Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsiperhearki ahdistaa
08.02.2018 |
Kyllä taas hermo kiristyy lapsiperhearkeen. Asiaa pahentaa kun isompi lapsi on kotona kipeänä päivähoidon sijaan. Meidän perheessä on 4v ja 1v sekä mies ja minä. Asutaan etelä-Suomessa, käytännössä muu suku kaukana paria serkkua lukuun ottamatta. Tilanne on se, että olen niin väsynyt hoitamaan meidän perheen kesken itse kaiken. Olen NIIN väsynyt!
Olen lisäksi NIIN kyllästynyt kuulemaan kommentteja kuten "kyllä ennenkin lapset itse hoidettiin", "nykypäivänä on kaikki niin paljon helpompaa" jne. Meillä on onneksi yksi mummo joka ihan pyyteettömästi hoitaa lapsia ja auttaa, silloin kun on varaa sinne asti mennä koko perheellä. Toinen mummo laittaa härskisti omat menonsa meidän edelle, vaikka kerron että apu olisi tässä vaiheessa jo elintärkeää. Ja sitten sukulaiset.. älkää ihmeessä uskoko raskausaikana kommentteja tyyliin "tullaan sitten käymään" ja "me kyllä sitten hoidetaan lasta". Uskokaan minua, kun apua pyytää niin ei niille sitten käykään.
Onko se lapsenhoito sitten nykyään helpompaa? Vastaus: Ei ole. Ennen kun lapsi kiukutteli, hänelle annettiin selkään. Tämän jälkeen lapsi ei kiukutellut, eikä luultavasti kiukutellut samasta asiasta enää. Nyt kun lapsi kiukuttelee, hänen kanssaan keskustellaan. Ja koska keskustelu harvoin toimii kerralla, hänen kanssaan pitää keskustella samasta asiasta toiste, ja kolmannen kerran, ja neljännen.. Nykyisin lasten kanssa vietetään aikaa käytännössä kaiken hereilläoloajan.
Mitään omia juttuja ei ehdi hoitaa, ainakaan loppuun saakka. Kaikki on "juostenkustu", koska ei ole lasten takia aikaa. Ehtii juuri ja juuri pitämään asunnon suht siistinä, pyykit pestynä ja ruuat melkein aina tehtynä. Me ainakin olemme ihan koko ajan klo 7-21.30 lapsissa kiinni. Ei yhtään taukoa. Olen NIIN väsynyt, että tulevaisuudessa siintävä kesälomakin lähinnä vi****aa. Eikä mitään helpostusta ole tiedossa ennen kuin nuorempi täyttää 3v (ainakin ensimmäinen alkoi vasta siinä vaiheessa vähän itsenäisemmäksi).
Ahdistaa. Ei ole varaa hankkia lastenhoitajaa. Ei ole varaa matkustaa minnekään, ja vaikka olisi, niin itsehän ne lapset sielläkin pitää hoitaa, ei mitään apua matkustelusta. Kaksi tuntia omaa aikaa silloin tällöin ei enää riitä helpottamaan tätä tuskaa, se tuo vain väliaikaisen helpotuksen. Sama ahdistus jatkuu heti kun tulen kotiin.
Huh, pakko oli kirjoittaa - epäselvästikin. Toivottavasti edes joku tuntee samoin. Muuten olen erityisen heikko yksilö
Kommentit (81)
Tiedättekö...muakin väsyttää. Oon yksin neljän kanssa. No kaks nuorinta ovat mulla jokatoinen viikko, mutta silti yksin.
Käyn kahdessa eri työpaikassa.
Yhdellä lapsista on koulussa käytösongelmia ja nyt rampataan kaikenlaisissa keskusteluissa. Tänään viimeks psykologilla.
Oon nyt töitten jälkeen vaan maannut sängyssä. Siivota pitäis ja tehä niin paljon muutakin, mutta oon niin väsynyt että voisin vaan maatua tähän sänkyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en kanssa tajua, mikä teitä niin hirveesti niissä skideissä väsyttää. Ei joka päivä tartte siivota eikä laittaa ruokaa.
Vähän samanlainen kokemus, kun tuossa ylempänä ison perheen tenavana. Olen nääs huomioinut tässä lähipiirissä, että nykyjään kaikki tehdään lapsen ehdoilla ja silleen, että lapsella on aina hirveän kivaa ja ohjelmaa ja vimpaimia ja ties mitä.
Aikuinen ei myöskään ole mikään lapsen elämän sirkustirehtööri, että pitäis aina olla sylissä pitämässä tai viihdyttämässä. Tiesittekste, lapselle voi sanoa ei, nyt ei voi tulla syliin/lukea/leikkiä kun äiti/isä tekee asiaa XYZ. Mene tekemään jotain muuta.
Lapset ei myöskään pilaannu, jos niille ei ole joka viikko tarjolla jotain ohjelmoitua aktiviteettia tai menoa. Ei oo pakko ravata niissä hoplopeissa ja touhukerhoissa ja missä lie viikottain.
Joillain ihmisillä tuntuu olevan haastavaa ihan perusasiat. Haahuillaan vähän sitä ja vähän tuota. Yksi asia kerrallaan valmiiksi säännöllisesti, niin koskaan ei tarvitse tehdä mitään ylimääräistä. Pyykkikasaankaan ei kuole, vaan mahdollisimman täysiä koneellisia muutaman kerran viikossa pitäisi riittää.
Huolestuttava kulttuuri vanhemmuudessa on tämä, että halutaan ja yritetään olla lapsen kaveri. Jos lepsuilette alkuun ja menetätte auktoriteetin, siinähän olette nilkat märkinä koko loppuelämän. Lapsi tekee sitä, mitä milloinkin käsketään (kohtuudella, tietty). Ja tosiaan sitä vastuuta omista tekemisistään ihan pienestä pitäen. MUTTA: tässä pitää olla erittäin jämpti ja johdonmukainen. Lapset koittaa aina sluibailla kaikesta eroon.
Muistakaa, että lapsilla pitää olla myös tylsää ja lapsen pitää oppia touhuamaan yksin, ei aina ohjattuna.
Vierailija kirjoitti:
Kolmen lapsen äiti kirjoitti:
Lapset päiväkotiin äkkiä ja ap töihin. Ja sitten käyttöön juurikin nuo kuntosalin lapsiparkki ja muut.
Aina välillä ihmettelen, miksi kaikilla on tarve tehdä jälkikasvia, kun selvästikään ei ole resursseja pärjätä niiden kanssa.
Samaa ihmettelen, sitte kun semmoset tekee lapsia joilla edes ammattia eikä töitä ikinä ollut niin sitte se valituksen määrä kun ei saa apuja lapsen/lapsien kasvatukseen, mikään ei mene niinkuin haluaa jne... pitäisi oma elämä ensin hoitaa kuntoon ennen kuin alkaa lisääntymään, eikä muiden kustannuksella elää.
Ja en tuomihe ketään tällä mut tullu vastaan semmosii minäminä ihmisii jotka oikeasti olettaa että kunhan heillä kivaa niin sitten muillakin on.. eihän se ihan niin mene 😀
Vierailija kirjoitti:
Älkää laittako neuvoja kun kuitenkaan ei väsyneelle äidille kelpaa
Tähän lisään syyn tuohon mielipiteeseen:
Tuttavissa yksi mamma joka on tapavalittaja, aina väsymystä valittaa ja oman ajan ja seuran puutetta, milloin on itse "kipeänä" ja millo lapsi kipeänä (joka viikko), millo naapurit on *ittumaisii lapsvihaajii koska eivät jaksa kuunnella lapsen huutoa öisin, kukaan ei ymmärrä eikä saa apua..
sitten kun erehtyy jotain neuvoa antamaan tai edes yrittää piristää jotenki niin hirveet haukut saa tai alkaa se uhriutuminen (kuinka äitiys on pyhää ja lapsi kuuluu kotiin uliuli jne) että on tullu opittua että niihi valituksiin ei kannata mitään apua tarjota vaan ignoorata ihan oman mielenterveyden tähen, kyllä se siitä rauhottuu!
Olen seurannut Joukolatsr instaa. Perheellä on samanikäiset lapset. Ei kyllä vaikuta yhtään hankalalta heidän lapsiperhearkensa.
Lähde ulos, mene lapsiystävälliseen kahvilaan brunssille. Tapaa muita äitejä, osallistu hoitorinkiin, palkkaa opiskelijatyttö lapsenvahdiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää laittako neuvoja kun kuitenkaan ei väsyneelle äidille kelpaa
Tähän lisään syyn tuohon mielipiteeseen:
Tuttavissa yksi mamma joka on tapavalittaja, aina väsymystä valittaa ja oman ajan ja seuran puutetta, milloin on itse "kipeänä" ja millo lapsi kipeänä (joka viikko), millo naapurit on *ittumaisii lapsvihaajii koska eivät jaksa kuunnella lapsen huutoa öisin, kukaan ei ymmärrä eikä saa apua..
sitten kun erehtyy jotain neuvoa antamaan tai edes yrittää piristää jotenki niin hirveet haukut saa tai alkaa se uhriutuminen (kuinka äitiys on pyhää ja lapsi kuuluu kotiin uliuli jne) että on tullu opittua että niihi valituksiin ei kannata mitään apua tarjota vaan ignoorata ihan oman mielenterveyden tähen, kyllä se siitä rauhottuu!
Tässähän se ydin onkin - jotkut heittäytyvät marttyyriksi eikä siihen sovi tilanteen "paraneminen". Näitä on nähty, voi voi.
Paljon tsemppiä ap:lle!
Voisin kuvitella että tukiverkottomuudessa väsyttää ja ahdistaa myös tunne henkisestä yksinäisyydestä. Välttämättä sitä omaa aikaa ei usein tarvitsisi, mutta tunne siitä että sitä ei ole luvassa juuri koskaan, olisi kuristava. Näin olisi ainakin itselläni ellei tukiverkkoja olisi, joilta pyytää apua tarvittaessa. Toki se yksinäisyys vielä korostuisi, koska olen perheen ainoa vanhempi.
Voi olla että ei lohduta tässä tilanteessa, mutta jo muutaman vuoden päästä lapset pärjäävät pikkutovin keskenään. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmetyttää muuten tämä, että ketjun aiheesta riippumatta sinne etsiytyy näitä "itsehän en tästä tiedä mitään, koska olen tehnyt elämässäni erilaisia valintoja" -urpoja. MITÄ IHMETTÄ te sitten teette tällaisessa ketjussa, jonka aiheeseen ei ole mitään kompetenssia osallistua?
Vähän sama kuin vanhempi menisi lapsettomien vertaistukiketjuun kommentoimaan, että "itselläni onneksi asiat ovat eri tavalla" . Joskus olisi mukavaa kuulla tällaisen kommentoinnin pointti. Mutta ei kuulu nyt tähän keskusteluun tämä ohis.
Vierailija kirjoitti:
Mä en kanssa tajua, mikä teitä niin hirveesti niissä skideissä väsyttää.
Kyseleminen ja jutteleminen.
Riidat ja riitojen selvittely.
Äänekkäät leikit.
Vaatettaminen ja riisuminen.
Vessa-asiat ja pesut ja niiden vahtiminen.
Leikittäminen ja leikkien valvominen.
Tarvitsevuus ja takertuminen.
Läsnäolo, kun haluaa olla yksin.
Huolet ja murheet.
...
Vieläkö tarvitaan lisää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paljon tsemppiä ap:lle!
Voisin kuvitella että tukiverkottomuudessa väsyttää ja ahdistaa myös tunne henkisestä yksinäisyydestä. Välttämättä sitä omaa aikaa ei usein tarvitsisi, mutta tunne siitä että sitä ei ole luvassa juuri koskaan, olisi kuristava. Näin olisi ainakin itselläni ellei tukiverkkoja olisi, joilta pyytää apua tarvittaessa. Toki se yksinäisyys vielä korostuisi, koska olen perheen ainoa vanhempi.
Voi olla että ei lohduta tässä tilanteessa, mutta jo muutaman vuoden päästä lapset pärjäävät pikkutovin keskenään. Voimia!
Tukiverkoton tässä. Nyt ihan vartavasten tulin kiittämään tästä kirjoituksesta, kiitos! Tukiverkolliset eivät juuri koskaan tajua miltä tukiverkottomuus tuntuu, ja syyttelevät tukiverkon puutteesta uupuneita äitejä että ”isovanhempienko ne lapset pitää hoitaa, ei ne ole hoitoautomaatteja”.
Tässä viestisdä kiteytit hyvin miltä se tuntuu. Olen itse totaalitukiverkoton, lapsilla on molemmat isovanhemmat mutta kunpiakasn ei kiinnosta tipan vertaa perheemme. Emme ole saaneet koskaan hoitoapua, eli meillä ei ole ollut 12 vuoteen miehen kanssa yhtään yhteistä lapsivapaata (hotelliyötä tms). Mutta tämä ri ole se pahin asia!
Pahin on se että ei ole ketään tukemassa vanhemmuuttamme. Kukaan ei auta edes hätätilanteessa. Voimat ei saa loppua koskaan vaan aina on pakko jaksaa. Keltään ei voi pyytää apua. Ketään ei kiinnosta miten perheemme voi. Kukaan muu ei välitä lapsistamme. Minulla on hirveä turvatomuuden tunne koko ajan.
Pari kertaa on ollut aivan kamala hätätilanne, tyyliin elämän ja kuoleman tilanne sairaslareissuun/tapaturmaan liittyen. Tuolloinkin äärimmäisessä hädässä MOLEMMAT isovanhemmat käänsi pään pois eikä suostuneet auttamaan vaikka hädissäni itkin apua. Naapuri sitten välittivenemmän hädästäni kuin oma suku ja auttoi.
Turvattomuus, hätä ja pelko siinä tukiverkottomuudessa on pahinta eikä se että lastenhoitoa ei ole saatavilla.
Vierailija kirjoitti:
Minuakin ahdistaa lapsiperhearki.
Olen ratkaissut asiat siten, että en hanki lapsia.
Vähän myöhäistä valittaa, kun maito on jo maassa.
No tulihan se sieltä ihan odotusten mukaisesti! AV- vela on aina valmiina kommentoimaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mäkin mietin tätä, äitinä. Lapsista ei ole kun haittaa, voin todeta nyt, kun kokeilin. Tai siis haittaa enemmän, kuin hyötyä. Ellei sitten se varsinainen hyöty tule siitä, että pääsee käsiksi omiin traumoihinsa paremmin lasten myötä ja miehen tuella ja että voi tehdä niille aikuisille selväksi, mitä oma lapsi tarvitsee, jotka eivät sitä itsen kohdalla aikoinaan tajunneet, ollen vain haitaksi mulle.
Sääliksä käy sun lapsia😢
Niin totta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää laittako neuvoja kun kuitenkaan ei väsyneelle äidille kelpaa
Tähän lisään syyn tuohon mielipiteeseen:
Tuttavissa yksi mamma joka on tapavalittaja, aina väsymystä valittaa ja oman ajan ja seuran puutetta, milloin on itse "kipeänä" ja millo lapsi kipeänä (joka viikko), millo naapurit on *ittumaisii lapsvihaajii koska eivät jaksa kuunnella lapsen huutoa öisin, kukaan ei ymmärrä eikä saa apua..
sitten kun erehtyy jotain neuvoa antamaan tai edes yrittää piristää jotenki niin hirveet haukut saa tai alkaa se uhriutuminen (kuinka äitiys on pyhää ja lapsi kuuluu kotiin uliuli jne) että on tullu opittua että niihi valituksiin ei kannata mitään apua tarjota vaan ignoorata ihan oman mielenterveyden tähen, kyllä se siitä rauhottuu!Tässähän se ydin onkin - jotkut heittäytyvät marttyyriksi eikä siihen sovi tilanteen "paraneminen". Näitä on nähty, voi voi.
Niin... ja kun en minä pahaa toivo/halua hänelle mutta ei voimat vaan riitä hänen oikkuihin vaikka häntä auttas kun on "kipeä" tms niin jälkikäteen saa kuulla kuinka on joutunut hän itse pärjäämään kun ei kukaan auta... no ei sitten auteta 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon tsemppiä ap:lle!
Voisin kuvitella että tukiverkottomuudessa väsyttää ja ahdistaa myös tunne henkisestä yksinäisyydestä. Välttämättä sitä omaa aikaa ei usein tarvitsisi, mutta tunne siitä että sitä ei ole luvassa juuri koskaan, olisi kuristava. Näin olisi ainakin itselläni ellei tukiverkkoja olisi, joilta pyytää apua tarvittaessa. Toki se yksinäisyys vielä korostuisi, koska olen perheen ainoa vanhempi.
Voi olla että ei lohduta tässä tilanteessa, mutta jo muutaman vuoden päästä lapset pärjäävät pikkutovin keskenään. Voimia!
Tukiverkoton tässä. Nyt ihan vartavasten tulin kiittämään tästä kirjoituksesta, kiitos! Tukiverkolliset eivät juuri koskaan tajua miltä tukiverkottomuus tuntuu, ja syyttelevät tukiverkon puutteesta uupuneita äitejä että ”isovanhempienko ne lapset pitää hoitaa, ei ne ole hoitoautomaatteja”.
Tässä viestisdä kiteytit hyvin miltä se tuntuu. Olen itse totaalitukiverkoton, lapsilla on molemmat isovanhemmat mutta kunpiakasn ei kiinnosta tipan vertaa perheemme. Emme ole saaneet koskaan hoitoapua, eli meillä ei ole ollut 12 vuoteen miehen kanssa yhtään yhteistä lapsivapaata (hotelliyötä tms). Mutta tämä ri ole se pahin asia!
Pahin on se että ei ole ketään tukemassa vanhemmuuttamme. Kukaan ei auta edes hätätilanteessa. Voimat ei saa loppua koskaan vaan aina on pakko jaksaa. Keltään ei voi pyytää apua. Ketään ei kiinnosta miten perheemme voi. Kukaan muu ei välitä lapsistamme. Minulla on hirveä turvatomuuden tunne koko ajan.Pari kertaa on ollut aivan kamala hätätilanne, tyyliin elämän ja kuoleman tilanne sairaslareissuun/tapaturmaan liittyen. Tuolloinkin äärimmäisessä hädässä MOLEMMAT isovanhemmat käänsi pään pois eikä suostuneet auttamaan vaikka hädissäni itkin apua. Naapuri sitten välittivenemmän hädästäni kuin oma suku ja auttoi.
Turvattomuus, hätä ja pelko siinä tukiverkottomuudessa on pahinta eikä se että lastenhoitoa ei ole saatavilla.
Mulla on ollut tukiverkostot ja samoin oli omilla vanhemmillani. Mutta tukiverkostot eivät muodostuneet isovanhemmista vaan vanhempien sisaruksista ja ystävistä. Itseäni siis ihmetyttää, miksi monille vain isovanhemmat ovat tukiverkostoa ja jos eivät ole, ei ole tukiverkostoja lainkaan. Missä ovat kaikki muut ihmiset?
en kyllä jaksas päivääkään tollasta mutta onneksi ei tarvitsekaan katsokaas valinta kysymyksiä
ööh no kuka pakotti lisääntymään ja vielä monta lasta huh huh
kuulostaa kyllä ihan kauhealta itse nautin elämästäni
T.vela
elämä on aika pitkälti sellaista millaiseksi sen tekee...
Alue: Aihe vapaa
Ite oon poikamies ja ihan poikki koko ajan 40h työviikon jälkeen. Tähän jos viel jotain lapsia pitäs hoitaa niin kuolema tulis