Lue keskustelun säännöt.
En jaksa äitiäni! Hjälp!
17.01.2018 |
Äitini on 67-vuotias ja oman äitinsä (minun mummoni) omaishoitaja, ollut viimeiset kymmenen vuotta, minkä hänkin on ollut jo eläkkeellä. He asuvat muutaman sadan kilometrin päässä minusta. Minulla on on oma perhe ja lapsia, sekä kiireinen työ. Olen ainoa lapsi äidilleni ja hän on aina ollut tosi riippuvainen minusta.
Äitini on todella rasittava, valittaa kaikesta eikä näe missään/kenessäkään mitään hyvää. Kun soitan hänelle, hän valittaa/huutaa/mouhuaa kaikesta ja mikään apu tai ehdotus tilanteen ratkaisemiseksi ei kelpaa. Lisäksi hän on välillä jopa ivallinen minulle, kuinka minä saan sitä ja tätä ja hän vaan täällä kärsii. Olen ehdottanut vaikka mitä ratkaisuja (jo vuosia), jotta hän jaksaisi paremmin ja koittanut ymmärryttää, että jos ei jaksa (henkisesti), pitää hakea apua ja koittaa järjestää asiat paremmin, mutta ei kelpaa. Siksi en jaksaisi enää kuunnella jatkuvaa valitusta ja marttyyriyttä.
Tämä kaikki on tehnyt sen, etten minäkään jaksaisi pitää häneen yhteyttä. Tunnen siitä syyllisyyttä ja ahdistusta ja olen jo pitkään kokenut, että olen ns menettänyt äitini, tilalla on joku marttyyrimummo. Ja niin, hänen kanssaan ei onnistu ns normaali keskustelu, sitä hän ei ole eläissään osannut vaan menee ihan täysin lukkoon, jos ristiriitoja pitäisi ratkoa. Suuttuu heti ja kaikki erimielisyydet ns haudataan maton alle. Ärsyttävää.
En tiedä miten tässä pitäisi toimia, onko hyviä neuvoja? Ketään muuta samassa tilanteessa?
Kommentit (47)
Yritä jaksaa. Taidat olla hänen ainoa varaventtiilinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkopuolisen on helppo nähdä ratkaisuja juuri omaishoitaja asioissa, vaikkei niitä oikeasti ole.
Voi AP. Eikö olekin kurjaa ajatella, että äidillesi ei ole ketään muuta, jolle ’avautua’, että sinä siellä etäällä olet ’lähin ystävä’ vaikkakin sinäkään et edes yritä sitä olla :/
Mulla on vähän samankaltainen tilanne, js yritän jaksaa. Ei ole mielestäni oikein (varmaan kasvatuskysymys) katkaista välejä kokonaan. Olen aidosti sitä mieltä, että kun vanhemmat ovat minut kasvattaneet ja aikuiseksi asti hoitaneet, on minullakin nyt tiettyjä velvollisuuksia äitiäni kohtaan. Mutta... niitä puheluita ei vain jaksa. Täynnä toisten ihmisten mollaamista, minun valintojen kyseenalaistamista ja minun elämäni vähättelemistä (tai niin tulkitsen sen, miten hän hehkuttaa mitä kaikkea hänen vanhojen kollegoidensa lapset on saaneet aikaiseksi) jne.
Jos en jaksa, en vastaa puhelimeen.
Tiedän, että hänellä on meno tiistaina klo 18, joten soitan sen pakollisen sinne päin soiton ti klo 17, jolloin hänen on pakko lopettaa puhelu järkevää kestoon, koska pakko lähteä harrastukseen.
Jos vastaan, varoitan usein, että ”mulla on vain 4% akkua, jos tämä katkeaa...” ja sitten kun en vaan enää jaksa niin hups, alku loppui (sitten täytyy vain hetkeksi sulkea se kännykkä kun hän koittaa soittaa takasin)
Näillä mennään - lisävinkit tervetulleita.
no, miten voi leikata oman äitinsä pois elämästään. Ja juu, olen koittanut jaksaa olla varaventtiili, mutta koska itse olen ratkaisukeskeinen ihminen, en ymmärrä valittamista joka ei johda mihinkään. Omaishoitaja-asiat ovat kinkkisiä, tiedän senkin ja ymmärrän. Tässä tapauksessa olisi hoitopaikkaa tarjolla, viikko kuukaudessa, mutta sitä ei ole otettu vastaan. Ei kuulemma auta mitään ja on hankalaa ja-ja-ja. Äitini on siis hyvin kiinni omassa äidissään eikä luota että hoitopaikassa mummoa hyvin hoidetaan, muttei itsekään enää jaksaisi sitä tehdä. Melkoinen pattitilanne.
Niin, miten voi? Sanot vaan ettet jaksa kuunnella ja jos vielä kuormittaa, et vastaa puhelimeen.
Sinun velvollisuutesi on ne sinun lapset, ei sinun äitisi.
Jos hän on tuohon rooliin suostunut, ei sinun silti tarvitse,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
no, miten voi leikata oman äitinsä pois elämästään. Ja juu, olen koittanut jaksaa olla varaventtiili, mutta koska itse olen ratkaisukeskeinen ihminen, en ymmärrä valittamista joka ei johda mihinkään. Omaishoitaja-asiat ovat kinkkisiä, tiedän senkin ja ymmärrän. Tässä tapauksessa olisi hoitopaikkaa tarjolla, viikko kuukaudessa, mutta sitä ei ole otettu vastaan. Ei kuulemma auta mitään ja on hankalaa ja-ja-ja. Äitini on siis hyvin kiinni omassa äidissään eikä luota että hoitopaikassa mummoa hyvin hoidetaan, muttei itsekään enää jaksaisi sitä tehdä. Melkoinen pattitilanne.
Varoituksen sananen: hän tulee olemaan sitä mieltä, että on sitten aikanaan sinun vuorosi pitää hänestä huolta, hän ei sitten aio minnekään hoitokotiin suostua menemään kitumaan. Joten tässä sinulle yksi stressinaihe lisää: miten saat hänet jo nyt ymmärtämään, ettei tuo uhrautuminen tule olemaan mikään sukupolvien jatkumo?
nelonen: voi miten samalta sinun tarinasi kuullostaa! Et arvaa miten huojentavaa kuulla, etten ole ainoa laatuani. Jaksamista sinullekin <3
Kolahti tuo "puhelut ovat täynnä toisten ihmisten mollaamista" - juuri näin meilläkin. Kenessäkään ei nähdä mitään hyvää, kaikkea epäillään ja arvostellaan pahoin sanoin. Mitä järkevää keskustelua tuollaisesta voi syntyä? Lisäksi minun äitini on (ollut kyllä aina, mutta nyt tämä puoli on ottanut hänestä aivan ylivallan) sairaalloisen pelokas ja näkee kaikessa vaaroja/uhkia, ja itse menen ihan lukkoon kun miltei kaikkeen sanomaani vastaus on "ai herrajjjjjumala, ole nyt varovainen ettei satu sitä/tätä/tota", "no nyt kyllä tulee se/tää/tuo tauti tai ukkonen/myrsky/lentokone tippuu/atomipommi". Hän käy todella kierroksilla ihan kaikesta. Olen muutaman kerran ehdottanut lääkäriin menoa stressin/masennuksen vuoksi ja yrittänyt ystävällisesti ehdottaa mm mielialalääkitystä, joka helpottaisi hänen oloa, mutta arvannette varmaan mitä siitä seuraa. "minä en kuule ala mitään sellaisia syömään" ja suuttumus.
Huoh. Näin :(
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän on vahvasti läheisriippuvainen. Roikkuu äidissään, joka arvaten hänkin läheisriippuvainen.
Jos yhtään välität lapsistasi, katkaidet sen kierteen nyt. Et vain kuuntele, et syyllisty. Sanot että hakee apua jos on paha olla ja kyytii mummon hoitokotiin, jos ei jaksa.
Vierailija kirjoitti:
nelonen: voi miten samalta sinun tarinasi kuullostaa! Et arvaa miten huojentavaa kuulla, etten ole ainoa laatuani. Jaksamista sinullekin <3
Kolahti tuo "puhelut ovat täynnä toisten ihmisten mollaamista" - juuri näin meilläkin. Kenessäkään ei nähdä mitään hyvää, kaikkea epäillään ja arvostellaan pahoin sanoin. Mitä järkevää keskustelua tuollaisesta voi syntyä? Lisäksi minun äitini on (ollut kyllä aina, mutta nyt tämä puoli on ottanut hänestä aivan ylivallan) sairaalloisen pelokas ja näkee kaikessa vaaroja/uhkia, ja itse menen ihan lukkoon kun miltei kaikkeen sanomaani vastaus on "ai herrajjjjjumala, ole nyt varovainen ettei satu sitä/tätä/tota", "no nyt kyllä tulee se/tää/tuo tauti tai ukkonen/myrsky/lentokone tippuu/atomipommi". Hän käy todella kierroksilla ihan kaikesta. Olen muutaman kerran ehdottanut lääkäriin menoa stressin/masennuksen vuoksi ja yrittänyt ystävällisesti ehdottaa mm mielialalääkitystä, joka helpottaisi hänen oloa, mutta arvannette varmaan mitä siitä seuraa. "minä en kuule ala mitään sellaisia syömään" ja suuttumus.
Huoh. Näin :(
AP
Huomaatko miten sinä alat muistuttaa äitiäsi?
Valitat ja mariset ulkopuoliselle, et kuuntele täällä mitään ohjeita tai neuvoja, päivittelet ja voihkit, valitat vain ja koet, että tilanne on ratkaisematon?
Siedät ja siedät ja siedät, kunnes menetät kykysi hahmottaa rajojasi tai kenenkään tekemisiä ja alat toistaa edessäsi näkyvää mallia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiitos, sait minun nauramaan :). No, en ihan koe olevani samanlainen, toki sinulla on tuossa pointti siinä mielessä, että semmoinen vaara on olemassa. Onneksi minulla on kuitenkin vähän enemmän tietämystä ja osaamistakin käsitellä tilannetta, jotten muutu äitini kaltaiseksi.
Olen itsekin tehnyt tuon läheisriippuvainen -diagnoosin äidistäni jo aikoja sitten. Hänen koko elämänsä on toistanut sitä samaa kaavaa, ennen tätä omaishoitaja-kuviota tuo riippuvaisuus kohdistui miehiin (niitä on meinaan riittänyt).
Mitä tulee tuohon syytökseen, että valitan täällä, niin koen kyllä että tämmöinen anonyymi nettivalittaminen on aika vaaratonta, enemmänkin sellaista vertaistuen hakemista. En halua IRL kuormittaa ketään tällä murheellani, vaan tässä kirjoitellessa omatkin ajatukset mukavasti jäsentyy ja saatanpa saada uusia näkökulmia teiltä ynnä muuta. Kiinnostaa myös kuulla, millä linjoilla te "asiantuntijat" :D olette tässä asiassa.
AP
Vierailija kirjoitti:
kiitos, sait minun nauramaan :). No, en ihan koe olevani samanlainen, toki sinulla on tuossa pointti siinä mielessä, että semmoinen vaara on olemassa. Onneksi minulla on kuitenkin vähän enemmän tietämystä ja osaamistakin käsitellä tilannetta, jotten muutu äitini kaltaiseksi.
Olen itsekin tehnyt tuon läheisriippuvainen -diagnoosin äidistäni jo aikoja sitten. Hänen koko elämänsä on toistanut sitä samaa kaavaa, ennen tätä omaishoitaja-kuviota tuo riippuvaisuus kohdistui miehiin (niitä on meinaan riittänyt).
Mitä tulee tuohon syytökseen, että valitan täällä, niin koen kyllä että tämmöinen anonyymi nettivalittaminen on aika vaaratonta, enemmänkin sellaista vertaistuen hakemista. En halua IRL kuormittaa ketään tällä murheellani, vaan tässä kirjoitellessa omatkin ajatukset mukavasti jäsentyy ja saatanpa saada uusia näkökulmia teiltä ynnä muuta. Kiinnostaa myös kuulla, millä linjoilla te "asiantuntijat" :D olette tässä asiassa.
AP
Kirjoitin sen, jotta havahtuisit. Sinä nimittäin oikeasti myös aloit selitellä, kehitellä syitä, voivotella ja päivitellä, kun sait neuvoja. Eli todella samalla kaavalla kuin se äitisikin, joka vain voivottaa mutta ei tee tilanteelleen mitään.
Ei sinulla ole mitään velvollisuutta kuunnella äitisi märinöitä, ehdotella tälle terapioita tai etsiä ratkaisuja. Voit ihan vaan ohjata esim eteenpäin, todeta että hoitaa omat ongelmansa ja lopettaa puhelun.
Olen itse tuollaisesta suvusta, jossa takerrutaan sairaalloisesti ja pelätään kuuta nousevaa ja keksitään miljoona syytä, miksei se muutos tule vielä tänään.
Aikani yritin esim siskoani kuunnella ja auttaa, mutta sitten huomasin, että ei se ikinä lopu. Häneltä jopa vaihtui se hoivauksen kohde lennossa äidistämme siskoni kautta miehekseen ja se minun kuormittamiseni pysyi ihan ennallaan. Aiemmin hän ruikutti rahaa, kun äitimme sitäjatätä, sitten yhtäkkiä alkoi vaatia rahaa, kun miehensä sitäjatätä. Ja niitä hervottomia vollotuspuheluja tuli myös! Nyt hän roikkuu edelleen äidissämme joka on 90. Ja syyttää minua elämänsä pilaamisesta, kun "hän on joutunut uhrautumaan". Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiitos, näin arvasin rivien välistä, että havahduttamistarkoituksessa kirjoittelit. Ja kuule, olen paljon miettinyt aihetta juurikin siltä kantilta, kuinka vältän itse tuon sudenkuopan. Siitä huolimatta tunnen syyllisyyttä ja tiedän, että äitini ajattelee minun olevan "isäni kaltainen itsekäs ja kylmä ihminen".
Sun tarina kuulosti ikävältä. Siitä tuli mieleen, että mun äiti ei itseasiassa vaadi multa mitään, eli siitä ei ole kysymys, mutta muilla tavoin pitelee minua pideissään. Esim. meidän koiraa mummot rakastaa ja kaipaa ja pyytelee sinne miltei joka puhelussa tyyliin "koska Rekku tulee mummolaan, Rekku on milloin vaan tervetullut" - mutta jos me olemme lähdössä matkoille ja Rekku olisi menossa mummolaan (niinkuin on pennusta asti ollut tapana) niin ei se nyt sovikaan. Tällä tavalla voi mukavasti kiristää ja syyllistää minua. Sitten Rekku menee mummolaan ja siitä voi päivittäin valittaa, kuinka siitä on vaivaa ja kaikkea dramaattista tapahtuu (not). Nyt olen päättänyt ettei Rekku enää mene mummolaan, mistä ei varmaan hyvä seuraa.
Vierailija kirjoitti:
kiitos, näin arvasin rivien välistä, että havahduttamistarkoituksessa kirjoittelit. Ja kuule, olen paljon miettinyt aihetta juurikin siltä kantilta, kuinka vältän itse tuon sudenkuopan. Siitä huolimatta tunnen syyllisyyttä ja tiedän, että äitini ajattelee minun olevan "isäni kaltainen itsekäs ja kylmä ihminen".
Sun tarina kuulosti ikävältä. Siitä tuli mieleen, että mun äiti ei itseasiassa vaadi multa mitään, eli siitä ei ole kysymys, mutta muilla tavoin pitelee minua pideissään. Esim. meidän koiraa mummot rakastaa ja kaipaa ja pyytelee sinne miltei joka puhelussa tyyliin "koska Rekku tulee mummolaan, Rekku on milloin vaan tervetullut" - mutta jos me olemme lähdössä matkoille ja Rekku olisi menossa mummolaan (niinkuin on pennusta asti ollut tapana) niin ei se nyt sovikaan. Tällä tavalla voi mukavasti kiristää ja syyllistää minua. Sitten Rekku menee mummolaan ja siitä voi päivittäin valittaa, kuinka siitä on vaivaa ja kaikkea dramaattista tapahtuu (not). Nyt olen päättänyt ettei Rekku enää mene mummolaan, mistä ei varmaan hyvä seuraa.
Jep.
Se auttaminen on aina auttajalähtöistä. Ei vilpitöntä.
Meillä on lapsia ja koskaan ei olla saatu apua, kun oikeasti olisi tarvittu. Sen sijaan meille tungettiin auttamaan, kun ei edes haluttu. Kaikki mahdolliset rajat ylittäen.
Kaikkeen auttamiseen liittyy aina se velvoite korvata saatu apu (jota ei siis edes pyydetty) "auttajan" määräämällä tavalla sekä juuri tuo käsittämätön numeron tekeminen siitä "avusta". Meillä esim esikoiseni oli viisivuotiaana yhden yön pakosta mummolassa, koska kuopuksemme joutui hengenvaarallisessa tilassa sairaalaan - tästä yhdestä ainoasta yökyläilystä on naapureille kerrottu versio siitä, miten mummo AINA joutuu ottamaan yökylään, kun me ollaan niin laiskoja ja kelvottomia vanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://areena.yle.fi/1-4313530
Tuossa ohjelmassa on hyvää tietoa siitä, mitä yksinäisyys tekee ihmiselle. Etenkin omaishoitajaäidin arki on tosi rankkaa eikä hänellä ole mahdollisuutta ylläpitää tai etsiä muita ihmissuhteita ja lisäksi huoli ja stressi hoidettavasta.
Itse jouduin tuohon jo alle nelikymppisenä ja järkytyin, kun huomasin, mitä pääkopan sisällä tapahtuu. Sinkkuna ympärillä ei ollut muuta perhettä, joka olisi tasannut omaa tilannetta. Tajuan pitää pääni kiinni suurimmalle osalle ihmisiä, mutta muutamalle olen kertonut tilanteesta neutraalisti ja yhdelle lähimmälle (ainoa oljenkorsi, jolta odotan jotain) vähän rasittavammin ja olen miettinyt sitäkin, pitäisikö katkaista välit, koska on liian rankkaa seurata sivusta hänen elämäänsä ja tuntea itse olevansa jonkun kuplan vankina ja muu maailma ulkona.
AP kommentoi vielä seiskalle, että olen kertonut aikoja sitten äidilleni, että minä en aio omaishoitajaksi ryhtyä. Siitä seurasi melkein itku. Ei pitäisi olla mitään epäselvää asiassa. Taannoin sanoin vielä, että kun jäämme (miehen kanssa) eläkkeelle, muutamme "etelään". Vastaus oli "ja minut jätetään tänne, vai".
Vierailija kirjoitti:
https://areena.yle.fi/1-4313530
Tuossa ohjelmassa on hyvää tietoa siitä, mitä yksinäisyys tekee ihmiselle. Etenkin omaishoitajaäidin arki on tosi rankkaa eikä hänellä ole mahdollisuutta ylläpitää tai etsiä muita ihmissuhteita ja lisäksi huoli ja stressi hoidettavasta.
Itse jouduin tuohon jo alle nelikymppisenä ja järkytyin, kun huomasin, mitä pääkopan sisällä tapahtuu. Sinkkuna ympärillä ei ollut muuta perhettä, joka olisi tasannut omaa tilannetta. Tajuan pitää pääni kiinni suurimmalle osalle ihmisiä, mutta muutamalle olen kertonut tilanteesta neutraalisti ja yhdelle lähimmälle (ainoa oljenkorsi, jolta odotan jotain) vähän rasittavammin ja olen miettinyt sitäkin, pitäisikö katkaista välit, koska on liian rankkaa seurata sivusta hänen elämäänsä ja tuntea itse olevansa jonkun kuplan vankina ja muu maailma ulkona.
Ap:n äitihän saisi sen mummelin viikoksi per kuukausi pois. Ei halua.
Minun siskoni alkoi omatekoisesti omaishoitaa äitiäni kun tää oli 52 ja ihan terve.
Vierailija kirjoitti:
Voi AP. Eikö olekin kurjaa ajatella, että äidillesi ei ole ketään muuta, jolle ’avautua’, että sinä siellä etäällä olet ’lähin ystävä’ vaikkakin sinäkään et edes yritä sitä olla :/
Mulla on vähän samankaltainen tilanne, js yritän jaksaa. Ei ole mielestäni oikein (varmaan kasvatuskysymys) katkaista välejä kokonaan. Olen aidosti sitä mieltä, että kun vanhemmat ovat minut kasvattaneet ja aikuiseksi asti hoitaneet, on minullakin nyt tiettyjä velvollisuuksia äitiäni kohtaan. Mutta... niitä puheluita ei vain jaksa. Täynnä toisten ihmisten mollaamista, minun valintojen kyseenalaistamista ja minun elämäni vähättelemistä (tai niin tulkitsen sen, miten hän hehkuttaa mitä kaikkea hänen vanhojen kollegoidensa lapset on saaneet aikaiseksi) jne.
Jos en jaksa, en vastaa puhelimeen.
Tiedän, että hänellä on meno tiistaina klo 18, joten soitan sen pakollisen sinne päin soiton ti klo 17, jolloin hänen on pakko lopettaa puhelu järkevää kestoon, koska pakko lähteä harrastukseen.
Jos vastaan, varoitan usein, että ”mulla on vain 4% akkua, jos tämä katkeaa...” ja sitten kun en vaan enää jaksa niin hups, alku loppui (sitten täytyy vain hetkeksi sulkea se kännykkä kun hän koittaa soittaa takasin)Näillä mennään - lisävinkit tervetulleita.
Näin juuri minäkin toimin oman persoonallisuushäiriöisen ( kyllä, ollut monen monta kertaa mielisairaalassa) äitini kanssa.
Otin hieman kotisairaanhoitajamaisen asenteen häneen. Se tietenkin etäännytti mutta toisaalta jaksoin paremmin tavata ja jutella hänen kanssaan puhelimessa.
Myöskin käytiin aina eri aikaan veljen kanssa jotta käyntejä olisi enemmän kokonaisuutena.
Enkä enää yrittänyt miellyttää enkä suostunut mihinkään hullutuksiin vaikka hän vaati.
Tein rajat selviksi mutta en hylännyt .
Ja nyt kun hän on kuollut, on minulla hyvä omatunto siitä etten hylännyt vaan tein sen minkä kohtuudella pystyin ja jaksoin.
Minä juttelin juuri oman teinityttöni kanssa siitä, että hänen ensisijainen velvollisuutensa on huolehtia itsestään, keskittyä itseensä kun on nuori, nauttia elämästään niin paljon kuin voi.
Tämän nämä läheisriippuvaiset iilimadot unohtavat aina. Itseltäni meno koko ikävaihe 15-30 ohi roikkuvan äidin takia.
Minullakin on vain yksi lapsi, joka on muuttanut kotoa, mutta en valita hänelle asioistani. Hän ei tiedä että olen masentunut ja käyn psykoterapiassa. Hänellä on usein jokin pieni ongelma kun tulee viikonlopuksi tai soittelee ja yhdessä mietitään mitä sille voisi tehdä.
Mielestäni vanhempien tehtävä on olla tukena lapsilleen ja kuunnella ja auttaa lasten murheissa eikä kaataa omaa pahaa oloa lapsiin. Muutoin ei kannata lapsia tehdäkään, ellei yritä hoitaa heitä paremmin kuin itseä on lapsena hoidettu.
Omaa äitiäni kohtaan minulla on antipatioita, sen takia on psykoterapiakin osaksi. En ole kolmeen vuoteen käynyt äitini luona, ja noin neljä kertaa vuodessa vastaan puheluun kun hän soittaa.
Ei tarvitse pilata elämäänsä ilkeiden ihmisten takia. Pääasia että omat lapset tulevat hyvin hoidettua.
Leikkaa negatiiviset ihmiset pois sun elämästä