Henkisesti uupunut äiti.

Mun lapset on jo täysi-ikäistyneet, mutta silti jatkuva huoli on heistä. Kärsivät masennuksesta (niihin on lääkitys ja se on Kai auttanutkin) mutta on ollut itsetukoista meininkiä joskus ja just kun asiat näyttää menevän vähän paremmin niin eikös tulekin takapakkia. Opiskella tykkää (yleensä) mutta lintsaamistakin on joskus. Pelkään opintojen puolesta. Rahat on lopussa eikä vielä työpaikkaa Ole löytynyt. Aina on joku ongelma. Melkein joka helvetin päivä mulla on jotain murehdittavaa. Taitaa olla jossain määrin nämä ongelmat tuttuja muidenkin nuorten vanhemmille, mutta että taas mennään alaspäin kun just pääsin kehumaan kuinka asiat järjestyy. Olen usein todella väsynyt tähän jatkuvaan murehtimiseen ja pettymyksiin. EI riitä että on omat ongelmat kun siihen päälle vielä mukuloitten ongelmat. Tuli taas vahva tunne siitä, että mitä jos vaan jättäisin tän paskan täällä ja muuttaisin kauas pois. Mutta helpommin sanottu kun tehty. Välillä toivoisin että olisin tunteettomampi ja en kokisi mitään huonoa omaatuntoa mistään vaan lähtisin kauas enkä olisi siitä pahoillaan. Tavallaan katoaisin jonnekin ja alkaisin elämään vaan itselleni. Tuntuu että haluaisin tehdä niin mutta en vaan pysty.