Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa äitiäni! Hjälp!
17.01.2018 |
Äitini on 67-vuotias ja oman äitinsä (minun mummoni) omaishoitaja, ollut viimeiset kymmenen vuotta, minkä hänkin on ollut jo eläkkeellä. He asuvat muutaman sadan kilometrin päässä minusta. Minulla on on oma perhe ja lapsia, sekä kiireinen työ. Olen ainoa lapsi äidilleni ja hän on aina ollut tosi riippuvainen minusta.
Äitini on todella rasittava, valittaa kaikesta eikä näe missään/kenessäkään mitään hyvää. Kun soitan hänelle, hän valittaa/huutaa/mouhuaa kaikesta ja mikään apu tai ehdotus tilanteen ratkaisemiseksi ei kelpaa. Lisäksi hän on välillä jopa ivallinen minulle, kuinka minä saan sitä ja tätä ja hän vaan täällä kärsii. Olen ehdottanut vaikka mitä ratkaisuja (jo vuosia), jotta hän jaksaisi paremmin ja koittanut ymmärryttää, että jos ei jaksa (henkisesti), pitää hakea apua ja koittaa järjestää asiat paremmin, mutta ei kelpaa. Siksi en jaksaisi enää kuunnella jatkuvaa valitusta ja marttyyriyttä.
Tämä kaikki on tehnyt sen, etten minäkään jaksaisi pitää häneen yhteyttä. Tunnen siitä syyllisyyttä ja ahdistusta ja olen jo pitkään kokenut, että olen ns menettänyt äitini, tilalla on joku marttyyrimummo. Ja niin, hänen kanssaan ei onnistu ns normaali keskustelu, sitä hän ei ole eläissään osannut vaan menee ihan täysin lukkoon, jos ristiriitoja pitäisi ratkoa. Suuttuu heti ja kaikki erimielisyydet ns haudataan maton alle. Ärsyttävää.
En tiedä miten tässä pitäisi toimia, onko hyviä neuvoja? Ketään muuta samassa tilanteessa?
Kommentit (47)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä juttelin juuri oman teinityttöni kanssa siitä, että hänen ensisijainen velvollisuutensa on huolehtia itsestään, keskittyä itseensä kun on nuori, nauttia elämästään niin paljon kuin voi.
Tämän nämä läheisriippuvaiset iilimadot unohtavat aina. Itseltäni meno koko ikävaihe 15-30 ohi roikkuvan äidin takia.
Tämä.
No niinpä! Voi kunpa kaikki vanhemmat olisivat yhtä viisaita
Nosto, AP tässä. Kiinnostaisi kuulla, ajatteleeko kukaan teistä niin että minun tehtäväni on huolehtia äitini hyvinvoinnista/jaksamisesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap.
Kerroit olevasi ratkaisukeskeinen ihminen, siksi ehdotan ratkaisua: Aikarajat.
Raja voi olla kellonajassa (puhelun kesto max 10 minuuttia) tai tiheydessä (esim. kerran viikossa, ei kerran päivässä) tai sitten aiheissa: Saa puhua vaikkapa ruuanlaitosta ja päivittäisohjelmista, mutta ei toisten ihmisten kuulumisista arvostelua. Rajaaminen jäänee sinun tehtäväksesi, koska äidilläsi ei samaa tarvetta liene.
Monissa elämän ongelmissa rajaaminen on terveempää kuin totaalinen välien katkaisu. Ja aika moni ongelma syntyy rajattomuudesta.
Mitäs olet mieltä tästä?
No, näin minä olen toiminut, rajat olen asettanut mutten hänelle kertonut niistä. Kuten aiemmin mainitsin, ei hänen kanssaan voi puhua puhua mistään suoraan/avoimesti, koska hän ei ota minkäänlaista palautetta vastaan ja suuttuu kaikesta, minkä kokee kritiikiksi. Ei esim koe itse valittavansa lainkaan mistään, kun hänelle kerran mainitsin, että en jaksa kuunnella valittamista.
Nykyään siis soitan hänelle max kerran viikossa ja pidän puhelun juurikin "sopivan mittaisena". Ollaan tultu siihen tilanteeseen, ettei minulla ole niin sanotusti hänelle mitään asiaa, eikä häntä oikeastaan varmaan kiinnostakaan minun asiat (ja koska kaikesta alkaa välittömästi hirveä siunaileminen ja voivotteleminen, ei minua kiinnosta kertoakaan mitään).
Näin ollen välit on nykyään aika olemattomat ja teennäiset. Vähän surettaa, kun äidistä on tullut tommonen hourumummo.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
KirkkoSisko kirjoitti:
Hei ap.
Kerroit olevasi ratkaisukeskeinen ihminen, siksi ehdotan ratkaisua: Aikarajat.
Raja voi olla kellonajassa (puhelun kesto max 10 minuuttia) tai tiheydessä (esim. kerran viikossa, ei kerran päivässä) tai sitten aiheissa: Saa puhua vaikkapa ruuanlaitosta ja päivittäisohjelmista, mutta ei toisten ihmisten kuulumisista arvostelua. Rajaaminen jäänee sinun tehtäväksesi, koska äidilläsi ei samaa tarvetta liene.
Monissa elämän ongelmissa rajaaminen on terveempää kuin totaalinen välien katkaisu. Ja aika moni ongelma syntyy rajattomuudesta.
Mitäs olet mieltä tästä?
Miten tuon on tervettä?
Tuossahan ap joutuu rajoittamaan omaa elämäänsä, mikä on ihan väärin, kun on pieni lapsi ja hoitovapaalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen äitisi ikäluokkaa, ap, sillä erotuksella, että minun äitini on jo kuollut lähes neljä vuosikymmentä sitten eikä omia lapsia ole lainkaan. Olen miettinyt paljonkin tuota omaishoitajan asemaa meillä Suomessa. Koska minulla on jonkin verran tietoa muutamasta muustakin maasta, olen voinut tehdä vertailuja. Olen pohdiskellut, mitkä kaikki seikat ovat vaikuttaneet siihen, että meillä omaishoitajat raatavat usein yli jaksamisen rajojen saamatta / hakematta apua ja helpotusta työhönsä. Jotkut eivät käytä edes niitä muutamaa lakisääteistä vapaapäiväänsä kuukaudessa, kun hoidettava ei halua mennä siksi aikaa hoitokotiin tai suostu siihen, että kotiin tulee sijainen. Kun tätä tilannetta ihmettelee, niin hyvin moni perustelee tilannetta sillä, että kun kerran ollaan papin edessä vannottu uskollisuutta kuolemaan asti, niin se täytyy vain kestää, että kumppani on hoidettava. Mistä tämä asenne johtuu? Onko se pelkän kasvatuksen tulosta vai vaikuttavatko koetut sodat ym. jollakin tavalla taustalla edelleen.
Muissa maissa yleensä muistisairas tai muuten hoidettava läheinen siirretään palvelutaloon tai hoitokotiin (tilanteen mukaan) suhteellisen varhaisessa vaiheessa, koska ajatellaan, että jos näin ei toimita, niin pian hoidettavia on kaksi. Suomalaiset sanovat, että se on rakkaudeton teko, jos laittaa läheisensä hoitoon, sillä tämä haluaa olla omassa kodissa loppuun asti. Totta kai olisi hienoa, jos voisi elää kotonaan loppuun asti, mutta kun se ei vain aina onnistu. Monesti omaishoitaja on yhtä vanha ja hauras kuin hoidettavakin. Hänen tahtoaan olla kotona ei aina voi yksinkertaisesti noudattaa. Omaishoitajan ei pitäisi syyllistää itseään, jos hän päätyy hoitokoti-ratkaisuun eikä antaa hoidettavankaan syyllistää hoitajaansa. Moni hoidettava ei enää ymmärrä toisaalta omaa tilaansa eikä myöskään hoitajansa heikentyviä voimia ja terveyttä (niin fyysistä kuin psyykkistäkin).
Auttaisikohan ap, jos äitisi saisi mummosi ainakin intervallihoitoon hoitolaitokseen, että äitisi voisi toipua ja elää välillä omaakin elämäänsä? Kerrot, ettei äitisi kuuntele ehdotuksiasi. Mitäpä, jos menisit paikan päälle ja ottaisit yhteyttä esim. kotisairaanhoitoon tai muuhun vanhuspalveluinstanssiin mummosi hoidosta. Äitisi suuttuu ehkä ensin, mutta kun rauhoittuu, niin toivottavasti arvostaa apuasi ja neuvojasi. Mummosi voisi ehkä päästä ns. arviointijaksolle hoitokotiin, jossa selvitetään, miten hänen hoitonsa olisi paras järjestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan puhelimesta ja vastaan toiselta laitteelra 🙂
No niin, ap taalla. Kiitos nro 32 kattavasta vastauksesta ja viisaista sanoista! Tama selvittely on jo tehty ja mummo saisi useamminkin kuin nyt naita intervalliviikkoja, mutta jostain ihmeen syysta niita ei nyt haluta ottaa vastaan (mummo ei halua? Maksaa liikaa? Kuulemma liikaa vaivaa vieda sinne hoitoon ja-ja-ja). En oikeasti enaa jaksa ymmartaa mista on kyse 😞
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, näin minä olen toiminut, rajat olen asettanut mutten hänelle kertonut niistä. Kuten aiemmin mainitsin, ei hänen kanssaan voi puhua puhua mistään suoraan/avoimesti, koska hän ei ota minkäänlaista palautetta vastaan ja suuttuu kaikesta, minkä kokee kritiikiksi. Ei esim koe itse valittavansa lainkaan mistään, kun hänelle kerran mainitsin, että en jaksa kuunnella valittamista.
Nykyään siis soitan hänelle max kerran viikossa ja pidän puhelun juurikin "sopivan mittaisena". Ollaan tultu siihen tilanteeseen, ettei minulla ole niin sanotusti hänelle mitään asiaa, eikä häntä oikeastaan varmaan kiinnostakaan minun asiat (ja koska kaikesta alkaa välittömästi hirveä siunaileminen ja voivotteleminen, ei minua kiinnosta kertoakaan mitään).
Näin ollen välit on nykyään aika olemattomat ja teennäiset. Vähän surettaa, kun äidistä on tullut tommonen hourumummo.
AP
AP - oletko sä Mä?
T.4
Vierailija kirjoitti:
No niin, ap taalla. Kiitos nro 32 kattavasta vastauksesta ja viisaista sanoista! Tama selvittely on jo tehty ja mummo saisi useamminkin kuin nyt naita intervalliviikkoja, mutta jostain ihmeen syysta niita ei nyt haluta ottaa vastaan (mummo ei halua? Maksaa liikaa? Kuulemma liikaa vaivaa vieda sinne hoitoon ja-ja-ja). En oikeasti enaa jaksa ymmartaa mista on kyse 😞
Kyse on siitä, että äitisi haluaa sanoa, että hän kyllä hoito äitinsä niin mallikkaasti (kalvetkaa ja hävetkää te muut, jotka ette ole yhtä ansiokkaita)...
Toki voi myös olla ainakin osa noista syistä mitä sinäkin luettelin myös.
Meillä oma äitini ja siskonsa aikanaan ’hoitivat äitinsä ah niin kunniakkaasti hautaan’. Isomummo sai asua kotonansa loppuun asti (94v) ja siskokset olivat aina vuoroviikonloput siellä ja ottivat lomansa niin että voivat kesällä olla siellä mahdollisimman paljon (ja lopun ajan nakittivat meidät nuoret sinne, edes kesätöihin ei voitu mennä kun mummo niin tarvitsee siellä maalla apua...) - ja tästä heidän (vapaaehtoisesta) valinnastaan jaksetaan nyt vielä 3-vuosikymmentä myöhemmin hakea glooriaa (ja toimintamallia meille, jotka jääräpäisesti voimme jopa olla töissä viikonloppuisin!)
Jos mummon saa edes vähäksi aikaa muiden hoiviin niin mahdollisuus kannattaisi ehdottomasti käyttää.Väitän,että on pilvin pimein omaisia ,jotka lankeaisivat polvilleen saadessaan mahdollisuuden hetken taukoon.
Itse huokasin helpotuksesta kun vanhempani joutuivat yhtäaikaa sairaalaan pariksi päiväksi.Sain olla ne vuorokaudet ilman jatkuvaa hälytystilaa.
Minusta kuitenkin tuntuu kertomuksesi perusteella,että se on äitisi joka ei selviä noista hoitopäivistä muualla.Pystyykö mummosi kertomaan oman mielipiteensä.
Omaishoitajana virallisena tai "pakotettuna" päässä ei paljon muuta pyöri kuin seuraavan ongelman pelko ja miten sekin taas hoidetaan.
Nostan tämän vuoden vanhan kirjoitukseni. Mummo pääsi syksyllä vanhainkotiin. Arvatkaas onko äitini nyt tyytyväinen?
Noh, arvannette vastauksen. Nyt pitää käydä joka päivä siellä mummoa katsomassa ja minnekään ei voi lähteä ”jos jotain sattuu”. Mummo on lähempänä sataa vuotta kuin yhdeksääkymmentä, todennäköisyys että ”jotain sattuu” on aika suuri.
Nyt valittamisen aiheita on löytynyt monia uusia.
Alue: Aihe vapaa
No, en ainakaan tunnu olevan yksin tämän asian kanssa. Tuosta auttamisen pyyteettömyydestä nousi monia ajatuksia mieleen. Äitini on ikänsä ollut sellainen ”kehujen kerjääjä” eli tuuppaa meillekin jos jonkinlaista tavaraa, joista pitää sitten vuolaasti kiittää ja kehua. Vaikka minä kuinka kiellän ja jopa työnnän ne tavarat takaisin, niin hän ei usko. Sitten pettyy minuun, kun en osoita kiitollisuutta. Olen pyytänyt häntä säästämään vähät rahansa ja käyttämään ne itseensä.
Ymmärrän, että järjetöntähän tämä on.
Ap