Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ensi viikolla pitäisi kertoa että haluan lapseni sijaisperheeseen :(
02.02.2018 |
Silloin on palaveri, johon tulee sosiaalityöntekijä, perhetyöntekijä ja entinen mieheni. Ajattelin sanoa sen siellä ääneen, pakkohan se on. En voi pantata asiaa enää pitempään omassa päässäni.
Tuntuu vaan kauhealta sanoa se ääneen, kun sosiaalityöntekijä on paikalla. Mutta toisaalta pelkään, että mitä jos jätänkin sen sanomatta ja en uskallakaan.
Haluan kuitenkin tosissaan pohtia lapsen asumista muualla.
Kommentit (128)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa täällä inhottavia juttuja sijaisperheistä. Onneksi suurin osa ei ole tuollaisia kuin kerrotte. Jos aloitus edes on totta ihan hyvä ratkaisu olisi sijaisperhe.
SijaisäippäMiksei adoptio, esim. Avoin adoptio.
Mun lapseni on avoimessa adoptiossa ja siitä on ollut vaan ongelmia. En ole tuo sijaisäippä jolta kysyit. Ennemmin normaali adoptio kuin avoin adoptio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minulla on kokemusta vauva-arjesta. Meillä on 3v esikoinen, jonka saimme myös lapsettomuushoidoilla. Siksi juuri epäilenkin, ettei minusta ole tähän, koska hänen vauva-aikana minulla oli tukiverkosto ja mies.
100% yksin lapsen kanssa on aika haastavaa, eikä sitä mitkään tukitoimet korvaa että jos esimerkiksi minulle sattuisi jotakin, niin joku hoitaa lasta. Lisäksi univelka on melkoinen jos et voi nukkua yhtenäkään yönä. Itsellä päivällä 2-4h torkahtelut väsyttää vain lisää.
Eikä nämä edes ole tärkeimpiä syitä, vaan se että se tunne puuttuu. Ap
En ymmärrä että pystyt rakastamaan esikoista mutta et kuopusta. Sisaruussuhde on tärkeä, jos ei muuta. Ja joko se vauva syntyi kun hetki sitten vielä odotit vasta?
Vierailija kirjoitti:
Itse en kyllä tajua, miksi rakkaus lapseen olisi riippuvainen siitä, onko isä kuvioissa vai ei. Onko se lapsi vain joku parisuhteen pönkittämisen väline, ja kun parisuhde loppuu, ei tarvita lastakaan. Etenkin, kun lapsi on ollut toivottu ja haluttu.
Ymmärrän tilapäiset inhontunteet etenkin pientä lasta kohtaan, onhan se vanhemmuus sitovaa ja joutuu luopumaan aika paljosta. Masennuskin on yksi vaihtoehto. Mutta ei se, että rakkaus lapseen loppuu, koska parisuhde loppuu.
Minä kyllä voin. Tilanne hyvin samanlainen kuin Ap:llä mutta lapsi syntyy parin kuukauden päästä. Oltiin myös lapsettomuushoidoissa muutama vuosi mutta plussan jälkeen mies alkoi mennä omia menojaan ja jäin raskauden kanssa aivan yksin. Parisuhde romahti ja suoraan sanottuna en enää haluaisi koko lasta. En suunnitellut elämää yh:Na. Näen vain talousvaikeudet ja muut vaikeudet, joudun palata töihin vauvan ollessa aivan pieni. Pelkään jo nyt jaksamisen puolesta. Ei myöskään kiinnosta möyriä iltaisin töiden jälkeen hiekkalaatikolla. Lapsi tehtäessä oli erittäin toivottu molempien puolelta mutta kaikki tuntuu jo nyt liian raskaalta. Raskausaikana ollut kipuja joiden takia välillä vaikea saada edes käveltyä. Pahimmillaan en pysty kävelemäänkään. Ahdistuksen takia nukun huonosti. Neuvola käski miettiä vauvapalkintoa. Yritän olla miettimättä asioita mutta vaikeaa sekin on. En mikä tällaista halunnut. Synnyttämäänkin menen ehkä yksin, en edes tiedä. Ehkä lapsen isä tulee mukaan mutta ei hänestä mitään tukea siellä tule olemaan. Tuntuu lähinnä vaivaannuttavalta. Silti en pystyisi ehkä luopumaan lapsesta kun en tiedä olisiko sillä kaikki hyvin. Olisin halunnut tarjota lapselle niin paljon enemmän. Ymmärrän Ap:tä.
Mitäköhän se 3v tuumaa, jos vauva yhtäkkiä katoaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en kyllä tajua, miksi rakkaus lapseen olisi riippuvainen siitä, onko isä kuvioissa vai ei. Onko se lapsi vain joku parisuhteen pönkittämisen väline, ja kun parisuhde loppuu, ei tarvita lastakaan. Etenkin, kun lapsi on ollut toivottu ja haluttu.
Ymmärrän tilapäiset inhontunteet etenkin pientä lasta kohtaan, onhan se vanhemmuus sitovaa ja joutuu luopumaan aika paljosta. Masennuskin on yksi vaihtoehto. Mutta ei se, että rakkaus lapseen loppuu, koska parisuhde loppuu.
Minä kyllä voin. Tilanne hyvin samanlainen kuin Ap:llä mutta lapsi syntyy parin kuukauden päästä. Oltiin myös lapsettomuushoidoissa muutama vuosi mutta plussan jälkeen mies alkoi mennä omia menojaan ja jäin raskauden kanssa aivan yksin. Parisuhde romahti ja suoraan sanottuna en enää haluaisi koko lasta. En suunnitellut elämää yh:Na. Näen vain talousvaikeudet ja muut vaikeudet, joudun palata töihin vauvan ollessa aivan pieni. Pelkään jo nyt jaksamisen puolesta. Ei myöskään kiinnosta möyriä iltaisin töiden jälkeen hiekkalaatikolla. Lapsi tehtäessä oli erittäin toivottu molempien puolelta mutta kaikki tuntuu jo nyt liian raskaalta. Raskausaikana ollut kipuja joiden takia välillä vaikea saada edes käveltyä. Pahimmillaan en pysty kävelemäänkään. Ahdistuksen takia nukun huonosti. Neuvola käski miettiä vauvapalkintoa. Yritän olla miettimättä asioita mutta vaikeaa sekin on. En mikä tällaista halunnut. Synnyttämäänkin menen ehkä yksin, en edes tiedä. Ehkä lapsen isä tulee mukaan mutta ei hänestä mitään tukea siellä tule olemaan. Tuntuu lähinnä vaivaannuttavalta. Silti en pystyisi ehkä luopumaan lapsesta kun en tiedä olisiko sillä kaikki hyvin. Olisin halunnut tarjota lapselle niin paljon enemmän. Ymmärrän Ap:tä.
Pelko on luonnollista, jaksamisen äärirajoilla varsinkin. Muuttunut elämäntilanne tottakai myös laittaa miettimään elämää uusiksi, tekemään luopumistyötä jne. Taloudellinen epävarmuus, sairaudet kaikki vaikuttavat ja aiheuttavat pelkoa.
Mutta en silti käsitä, miksi rakkaus lapseen olisi riippuvaista isän mukanaolosta. Jos isä on ainoa ns tukiverkko, ymmärrän sen pelon, mutta en väitettä siitä, ettei tunne mitään lasta kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitiihminen, ap, lapsesi on sinulle ainoa kuten hänelle sinä olet tällä hetkellä ainoa ja jos olet tuntenut lasta kohta rakkautta ja kiintymystä, silloin tunteet voivat palata. Tiedän että lapsen kanssa on vaikeaa varsinkin juuri ennen 1 vuotis syntyäreitä kun lapsi on vaativa ja alkukuherrus on ohi. Väsyttää. Yksinään kun olet lapsen kanssa ja koko maailma pyörii lapsen ympärillä voi ahdistaa. Voi tehdä mieli luovuttaa ja antaa olla. Mutta yritä miettiä vauvavuosien yli. Hauska taapero joka naurattaa. Seurakaveri kouluikäisenä ja nuorena jolta tulet varmasti saamaan enemmän kun joudut antamaan. Ja jos kasvatat oikein niin vanhuusvuoteella olla aikuinen ihminen joka välittää. Tämä on sinun ainut lähimmäinen, älä luovuta. Vain itse voit varmistaa ettei lapsesi joudu kaltoinkohdelluksi. Anna rakkauden ja kiintymyksen rakentua uudelleen. Ole armollinen itsellesi, mutta myös lapsellesi. Kukaan ei tule rakastamaan sinua yhtä ehdoitta kuin tuo pieni ihmisenalku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
87, kuulostaa tutulta. Oletteko kuitenkin vielä yhdessä? Onko teillä lapsia siis ennestään?
Jos sinulla on joku sähköposti jonka haluat tänne laittaa, niin voin kirjoitella :) Vertaistuki tervetullutta Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos et halua olla lapsen äiti ja lapsi on noin pieni, niin anna adoptoitavaksi.
Lapsi saa heti turvaa ja pysyvyyttä, ja hänen uudet vanhempansa sitoutuvat häneen heti kuin omaansa.
Tiedän parin jossa heidän tyttärensä oli sijoitettuna melkein 10 vuotta ennen adoptiopäätöstä, sillä biologinen äiti el osannut tehdä lopullista irtautumista.
.Sijoituksissahan nimenomaan kannustetaan biologisia vanhempia olemaan tiiviisti yhteyksissä, ei yhteyden katkaiseminen lapseen ole millään lailla toivottavaa. Yleensä sitä paremmin lapsi voi mitä enemmän sijoitusperhe ja biovanhemmat ovat tekemisissä toistensa kanssa.
Tuo viimeinen lause pitää paikkansa isompien lasten kanssa, mutta näin pienen kohdalla pitäisin adoptiota parhaana ratkaisuna. Sitten aikuisena voi ottaa yhteyttä ja selvittää asioita, jos haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten kamalaa pientä vauvaa kohtaan että oma äiti ei tunne mitään kiintymystä lapseensa eikä halua olla oman lapsen äiti. Aivan itku tulee vauvasi puolesta kun mietin miten paljon omia lapsiani rakastan!
NO jos sitä kiintymystä ei tule niin sitä ei tule. Kukaan ei voi sitä etukäteen tietää syntyykö laapseen mitään suhdetta. Valitettavaa mutta totta. Parempi tunnustaa tosiseikat kun yrittää jotain . Sillä ei saa kuin vahinkoa aikaan. Sääli on turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kamalaa pientä vauvaa kohtaan että oma äiti ei tunne mitään kiintymystä lapseensa eikä halua olla oman lapsen äiti. Aivan itku tulee vauvasi puolesta kun mietin miten paljon omia lapsiani rakastan!
Hyvä että huomasit että tässä keskustelussa oli nimenomaan kysymys sinusta ja sinun ylivertaisen hienosta äitiydestäsi! Pojot sulle!
Ei vaan voi vittu tällaisia ihmisiä. Kuvittelette vielä olevanne empaattisia, vaikka oikeasti hierotte suolaa ihmisen haavoihin oikein kaksin käsin. Mikä vittu teitä vaivaa? Ap. ehkä tarvitsisi tukea tässä tilanteessa, ei teidän oman kruunun kiillotusta. Varsinkin kun ette tunnu sitä edes itse tajuavan miten törkeitä olette.
Mitä varten lapsensa hylkäävää ihmistä kohtaan pitäisi tuntea empatiaa? Täysin vapaaehtoisesti hankkiutunut hoidoilla raskaaksi, mutta nyt ei halua kantaa vastuuta vanhempana kun "ei vaan tunnu siltä". Nykyään kaikkia hyypiöitä murhaajista ja raskaajista lapsenhylkääjiin pitäisi vaan loputtomasti ymmärtää ettei vaan kenellekään tule paha mieli. Mitä luulet, tuleeko sille hylätylle lapselle pahamieli?
Ja joo, tiedän että tämä viesti poistuu heti. Koska onhan tämä nyt täysin asiatonta. Kyllä pitää ihmisellä olla oikeus potkaista pikkuvauva kotoa pellolle ilman että kukaan tulee paheksumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tämä äiti haluaa lapselleen parasta, kun ymmärtää, ettei itse pysty tarjoamaan niin paljon kuin pitäisi. Lapsi ansaitsee kiintymyssuhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en kyllä tajua, miksi rakkaus lapseen olisi riippuvainen siitä, onko isä kuvioissa vai ei. Onko se lapsi vain joku parisuhteen pönkittämisen väline, ja kun parisuhde loppuu, ei tarvita lastakaan. Etenkin, kun lapsi on ollut toivottu ja haluttu.
Ymmärrän tilapäiset inhontunteet etenkin pientä lasta kohtaan, onhan se vanhemmuus sitovaa ja joutuu luopumaan aika paljosta. Masennuskin on yksi vaihtoehto. Mutta ei se, että rakkaus lapseen loppuu, koska parisuhde loppuu.
Minä kyllä voin. Tilanne hyvin samanlainen kuin Ap:llä mutta lapsi syntyy parin kuukauden päästä. Oltiin myös lapsettomuushoidoissa muutama vuosi mutta plussan jälkeen mies alkoi mennä omia menojaan ja jäin raskauden kanssa aivan yksin. Parisuhde romahti ja suoraan sanottuna en enää haluaisi koko lasta. En suunnitellut elämää yh:Na. Näen vain talousvaikeudet ja muut vaikeudet, joudun palata töihin vauvan ollessa aivan pieni. Pelkään jo nyt jaksamisen puolesta. Ei myöskään kiinnosta möyriä iltaisin töiden jälkeen hiekkalaatikolla. Lapsi tehtäessä oli erittäin toivottu molempien puolelta mutta kaikki tuntuu jo nyt liian raskaalta. Raskausaikana ollut kipuja joiden takia välillä vaikea saada edes käveltyä. Pahimmillaan en pysty kävelemäänkään. Ahdistuksen takia nukun huonosti. Neuvola käski miettiä vauvapalkintoa. Yritän olla miettimättä asioita mutta vaikeaa sekin on. En mikä tällaista halunnut. Synnyttämäänkin menen ehkä yksin, en edes tiedä. Ehkä lapsen isä tulee mukaan mutta ei hänestä mitään tukea siellä tule olemaan. Tuntuu lähinnä vaivaannuttavalta. Silti en pystyisi ehkä luopumaan lapsesta kun en tiedä olisiko sillä kaikki hyvin. Olisin halunnut tarjota lapselle niin paljon enemmän. Ymmärrän Ap:tä.
Nyt vaan annat sen vaavelin ISKÄLLE..et kai sä tehnyt sitä lasta SEKAKÄYTTÄJÄN kanssa. Jos mies ei huoli ,soitat sen vanhemmille ja kerro et PASKANAAMA ON HYLÄNNYT SUN KUIN MINKKINEN KIIMASSA....hakevat vauvan ja kasvattavat sen,MIESTEN EI AINA TARVII LAISTAA VASTUUSTA!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sun täytyy hakea apua itsellesi.
Ihan terapiaa ainakin.
Sulla on ollut elämässä monta altistavaa tekijää, joista kaksi kriisiä:
- lapsettomuus
- lapsen syntymä
- avioero
- tukiverkottomuus
Nämä kaikki altistavat masennukselle. Moni ei tunnista masennusta. Se voi oireilla aluksi "vain fyysisesti" esim. unettomuutena, heräilynä tai liiallisena nukkumisena ja yleisenä väsymyksenä, jne.
Sinun kirjoituksistasi huokuu merkitsettömyyden kokemus. Kenties elämä ei mennyt niinkuin ajattelit: ensin lapsettomuushoidot, sitten ero. Koetko että et ole ansainnut äitiyttä? Ei sitä ansaitse kukaan, se on lahja. Ja siitä lahjasta pidetään huolta.
En voi sinua diagnosoida enkä väitä että näin asiat olisi sinun elämässäsi mitä tuossa edellä mainitsin.. mutta tällaisen mielikuvan minä sain. Sulla on ollut todella rankkaa.
Vierailija kirjoitti:
Että ihan väkisin hoidoilla piti vauva saada ja sitten mies jätti niin vauva ei enää kiinnosta. Adoptio sillä vauva ansaitsee parempaa!
Onko ap mielestä vauvan vika että mies jätti?
Tyypillistä narsistille tai empatiakyvyttömälle psykopaatille. Tehdään lapsi ihan vääristä syistä/statuksen vuoksi ja mahdollisesti yritetään ns. kahlita kumppani sen avulla. Mutta trollihan ap on, ei kannata uskoa. Aloittaa usein samasta aiheesta provoja,
Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, ettei tuollainen tilanne/ihminen ole millään tavalla normaali tai henkisesti terve, eikä tuollaista tapahdu kovinkaan usein. Tunnevammainen/empatiakyvytön nainen ymmärtää yleensä olla hankkimatta lapsia. Tai hankkii ne edes lapsista välittävän miehen kanssa, joka niitä myös haluaa ja pystyy heistä huolehtimaan, kun äidin psyyke hajoaa.
Jos tarina olisi totta, adoptio olisi erittäin huono vaihtoehto lasta ajatellen, ellei sitten joku lähisukulainen lasta haluaisi adoptoida. Henkisesti sairas ihminenkin voi parantua, ja tuollaisessa tilanteessa ihmiselle tarjottaisi kyllä psykiatrisia palveluja joiden ansiosta ap:n ajatukset voisivat muuttua. Mutta ihan jo lakikin pyrkii pitämään lapsen ja vanhemman yhdessä, adoptio hyödyttää ainoastaan itse adoptoivaa pariskuntaa. Suomessa suositaan onneksi enemmän avoimia adoptioita ja sille on syynsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko lapsi muuttaa Sun vanhemmille tai Sun sisaruksilla?
Ei ole vanhempia eikä sisaruksia. Tai muita sukulaisia. Tämä on yksi syy kun ei ole ollenkaan tukiverkkoa. Lapsi ansaitsee ehjän kodin ja sukulaisia. Ap
Mikset tehnyt aborttia?
Ap kaikella rakkaudella sulla on ero prosessi kesken ja silloin jopa oma lapsi voi tuntua vieraalta ja kaiken nielevältä varsinkin noin pieni luulen että osa eron jälkeisistä tunteista kohdistuu nyt lapseen en usko että lapsen pois antaminen on nyt oikea ratkaisu kun olet saannut käsiteltyä eron ja oman raskauden jälkeisen masennuksen voisit olla onnellinen ettet ikinä antanut lasta pois varsinkin jos et pysty toista saamaan , osa äideistä on läpikäynyt aikoja jolloin on ajatellut miksi ikinä edes halusin lapsen nämä kaudet voivat jatkua pitkäänkin ....ihan normaalia
AP kiltti, tutkituta itsesi onko näiden tunteiden pohjana masennus. Hanki apua itsellesi. Noin pienelle reilu vaihtoehto on mielestäni vain adoptio, pysyvänä ratkaisuna. Tiedän tapauksen jossa sijaishoitoon vauvana mennyt on kiertänyt kodista toiseen eikä omaa perhettä nyt ollenkaan. Rikkinäinen ihminen on nyt.
Parasta olisi että hankit itsellesi mielenterveysapua, masennuskin on hormonaalis-kemikaalinen sairaus, ei sen kummempi kuin vaikka kasvain. Eikä sitä välttämättä itse tunnista, kerron kokemuksesta.
Alue: Aihe vapaa
Miksei adoptio, esim. Avoin adoptio.