun kommentoimaan, että "itselläni onneksi asiat ovat eri tavalla" . Joskus olisi mukavaa kuulla tällaisen kommentoinnin pointti. Mutta ei kuulu nyt tähän keskusteluun tämä ohis.
Minä ainakin tykkään lukea näitä, jotta muistan olla itselleni kiitollinen siitä, että tein itselleni oikean ratkaisun ja päätin olla vela. En kuitenkaan kirjoittele tänne tuollaisia ikäviä kommentteja, paitsi nyt kun kysyit miksi velat ovat tällaisessa ketjussa.
Aa ookoo! Hyväksyn tämän vastauksen, ja ymmärrän nyt lukemisen pointin :D. Eihän siinä ole mitään pahaa jos velana haluaa lukea tällaista ketjua. Asiaankuulumaton kommentointi ja aiheen vetäminen sivuraiteille (itseensä ja valintoihinsa, jotka eivät liity keskustelun aiheeseen mitenkään) rasittaa missä tahansa keskustelussa. Pointsit sinulle että pidättäydyt moisesta! T: tuon lainaamasi viestin kirjoittaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän ristiriitaset fiilikset tuli itelle tosta sun tekstistä. Kukaan ei tiedä, minkälaista se arki oikeasti on ennen kuin on itse vanhempi ja se lapsi konkreettisesti elämässä. Mutta teidän lapsilla tekstin perusteella ikäeroa 3v, joten kyllä te siinä ajassa olette kerenneet elämään ja tietämään sitä lapsiperhearkea. Ja kyllähän sen tietää, että toisen lapsen myötä se elämä/tekemiset ei siitä helpotu.
Mut kyllä toisaalta ymmärränkin. Mulla lapset 3v, 2v 1kk & 11kk. Kyllä tulee hetkiä kun kiroon ja kotona olo ahdistaa, mut ne tunteet kestää vain pienen hetken. Lapset on pieniä vaan hetken, joten nautin tästä ajasta kun saa olla kotona seuraamassa kehitystä ja kasvua. Ja välillä tulee kirottua kun tuntuu ettei saa tehdä yhtäkään asiaa ilman, että joku keskeyttää. Mut tätä tää on, ei se loputtomiin kestä. Ja mun tarkoitus ei ollut tällä viestillä jeesustella tai esittää jotain supermutsia, ihan oman mielipiteeni kerroin. Jokatapauksessa tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon tsemppiä ap:lle!
Voisin kuvitella että tukiverkottomuudessa väsyttää ja ahdistaa myös tunne henkisestä yksinäisyydestä. Välttämättä sitä omaa aikaa ei usein tarvitsisi, mutta tunne siitä että sitä ei ole luvassa juuri koskaan, olisi kuristava. Näin olisi ainakin itselläni ellei tukiverkkoja olisi, joilta pyytää apua tarvittaessa. Toki se yksinäisyys vielä korostuisi, koska olen perheen ainoa vanhempi.
Voi olla että ei lohduta tässä tilanteessa, mutta jo muutaman vuoden päästä lapset pärjäävät pikkutovin keskenään. Voimia!
Tukiverkoton tässä. Nyt ihan vartavasten tulin kiittämään tästä kirjoituksesta, kiitos! Tukiverkolliset eivät juuri koskaan tajua miltä tukiverkottomuus tuntuu, ja syyttelevät tukiverkon puutteesta uupuneita äitejä että ”isovanhempienko ne lapset pitää hoitaa, ei ne ole hoitoautomaatteja”.
Tässä viestisdä kiteytit hyvin miltä se tuntuu. Olen itse totaalitukiverkoton, lapsilla on molemmat isovanhemmat mutta kunpiakasn ei kiinnosta tipan vertaa perheemme. Emme ole saaneet koskaan hoitoapua, eli meillä ei ole ollut 12 vuoteen miehen kanssa yhtään yhteistä lapsivapaata (hotelliyötä tms). Mutta tämä ri ole se pahin asia!
Pahin on se että ei ole ketään tukemassa vanhemmuuttamme. Kukaan ei auta edes hätätilanteessa. Voimat ei saa loppua koskaan vaan aina on pakko jaksaa. Keltään ei voi pyytää apua. Ketään ei kiinnosta miten perheemme voi. Kukaan muu ei välitä lapsistamme. Minulla on hirveä turvatomuuden tunne koko ajan.Pari kertaa on ollut aivan kamala hätätilanne, tyyliin elämän ja kuoleman tilanne sairaslareissuun/tapaturmaan liittyen. Tuolloinkin äärimmäisessä hädässä MOLEMMAT isovanhemmat käänsi pään pois eikä suostuneet auttamaan vaikka hädissäni itkin apua. Naapuri sitten välittivenemmän hädästäni kuin oma suku ja auttoi.
Turvattomuus, hätä ja pelko siinä tukiverkottomuudessa on pahinta eikä se että lastenhoitoa ei ole saatavilla.
Mulla on ollut tukiverkostot ja samoin oli omilla vanhemmillani. Mutta tukiverkostot eivät muodostuneet isovanhemmista vaan vanhempien sisaruksista ja ystävistä. Itseäni siis ihmetyttää, miksi monille vain isovanhemmat ovat tukiverkostoa ja jos eivät ole, ei ole tukiverkostoja lainkaan. Missä ovat kaikki muut ihmiset?
No olihan heillä sitten ne naapurit. On se kovaa jos oma perhe ei auta.
Häihin kuitenkin kutsutaan kymmeniä merkityksettömiä ja välinpitämättömiä ihmisiä, vaikka tosiasiassa riittäisi vain morsiusparin vanhemmat? Miksi?
What? Miten häät liittyi tähän..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iskävaan kirjoitti:
Todellinen auktoriteetti luodaan jollain aivan muulla kuin fyysisen väkivallan pelolla. Valitettavasti lapsen kanssa se on tehtävä aivan alusta asti ja asian korjaaminen siinä vaiheessa kun se oma tahto alkaa nousta esiin on vaikeampaa.
Perusasioita 0-4-vuotta:
-lapsi pukee itse heti kun se on mahdollista. Aluksi tämä vie enemmän aikaa, mutta kannattaa satakertaisesti pian kun homma on hallussa. Lapsi myös syö itse, vie lautasen pöydästä, kerää lelunsa, pesee hampaansa, osallistuu kotitöihin jne. Kaikki tämä aina mahdollisimman varhaisessa vaiheessa vaikka tulisi sotkua ja homma veisi ikuisuuden. Ellei lapsi totu näihin asioihin, hän ei niitä myöhemmin ala tekemään jotenkin taianomaisesti
-positiivinen palaute hyvästä käytöksestä on tärkeämpää kuin negatiivinen palaute huonosta käytöksestä
-palkitse lapsi hyvistä neuvottelutaidoista ja omien mielipiteiden perustelusta, mutta älä suostu neuvottelemaan asioista, joista ei voi neuvotella
-luo lapselle etukäteen ajateltuja rajoja, joista olet valmis perääntymään kun hänen kehityksensä on riittävällä tasolla. Tämä tulee aloittaa pienestä pitäen. Kasvun myötä vastuu ja vapaus lisääntyvät
-kaikki määrät TV:tä ovat liikaa alle 4-vuotiaalle lapselle. Alle 4-vuotias ei myöskään tarvitse älylaitteita mihinkään. TV:tä EI VOI katsoa pariin tuntiin ennen nukkuma-aikaa
-anna lapsen oppia leikkimään yksin. Aikuinen ei voi toimia 24/7 yhden miehen/naisen sirkuksena lasta huvittaakseen
-vaikka miltä tuntuisi älä lähde mukaan kiukuttelevan lapsen tunnetilaan. Jos on pakko mene ulos puhisemaan vähäksi aikaa. Mikä tahansa ongelma onkin niin kaksi lasta ei sitä kykene ratkaisemaan vaan se vaatii pysymistä itse aikuisena
-opeta lapselle suunvuoron käsite alusta alkaen. Kaikki eivät voi puhua yhtä aikaa eikä toista saa keskeyttää. Noudata tätä myös lapsen suuntaan. Jos et ole kiinnostunut siitä mitä lapsella on sanottavaa hän ei tule olemaan kiinnostunut siitä mitä sinulla on sanottavaa
Tekopyhää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon tsemppiä ap:lle!
Voisin kuvitella että tukiverkottomuudessa väsyttää ja ahdistaa myös tunne henkisestä yksinäisyydestä. Välttämättä sitä omaa aikaa ei usein tarvitsisi, mutta tunne siitä että sitä ei ole luvassa juuri koskaan, olisi kuristava. Näin olisi ainakin itselläni ellei tukiverkkoja olisi, joilta pyytää apua tarvittaessa. Toki se yksinäisyys vielä korostuisi, koska olen perheen ainoa vanhempi.
Voi olla että ei lohduta tässä tilanteessa, mutta jo muutaman vuoden päästä lapset pärjäävät pikkutovin keskenään. Voimia!
Tukiverkoton tässä. Nyt ihan vartavasten tulin kiittämään tästä kirjoituksesta, kiitos! Tukiverkolliset eivät juuri koskaan tajua miltä tukiverkottomuus tuntuu, ja syyttelevät tukiverkon puutteesta uupuneita äitejä että ”isovanhempienko ne lapset pitää hoitaa, ei ne ole hoitoautomaatteja”.
Tässä viestisdä kiteytit hyvin miltä se tuntuu. Olen itse totaalitukiverkoton, lapsilla on molemmat isovanhemmat mutta kunpiakasn ei kiinnosta tipan vertaa perheemme. Emme ole saaneet koskaan hoitoapua, eli meillä ei ole ollut 12 vuoteen miehen kanssa yhtään yhteistä lapsivapaata (hotelliyötä tms). Mutta tämä ri ole se pahin asia!
Pahin on se että ei ole ketään tukemassa vanhemmuuttamme. Kukaan ei auta edes hätätilanteessa. Voimat ei saa loppua koskaan vaan aina on pakko jaksaa. Keltään ei voi pyytää apua. Ketään ei kiinnosta miten perheemme voi. Kukaan muu ei välitä lapsistamme. Minulla on hirveä turvatomuuden tunne koko ajan.Pari kertaa on ollut aivan kamala hätätilanne, tyyliin elämän ja kuoleman tilanne sairaslareissuun/tapaturmaan liittyen. Tuolloinkin äärimmäisessä hädässä MOLEMMAT isovanhemmat käänsi pään pois eikä suostuneet auttamaan vaikka hädissäni itkin apua. Naapuri sitten välittivenemmän hädästäni kuin oma suku ja auttoi.
Turvattomuus, hätä ja pelko siinä tukiverkottomuudessa on pahinta eikä se että lastenhoitoa ei ole saatavilla.
Mulla on ollut tukiverkostot ja samoin oli omilla vanhemmillani. Mutta tukiverkostot eivät muodostuneet isovanhemmista vaan vanhempien sisaruksista ja ystävistä. Itseäni siis ihmetyttää, miksi monille vain isovanhemmat ovat tukiverkostoa ja jos eivät ole, ei ole tukiverkostoja lainkaan. Missä ovat kaikki muut ihmiset?
No olihan heillä sitten ne naapurit. On se kovaa jos oma perhe ei auta.
Häihin kuitenkin kutsutaan kymmeniä merkityksettömiä ja välinpitämättömiä ihmisiä, vaikka tosiasiassa riittäisi vain morsiusparin vanhemmat? Miksi?
What? Miten häät liittyi tähän..
Siten, että jos vain vanhemmat ovat ne, joiden kuuluu välittää ja auttaa, miksi häihin kutsutaan sitten liuta merkityksettömiä ja välinpitämättömiä ihmisiä? Eikö silloin riitä, että kutsutaan vain morsiusparin vanhemmat? Mitä virkaa niillä kaikilla muilla häävierailla on, jos heistä kukaan ei auta eikä välitä?
Miehille usein sanotaan, että heidän pitää katkaista napanuoransa lapsuudenkodistaan muuttaessaan tai viimeistään sitten, kun menevät parisuhteeseen. Sama varmasti koskee naisiakin? Napanuoran katkaisu ei tietenkään tarkoita, että ei pidettäisi enää yhteyttä tai ei välitettäisi. Se tarkoittaa, että äiti ja isä ei ole ensimmäisenä mielessä, kun tarvitsee jotakuta apuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmen lapsen äiti kirjoitti:
Lapset päiväkotiin äkkiä ja ap töihin. Ja sitten käyttöön juurikin nuo kuntosalin lapsiparkki ja muut.
Aina välillä ihmettelen, miksi kaikilla on tarve tehdä jälkikasvia, kun selvästikään ei ole resursseja pärjätä niiden kanssa.
Samaa ihmettelen, sitte kun semmoset tekee lapsia joilla edes ammattia eikä töitä ikinä ollut niin sitte se valituksen määrä kun ei saa apuja lapsen/lapsien kasvatukseen, mikään ei mene niinkuin haluaa jne... pitäisi oma elämä ensin hoitaa kuntoon ennen kuin alkaa lisääntymään, eikä muiden kustannuksella elää.
Ja en tuomihe ketään tällä mut tullu vastaan semmosii minäminä ihmisii jotka oikeasti olettaa että kunhan heillä kivaa niin sitten muillakin on.. eihän se ihan niin mene 😀
No ehkei kannata sitten perheellisenä sanoa lauseita "kaikkeen tottuu", "en olisi ikinä voinut uskoa, miten paljon rakastan lapsiani", "elämäni paras asia" jne.
Onnetonkin haluaa sellaista, mikä on monelle noin ihanaa.
Sellaista se on. Taidat oikeasti nauttia kun toisenkin teit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
It gets better. Ihan perseestä se on tuossa vaiheessa, ei siihen mikään auta. Itsellä oli sama kuvio ja vielä vanhempien ja miehen sairastelut. Mutta sen kiirastulen kun käy läpi niin kohta on maailman ihanimmat ihmiset siinä jakamassa elämää kanssasi, nimittäin ne isommiksi kasvaneet lapsesi. Eivät ikävä kyllä enää niin tule syliin, mutta ovat paljon kivampaa, piristävämpää ja helppohoitoisempaa seuraa kuin moni aikuinen. Ja tietysti rakkaimpia.
Mä oon varmaan jotenkin tosi erilainen äitinä. Meillä menee ok, vaikka olen kotona hoitanut lapsia pitkään ja meni tossa puoli vuotta niinkin että mulla oli 6v esikoinen (eskariuhmassa) ja juuri kävelemään oppinut termiitti kotona. Eikä kavereita, lapselle eikä itselle.
Lapsille olen opettanut että kun äiti sanoo ei saa häiritä, silloin ei saa häiritä. Ihan pienestä asti, heti kun voinut. Joutuu odottamaan, vaikka en tee mitään akuuttia niin ettei sitä voisi keskeyttää. Useimmiten juon kahvia ja luen jotain uutisia, joskus otan muuten vaan hetken päivään kun kiellän lapsia häiritsemästä.
Aika nopeasti olen antanut tämän nuoremman myös muuttua isoksi ja luottanut myös siihen, että se pärjää aika kivasti isompien lasten kanssa. Arkiaamunakin saatan lapsille huikata että tehkää jotain hiljaista (lukea kirjaa tms), nukun vielä hetken. Lapset on 7v ja 1v9kk, mutta toki tuo 7v katsoo vähän nuoremman perään.
Pyöritän arkea pitkältj yksin, meillä on tavarat minimissä (vähemmän siivottavaa), roboimuri, kuivuri ja tilaan ruuat netistä. Ruoka on nopeaa ja helppoa, kurkut ja tomaatit heitän lautaselle nopealla pilkkomisella.
Lasten pitää osata leikkiä yksin, se on tärkeintä. Ne eivät leiki yksin huoneessaan, se on selvää. Haluavat olla siellä missä muutkin, joten ota sinne. Leikkikööt omiaan, minä istun tai teen jotain lähellä. Olen henkisesti läsnä, mutten leiki. Vanhempien työ ei ole leikkiä, lasten elämään kuuluu myös tylsyys joka on leikin lähde. Jos lapsi on jatkuvasti ohjatussa toiminnassa, tämä taito näivettyy ja sen kyllä huomaa monista päiväkodissa vuosia olleista lapsista. He kaipaavat aikuista ohjailemaan leikiä ja järjestämään ohjelmaa myös kotona, mutta se taito kehittyy kun tylsyys jatkuu ja mielikuvitukselle tulee tilaa. Siihen ehkä kuuluu kumminkin se raivostuttava kitinämarinasyljeskely-vaihe.
Näillä keinoilla me ollaan järjissämme vuosien yksinäisen kasvatustyön jälkeen. Ketään ei ole ollut, kukaan ei ole auttanut. Lapset on x2 keskimääräistä villimpää poikaa.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon varmaan jotenkin tosi erilainen äitinä. Meillä menee ok, vaikka olen kotona hoitanut lapsia pitkään ja meni tossa puoli vuotta niinkin että mulla oli 6v esikoinen (eskariuhmassa) ja juuri kävelemään oppinut termiitti kotona. Eikä kavereita, lapselle eikä itselle.
Lapsille olen opettanut että kun äiti sanoo ei saa häiritä, silloin ei saa häiritä. Ihan pienestä asti, heti kun voinut. Joutuu odottamaan, vaikka en tee mitään akuuttia niin ettei sitä voisi keskeyttää. Useimmiten juon kahvia ja luen jotain uutisia, joskus otan muuten vaan hetken päivään kun kiellän lapsia häiritsemästä.
Aika nopeasti olen antanut tämän nuoremman myös muuttua isoksi ja luottanut myös siihen, että se pärjää aika kivasti isompien lasten kanssa. Arkiaamunakin saatan lapsille huikata että tehkää jotain hiljaista (lukea kirjaa tms), nukun vielä hetken. Lapset on 7v ja 1v9kk, mutta toki tuo 7v katsoo vähän nuoremman perään.
Pyöritän arkea pitkältj yksin, meillä on tavarat minimissä (vähemmän siivottavaa), roboimuri, kuivuri ja tilaan ruuat netistä. Ruoka on nopeaa ja helppoa, kurkut ja tomaatit heitän lautaselle nopealla pilkkomisella.
Lasten pitää osata leikkiä yksin, se on tärkeintä. Ne eivät leiki yksin huoneessaan, se on selvää. Haluavat olla siellä missä muutkin, joten ota sinne. Leikkikööt omiaan, minä istun tai teen jotain lähellä. Olen henkisesti läsnä, mutten leiki. Vanhempien työ ei ole leikkiä, lasten elämään kuuluu myös tylsyys joka on leikin lähde. Jos lapsi on jatkuvasti ohjatussa toiminnassa, tämä taito näivettyy ja sen kyllä huomaa monista päiväkodissa vuosia olleista lapsista. He kaipaavat aikuista ohjailemaan leikiä ja järjestämään ohjelmaa myös kotona, mutta se taito kehittyy kun tylsyys jatkuu ja mielikuvitukselle tulee tilaa. Siihen ehkä kuuluu kumminkin se raivostuttava kitinämarinasyljeskely-vaihe.
Näillä keinoilla me ollaan järjissämme vuosien yksinäisen kasvatustyön jälkeen. Ketään ei ole ollut, kukaan ei ole auttanut. Lapset on x2 keskimääräistä villimpää poikaa.
Lisäisinpä näihin meidän selviytymisnikseihin vielä tutustumisen niihin perheisiin joiden lapsista lapsesi tykkää tai joista itse tykkäät tyyppeinä tai ajattelet että voisit tykätä. Me ollaan saatu kolme kaveriperhettä tällä keinolla ja vietämme aikaa perheinä yhdessä ja sitten lapset käyvät vuoroin leikkitreffeillä. Tämä on ollut vaikeaa olla näin sosiaalisesti avoin, mutta on kannattanut. Siis oikeasti tosi vaikeaa,mutta ekan onistuneen tuttavuuden jälkeen sujuu helpommin. Saatetaan tehdä päivällistä ja lapset häviää johonkin nuorimmat joukon jatkona, aikuiset rupattelee ja juo viiniä.
Ja sitten on sellainen tärkeä asia kuin aikainen nukkumaanmeno, rytmi pitää muokata sellaiseksi että lapset nukkuu ihan viimeistään 20.30. Siinä voi vaikka avata perjantai-iltana punkkupullon ja jutella viikon jutut ja tehdä yöruokaa.
Emme ole olleet vuosiin treffeillä kodin ulkopuolella, mutta menee tämä näinkin.
Kun puhutaan kasvatuksesta, niin pitää muistaa myös lapsen kehitystaso ja se että asioiden oppiminen tarvitsee paljon toistoa. Kyse ei siis aina ole vanhempien auktoriteetista tai kasvatustaidoista, vaan vaikka mitä kasvatuskikkoja käyttäisi, niin silti pienistä laspista ei saa tehtyä itseohjautuvia pikkuaikuisia. Monesti kaikki ongelmat pistetään vanhempien puutteellisten kasvatustaitojen tai laiskuuden piikkiin, eikä ollenkaan huomioida, että kasvatuksesta huolimatta pienet lapset tarvitsevat jatkuvaa huomiota ja läsnäoloa. Vaikka lapsetopettaa pukemaan ja syömään itse, niin ei niitä silti voi vahtimatta jättää. Etenkin 1- vuotias on vielä niin pieni, että että tarvitsee jatkuvaa vahtimista ja ohjausta.
Kasvata niin pääset helpommalla, mutta nimenomaanhan se kasvattminen se vaikein homma on!! Ja jos yrittää opettaa lapselle asioita, joihin hänen älyllinen tasonsa ei vielä ole riittävä, niin se on sama kuin yrittäisi opettaa vaikka koiraa puhumaan. Laspet kehittyvät omaan yksillölliseen tahtiin ja kaikki ei aina opi kaikkea samaan aikaan, vaikka mitä tekisi. Vaikka olisi ammattikasvattaja, niin silti lapsiperheen arki on välillä rankkaa ja sitovaa. Se että lapsi ei osaa tai halua tehdä jotakin ei aina tarkoita sitä ettei lapselle ole opetettu asioita, vaan että lapsilla on myös oma tahto, joka ei aina sovi yhteen vanhempien toiveiden kanssa. Harva aikuinenkaan aina tekee välittömästi juuri niin kuin joku muu määrää.
Moni ihminen pitää työstään, mutta odottaa silti kuumeisesti kesälomaa. Sama se on lapsiperhe-elämässä. Raskastat perhettäsi, mutta silti kaipaat joskus perhe-elämästä hetken lomaa ja omaa vapautta.
Alue: Aihe vapaa
ei käy kateex