Ensi viikolla pitäisi kertoa että haluan lapseni sijaisperheeseen :(

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi? Ei herranen aika. Vieras on vieras, oma on oma. Ei siellä sijaisperheessä mitään semmoista hoivaa saa, johon sinä et pystyisi puhumattakaan rakkaudesta. Onko tilanne oikeasti niin huono, ettei sinusta ole vanhemmaksi????

Minulla tuhisee juuri kyljessä pikkuinen, meille sijoitettu lapsi. Rakastan ja hoidan kuin omaani, kauan odotettua lasta, jota ei koskaan tullut. Tämä lapsi tarvitsi vanhemmat, me saimme elämämme suurimman lahjan. Tämä lapsi saa sijaisperheessä rakkautta, biologinen vanhempi ei sitä kykene antamaan. Kaikkemme teemme tukeaksemme suhdetta biosukuun, emme halua vierannuttaa lasta läheisistään. Joskus on vain kohdattava tosiasiat. Sijaisperhe voi olla lapselle parasta, mitä biovanhemmat voivat tarjota, jos eivät itse kykene vanhemmuuteen. Toki avoin adoptio olisi jopa parempi ratkaisu monessa sellaisessa tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos et halua olla lapsen äiti ja lapsi on noin pieni, niin anna adoptoitavaksi.

Lapsi saa heti turvaa ja pysyvyyttä, ja hänen uudet vanhempansa sitoutuvat häneen heti kuin omaansa.

Tiedän parin jossa heidän tyttärensä oli sijoitettuna melkein 10 vuotta ennen adoptiopäätöstä, sillä biologinen äiti el osannut tehdä lopullista irtautumista.

.

Sijoituksissahan nimenomaan kannustetaan biologisia vanhempia olemaan tiiviisti yhteyksissä, ei yhteyden katkaiseminen lapseen ole millään lailla toivottavaa. Yleensä sitä paremmin lapsi voi mitä enemmän sijoitusperhe ja biovanhemmat ovat tekemisissä toistensa kanssa.

Niin kannustetaankin, ja se on tärkeää silloin kun vanhemmalla on toivomus onnistua vanhempana, mutta jokin kriisi elämässään joka estää sen. Sijoitus on tarkoitettu niille vanhemmille, jotka haluavat olla vanhempia, ja työskentelevät aktiivisesti kyetäkseen siihen joskus. Tällöin on todella tärkeää ylläpitää suhteita biologisen vanhemman ja lapsen välillä.

Ap:n tilanne ei ole tämä, vaan hän ei halua lasta, ei halua olla vanhempi, eikä ole motivoitunut noita asioita itsessään muuttamaan. Sijoitus ei siis ole oikea vaihtoehto, vaan adoptio.

Adoptiossa lapsi saa oikeat omat vanhemmat, oikean oman perheen.

Perheen joille tuo lapsi voi olla vuosia odotettu ja toivottu, jotka antavat hänelle oman nimensä, kotinsa, sukunsa, kulttuurinsa.

Adoptio on selkeästi tässä tilanteessa lapsen paras.

Adoptio voisi olla oikea ratkaisu. Selvittelen sitä sosiaalityöntekijän kanssa. Ei nappaisi hirveästi ainakaan tavata lasta jos hänet sijoitettaisiin. Ja itselle tulee valtavan helpottunut ja hyvä olo, jos tiedän että lapsi menee pysyvään ja rakastavaan kotiin. Ap

Tän on pakko olla trolli - ei kukaan voi palstalla noin vaan pohtia tällaista.

Vierailija kirjoitti:

Tän on pakko olla trolli - ei kukaan voi palstalla noin vaan pohtia tällaista.

Samaa mieltä että trolli, mutta eri perusteet. Jos olisi totta ja vilpittömin mielin avautumassa ja apua kaipaamassa, niin olisi kommentoinut useassa viestissä esiin nostettua epäilyä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Ajattelen että ei välttämättä ole trolli. Jos on itsellä rikkinäinen tausta ja on tukiverkoton niin ero ja pienen vauvan yksinhuoltajuus voi vaan olla liikaa. Tunnistan näitä tunteita koska minullakaan ei ole vanhempia eikä aviomiestä enää. Lapseni on onneksi jo teini ja sai aika isoksi kasvaa ydinperheessä. Hoitaa itse itsensä ja minä tuon rahaa kotiin. Pienen kohdalla tilanne on ihan toinen.

En minäkään suosittele sijaisperhettä. Olen ollut kahdessa ja molemmissa olimme koska sijaisperhe sai rahaa lapsista. Sen kyllä huomas. Meitä kohdeltiin todella ala-arvoisesti. Henkistä väkivaltaa oli lähes päivittäin molemmissa kodeissa. Toisen sijaisperheen äiti haukkui vanhempiamme ja muisti mainita hyvin usein että luonnon vaaleat hiukseni ovat kusen väriset.

Et nii...en tiedä millä perusteella sijaisperheet valitaan mutta omaa lastani en ikinä antais yhteenkään.

Vierailija kirjoitti:

Tän on pakko olla trolli - ei kukaan voi palstalla noin vaan pohtia tällaista.

Et taida tietää mitään ihmisten yksknäisyydestä ja sosiaalisista normeista. Ei tällaista työpaikan kahvipöydässäkään pohdita saati hiekkalaatikolla. Jälleen kerran ihmettelen näitä provojen ja trollien huutelijoita, mitä te siitä hyödytte? Aivan se ja sama onko jokin lähtökohtaisesti totta, kunhan se herättää keskustelua. Julkiselle palstalle kirjoittaessa kannattaa myös hiukan muunnella totuutta tunnistamisen estämiseksi.

Todella kurja tilanne. Vauva varmasti saisi adoptiolla hyvän elämän ja perheen mutta miten käy ap:lle?

Mieluummin adoptio. Mieheni kasvoi sijaisperheessä. Ikävöi äitiään, joka kävi 2x vuodessa. Sijaisisä löi, ja sijaisäiti paapoi omaa poikaansa. Eivät suostuneet harrastuksia miehelle maksamaan, vaikka niitä varten oli ihan merkitty raha....

Niin ja kannattaa ap hakea joku lapsettomuushoidoissa käyneiden palsta, sieltä ehkä löydät ihan loogisen syyn tunteelle. Ehkä sosiaalityöntekijäkin on nähnyt näitä. Jospa menee ohi.

En usko provosoi.

Todennäköisesti on synnytyksen jälkeinen masennus. Itse ei halua sitä myöntää. Lapsettomuushoidoista jälkeen se on yleisempää. Arki ja vauvanhoito ei ole sellaista kuin haaveissa. Ei usko omiin kykyihinsä äitinä. Varmasti on rankkaa hoitaa yksin pientä vauvaa ilman tukiverkkoja. Varhaisen vuorovaikutukseen erityisesti perehtynyt psykoterapeutti voisi olla hyvä käsittelemään asiaa äidin kanssa siinäkin tapauksessa että äiti haluaa antaa vauvan pois.

Miksi v.tussa pitää niitä maailmaan vääntää kun ei kuitenkaan ole naista asiaa hoitaa?Taas yksi lapsi joka ei syö kuin maailman resursseja.On kyllä aika karua että jokaisella muijalla on OIKEUS synnyttää mutta ei vastuuta.Mitä se kondomipaketti maksaa pari euroa?

Täällä on kyllä niin paljon ihmisiä jotka ei ymmärrä lapsen saamiseen ja kiintymyssuhteisiin liittyvää psykologiaa ja problematiikkaa. Älä ap ota itseesi niitä kommentteja. Jos ei ole ollut lähelläkään omassa elämässä tuollaisia kokemuksia ei voi ymmärtää. Toivottavasti saat asiaan ratkaisun oli se mikä hyvänsä!

Kyseessä on varmasti synnytyksenjälkeinen masennus, siihen on saatavilla apua!

Palstan adoptiotrollaaja taas vauhdissa provoineen. Älkää pliis uskoko näitä tarinoita ja ruokkiko trollia!

Vierailija kirjoitti:

Täällä on kyllä niin paljon ihmisiä jotka ei ymmärrä lapsen saamiseen ja kiintymyssuhteisiin liittyvää psykologiaa ja problematiikkaa. Älä ap ota itseesi niitä kommentteja. Jos ei ole ollut lähelläkään omassa elämässä tuollaisia kokemuksia ei voi ymmärtää. Toivottavasti saat asiaan ratkaisun oli se mikä hyvänsä!

Itse olen kasvanut äidin kanssa, joka vihasi minua. Sain jo pienenä kuulla olevani eitoivottu.

Kasvoin turvattomassa ja epävakaassa ilmapiirissä. Äidistä ei koskaan tiennyt mistä suuttui ja raivostui, mistä ei. Yhden kerran asia oli ok, toisen kerran hyökkäsi. Oli opittava olemaan näkymätön. Opittava pärjäämään itse ja omillaan. Lapsuus jäi elämättä.

En koskaan oppinut rakastamaan. En vieläkään osaa enkä tiedä enkä tajua mitä rakkaus on. En usko siihen. Olen selviytymisen mestari. Pusken läpi vaikka harmaan kiven ja siksi elämässä menestyn. Mutta yksin. En halua ketään lähelleni. 

Nyt hyvin aikuisena olen joskus miettinyt mitä minusta olisi voinut tulla. Mikälainen ihminen jos minut olisi annettu heti syntymästä adoptioon. Kaikista naisista ei ole äidiksi! Naisetkin ovat ihmisiä. Ei ole itsestäänselvyys tahtoa ja rakastaa lapsia. Oman äitini tausta oli rankka, sen tiedän.  En hyväksy sitä kuitenkaan anteeksipyyntönä. Päätös pitää minut oli hänen omansa. Hänellä ei ollut mitään antaa omalle lapselleen, mistä siis minäkään olisin oppinut rakkautta ja läheisyyttä? En mistään. Sukulaiset olivat kaukaisia, ystäviä äidilläni ei ollut. Isovanhemmat kuolleet ajat sitten. Näinkin voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Palstan adoptiotrollaaja taas vauhdissa provoineen. Älkää pliis uskoko näitä tarinoita ja ruokkiko trollia!

Täytyy olla sairas ihminen. Nyt on muutaman päivän sisällä taas ilmestynyt paljon näitä lapsen pois anto/adoptio-provoja. Tyyppi peukuttaa myös satoja kertoja omia viestejään. Onko tämä joku Sanom an kampanja vai joku yksi mt-potilas?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on kyllä niin paljon ihmisiä jotka ei ymmärrä lapsen saamiseen ja kiintymyssuhteisiin liittyvää psykologiaa ja problematiikkaa. Älä ap ota itseesi niitä kommentteja. Jos ei ole ollut lähelläkään omassa elämässä tuollaisia kokemuksia ei voi ymmärtää. Toivottavasti saat asiaan ratkaisun oli se mikä hyvänsä!

Itse olen kasvanut äidin kanssa, joka vihasi minua. Sain jo pienenä kuulla olevani eitoivottu.

Kasvoin turvattomassa ja epävakaassa ilmapiirissä. Äidistä ei koskaan tiennyt mistä suuttui ja raivostui, mistä ei. Yhden kerran asia oli ok, toisen kerran hyökkäsi. Oli opittava olemaan näkymätön. Opittava pärjäämään itse ja omillaan. Lapsuus jäi elämättä.

En koskaan oppinut rakastamaan. En vieläkään osaa enkä tiedä enkä tajua mitä rakkaus on. En usko siihen. Olen selviytymisen mestari. Pusken läpi vaikka harmaan kiven ja siksi elämässä menestyn. Mutta yksin. En halua ketään lähelleni. 

Nyt hyvin aikuisena olen joskus miettinyt mitä minusta olisi voinut tulla. Mikälainen ihminen jos minut olisi annettu heti syntymästä adoptioon. Kaikista naisista ei ole äidiksi! Naisetkin ovat ihmisiä. Ei ole itsestäänselvyys tahtoa ja rakastaa lapsia. Oman äitini tausta oli rankka, sen tiedän.  En hyväksy sitä kuitenkaan anteeksipyyntönä. Päätös pitää minut oli hänen omansa. Hänellä ei ollut mitään antaa omalle lapselleen, mistä siis minäkään olisin oppinut rakkautta ja läheisyyttä? En mistään. Sukulaiset olivat kaukaisia, ystäviä äidilläni ei ollut. Isovanhemmat kuolleet ajat sitten. Näinkin voi olla.

Itselläni hyvin samankaltainen tarina, mutta adoptioperheessä. Ensin vanhemmat eivät kykene huolehtimaan ja sitten sain vielä adoptioperheen, jossa henkistä-, fyysistä- ja seksuaalista väkivaltaa. Näinkin voi käydä. Onneksi olen saanut vertaistukea ja tutustunut muihinkin saman kokeneisiin, siitä on ollut suuri apu.

Noi 30 vuoden takaiset kauhukertomukset karmeista sijaisvanhemmista tuskin on aiheellisia vuonna 2018. Nykyään sijaisperheet valmennetaan tehtävään ja ennen valmennukseen pääsyä ollaan jo käyty ties kuinka monta kertaa sossujen ja psykologien kanssa juttelemassa. Puolen vuoden valmennuksen aikana seurataan ja havainnoidaan perheitä koko ajan ja lopussa joko hyväksytään tai ei hyväksytä sijaisvanhemmaksi. (Meidän valmennuksesta ei sijaisperheiksi loppujen lopuksi ryhtynyt kun kaksi viidestä perheestä) Valmennuksen päätyttyä jatkokoulutetaan ja seuraillaan työssä jaksamista ja perheitä muutenkin esim. pakollisilla säännöllisillä työohjauskäynneillä.

Mun siskopuolella on kamala, hirvittävä kokemus 90-luvun sijaisperheestä ja se oli aivan kauhuissaan kun kerroin haaveilevani sijaisperheeksi ryhtymisestä. Sille on ollut tosi vaikeeta prosessoida sitä omaa kokemusta sijaisperheessä ja ajatusta siitä että sen sisko on nyt sijaisäiti, eli se minkä se on oppinut ajattelemaan kaiken pahan ruumiillistumana. Tarkoitan vaan sitä, että niitä vanhoja kokemuksia on syytä pohtia uudelleen joskus ja tajuta että nykyajan sijaisvanhemmat on aivan kauhuissaan kun kuullaan näitä vanhoja kokemuksia siitä mitä sijaisperheissä on tapahtunut, enkä usko etttä tuollaiset kamaluudet olis nykyään mahdollisia.

Aloittajalle tsemppiä! Itse en sitä adoptioajatusta tue ainakaan vielä, ennemmin sitä että teette sossujen kanssa yhdessä vaikka kiireellisen avohuollon sijoituksen, jonka aikana sun pitäis löytää hoitokontakti ja saada apua omiin tunteisiin ja kenties masennukseen. Avohuollon sijoituksen aikana saisit tukea ja saisit tavata lasta. Kolmen kuukauden jakson jälkeen tarkastellaan aina uudelleen sijoituksen jatkoa ja siinä vaiheessa osaisit varmaan sanoittaa tarkemmin mitä kaipaat: olisiko se sitä että lapsi sijoitettais pitkäaikaisesti vai kenties sitä että vauvaa alettais pikkuhiljaa kotiuttamaan kuitenkin sun luo jos olet saanut hoitokontaktin. Vai olisko se sitten sitä adoption suuntaan lähtemistä. Tai uusi kolmen kuukauden jakso jonka aikana taas saa lisäaikaa punnita niitä omia tunteita. Jos tuntuu ettet uskalla sanoa tai ettet saa sanottua tarpeeksi painokkaasti asiaa sossuille palaverissa, niin laita sähköpostia sinne ennen sitä. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Noi 30 vuoden takaiset kauhukertomukset karmeista sijaisvanhemmista tuskin on aiheellisia vuonna 2018. Nykyään sijaisperheet valmennetaan tehtävään ja ennen valmennukseen pääsyä ollaan jo käyty ties kuinka monta kertaa sossujen ja psykologien kanssa juttelemassa. Puolen vuoden valmennuksen aikana seurataan ja havainnoidaan perheitä koko ajan ja lopussa joko hyväksytään tai ei hyväksytä sijaisvanhemmaksi. (Meidän valmennuksesta ei sijaisperheiksi loppujen lopuksi ryhtynyt kun kaksi viidestä perheestä) Valmennuksen päätyttyä jatkokoulutetaan ja seuraillaan työssä jaksamista ja perheitä muutenkin esim. pakollisilla säännöllisillä työohjauskäynneillä.

Mun siskopuolella on kamala, hirvittävä kokemus 90-luvun sijaisperheestä ja se oli aivan kauhuissaan kun kerroin haaveilevani sijaisperheeksi ryhtymisestä. Sille on ollut tosi vaikeeta prosessoida sitä omaa kokemusta sijaisperheessä ja ajatusta siitä että sen sisko on nyt sijaisäiti, eli se minkä se on oppinut ajattelemaan kaiken pahan ruumiillistumana. Tarkoitan vaan sitä, että niitä vanhoja kokemuksia on syytä pohtia uudelleen joskus ja tajuta että nykyajan sijaisvanhemmat on aivan kauhuissaan kun kuullaan näitä vanhoja kokemuksia siitä mitä sijaisperheissä on tapahtunut, enkä usko etttä tuollaiset kamaluudet olis nykyään mahdollisia.

Aloittajalle tsemppiä! Itse en sitä adoptioajatusta tue ainakaan vielä, ennemmin sitä että teette sossujen kanssa yhdessä vaikka kiireellisen avohuollon sijoituksen, jonka aikana sun pitäis löytää hoitokontakti ja saada apua omiin tunteisiin ja kenties masennukseen. Avohuollon sijoituksen aikana saisit tukea ja saisit tavata lasta. Kolmen kuukauden jakson jälkeen tarkastellaan aina uudelleen sijoituksen jatkoa ja siinä vaiheessa osaisit varmaan sanoittaa tarkemmin mitä kaipaat: olisiko se sitä että lapsi sijoitettais pitkäaikaisesti vai kenties sitä että vauvaa alettais pikkuhiljaa kotiuttamaan kuitenkin sun luo jos olet saanut hoitokontaktin. Vai olisko se sitten sitä adoption suuntaan lähtemistä. Tai uusi kolmen kuukauden jakso jonka aikana taas saa lisäaikaa punnita niitä omia tunteita. Jos tuntuu ettet uskalla sanoa tai ettet saa sanottua tarpeeksi painokkaasti asiaa sossuille palaverissa, niin laita sähköpostia sinne ennen sitä. Tsemppiä!

Omat sijaisperheet olivat vuonna 2004 ja 2005. Ei ihan 30-vuotta

Se jolla jolla oli sijaisäidin mielestä 11-vuotiaana kusen väriset hiukset ja paskat vanhemmat kun ovat minut tehneet. Sijoittaminen ei edes liittynyt isääni mitenkään. Isäpuoli oli alkoholisti ja asuimme hänen ja äidin kanssa.

Itse en kyllä tajua, miksi rakkaus lapseen olisi riippuvainen siitä, onko isä kuvioissa vai ei. Onko se lapsi vain joku parisuhteen pönkittämisen väline, ja kun parisuhde loppuu, ei tarvita lastakaan. Etenkin, kun lapsi on ollut toivottu ja haluttu.

Ymmärrän tilapäiset inhontunteet etenkin pientä lasta kohtaan, onhan se vanhemmuus sitovaa ja joutuu luopumaan aika paljosta. Masennuskin on yksi vaihtoehto. Mutta ei se, että rakkaus lapseen loppuu, koska parisuhde loppuu.