HS: Sisarusten ikäeron pitäisi olla vähintään kaksi ja puoli vuotta

Meillä kaksi jo teini-ikäistä lasta, joilla ikäeroa 1,5 vuotta. Meillä tuo ikäero toimi loistavasti, uskon että molemmat saaneet riittävästi huomiota yms. Rankkaa oli ihan pukkulapsivaiheessa kun unet jäi vähiin, mutta kun molemmat vanhemmat osallistui niin ei mitenkään ylivoimaista. Näppärää kun pk-ikäisinä olivat pitkään samassa ryhmässä ja kotonakin oli aina kaveri. Koulukyyditkin olivat pitkälti yhteisiä. Nyt teini-iässä tuntevat toistensa kavereita ja tavallaan vahtivat siinä sivussa toisiaan. Eivät ole pahemmin riidelleet keskenään, normaalit sisaruuskahinat vaan. Kolmatta lasta ei koskaan haluttu niin en tiedä olisiko jaksanut kolmannen heti perään.

En mitenkään pystyisi hankkimaan edes toista lasta. En edes adoptiolla. En vaan jaksaisi! Olen tälläkin hetkellä tämän yhden takia niin väsynyt, että silmät ei pysy auki, mutta en uskalla nukahtaa sillä astianpesukone on päällä.

Mä ainakin toivoin että mun ja isosiskon ikäero olisi ollut mahd pieni.

5 vuotta on toivottoman paljon. Ei olla kavereita, aivan eri kehitystasolla. Toinen vaan ärsyttää. Isosisko joutuu vasten tahtoaan lapsenvahdiksi, pikkusisko on aina liian nuori.

Mutta ei tässä kai lasten parasta ajatellakaan.

Työnantajat eivät todellakaan pidä siitä, että nainen on pahimmillaan pois töistä 9 vuotta käyden aina välillä muutaman kuukauden "keräämässä työkokemusta". Nykymallissa äiti on noin 3 kk äitiyslomalla, siihen päälle vanhempainvapaalla, kunnes vauva on kutakuinkin 8 kk, sitten isä jää vauvan kanssa ja 4 kk myöhemmin isä töihin, äiti hoitovapaalle. Sitä kestää, kunnes lapsi on 1v 10 kk, äiti palaa töihin ja on kivasti raskaana. Sama rumba jatkuu, kun esikoinen on 2v 5 kk.

Meille nyt tulossa kolmas kun vanhin täyttää 8 ja kuopus (tuleva keskimmäinen) 5. Olen miettinyt aika paljonkin tuota heidän ikäeroaan, ja vähän jo surrutkin etukäteen varsinkin sitä että miten esikoisen ja tämän vauvan suhde muotoutuu kun ikäeroa on melkein kymmenen vuotta. Koen silti, että nyt oli hyvä aika tälle viimeiselle lapselle. Aiemmin ei varmaan oma jaksaminen olisi riittänyt.

Kaikkien lapsia suunnittelevien kannattaisi vakavasti harkita, tarvitseeko niitä lapsia ylipäätään olla monikossa. Monet tuntuvat tekevän kaksi lasta ihan ajattelematta, kun se tuntuu olevan jonkinlainen normi. 

Jos kuitenkin harkinnan jälkeen tulee siihen tulokseen, että yksi lapsi ei riitä vaan pitää hankkia toinen siltä varalta että se yksi kuolee, niin sitten voisi ihan avoimin mielin miettiä ikäeroa. Pahalta tuntuu kun näkee pieniä lapsia joilta äidin syli ja huomio kielletään vauvan vuoksi ja yritetään vakuuttaa näille äidin hoivaa kipeästi kaipaaville pikkuisille, että "olet jo iso tyttö/poika". Jos edes sen verran malttaisi, että se lapsi omaan tahtiinsa irtautuu äidin helmoista ja on paremmassa valmiudessa ottamaan pikkusisaruksen vastaan. 

Siitä pikkulapsiajastakaan ei tule kauheaa ja sietämätöntä, kun niitä pikkuisia on yksi kerrallaan ja isompi ei tarvitse enää niin paljon apua. 

Ihan turha kuvitella että se pieni ikäero takaisi mitään yhteisiä leikkejä tai elinikäistä ystävyyttä. Yhtä hyvin voi tulla jatkuvaa tappelua ja aikuisena toisistaan vieraantuneet sisarukset. Älkää kuvitelko, että teette sille esikoiselle jonkun palveluksen sillä, että teette hänelle sisaruksen. Kyllä siihen toiseen lapseen pitää olla joku aika paljon painavampi peruste kuin "esikoiselle leikkikaveriksi". 

Vierailija kirjoitti:

Meille nyt tulossa kolmas kun vanhin täyttää 8 ja kuopus (tuleva keskimmäinen) 5. Olen miettinyt aika paljonkin tuota heidän ikäeroaan, ja vähän jo surrutkin etukäteen varsinkin sitä että miten esikoisen ja tämän vauvan suhde muotoutuu kun ikäeroa on melkein kymmenen vuotta. Koen silti, että nyt oli hyvä aika tälle viimeiselle lapselle. Aiemmin ei varmaan oma jaksaminen olisi riittänyt.

Älä huoli! Siihen miten sisarukset tulevat toimeen vaikuttaa enemmän luonne kuin ikäero. Lapsille on tärkeää hyvinvoiva äiti joka jaksaa hoitaa ja olla läsnä.

Vaikea käsittää, että lapsia pitäisi olla kuoleman varalta kaksi 🙄.

Eihän puolisoitakaan ole, ja se on sentään tärkein ihmissuhde, minkä on tarkoitus kestää loppuelämä. Lapsi itsenäistyy ja häipyy (toivottavasti) kahdenkympin hujakoissa.

Ei ne ikäerot vaan minkälaiset vanhemmat. Tehdäänkö lapsia ilman turvaverkkoa? Onko turvallinen olo ylipäätään? Raha? Minä tein 6 lasta putkeen, ei tarvinnut stressata töistä, apua sain, mies osallistui. Aina ei mene näin.

2 v 7 kk oli oikein hyvä ikäero, ei liikaa jotta eivät haluaisi leikkiä keskenään. Ovat hyvin erilaisia persoonia mutta ovat leikkineet aina kuin paita ja peppu pahemmin riitelemättä.

Minulla on 2.5 ikäerolla vanhemmat lapset, 7 vuotta välissä ja sitten 1v 4kk nuorimpien ikäero. Isompien kanssa oli helpompi ikäero, nuorempien kohdalla kuopus oli vahinko ja siksi lyhyt ikäero. Mun kropalle ja mielelle oli raskas tämä viimeinen. En pysty itse suosittelemaan noin pientä ikäeroa, se 2.5 vuotta oli unelmatilanne, samoin se 7 vuotta välissä. 

Olen myös tavannut paljon muita äitejä elämäni aikana eikä kukaan heistä ollut onnellinen lasten ikäeron ollessa vuoden verran. Kaikkien mielestä oli rankkaa. Myöhemminkin kun olen joitakin tavannut niin vaikka lapset keskenään ovat kavereita niin äidille tilanne on rankka kun kahta pitää huomioida. On vähän sama tilanne kuin kaksosten kanssa muttei siltikään. Vauva-aikana muistan kun toinen jo kiipeili ja toisen kanssa olis pitänyt tissitellä...ja se kaikki muu, huh huh, en suosittele alle 2 vuoden ikäeroa lapsille, eivät mene samassa paketissa....

Minun lapsillani on pienet ikäerot (2 vuotta) koska minulla ja sisaruksillani on isot ikäerot (11 ja 8 vuotta). Kasvoin yksin ja sisarukset jäivät etäisiksi. Sisarukset tekivät lapset nuorina ja olen näiden lasten kanssa ollut aina läheisempi kuin omien sisarusteni. Omat lapseni sain 30+ -vuotiaana joten ikäerot serkuksiinkin ovat isot, toimivat kummeina onneksi. Lapsena kaipasin tiivistä perhettä, mutta käytännössä olin ainoa lapsi. Matkoilla mentiin vanhempien kanssa kolmistaan, koska sisarukset olivat jo aikuisia tai teiniangsteissaan.

Olen siis kuopuksena kärsinyt isoista ikäeroista sisaruksiini (ja kärsin edelleen), joten halusin omilleni asian eri tavalla. En tiedä miten se toimii, koska kokemusta ei ole. Oma jaksaminen on ainakin ok mulla ja miehellä. Sisarusten lapsilla on isot ikäerot, joten he ilmeisesti eivät ole kärsineet.

Vanhempien jaksamista nykyään syö kyllä kaikkein eniten nämä loputtomat ohjeistukset ja säännöt.

Minulla on kaksi lasta vuoden ikäerolla. Koen tämän parhaimmaksi meille, esikoinen saa olla pidempään kotona ja molemmat saa olla "vauvoja" rauhassa. Ja minun syliin kyllä mahtuu kaksi lasta yhtäaikaa, monet kerrat olen lohduttanut molempia samalla. Lopuksi sisarukset vielä halaavat ja suukottavat toisiaan.

Muutenkin hieman hölmö puheenaihe, varsinkin kun lapsettomuusongelmat lisääntyvät ja syntyvyys laskee Suomessa koko ajan.

Niin.

Ensin pitää notkua montakon vuotta jossain välitilassa, kun ei pääse opiskelemaan. Sitten notkua opintojen kanssa yrittäen samalla käydä töissä. Sitten yrittää valmistumisen jälkeen saada töitä.

Sitten ikää onkin jo 30-35 ja perhe pitää perustaaa, jos sen ikinä aikoo perustaa.

Moni työnantaja jostain syystä katsoo karsaasti työntekijää joka on putkeen poissa töistä 10 vuotta... jotta ikäerot varmasti sopisi kaikille.

Sitten nainen onkin 45 ja liian vanha kaikkeen.

Sain neljä lastani vuoden-puolentoista ikäeroilla. Vanhin ei ehtinyt viittä täyttää, kun nuorin syntyi. Erosin, ja olin neljän alle kuusivuotiaan yh.

En ole samaa mieltä tämän tutkimuksen kanssa, pienet ikäerot olivat hyvä juttu, lapset ovat läheisiä toisilleen, eivätkä riitele paljoa, ja ovat tasapainoisia, iloisia lapsia.

Tulen helposti raskaaksi, raskaudet sujuvat hyvin, ainoa ongelma on se, että menevät yliajalle, ja on jouduttu käynnistelemään. Pienin lapsistani (esikoinen) painoi syntyessään 3200g, suurin oli 4100g. Synnytyksetkin on olleet nopeita ja helppoja.

Yksi oli koliikkivauva, muuten on oltu perusterveitä.

Harmi,ettei minulla ole kumppania, tekisin toisen samanlaisen nelikon koska vain.

Minulle tämä on ollut hyvä tapa, en ole kokenut uupumusta tms, ja pikkulapsivuodet olivat elämäni parhaita vuosia. Nyt lapset ovat jo teinejä. Erokaan ei siis johtunut lapsista, tai niiden ikäeroista, siihen oli ihan muut syyt, olisimme eronneet jokatapauksessa.

Me ihmiset olemme erilaisia, se, mikä on toiselle hyvä juttu, on toiselle kauhistus.

Jokainen tehköön lapsensa millä ikäerolla haluaa kunhan jaksaa hoitaa ne itse. Liian usein tuttavapiirissä kuulee näitä "voihan sen isomman sitte laittaa päiväkotiin jossei jaksa." Omilla tytöillä lähes tasan 2 vuotta ikäeroa eikä valittamista :)

Pidän ihmisiä TYHMINÄ jotka vääntävät monta lasta vuoden välein. Niillä ihmisillä ei ole kaikki ihan kotona, niin sanotusti. Tuollanen idioottien pykäämä perhe nähtiin mm."kaappaus keittiössä" ohjelmassa viime viikolla.

Jos ihminen käyttää järkeään, siis nainen, joka niitä lapsia maailmaan saattaa, tekee se korkeintaan kaksi lasta. Ja niilläkin lapsilla on ikäeroa ainakin neljä vuotta, ellei kymmenenkin. 

 

Ei näitä tutkimustuloksia kannata ottaa henkilökohtaisesti. Samansuuntaisia tuloksia on saatu jo vuosikymmeniä sitten, ihanteellisena ikäerona on biologisesti ja kasvatuspsykologisesti pidetty jo iät ja ajat 3-4 vuotta. Moderni lääketiede on tasoittanut eroja, mutta lapsen psyyke on tuskin muuttunut tässä ajassa. Nyt meillä on tarjolla asiasta tuoreempaa dataa, ihan hyvä että siitä tiedotetaan. Ei se tarkoita, etteikö yksilötasolla voisi onnistua pienemmälläkin ikäerolla.

Mielestäni tässä on tärkeää huomioida se, että nykyinen yhteiskuntarakenteemme ohjaa "tehokkaaseen" lisääntymiseen myöhemmällä iällä, mutta että tutkimustulosten valossa se ei ole välttämättä jaksamisen kannalta ihanteellinen kombo. Samalla kun työelämän vaatimukset kasvaa ja perheiden turvaverkot ovat ohuet, niin yhtenä lisäkuormituksena on keskimääräiset pienet ikäerot. Tämä heijastuu kunnallisten perhepalveluiden tarpeisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea käsittää, että lapsia pitäisi olla kuoleman varalta kaksi 🙄.
Eihän puolisoitakaan ole, ja se on sentään tärkein ihmissuhde, minkä on tarkoitus kestää loppuelämä. Lapsi itsenäistyy ja häipyy (toivottavasti) kahdenkympin hujakoissa.

Tärkein?  

Loppuelämä?

Kaikkea sitä kuulee.