Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Koska pääsen yli lapsuuden traumoista?
24.01.2018 |
Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.
Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.
Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.
- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea
- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)
- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä
- Naapureille ei saa puhua
- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille
- TV:tä ei saa katsoa
- Puhelinta ei saa käyttää
- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)
- kaikki trendit tai muut ovat ehdottomasti kielletty (tamagotcheista vaatteisiin)
- Meikkaaminen kielletty
- Hiustenlaitto kielletty
- Muusiikkia saa kuunella joskus, samoin lukea kirjoja.
- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin
- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/63kg)
- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään
- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat
- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää hanskoja ja pipoja
- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin
- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.
En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.
Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi? Onko minun
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossahan on seksuaalisen hyväksikäytön piirteitä. Viittaan siis tuohon saunaan pakottamiseen ja karvajuttuun.
Ansaitset kaiken mahdollisen onnen ja hyvyyden.
Tämä minua ahdistaakin. Minua ahdisti suunnattomasti, että jouduin alasti isäni kanssa saunaan ja kun minulla oli kuukautiset ja kaikki. Jouduin katsella, kun hän pesi alapäätään ja muuta. Ei hän koskaan mitenkään seksuaalivihahteisesti minua koskenut, mutta kommentoi esimerkiksi, että minun rintasi ovat rumat. Äitini leikkasi karvat, ei isäni, mutta tuo muisto ahdistaa minua edelleen suunnattomasti. Onko se normaalia? Tätä tehtiin siitä asti, kun sain karvat n. 12 vuotiaasta 15 vuotiaaksi.
Ap
Mitä terapeuttisi ovat sanoneet asiasta? Pitivätkö he sitä normaalina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän vastaavaa. Asioiden käsittely on tärkeää ja tapahtunut pitää oppia hyväksymään. Omasta kokemuksesta raskaus ja lapsen syntymä toivat traumat esiin ja sairastuin synnytyksenjälkeseen masennukseen, jolloin jopa psygoosin oireita oli pahimmillaan. Itse pääsin vasta tämän jälkeen käsittelemään asiaa. Jokainen toipuu ajallaan, minulla 1,5vuotta olivat hyvin vaikeaa, jonka jälkeen aloin taas päästä jaloilleni. Voimia💓
Googleta esim "gaslighting". Toisen ihmisen kokemusten ja tunteiden kieltämisellä on uhrin psyykkeelle isot seuraamukset, eikä niitä välttämättä tunnista kun tilanne on "päällä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossahan on seksuaalisen hyväksikäytön piirteitä. Viittaan siis tuohon saunaan pakottamiseen ja karvajuttuun.
Ansaitset kaiken mahdollisen onnen ja hyvyyden.
Tämä minua ahdistaakin. Minua ahdisti suunnattomasti, että jouduin alasti isäni kanssa saunaan ja kun minulla oli kuukautiset ja kaikki. Jouduin katsella, kun hän pesi alapäätään ja muuta. Ei hän koskaan mitenkään seksuaalivihahteisesti minua koskenut, mutta kommentoi esimerkiksi, että minun rintasi ovat rumat. Äitini leikkasi karvat, ei isäni, mutta tuo muisto ahdistaa minua edelleen suunnattomasti. Onko se normaalia? Tätä tehtiin siitä asti, kun sain karvat n. 12 vuotiaasta 15 vuotiaaksi.
Ap
Mitä terapeuttisi ovat sanoneet asiasta? Pitivätkö he sitä normaalina?
Eivät terapeutit ota kantaa. Kaipaisin, että joku ottaisi kantaa kunnolla eikö suhtaudu kaikkeen vain samalla kaavalla. Joskus tuntuu, että puhuisimme terapiassa säästä lähinnä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossahan on seksuaalisen hyväksikäytön piirteitä. Viittaan siis tuohon saunaan pakottamiseen ja karvajuttuun.
Ansaitset kaiken mahdollisen onnen ja hyvyyden.
Tämä minua ahdistaakin. Minua ahdisti suunnattomasti, että jouduin alasti isäni kanssa saunaan ja kun minulla oli kuukautiset ja kaikki. Jouduin katsella, kun hän pesi alapäätään ja muuta. Ei hän koskaan mitenkään seksuaalivihahteisesti minua koskenut, mutta kommentoi esimerkiksi, että minun rintasi ovat rumat. Äitini leikkasi karvat, ei isäni, mutta tuo muisto ahdistaa minua edelleen suunnattomasti. Onko se normaalia? Tätä tehtiin siitä asti, kun sain karvat n. 12 vuotiaasta 15 vuotiaaksi.
Ap
Mitä terapeuttisi ovat sanoneet asiasta? Pitivätkö he sitä normaalina?
Eivät terapeutit ota kantaa. Kaipaisin, että joku ottaisi kantaa kunnolla eikö suhtaudu kaikkeen vain samalla kaavalla. Joskus tuntuu, että puhuisimme terapiassa säästä lähinnä.
Ap
Ei ole normaalia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ap, sulla ollut sairaat vanhemmat. Oletko heidän kanssaan enää tekemisissä?
Olen kyllä, mutta en kovin usein. En tiedä miten suhtautua heihin enkä ole osannut poikkasta välejäkään. Äitini kanssa tulen ihan hyvin juttuun, isäni kanssa en.
Vanhempani eivät näe, että heidän kasvatuksellaan on voinut olla mitään seurauksia minulle vaan pitävät minua vain ihmisenä, joka ei osaa päästää menneisyydestä irti. He ovat aina lähinnä valittaneet, että miksi et vaan unohda. Äitini ei usko, että lapsuus tai kasvatus voi liittyä mitenkään traumoihin muutenkaan. Olen siis kohdannut koko elämäni pelkkää vähättelyä.
Ap
Sama tilanne minulla. Nyt äitini 90- vuotias ja niin sairas, ettei pysty puhumaan. Haluaisin katkaista välit kokonaan. Mutta siitä tulee sääli häntä kohtaan. Ja hoidan hänen asioitaan. Tuntuu todella vaikealta. Pitäisi päästä terapiaan läpikäymään asioita, mutta on liian kallista. Ja kadun sitä, etten ajoissa uskaltanut ottaa asioita puheeksi äitini kanssa. Isää ei ole kuvioissa, ovat eronneet, kun olin pieni. Joten neuvoisin, että olisi sinulle itsellesi hyväksi jutella vanhempiesi kanssa ja ottaa sen jälkeen etäisyyttä heihin ajoissa. Jos pääset terapiaan, niin mene. Ja ala rakentaa omaa itseäsi. Itse haluan, että kiusaaja saa tietää, mitä on tehnyt. Se kyllä vapauttaa omia voimavaroja. Tärkeää on tulla kuulluksi. Ja sen jälkeen voit itse päättää, pidätkö heihin etäisyyttä ja kuinka kauan, vai oletko lainkaan tekemisissä heidän kanssaan. Kaikkea hyvää toivottaen!
Kiitos Katiina Järvisen "Kaikella kunnioituksella" kirjavinkistä, vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-a…
"Mutta on myös ristiriitoja, jotka pystyy havaitsemaan vain perheen sisällä. On marttyyriäitejä, jotka vaativat uhrauksiensa vastineeksi loputonta kiitollisuutta. On klikkejä, joissa joku perheenjäsen suljetaan ulkopuolelle. On ylistämällä alistettuja lapsia, joista tuntuu, etteivät he ikinä yllä vanhempien vaatimusten tasolle.
Järvisen mukaan yritämme suoriutua perheestä kuin mistä tahansa velvollisuudesta.
– Vanhempien antamia eväitä pitäisi aina vain kiittää, vaikka ne koostuisivat myrkyllisistä asenteista ja satuttavista sivalluksista. Aikuinen lapsi ei rohkene nousta vanhempiensa henkistä ylivaltaa ja vaatimuksia vastaan. Hän antaa heidän olla oikeassa ja pysyy vaiti.
– Velvollisuus pitää hyvät välit huonosti kohteleviin vanhempiin on sama kuin että olisi pakko jatkaa yhteiselämää väkivaltaisen puolison kanssa. Tilanne on ehkä jopa pahempi, koska puolisonsa saa valita, mutta vanhempiaan ei, Järvinen muistuttaa.
Katkeruus sallittu
Anteeksi antaminen on kaikille osapuolille usein se toivotuin ratkaisu. Parhaassa tapauksessa kissa uskalletaan nostaa pöydälle ja kipeät kokemukset käydään läpi yhdessä vanhempien kanssa. Tilit saadaan selviksi, jos vanhempi pyytää vilpittömästi anteeksi ja ottaa tekemisistään täyden vastuun.
– Vanhempien tekemät virheet eivät välttämättä ole lopullisen paha asia. Mutta se, että niitä vähätellään tai ne kielletään kokonaan, vetää sieluun syvän naarmun, Järvinen toteaa.
Joskus anteeksianto ei onnistu. Järvisen mukaan se ei ole aina tarpeen, eikä välttämättä edes viisasta.
– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.
Kaikkia suhteita ei voi korjata. Joistakin ihmisistä on Järvisen mukaan paras pysyä loitolla, vaikka nämä sitten olisivat omia vanhempia. Jopa katkeruus on joskus sallittua.
– Ihminen, joka tunnistaa ja tunnustaa kielteiset tunteensa, on ympäristölleen vähemmän vaarallinen kuin sellainen, joka kieltää niiden olemassaolon. Katkeruudesta kysyttäessä kerron siirtäneeni vastuun niille, joille se kuuluu, eli vanhemmilleni. Minun vastuullani on kohdella kunnioittavasti omaa jälkikasvuani ja muita ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos Katiina Järvisen "Kaikella kunnioituksella" kirjavinkistä, vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-a…
"Mutta on myös ristiriitoja, jotka pystyy havaitsemaan vain perheen sisällä. On marttyyriäitejä, jotka vaativat uhrauksiensa vastineeksi loputonta kiitollisuutta. On klikkejä, joissa joku perheenjäsen suljetaan ulkopuolelle. On ylistämällä alistettuja lapsia, joista tuntuu, etteivät he ikinä yllä vanhempien vaatimusten tasolle.
Järvisen mukaan yritämme suoriutua perheestä kuin mistä tahansa velvollisuudesta.
– Vanhempien antamia eväitä pitäisi aina vain kiittää, vaikka ne koostuisivat myrkyllisistä asenteista ja satuttavista sivalluksista. Aikuinen lapsi ei rohkene nousta vanhempiensa henkistä ylivaltaa ja vaatimuksia vastaan. Hän antaa heidän olla oikeassa ja pysyy vaiti.
– Velvollisuus pitää hyvät välit huonosti kohteleviin vanhempiin on sama kuin että olisi pakko jatkaa yhteiselämää väkivaltaisen puolison kanssa. Tilanne on ehkä jopa pahempi, koska puolisonsa saa valita, mutta vanhempiaan ei, Järvinen muistuttaa.
Katkeruus sallittu
Anteeksi antaminen on kaikille osapuolille usein se toivotuin ratkaisu. Parhaassa tapauksessa kissa uskalletaan nostaa pöydälle ja kipeät kokemukset käydään läpi yhdessä vanhempien kanssa. Tilit saadaan selviksi, jos vanhempi pyytää vilpittömästi anteeksi ja ottaa tekemisistään täyden vastuun.
– Vanhempien tekemät virheet eivät välttämättä ole lopullisen paha asia. Mutta se, että niitä vähätellään tai ne kielletään kokonaan, vetää sieluun syvän naarmun, Järvinen toteaa.
Joskus anteeksianto ei onnistu. Järvisen mukaan se ei ole aina tarpeen, eikä välttämättä edes viisasta.
– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.
Kaikkia suhteita ei voi korjata. Joistakin ihmisistä on Järvisen mukaan paras pysyä loitolla, vaikka nämä sitten olisivat omia vanhempia. Jopa katkeruus on joskus sallittua.
– Ihminen, joka tunnistaa ja tunnustaa kielteiset tunteensa, on ympäristölleen vähemmän vaarallinen kuin sellainen, joka kieltää niiden olemassaolon. Katkeruudesta kysyttäessä kerron siirtäneeni vastuun niille, joille se kuuluu, eli vanhemmilleni. Minun vastuullani on kohdella kunnioittavasti omaa jälkikasvuani ja muita ihmisiä.
Löytyy adlibriksestä ainakin myös e-kirjana, paljon edullisempi kuin painettu versio. Ahmin omani yhdessä illassa!
Kaikealla kunnioituksella, nidottu 8,50 € + postitus 2,90 €, e-kirjana 11,10 €. Hintaeroa 30 senttiä. :)
https://www.adlibris.com/fi/kirja/kaikella-kunnioituksella-9789522884220
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh. Sairas lapsuus sulla ollut eikä mikään tuosta kuvaamastasi ole ollut missään nimessä normaalia. Kyllä tuollaisen jälkeen ottaa kenellä tahansa aikaa päästä irti traumoista.
Mitä vanhemmat ovat itse sanoneet kasvatuksesta? Liittyikö siihen siis joku uskonto myös? Millaisia he ovat nyt?
Vierailija kirjoitti:
Huh. Sairas lapsuus sulla ollut eikä mikään tuosta kuvaamastasi ole ollut missään nimessä normaalia. Kyllä tuollaisen jälkeen ottaa kenellä tahansa aikaa päästä irti traumoista.
Mitä vanhemmat ovat itse sanoneet kasvatuksesta? Liittyikö siihen siis joku uskonto myös? Millaisia he ovat nyt?
Ei liity uskonto. Ovat sittemmin myöntäneet tehneensä "joitain virheitä", mutta eivät missään nimessä koe, että lapsuuteni olisi ollut jotenkin huono. Vanhempani elävät vähän omassa maailmassaan, jossa kaikki tuollainen on ihan normaalia. Heidän mielestään olen vain ärsyttävä ihminen, joka ei suostu unohtamaan vanhoja juttuja. Lisäksi yrittivät väittää, että terapeuttini on sotkenut pääni ja luonut minulle valemuistoja. Toivoivat, etten mene terapiaan.
Olen toki heille yrittänyt puhua, kertoa, mutta ei se mihinkään johda. Eivät ymmärrä eikä pyydä anteeksi. Koska asiani ovat tätä nykyä hyvin, niin kokevat, että se on heidän kasvatuksena ansiota.
Kiitos teille, sain tästä paljon hyviä vinkkejä. Haluaisin kyllä silti vielä kuulla muiltakin, onko samansuuntaisia kokemuksia tai ajatuksia!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla muuta kuin että itsekin olen sitä mieltä että on tosi vaikea päästä yli pahoinpitelystä jos pahoinpitelijät ovat vielä elämässä mukana. Tai siis onnistuuhan se, jos ovat valmiita ottamaan vastaan tekojensa aiheuttamat ongelmat, ja pyytämään anteeksi, jolloin voidaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta jos asenne on siis se että mitään ei tapahtunut, uhri kuvittelee tai liioittelee, niin miten siitä muka voi päästä yli???
Väkivaltaisessa parisuhteessa sama juttu, vaihtoehdot on joko toisen aito katumus ja sitoutuminen omaan muutokseen, tai sitten ero.
Kaikissa muissa vaihtoehdoissa uhri joutuu kieltämään itsensä, tunteensa, kokemuksensa, arvonsa, ja lopputulos on rikkonainen psyyke ja minuus.
Vierailija kirjoitti:
Ei mulla muuta kuin että itsekin olen sitä mieltä että on tosi vaikea päästä yli pahoinpitelystä jos pahoinpitelijät ovat vielä elämässä mukana. Tai siis onnistuuhan se, jos ovat valmiita ottamaan vastaan tekojensa aiheuttamat ongelmat, ja pyytämään anteeksi, jolloin voidaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta jos asenne on siis se että mitään ei tapahtunut, uhri kuvittelee tai liioittelee, niin miten siitä muka voi päästä yli???
Väkivaltaisessa parisuhteessa sama juttu, vaihtoehdot on joko toisen aito katumus ja sitoutuminen omaan muutokseen, tai sitten ero.
Kaikissa muissa vaihtoehdoissa uhri joutuu kieltämään itsensä, tunteensa, kokemuksensa, arvonsa, ja lopputulos on rikkonainen psyyke ja minuus.
Ei välttämättä lopputulos ole tuo viimeisin mainitsemasi, vaikka pahoinpitelijät eivät ikinä pyytäisi anteeksi, sillä miksi uhrin pitäisi oma psyykkeensä rikkoa pahonpitelijänsä väärinkohtelustaan itseään kohtaan? Ei tietenkään, koska uhrikin tajuaa, että pahoinpitelijänsä eivät ole terveitä päästään, ja viat, jotka sijaitsevat korvien välissä, on vaikeita hoidettavia, joten parempi vaan on uhrin armahtaa itse itseään, ja koettaa vaan mennä asian yli, ja jättää sairaat pahantekijänsä lillumaan omiin liemiinsä! Kyllä pahantekijät kohtaavat koston tekemistään ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mulla muuta kuin että itsekin olen sitä mieltä että on tosi vaikea päästä yli pahoinpitelystä jos pahoinpitelijät ovat vielä elämässä mukana. Tai siis onnistuuhan se, jos ovat valmiita ottamaan vastaan tekojensa aiheuttamat ongelmat, ja pyytämään anteeksi, jolloin voidaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta jos asenne on siis se että mitään ei tapahtunut, uhri kuvittelee tai liioittelee, niin miten siitä muka voi päästä yli???
Väkivaltaisessa parisuhteessa sama juttu, vaihtoehdot on joko toisen aito katumus ja sitoutuminen omaan muutokseen, tai sitten ero.
Kaikissa muissa vaihtoehdoissa uhri joutuu kieltämään itsensä, tunteensa, kokemuksensa, arvonsa, ja lopputulos on rikkonainen psyyke ja minuus.Ei välttämättä lopputulos ole tuo viimeisin mainitsemasi, vaikka pahoinpitelijät eivät ikinä pyytäisi anteeksi, sillä miksi uhrin pitäisi oma psyykkeensä rikkoa pahonpitelijänsä väärinkohtelustaan itseään kohtaan? Ei tietenkään, koska uhrikin tajuaa, että pahoinpitelijänsä eivät ole terveitä päästään, ja viat, jotka sijaitsevat korvien välissä, on vaikeita hoidettavia, joten parempi vaan on uhrin armahtaa itse itseään, ja koettaa vaan mennä asian yli, ja jättää sairaat pahantekijänsä lillumaan omiin liemiinsä! Kyllä pahantekijät kohtaavat koston tekemistään ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa!
En minä sanonut että anteeksipyyntö / -antaminen on välttämätöntä, vaan että ilman niitä sitä kyseistä ihmissuhdetta on mahdotonta jatkaa. Eli vaihtoehdot on anteeksipyyntö tai ero. Ja sitä mieltä kyllä olen aidosti, en pystyisi pitämään elämässäni ihmistä joka on satuttanut minua, eikä suostu ottamaan siitä mitään vastuuta. Kyllä psyykelle on sellainen ihmissuhde haitallinen, joka vaatii uhria kieltämään kokemuksensa ja tulemaan mitätöidyksi. Varsinkin kun mitätöinti tapahtuu vanhempien toimesta, joilla on varhaisen kiintymyssuhteen takia poikkeuksellinen valta oman lapsensa mieleen. Täytyy olla todella vahva ihminen jos ei siitä kärsi.
Googleta "AAL" alkoholistien aikuiset lapset. Ryhmään voi mennä toimimattoman kodin takia vaikka alkoholiongelmaa ei olisikaan, sillä toimimattomuus ei aina edellytä riippuvuutta.
Siellä saat vertaistukea.
Soita tukinaisen juristille ja kysy vastaako tuota saunajuttua joku rikosnimike, se voi auttaa asian jäsentelyssä.
Anteeksiantaminen kuulostaa vaikealta, mutta riittää kun päästät irti. Menneisyydessä on pahoja asioita, mutta ne ei tapahdu enää.
Kylläpä vähästä nykyään tulee traumat.
Alue: Aihe vapaa
Itse eheydyn vasta välien poikkaisun jälkeen. Ei siis mitään kontaktia vanhempiin. Sen ei tarvitse heti olla lopullista, mutta itselleni ainakin oli mahdotonta irrottautua ja kasvaa kun nuo ihmiset olivat vielä elämässäni. Se vanhemmista riippuvainen ja heidän rakkauttaan janoava lapsi heräsi aina kun olimme tekemisissä.
Lopulta päätin että minun on itse rakastettava tuota lasta sisälläni, vanhempani eivät siihen pysty, ja tärkein rakkauden teko oli se, että sen surullisen ja rikotun lapsen ei tarvitse näytellä enää urheaa ja iloista satuttajiensa edessä.
Minä en ole heille mitään velkaa.
Luin myös Katriina Järvisen kirjan "kaikella kunnioituksella", sen avulla pääsin syyllisyydestä irti.