HS: Sisarusten ikäeron pitäisi olla vähintään kaksi ja puoli vuotta

Meillä 2,5 v. oli liikaa. Emme olleet ystäviä, emmekä ole vieläkään. Ikäeroa oli liikaa.

Meillä on siskot kuin paita ja peppu. Todella tärkeitä toisilleen ja läheisiä. Ikäeroa 6 vuotta. Kyllä tämä on luonnekysymys, turha ikäeroa syyttää jos sisarukset on etäisiä tai on kiusaamista. Meillä vanhempi tyttö on nyt 13 ja nuorempi 7.

Minulla ja veljelläni on 1,5 vuotta ikäeroa ja olemme todella läheiset. Miehelläni on sisaruksiinsa nähden myös pienet ikäerot. Nyt on käynyt niin mukavasti että koska molemmat ovat hyvin läheisiä sisaruksiinsa niin pojallamme on 1,5-vuotiaana jo neljä serkkua ikäeroilla 1,5-vuotta, 3kk, 4kk ja 11pv, kaikki asuvat vielä samassa kaupungissa.

Pikkuveli syntyy kohta. Meidänkin lapsille siis ikäeroa tulee 1,5 vuotta. Täytyy kyllä sanoa että osasyynä on se että tuo raskaus ja vauva-aika ei ole minusta mitenkään erityisen mukavaa. En tiedä olisiko minusta ollut aloittamaan koko hommaa uudelleen jos elämä olisi liiaksi päässyt normalisoitumaan. Kaksi lasta halusimme molemmat kuitenkin, joten meille tämä oli luontevaa. Saa nähdä kuinka käy.

suurperheen äiti kirjoitti:

Meillä kolme ensimmäistä vuoden välein ja kaksi seuraavaa kahden vuoden välein, siis viisi lasta vajaassa 7 vuodessa. Ja kyllä aivan itse olemme lapsemme hoitaneet enkä ole mitenkään vaikeaksi elämäämme kokenut. Toisille suuri perhe sopii hyvin, toisille tuntuu jo yhdenkin lapsen hoitaminen olevan vaikeaa.

Olisitteko selvinneet jos sinulla olisi joka raskaudessa hyperemeesi, jokaisella vauvalla neljän kuukauden koliikki, yksi tai useampi lapsista olisi erityinen..? Helppoahan sitä on pyöräyttää vaikka kuinka monta lasta, jos on itse ja lapset on suht koht terveitä, mutta läheskään kaikilla ei asiat niin iloisesti ole. Ja sillä ei ole mitään tekemistä oman erinomaisuuden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on siskot kuin paita ja peppu. Todella tärkeitä toisilleen ja läheisiä. Ikäeroa 6 vuotta. Kyllä tämä on luonnekysymys, turha ikäeroa syyttää jos sisarukset on etäisiä tai on kiusaamista. Meillä vanhempi tyttö on nyt 13 ja nuorempi 7.

Mitenköhän parin vuoden kuluttua kun isompi on teini ja pienempi vielä lapsi.

Liian pieni ikäero on rankka esikoiselle, joka joutuu liian aikaisin luopumaan vanhempien huomiosta. Suurin osa ei väsyneenä jaksa huomioida lapsia oikeasti tasapuolisesti. Myös nuorempi traumatisoituu, kun hänestä vaativampana tulee äidin ja isän syytösten kohde. Keskinäisen mustasukkaisuuden vuoksi lapset eivät aina pysty tukemaan toisiaan. Aikuisena esikoinen yrittää kompensoida vaille jäämisen tunteensa parisuhteessa, mikä on varma tie ongelmiin.

En usko että tiivis side katkeaa vaikka teini-ikä välissä myllertääkin. Samalla lailla se voisi tulla väliin myös pienemmissä ikäeroissa.

WT-perheissä aina pienin ikäero.

Meillä meni oikeastaan hyvin kahden vuoden ikäero, mutta kyllähän se on niin paljon siitä kiinni, minkä luontoisia ovat, miten vauva nukkuu, kuinka hyvin mies osallistuu jne. Olisi voinut olla toisinkin, ja monissa perheissä olikin. Silti itse karsastan tätä kaikesta syyllistämistä, naisia haukutaan koti- ja uraäitiydestä, ei saisi viedä lasta päivähoitoon, ei saisi hoitaa kotona, ei saisi jättää hyviä työvuosia väliin, mutta liian nuorenakaan lapsia ei saisi tehdä. Lyhyt ikäero on siinä mielessä ymmärrettävä ratkaisu monille, että kotona halutaan olla ns. "putkeen" ja sitten palata työelämään. Tosiasia lienee, että lapsilukua ja -frekvenssiä säätelee useimmilla taloudelliset ja työkysymyksetkin. Ehkä minä näin jo mummoikäisenä voisin antaa muutaman vinkin mitä itse aikoinaan ihan luin ja päättelinkin, miten on hyvä toimia vauvan syntyessä kun isosisarus on pieni (työskentelin myös lasten kanssa):

-Isä hyvissä ajoin matkaan esikoisen perushoitoon, mm. nukuttamisen pitää onnistua ennen kuin vauva syntyy

-Esikoista pitää valmistella hyvissä ajoin ennen lapsen syntymää ikätason mukaan. Isosisaruudesta pitää antaa alkuun positiivinen ja hieno kuva

-Ei mitään suuria muutoksia sille ajalle kun vauva syntyy, ei pottailun aloitusta tai muutakaan. Joko hyvissä ajoin ennen tai jälkeen nämä muutokset.

-Lapselle pitää kertoa jo ennen synnytystä, että hän menee hoitoon kun vauva syntyy (mahdollisimman tuttuun paikkaan) ja äiti ja isä menevät tuolloin sairaalaan.

-Kun vauva syntyy, niin esikoista ei saa laittaa tarpeettomasti hoitoon ensi viikkoina. Esikoisen pitää antaa tutustua vauvaan ennen kuin sukulaiset ym. tulevat

-Esikoisen rytmi ja säännöt heti alusta alkaen ennallaan, ne luovat turvallisuudentunnetta

-Ensimmäiset viikot eivät ole jakamisen opettelua varten, vaan sitä varten että esikoinen tuntee itsensä edelleen rakastetuksi ja huomioiduksi.

-Esikoinen tarvitsee molempien vanhempien kanssa kahdenoloa, hoitoa ei kannata jakaa niin että isä on täysin esikoisesta vastuussa ja äiti vauvasta

-Esikoinen alusta asti mukaan vauvan hellimiseen ja leikittämiseen. Ei kannata salaa pussailla vauvaa, vaan ottaa lapsi niihin hetkiin mukaan pussailemaan alusta asti.

-On tärkeää ennakoida mustasukkaisuus ja esikoisen hetkellinen taantuminen. Ei kannata sortua laittamaan esikoista muille hoitoon "jaloista pois".

Tässäpä näitä. Mutta varmasti isommalla ikäerolle pääsee helpommalla, sitä en kiistä.

Suomisäännöt. Ikäero minimi 2,5 vuotta ja maksimi 3 vuotta, jotta tuet ei katkea.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tekee lapsensa sillä ikäerolla mikä on itselle sopiva, ja minkä luonto suo.

Meidän lapsilla on ikäeroa 1v 1vko, emmekä koskaan ole kokeneet sitä raskaaksi. Eivät ole koskaan tapelleet, ovat toistensa tuki, turva, kaveri ja sparraaja, näin jo 16 vuoden ajan.

Juuri näin! En ymmärrä millainen ihminen edes alapeukuttaa sitä jos jollain menee hyvin. Meillä on hitusen isompi ikäero ja lapset tosi läheisiä toisilleen.

Vanha kansa sanoo että paras ikäero on kun antaa kahden kesän auringon paistaa raskauksien välillä. Varmaan viisastakin, äiti on toipunut synnytyksestä ja jokainen saa olla vauvana tarpeeksi sylissä.

Ehkäisystä on ollut tietoa jo kauan. Kaikki miehet vain eivät sitä hyväksyneet. Valistuneet parit käyttivät.

Vierailija kirjoitti:

Meille nyt tulossa kolmas kun vanhin täyttää 8 ja kuopus (tuleva keskimmäinen) 5. Olen miettinyt aika paljonkin tuota heidän ikäeroaan, ja vähän jo surrutkin etukäteen varsinkin sitä että miten esikoisen ja tämän vauvan suhde muotoutuu kun ikäeroa on melkein kymmenen vuotta. Koen silti, että nyt oli hyvä aika tälle viimeiselle lapselle. Aiemmin ei varmaan oma jaksaminen olisi riittänyt.

Meillä vanhimman ja nuorimman ikäero 11v. Välit vain lämpenevät, aikuisia ovat kaikki.

Mä sain 4 lasta viiden vuoden sisällä. Hyvin olen pärjännyt. Ei ole ollut tukiperhettä tai sukulaisia apuna. En tekisi mitään toisin. Lapset on toistensa parhaat ystävät.

Ymmärrän toki ettei kaikille sovi.

Minulla ei ole kokemusta kuin tästä 5v3kk ikäerosta, veljekset ovat aivan sympaattisia keskenään, eivät riitele ja isompi hienosti huomioi ja huolehtii nuoremmastaan. Mitään alun hankaluuksia tms ei ole koskaan ollut, kaksi on mennyt siinä missä yksikin melkein alusta saakka. Okei 1v-1.5v nuorempi oli niin vahdittava ja touhukas että se oli rankkaa, mutta onneksi oli useammat silmät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ainakin toivoin että mun ja isosiskon ikäero olisi ollut mahd pieni.

5 vuotta on toivottoman paljon. Ei olla kavereita, aivan eri kehitystasolla. Toinen vaan ärsyttää. Isosisko joutuu vasten tahtoaan lapsenvahdiksi, pikkusisko on aina liian nuori.

Mutta ei tässä kai lasten parasta ajatellakaan.

Meillä 5.5 v ikäeroa, isompi 9v, pienempi 3v. Isompi sai olla ainoa ja kaiken huomion kohde tuon reilu 5 vuotta. Hoidettiin 3v kotona. Tuloksena kiltti, sosiaalisesti taitava, iloinen lapsi jolla on paljon kavereita. Juuri tuossa 6v alkoi suuntautua enemmän kavereitten kanssa olemiseen, jolloin pikkusisko vuorostaan sai nauttia vanhempien täydestä huomiosta. Sisaruksilla on suloinen suhde, pikkusisko ihailee veljeä ja veli auttaa ja suojelee pienempää. Leikkivät myös yhdessä, isoveli keksii leikkejä siskolle. Veljeä ei käytetä lapsenvahtina. Uskallan myös väittää, että olemme parempia vanhempia kun elämämme lasten kanssa on ollut näin helppoa käytännön kannalta (siis parempi kuin mitä ME olisimme olleet pienen ikäeron kanssa). Kyllä, olemme ajatelleet omaa parastamme ikäeron kanssa, mutta se on koitunut myös lasten parhaaksi.

Meillä sujui asiat myös juuri tähän malliin! Esikoinen kasvoi rauhallisessa kotiympäristössä 3.5v ajan rauhalliseksi ja empaattiseksi kaveriksi, joka on jaksanut jo vuosien ajan lähes joka päivä sanoa miten ihanaa on kun meillä on tuo pikkuvelikin. Veljesten välinen kiintymys on aivan käsinkosketeltavaa. Ikäeroa on se reilu 5v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tekee lapsensa sillä ikäerolla mikä on itselle sopiva, ja minkä luonto suo.

Meidän lapsilla on ikäeroa 1v 1vko, emmekä koskaan ole kokeneet sitä raskaaksi. Eivät ole koskaan tapelleet, ovat toistensa tuki, turva, kaveri ja sparraaja, näin jo 16 vuoden ajan.

Juuri näin! En ymmärrä millainen ihminen edes alapeukuttaa sitä jos jollain menee hyvin. Meillä on hitusen isompi ikäero ja lapset tosi läheisiä toisilleen.

En ole alapeukuttanut ketään tässä keskustelussa. Mutta jos tekisin sen, tekisin sen siitä syystä, että täällä tuntuu olevan vanhempien näkökulmasta ainoastaan täydellisiä ikäeroja. Olipa sitten vuosi tai kymmenen vuotta, kuulostaa aina niin ihanalta: iso hellii pienempää ja niin pois päin. Mutta persoonistahan se on aina kiinni, ja meidän lapset ne ovat niin mahtavia tyyppejä..

Mutta sitten kun ihmiset puhuvat omista sisarussuhteistaan, nousee esiin kaikenlaista lapsuuden kateutta ja kränää. Siksi olisin aika varovainen kertomaan, kuinka lapseni (3 kpl, mahtavia tyyppejä hekin) sisarussuhteensa kokevat.

Kun kolmesta tulee neljä -kirjassa taas kaksi perheiden kanssa työskennellyttä psykologia esittää että alle 2v tai 4v on mustasukkaisuuden, sisarkateuden ja vauvan syrjäyttämäksi tulemisen tunteen kannalta parempia vaihtoehtoja ja 2-4v on se psyykkisesti esikoiselle huonoin vaihtoehto.

Meillä ikäero on 2,5v eli niin pieni mihin lääkäri antoi "luvan". Oli raskasta, pärjäsin ekat vuodet huonosti, en saanut apua vaikka pyysin. Meille pidempi ikäero olisi ollut viisautta mutta ei sitä etukäteen tajunnut. Eikä noista luonne-erojen vuoksi toistensa parhaita leikkikavereita tullut, mutta parhaat härkkijät kyllä 😁

Vierailija kirjoitti:

Kun kolmesta tulee neljä -kirjassa taas kaksi perheiden kanssa työskennellyttä psykologia esittää että alle 2v tai 4v on mustasukkaisuuden, sisarkateuden ja vauvan syrjäyttämäksi tulemisen tunteen kannalta parempia vaihtoehtoja ja 2-4v on se psyykkisesti esikoiselle huonoin vaihtoehto.

Meillä ikäero on 2,5v eli niin pieni mihin lääkäri antoi "luvan". Oli raskasta, pärjäsin ekat vuodet huonosti, en saanut apua vaikka pyysin. Meille pidempi ikäero olisi ollut viisautta mutta ei sitä etukäteen tajunnut. Eikä noista luonne-erojen vuoksi toistensa parhaita leikkikavereita tullut, mutta parhaat härkkijät kyllä 😁

Siis että alle 2v ja yli 4v on esikoiselle parempia kuin 2-4v. Yksi sana puuttui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meille nyt tulossa kolmas kun vanhin täyttää 8 ja kuopus (tuleva keskimmäinen) 5. Olen miettinyt aika paljonkin tuota heidän ikäeroaan, ja vähän jo surrutkin etukäteen varsinkin sitä että miten esikoisen ja tämän vauvan suhde muotoutuu kun ikäeroa on melkein kymmenen vuotta. Koen silti, että nyt oli hyvä aika tälle viimeiselle lapselle. Aiemmin ei varmaan oma jaksaminen olisi riittänyt.

Meillä vanhimman ja nuorimman ikäero 11v. Välit vain lämpenevät, aikuisia ovat kaikki.

Ymmärrän tämän kannan oikein hyvin. Silti itseäni ahdistaa se ajatus, että pikkulapsielämä vain jatkuisi ja jatkuisi. 11 vuoden ikäerolla menee todella pitkä aika ennen kuin pääset tekemään miehen kanssa kahdestaan mitään asioita kodin ulkopuolella. Itse ainakin arvostan sitäkin osa-aluetta elämässä, joten jos haluan useamman lapsen, minun on tehtävä ne vähän tiivimpää. 

Mutta kuten yllä sanoin, ymmärrän hyvin tämän näkökulman, että iso ikäero on hyvä asia. En yhtään epäile, etteikö olisi ja varmasti monelle perheelle sopii iso ikäero paremmin. Silti olen tyytyväinen omiin ratkaisuihimme pienistä ikäeroista, vaikka olisin luultavasti ollutkin parempi äiti isommilla ikäeroilla.

Elämässä on tehtävä valintoja ja kompromissejä. Meillä lapset ovat joutuneet "kärsimään" pienistä ikäeroista ja siitä aiheutuvasta vanhempien väsymyksestä, mutta toisaalta ovat saaneet esimerkiksi perheen, joka tekee koko porukalla yhdessä samoja asioita. Käydään vaeltamassa, kiipeilemässä ja muissa jutuissa, ja kaikki ollaan samalla "suoritustasolla". Äitikin voi tulla sinne vuoristorataan eikä jäädä vahtimaan possujunan viereen sitä taaperoa.