En jaksa äitiäni! Hjälp!

Vierailija kirjoitti:

no, miten voi leikata oman äitinsä pois elämästään. Ja juu, olen koittanut jaksaa olla varaventtiili, mutta koska itse olen ratkaisukeskeinen ihminen, en ymmärrä valittamista joka ei johda mihinkään. Omaishoitaja-asiat ovat kinkkisiä, tiedän senkin ja ymmärrän. Tässä tapauksessa olisi hoitopaikkaa tarjolla, viikko kuukaudessa, mutta sitä ei ole otettu vastaan. Ei kuulemma auta mitään ja on hankalaa ja-ja-ja. Äitini on siis hyvin kiinni omassa äidissään eikä luota että hoitopaikassa mummoa hyvin hoidetaan, muttei itsekään enää jaksaisi sitä tehdä. Melkoinen pattitilanne.

Niin no, äitisi ei halua ja kaipaa ratkaisuja, vaan kaipaa kuuntelevaa korvaa ja lohduttavaa (virtuaalista) olkapäätä. Itsekin ratkaisukeskeisenä ihmisenä ymmärrän tuon ongelmasi. Etenkin nuorempana minulla oli tapana myös ystävättärilleni, heidän ongelmistaan ja murheistaan avautuessa, tarjota käytännön vinkkejä ja apuja, ja yrittää ratkaista tilannetta. Kunnes paras ystäväni kerran totesi, että "Sä olet kyllä niin mies välillä. En mä halua, että sä ratkaiset mun ongelmat, mä haluan, että sä kuuntelet ja lohdutat". Tämä oli itselleni se ahaa-elämys, että oikeasti, todella suuri osa naisista ei kaipaa käytännön neuvoja ja ongelmanratakaisuapua, vaan oikeasti vain sen kuuntelevan korvan ja lohduttajan/ymmärtäjän. Vaikka tuo rooli ei ole minulle edelleenkään luonteva, olen oppinut aika hyvin pois ratkaisujen tarjoamisesta ja sen sijaan kuuntelen, myötäilen, "ymmärrän" ja lohdutan. Josko sinäkin kokeilisit tuota tapaa äitisi kanssa. Niitä omaishoitajan ongelmia kun sinä oikeasti et voi ratkaista, joten kuuntele, lohduta, ymmärrä (vaikket oikeasti ymmärtäisikään).

No niinpä, tästä on toki kysymys. Ongelma on vain se, etten mä enää jaksa. Olen koko ikäni kannatellut häntä, mutta nyt on alkanut tosissaan harmittaa tämä rooli. Meillä ei ole enää normaalia suhdetta tämän vuoksi.

Sinä olet AP aika pitkään jo sinnitellyt ja tilanne äidin ja isoäidin kanssakin on muuttunut. Luin kyllä koko ketjun mutta en huomannut kertoneesi, oletko koskaan suoraan sanonut äidillesi ettet kerta kaikkiaan jaksa enää hänen negatiivisuuttaan?

Nauhoita teidän puhelu ja kerro äidillesi, että kuulostaa sinun korviisi kuin hän valittaisi aina ja kun hän ei ymmärrä asiaa, soita hänelle nauhoitus.

Ehkäpä se, että kuulee oman itsensä herättää ajattelemaan käytöstään.

Jos et tee muuta kuin valitat täällä, olet äitisi tytär.

No olen sanonut ja siitä seuraa suuttuminen, ei hänen kanssaan voi asioista puhua suoraan. Vaikeat asiat mökötetään kuoliaaksi ja sitten ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Itse olen ”kissa pöydälle” -tyyppiä ja inhottaa, kun annan tämän asian vaivata itseäni. Tänne kirjoittaminen selkeyttää olia ajatuksiani, koska en todellakaan halua kenellekään tämmöisiä jaaritella.

Up

Ap, tuo valittaminen ja sen syyt "mihinkään ei voi lähteä" on äitisi ongelma. Et voi enää enempää hänen elämäntapaansa puuttua.

Jos hän soittelee, sanot reippaasti, että kiva kun soitit, mutta nyt puhutaan muusta, ei valiteta. Ja kun valittaminen alkaa, sanot iloisesti, että jos ei voida jutella muusta kuin valitetaan, lopetat puhelun. Ja sitten todella teet näin " hei hei, soitellaan toisen kerran". Ja tämä määrätietoisesti, joka kerta.