Kauanko "tarvitsee" odottaa kuolleen läheisen lapsen asettumista kotiin ennen kuin saa luovuttaa?

Tää on se yksi hullu joka kirjoitti jo aikaisemmin, että onko hänen pakko ottaa miehen lapsi heille asumaan kun lapsen äiti on kuollut.

Kuolleen äidin sisko oli sairas, olisi halunnut lapsen muttei pystynyt ottamaan. Ja ketjun ap inhosi lasta eikä halunnut lasta heille. Oli ihan pimeitä viestejä siinäkin ketjussa. Tää vauva oli muistaakseni syntymässä tjsp.

Muistaako joku muu? En osaa hakea googlesta oikeilla sanoilla.

Aika creepyä, että jollain on kuollut läheinen lapsi kotona. Ja odottaa sen asettumista..?

Miltä tuntuu Ap tietää, että jos sinä kuolet, miehesi ei huolehdi lapsistasi?

Vierailija kirjoitti:

Älkää syyllistäkö kun ette tiedä tilannetta ja esimerkiksi tunne-elämältään häiriintyneiden lasten arjesta ja hoidosta mitään.

Erittäin hyvä , että alkuperäinen kirjoittaja etsi tilanteelle ratkaisun missä perheen lapset ovat turvassa.

Ihan hyvä tosiaan, että asia ratkesi jotenkin päin. Mutta mitä tästä keskustelusta on pääteltävissä, ettei lastensuojelusta ollut apua, kun asioita piiloteltiin ja hymistiin vain kaiken olevan ok lastensuojelun työntekijöille (ja sitten vielä valitetaan, kuinka sieltä ei apua saada, kun ei edes kerrota todellista tilannetta tapaamisissa) sekä millainen kirjoitustyyli aloittajalla on ja kuinka paljon rivien välistä huokuu vihaa ja katkeruutta viatonta lasta kohtaan, jolla on syynsä oireilulleen, niin kyllä siinä vaiheessa herää aika paljon kysymyksiä, mikä aiheuttaa myös syyllistämistä ja negatiivista palautetta väistämättäkin. 

Tähän lopputulokseen päädyttiin ihan kaikkien "ammattilaisten" tukemana. Joten anteeksi vaan, haukkunne ei tunnu missään. Lapsi saa nyt asiantuntevampaa apua kuin meillä ollessaan ja silti yhteys esim isään ja sisaruksiin säilyy, joten kaikki voittavat. ap

Sijoitus on ollut oikea ratkaisu, sillä se on ollut lapsen parhaaksi.

Olen itse ollut perheessä se "oman perheen lapsi".

Meillä asui isän vanhin lapsi, isän edellisen vaimon kanssa saama lapsi. Tämän äiti kuoli tämän pojan ollessa 6-vuotias. Hänellä oli ollut käytösongelmia ihan pikkulapsesta asti. Muutettuaan meille hän satutti minua ja pikkusisarustani monella tavalla. Olin silloin 4v. ja pikkuveli 1v. Hän repi meitä vaatteista ja hiuksista, sai aivan mielettömiä raivokohtauksia, hajotti ikkunoita ja huonekaluja, repi sohvan rikki ja kerran hyökkäsi minun kimppuuni sillä seurauksella, että minulta murtui solisluu.

Puolen vuoden jälkeen tämä poika muutti sijaiskotiin, sieltä edelleen toiseen, sitten lastenkotiin ja edelleen koulukotiin. Täysikäisenä niistä päästyään narkkasi elämänsä pilalle ja kuoli aineisiin parikymppisenä.

Mielestäni vanhempani toimivat oikein, koska ei siitä hänen meidän luona asumisesta tullut yhtään mitään. Ammattiapua saadessaankin näillä ammattilaisilla oli vaikeaa hänen kanssaan, siksi useat kodinvaihdot. Molemmat vanhempani itki monta kertaa tätä asiaa, mutta mielestäni kukaan ei voi syyllistää heitä mistään.

Että itsensä tappaneen narkkiäidin huumelafkasta on tuotu lapsi asumaan teille ja sä ihmettelet, kun se käyttäytyy huonosti? Ja sä et näe tässä mitään syytä? Toivottavasti et oikeasti ole ammattikasvattaja. Tajuatko sä yhtään mitä traumoja sillä lapsella on ensinnäkin narkkariäidin kanssa asuneena ja nyt äitinsä menettäneenä? Sä oksetat mua.

Näistä kommentoijista aika harva on ollut missään tekemisissä ongelmaisten lasten kanssa, saati kasvattanut heitä. Siksi on niin helppo sanoa.