Vaakakapina, lihavuuden ihannointia vai ihmisoikeustaisto?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää fitnessporukka on niin narsistista sakkia että ihan oksettaa!

Onhan se surullista, kun joidenkin elämän pyörii sen pyllynpyöreyden ympärillä 

:o

Sisäsiittoista sakkia ne on ku ei niijen kanssa kukkaa täysjärkinen pysty elämään.

Lihavuus on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Moni on lihava. Ei se asia nälvimällä muutu mihinkään. Maailman meno on sellaista, että ihmiset hakee lohtua milloin mistäkin. Joku ruuasta, toinen alkosta (kuten minä).

Ruokariippuvuus on vaarallinen juttu samoin kuin vaikkapa tuo oma alkoholisminikin. Ihminen, joka vihaa itseään, ei halua itselleen hyvää, eikä näe syytä parantua. Itse olen ruvennut toipumaan nyt vasta, kun olen ruvennut näkemään itseni vähän positiivisemmassa valossa ja tajunnut, että haluan tuoda tähän maailman enemmän hyvää kuin pahaa, eikä se onnistu, jos olen liian hajalla. Sama toimii varmaankin lihavuuden ja/tai ruokariippuvuuden hoitoon. Rakkaus, eikä viha.

Sinänsä oman kehon rakastaminen on hyvä asia, mutta jos sitä todella rakastaa, ei halua vahingoittaa sitä. Ja jos on hyvin lihava, on lihava vielä aika pitkään sen jälkeen kun aloittaa elämäntaparemontin. Tuona aikana tarvitsee kannustusta ja positiivisuutta kehoa kohtaan. Vaaka ei näytä ihmisarvoa, vaikka painoa onkin hyvä tarkkailla.

En näe lihavaa ihmistä rumana, vaan jotenkin rikkinäisenä. Jokainen meistä on vähän rikki, mutta harvemmin se näkyy niin selvästi päälle päin. Elämänmuutos ja itsensä rakastaminen lähtee siitä, että on kutakuinkin hyvä olo, eikä häpeä itseään. Se on monimutkaista, vaikka periaatteessa yksinkertaista. Onhan alkoholismiinkin "helppo" ratkaisu. Lakkaa vaan ryyppäämästä. Mutta jotenkin se ei vaan mene niin yksinkertaisesti.

Kyllähän mullekin on "laihuudesta" naljailtu, mutta ei se ole samanlaista. Se tuntuu jopa vähän vitsikkäältä ja usein se näyttää kumpuavan sen toisen epävarmuudesta.

Muistellaanpas nyt miten nämä määritelmät menivätkään BMI suhteen: alipaino: painoindeksi < 18,5,  normaalipaino: painoindeksi 18,5 - <25,  ylipaino: painoindeksi 25 - <30,   lihavuus: painoindeksi 30 - <35, vaikea lihavuus: painoindeksi 35 - <40,  sairaalloinen lihavuus: painoindeksi 40 – x

Eli lihavaksi voi sanoa jos BMI on yli 30, mutta BMI ei taas kerro kehon rakenteesta sen enempää.

Lihavia on maassamme 20% ja kehitys on tasaantunut ja karppaustrendin aikana jopa laski.

Lähde: THL https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/…

Jokainen ihminen on samanarvoinen painosta riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen ihminen on samanarvoinen painosta riippumatta.

Kaunis ajatus, ei vaan toteudu tässä maassa.

Vierailija kirjoitti:

Tää fitnessporukka on niin narsistista sakkia että ihan oksettaa!

Nii on..tunnen pari ja aivan uskottomia oman navan tuijottelijoita. Yäk!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää fitnessporukka on niin narsistista sakkia että ihan oksettaa!

Onhan se surullista, kun joidenkin elämän pyörii sen pyllynpyöreyden ympärillä 

:o

Vaakakapinajengin elämähän nimenomaan pyörii pyllyn pyöreyden ympärillä, pylly vaan ei ole treenaamisesta pyöreä. Röyh!

Minusta Vaakakapinan suurin ongelma on se, että keulakuviksi on otettu kaksi syömishäiriöistä karkkitukkaa. Ne värjäsi jopa yhden ponin harjan jollain hattaravärillä. Mikä on epäeettistä. Jos on tarkoitus olla uskottava, se onnistuu lihavaltakin paremmin kun yrittää näyttää edes kohtuullisen normaalilta.

Lisäksi minua häiritsee se, että sekä Jenny että Saara ovat oikeasti tosi lihavia. Siis siinä painossa, missä vähintäänkin nivelet alkaa paukkua ja uniapnea vaivaa. Ymmärrän, että jos ihmisen BMI on 25-29 on vaakakapina paikallaan ja järkevämpää keskittyä terveellisiin elämäntapoihin kuin laihtumiseen. Mutta siinä vaiheessa kun nilkatkin tursuaa läskiä kuten Jennyllä - siinä kohtaa ei KUULU enää hyväksyä itseään.

Olen itsekin kymmenen kiloa ylipainoinen mutta en todellakaan samaistu noihin violettipäihin enkä missään tapauksessa halua että Jennyt ja Saarat "ajavat asiaani". Osaan ihan itse hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni jos katson sen tarpeelliseksi.

Oikeastihan valtaosa ylipainoisista on minun kaltaisiani pikkuisen läskejä. Tuollaiset Jennyn ja Saaran kaltaiset amerikanlihavat ovat vähemmistö. Mutta huomiohuorille on annettava ruutuaikaa kun ne sitä niin haluavat, vai mitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää fitnessporukka on niin narsistista sakkia että ihan oksettaa!

Nii on..tunnen pari ja aivan uskottomia oman navan tuijottelijoita. Yäk!

Jennyhän rakastaa läskejään ja läskeistään puhumista vähintään yhtä paljon kuin fitness-porukka peiliin katsomista. Eli aivan helvetisti.

Vaakakapinassa on ennen kaikkea kyse kehorauhasta ja itsensä hyväksymisestä, eikä se näin ollen ole tarkoitettu ainoastaan lihavien ihannointi(?)ryhmäksi. Itse asiassa Vaakakapina ottaa kantaa koko kehon ympärillä pyörivään kulttuuriin, joka koskettaa itse asiassa ihan kaikkia; nykyinen kehoa palvova kulttuuri on ankara kenelle tahansa, jonka kehonmalli ei mahdu ihannemuottiin, ja myös heille, jotka muuten kokevat ahdistusta pysyäkseen siinä muotissa. 

En itse hahmota, millä tavalla Vaakakapina "ihannoisi" lihavuutta. Kyllä, Vaakakapina kannustaa lihavaa rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä painosta riippumatta. Vaakakapina myös kannustaa luopumaan pikadieeteistä ja dieetteihin jumiutuneista ajatusmalleista, ajatuksena, että vasta tältä pohjalta on mahdollisuus pyrkiä aidosti itselle hyvää tekeviin muutoksiin. Toisin sanoen Vaakakapina nimenomaan palvelee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tähän liittyen on myös lisättävä, että Vaakakapinassa on osallisena myös ravitsemuksen, henkisen hyvinvoinnin ja liikunnan asiantuntijoita, eli tämänkään pohjalta ei voi väittää, että Vaakakapina "kannustaisi lihomaan entistä enemmän". 

Myöskään tässä yhteydessä en ymmärrä tätä korttia siitä, että oikeasti lihavat syrjivät laihoja eikä toisinpäin. Moukkamaisuus tietenkin on aina moukkamaisuutta, ja laihalla on täysi oikeus tuohtua siitä, että tulee loukatuksi laihuutensa vuoksi. Mutta jos yhteiskunnallisesti asiaa tarkastelee, lihavuudella on huomattavasti suurempi stigma kuin laihuudella, ja se vaikuttaa monin tavoin siihen, millä tavalla lihava tulee kohdelluksi. Toisin sanoen Vaakakapinalla on myös tehtävänsä ihan tasa-arvonkin suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää tää mustavalkoinen joko-tai. Olet joko lihava tai himotreenaaja, ihan kun siihen väliin ei mahtuisi mitään.

Pitkäänhän tää fitness/triathlon/proteiini-buumi kestikin että sinällään ihan tervetullut ääripää. Mutta ei lihavuuskaan ole mikään kropan normaali olotila terveellä ihmisellä. Jos ei mitään lääkityksiä ole niin kyllä se vaan kertoo että syö yksinkertaisesti liikaa.

Eikö voisi jo pyrkiä kohtuullisuuteen ja normaalipainoon?

Mietippä hieman loogisemmin: lihavuus lisääntyy niissä maissa, joihin länsimainen ruokakulttuuri on viety. Ihmiset eivät a) halua olla lihavia pääosin siksi, että yhteiskunta on aivopesty heitä vastaan ja b) lihava ei tarkoituksella halua lihoa, poissulkien ehkä sumopainijat.

Kun otat faktoreiksi edellä olevat ja vertaat iskostamista lihavuuden haitallisuudesta yhteiskunnassa, suhteutettuna yleiseen koulutustason nousuun, niin eikö ole aika itsestään selvää, että syy ei voi olla yksilöissä? Yksinkertaisella korrelaatiollakin sen voit hahmottaa: yleinen koulutustaso on noussut viimeisten 50v aikana todella paljon, mutta samaan aikaan myös lihavuus on lisääntynyt todella paljon.

Mä en nyt ihan saanut kiinni mitä yrität sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta Vaakakapinan suurin ongelma on se, että keulakuviksi on otettu kaksi syömishäiriöistä karkkitukkaa. Ne värjäsi jopa yhden ponin harjan jollain hattaravärillä. Mikä on epäeettistä. Jos on tarkoitus olla uskottava, se onnistuu lihavaltakin paremmin kun yrittää näyttää edes kohtuullisen normaalilta.

Lisäksi minua häiritsee se, että sekä Jenny että Saara ovat oikeasti tosi lihavia. Siis siinä painossa, missä vähintäänkin nivelet alkaa paukkua ja uniapnea vaivaa. Ymmärrän, että jos ihmisen BMI on 25-29 on vaakakapina paikallaan ja järkevämpää keskittyä terveellisiin elämäntapoihin kuin laihtumiseen. Mutta siinä vaiheessa kun nilkatkin tursuaa läskiä kuten Jennyllä - siinä kohtaa ei KUULU enää hyväksyä itseään.

Olen itsekin kymmenen kiloa ylipainoinen mutta en todellakaan samaistu noihin violettipäihin enkä missään tapauksessa halua että Jennyt ja Saarat "ajavat asiaani". Osaan ihan itse hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni jos katson sen tarpeelliseksi.

Oikeastihan valtaosa ylipainoisista on minun kaltaisiani pikkuisen läskejä. Tuollaiset Jennyn ja Saaran kaltaiset amerikanlihavat ovat vähemmistö. Mutta huomiohuorille on annettava ruutuaikaa kun ne sitä niin haluavat, vai mitä?

Jennyllä ja Saaralla on kuitenkin molemmilla takanaan vaikea ruokasuhde ja näin ollen vahvaa kokemusasiantuntijuutta siihen, millaisia ongelmia heikko itsetunto, vahva kelpaamattomuuden viesti ja radikaalit dieetit voivat saada aikaan. Tähän nähden ajatuksesi siitä, että heidän lihavina ei "kuulu hyväksyä itseään", tuntuu hieman asiaan perehtymättömältä ja julmalta. Heistä molemmat ovat käsitelleet näiden hankkeiden kautta varsin avoimesti sitä, että he eivät todellakaan ole hyväksyneet itseään, ja itse asiassa se hyväksymättömyys on vaikeuttanut entistä enemmän heidän ruokasuhdettaan. 

Vaakakapinan kautta he kannustavat nimenomaan siihen pyrkimistä, että syöminen on mutkatonta ja liikkuminen iloa tuova elämäntapa, eikä ahdistusta tuottavia rangaistusmuotoja laihuuden saavuttamiseksi. 

Mietin, mitä se kertoo meistä, jos näemme uskottavampana hankkeena sen, että kehorauhaa ja itsensä hyväksymistä julistaisi laiha ja ulkoisesti ihanteisiin sopiva ihminen, kuin sen, että hankkeen keulakuvana on ihmisiä, jotka eivät ihanteisiin mukaudu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta Vaakakapinan suurin ongelma on se, että keulakuviksi on otettu kaksi syömishäiriöistä karkkitukkaa. Ne värjäsi jopa yhden ponin harjan jollain hattaravärillä. Mikä on epäeettistä. Jos on tarkoitus olla uskottava, se onnistuu lihavaltakin paremmin kun yrittää näyttää edes kohtuullisen normaalilta.

Lisäksi minua häiritsee se, että sekä Jenny että Saara ovat oikeasti tosi lihavia. Siis siinä painossa, missä vähintäänkin nivelet alkaa paukkua ja uniapnea vaivaa. Ymmärrän, että jos ihmisen BMI on 25-29 on vaakakapina paikallaan ja järkevämpää keskittyä terveellisiin elämäntapoihin kuin laihtumiseen. Mutta siinä vaiheessa kun nilkatkin tursuaa läskiä kuten Jennyllä - siinä kohtaa ei KUULU enää hyväksyä itseään.

Olen itsekin kymmenen kiloa ylipainoinen mutta en todellakaan samaistu noihin violettipäihin enkä missään tapauksessa halua että Jennyt ja Saarat "ajavat asiaani". Osaan ihan itse hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni jos katson sen tarpeelliseksi.

Oikeastihan valtaosa ylipainoisista on minun kaltaisiani pikkuisen läskejä. Tuollaiset Jennyn ja Saaran kaltaiset amerikanlihavat ovat vähemmistö. Mutta huomiohuorille on annettava ruutuaikaa kun ne sitä niin haluavat, vai mitä?

 

Jennyllä ja Saaralla on kuitenkin molemmilla takanaan vaikea ruokasuhde ja näin ollen vahvaa kokemusasiantuntijuutta siihen, millaisia ongelmia heikko itsetunto, vahva kelpaamattomuuden viesti ja radikaalit dieetit voivat saada aikaan. Tähän nähden ajatuksesi siitä, että heidän lihavina ei "kuulu hyväksyä itseään", tuntuu hieman asiaan perehtymättömältä ja julmalta. Heistä molemmat ovat käsitelleet näiden hankkeiden kautta varsin avoimesti sitä, että he eivät todellakaan ole hyväksyneet itseään, ja itse asiassa se hyväksymättömyys on vaikeuttanut entistä enemmän heidän ruokasuhdettaan. 

Vaakakapinan kautta he kannustavat nimenomaan siihen pyrkimistä, että syöminen on mutkatonta ja liikkuminen iloa tuova elämäntapa, eikä ahdistusta tuottavia rangaistusmuotoja laihuuden saavuttamiseksi. 

Mietin, mitä se kertoo meistä, jos näemme uskottavampana hankkeena sen, että kehorauhaa ja itsensä hyväksymistä julistaisi laiha ja ulkoisesti ihanteisiin sopiva ihminen, kuin sen, että hankkeen keulakuvana on ihmisiä, jotka eivät ihanteisiin mukaudu.

Tähän on helppo yhtyä. Ihminen ei elä pullossa, vaan sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten kanssa. Heikko itsetunto on toisten ihmisten aikaansaama tila. Vaikka lihavuuden taustalla olisikin heikko itsetunto, niin emme me voi jokaista lihavaa alkaa tarapoimaankaan. Tällöin yhteiskunnan on muututtava.

Vierailija kirjoitti:

Vaakakapinassa on ennen kaikkea kyse kehorauhasta ja itsensä hyväksymisestä, eikä se näin ollen ole tarkoitettu ainoastaan lihavien ihannointi(?)ryhmäksi. Itse asiassa Vaakakapina ottaa kantaa koko kehon ympärillä pyörivään kulttuuriin, joka koskettaa itse asiassa ihan kaikkia; nykyinen kehoa palvova kulttuuri on ankara kenelle tahansa, jonka kehonmalli ei mahdu ihannemuottiin, ja myös heille, jotka muuten kokevat ahdistusta pysyäkseen siinä muotissa. 

En itse hahmota, millä tavalla Vaakakapina "ihannoisi" lihavuutta. Kyllä, Vaakakapina kannustaa lihavaa rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä painosta riippumatta. Vaakakapina myös kannustaa luopumaan pikadieeteistä ja dieetteihin jumiutuneista ajatusmalleista, ajatuksena, että vasta tältä pohjalta on mahdollisuus pyrkiä aidosti itselle hyvää tekeviin muutoksiin. Toisin sanoen Vaakakapina nimenomaan palvelee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tähän liittyen on myös lisättävä, että Vaakakapinassa on osallisena myös ravitsemuksen, henkisen hyvinvoinnin ja liikunnan asiantuntijoita, eli tämänkään pohjalta ei voi väittää, että Vaakakapina "kannustaisi lihomaan entistä enemmän". 

Myöskään tässä yhteydessä en ymmärrä tätä korttia siitä, että oikeasti lihavat syrjivät laihoja eikä toisinpäin. Moukkamaisuus tietenkin on aina moukkamaisuutta, ja laihalla on täysi oikeus tuohtua siitä, että tulee loukatuksi laihuutensa vuoksi. Mutta jos yhteiskunnallisesti asiaa tarkastelee, lihavuudella on huomattavasti suurempi stigma kuin laihuudella, ja se vaikuttaa monin tavoin siihen, millä tavalla lihava tulee kohdelluksi. Toisin sanoen Vaakakapinalla on myös tehtävänsä ihan tasa-arvonkin suhteen.

Alkuperäinen ajatus kehopositiivisuudessa oli tuo selostamasi. Mutta jo nimi, vaakakapina, tekee tästä Suomen versiosta vain läskeille suunnatun. Ja se että toteuttajaksi on otettu hattaratukat - no, viimeistään Jenny+ -ohjelmassa on käynyt kyllä selväksi että kyse on vain ja ainoastaan Jennyn ja Saaran egorunkkauksesta.

Patrik Borginkin täytyy jollain elää ja saada näkyvyyttä kirjoilleen, samoin muiden "asiantuntijoiden".

-se 10 kg ylipainoinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta Vaakakapinan suurin ongelma on se, että keulakuviksi on otettu kaksi syömishäiriöistä karkkitukkaa. Ne värjäsi jopa yhden ponin harjan jollain hattaravärillä. Mikä on epäeettistä. Jos on tarkoitus olla uskottava, se onnistuu lihavaltakin paremmin kun yrittää näyttää edes kohtuullisen normaalilta.

Lisäksi minua häiritsee se, että sekä Jenny että Saara ovat oikeasti tosi lihavia. Siis siinä painossa, missä vähintäänkin nivelet alkaa paukkua ja uniapnea vaivaa. Ymmärrän, että jos ihmisen BMI on 25-29 on vaakakapina paikallaan ja järkevämpää keskittyä terveellisiin elämäntapoihin kuin laihtumiseen. Mutta siinä vaiheessa kun nilkatkin tursuaa läskiä kuten Jennyllä - siinä kohtaa ei KUULU enää hyväksyä itseään.

Olen itsekin kymmenen kiloa ylipainoinen mutta en todellakaan samaistu noihin violettipäihin enkä missään tapauksessa halua että Jennyt ja Saarat "ajavat asiaani". Osaan ihan itse hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni jos katson sen tarpeelliseksi.

Oikeastihan valtaosa ylipainoisista on minun kaltaisiani pikkuisen läskejä. Tuollaiset Jennyn ja Saaran kaltaiset amerikanlihavat ovat vähemmistö. Mutta huomiohuorille on annettava ruutuaikaa kun ne sitä niin haluavat, vai mitä?

 

Jennyllä ja Saaralla on kuitenkin molemmilla takanaan vaikea ruokasuhde ja näin ollen vahvaa kokemusasiantuntijuutta siihen, millaisia ongelmia heikko itsetunto, vahva kelpaamattomuuden viesti ja radikaalit dieetit voivat saada aikaan. Tähän nähden ajatuksesi siitä, että heidän lihavina ei "kuulu hyväksyä itseään", tuntuu hieman asiaan perehtymättömältä ja julmalta. Heistä molemmat ovat käsitelleet näiden hankkeiden kautta varsin avoimesti sitä, että he eivät todellakaan ole hyväksyneet itseään, ja itse asiassa se hyväksymättömyys on vaikeuttanut entistä enemmän heidän ruokasuhdettaan. 

Vaakakapinan kautta he kannustavat nimenomaan siihen pyrkimistä, että syöminen on mutkatonta ja liikkuminen iloa tuova elämäntapa, eikä ahdistusta tuottavia rangaistusmuotoja laihuuden saavuttamiseksi. 

Mietin, mitä se kertoo meistä, jos näemme uskottavampana hankkeena sen, että kehorauhaa ja itsensä hyväksymistä julistaisi laiha ja ulkoisesti ihanteisiin sopiva ihminen, kuin sen, että hankkeen keulakuvana on ihmisiä, jotka eivät ihanteisiin mukaudu.

Minusta kehorauhaa julistamaan sopisi parhaiten joku Kylli Kukkin tapainen ihminen joka syö joka päivä leivoksen, on terve ja säteilee sisäistä rauhaa. Kehorauhaa ei voi julistaa ihminen jolla sitä ei ole. 

Ihminen, jolla on kehorauha, joka rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä, ei ole amerikanlihava. Pikkuisen pullukka ehkä, mutta ei amerikanlihava. Niihin mittoihin kun ei päästä muuta kuin syömishäiriöllä, siis ihan aktiivisella sellaisella. Syömishäiriöinen ihminen voi olla syömishäiriön kokemusasiantuntija mutta kehopositiivisuudesta se ei tiedä yhtään mitään.

Suurin ongelma on se, että Jenny ja Saara eivät ole löytäneet sitä mistä saarnaavat vaan ovat itse vielä rikki. Sitten sitä rikkinäistä itseä hoidetaan raahaamalla Espanjasta sairaita koiria.

Journalistiikan tasokin on muuten tosi huono: koirajaksossa Jenny porasi miten niin monet rodut on niin sairaita ja päätyi sitten suhteellisen harvinaiseen, pienen geenipoolin rotuun. Suomessakin on kuitenkin kymmeniätuhansia terveitä koiria perusterveistä roduista, jotka näppärästi unohdettiin kun haluttiin vääntää porua. Hiukan erikoista myös että ihminen joka on selittänyt aikaisemmissa jakoissa miten kiireellistä on olla yh-äiti, ottaa koirarodun joku vaatii erittäin paljon liikuntaa ja aktivointia... Tämä liittyy kehorauhaan siten että jos on kehorauha, tietää itsekin olevansa laiskanpulskea eikä ota koiraa jota ei pysty hoitamaan rodun vaatimalla tavalla. Eikä ota koiraa sille ihanneminälleen joka "liikkuu tosi paljon".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaakakapinassa on ennen kaikkea kyse kehorauhasta ja itsensä hyväksymisestä, eikä se näin ollen ole tarkoitettu ainoastaan lihavien ihannointi(?)ryhmäksi. Itse asiassa Vaakakapina ottaa kantaa koko kehon ympärillä pyörivään kulttuuriin, joka koskettaa itse asiassa ihan kaikkia; nykyinen kehoa palvova kulttuuri on ankara kenelle tahansa, jonka kehonmalli ei mahdu ihannemuottiin, ja myös heille, jotka muuten kokevat ahdistusta pysyäkseen siinä muotissa. 

En itse hahmota, millä tavalla Vaakakapina "ihannoisi" lihavuutta. Kyllä, Vaakakapina kannustaa lihavaa rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä painosta riippumatta. Vaakakapina myös kannustaa luopumaan pikadieeteistä ja dieetteihin jumiutuneista ajatusmalleista, ajatuksena, että vasta tältä pohjalta on mahdollisuus pyrkiä aidosti itselle hyvää tekeviin muutoksiin. Toisin sanoen Vaakakapina nimenomaan palvelee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tähän liittyen on myös lisättävä, että Vaakakapinassa on osallisena myös ravitsemuksen, henkisen hyvinvoinnin ja liikunnan asiantuntijoita, eli tämänkään pohjalta ei voi väittää, että Vaakakapina "kannustaisi lihomaan entistä enemmän". 

Myöskään tässä yhteydessä en ymmärrä tätä korttia siitä, että oikeasti lihavat syrjivät laihoja eikä toisinpäin. Moukkamaisuus tietenkin on aina moukkamaisuutta, ja laihalla on täysi oikeus tuohtua siitä, että tulee loukatuksi laihuutensa vuoksi. Mutta jos yhteiskunnallisesti asiaa tarkastelee, lihavuudella on huomattavasti suurempi stigma kuin laihuudella, ja se vaikuttaa monin tavoin siihen, millä tavalla lihava tulee kohdelluksi. Toisin sanoen Vaakakapinalla on myös tehtävänsä ihan tasa-arvonkin suhteen.

Alkuperäinen ajatus kehopositiivisuudessa oli tuo selostamasi. Mutta jo nimi, vaakakapina, tekee tästä Suomen versiosta vain läskeille suunnatun. Ja se että toteuttajaksi on otettu hattaratukat - no, viimeistään Jenny+ -ohjelmassa on käynyt kyllä selväksi että kyse on vain ja ainoastaan Jennyn ja Saaran egorunkkauksesta.

Patrik Borginkin täytyy jollain elää ja saada näkyvyyttä kirjoilleen, samoin muiden "asiantuntijoiden".

-se 10 kg ylipainoinen

Vaakakapinan teesit: 

"1. Lopetetaan laihduttaminen

2. Etsitään rakkaus ja hyväksyntä omaa kehoa kohtaan

3. Parannetaan terveydenhuollon suhtautumista lihavuuteen

4. Nostetaan mediassa esille kaiken kokoiset vartalot ilman kauhistelua

5. Tuodaan liikunta- ja terveyspalvelut aidosti kaikkien ulottuville"

Lähde: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/05/24/vaakakapina-pahkinankuoressa-s…

Tämän pohjalta Vaakakapina ei ole vain "läskeille suunnattu". Mutta tietenkin, kun aihe koskettaa painonhallintaa ja kehokulttuuria, esiin nousee myös lihavia koskettavia aihepiirejä. Ja itse asiassa Vaakakapinasta on hyötynyt myös moni normaalipainoinen ja myös entiset ja nykyisetkin syömishäiriöiset, eli kyllä Vaakakapina koskettaa laajemminkin kuin vain "läskejä".

Hattaratukka-argumenttiin en oikein jaksa tarttua, kun ei Vaakakapinan syvin olemus kuitenkaan tiivisty hiustenväriin. Mihin se sitten tiivistyy? Kehonrauhaan, niin itsensä kuin muidenkin suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta Vaakakapinan suurin ongelma on se, että keulakuviksi on otettu kaksi syömishäiriöistä karkkitukkaa. Ne värjäsi jopa yhden ponin harjan jollain hattaravärillä. Mikä on epäeettistä. Jos on tarkoitus olla uskottava, se onnistuu lihavaltakin paremmin kun yrittää näyttää edes kohtuullisen normaalilta.

Lisäksi minua häiritsee se, että sekä Jenny että Saara ovat oikeasti tosi lihavia. Siis siinä painossa, missä vähintäänkin nivelet alkaa paukkua ja uniapnea vaivaa. Ymmärrän, että jos ihmisen BMI on 25-29 on vaakakapina paikallaan ja järkevämpää keskittyä terveellisiin elämäntapoihin kuin laihtumiseen. Mutta siinä vaiheessa kun nilkatkin tursuaa läskiä kuten Jennyllä - siinä kohtaa ei KUULU enää hyväksyä itseään.

Olen itsekin kymmenen kiloa ylipainoinen mutta en todellakaan samaistu noihin violettipäihin enkä missään tapauksessa halua että Jennyt ja Saarat "ajavat asiaani". Osaan ihan itse hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni jos katson sen tarpeelliseksi.

Oikeastihan valtaosa ylipainoisista on minun kaltaisiani pikkuisen läskejä. Tuollaiset Jennyn ja Saaran kaltaiset amerikanlihavat ovat vähemmistö. Mutta huomiohuorille on annettava ruutuaikaa kun ne sitä niin haluavat, vai mitä?

 

Jennyllä ja Saaralla on kuitenkin molemmilla takanaan vaikea ruokasuhde ja näin ollen vahvaa kokemusasiantuntijuutta siihen, millaisia ongelmia heikko itsetunto, vahva kelpaamattomuuden viesti ja radikaalit dieetit voivat saada aikaan. Tähän nähden ajatuksesi siitä, että heidän lihavina ei "kuulu hyväksyä itseään", tuntuu hieman asiaan perehtymättömältä ja julmalta. Heistä molemmat ovat käsitelleet näiden hankkeiden kautta varsin avoimesti sitä, että he eivät todellakaan ole hyväksyneet itseään, ja itse asiassa se hyväksymättömyys on vaikeuttanut entistä enemmän heidän ruokasuhdettaan. 

Vaakakapinan kautta he kannustavat nimenomaan siihen pyrkimistä, että syöminen on mutkatonta ja liikkuminen iloa tuova elämäntapa, eikä ahdistusta tuottavia rangaistusmuotoja laihuuden saavuttamiseksi. 

Mietin, mitä se kertoo meistä, jos näemme uskottavampana hankkeena sen, että kehorauhaa ja itsensä hyväksymistä julistaisi laiha ja ulkoisesti ihanteisiin sopiva ihminen, kuin sen, että hankkeen keulakuvana on ihmisiä, jotka eivät ihanteisiin mukaudu.

Minusta kehorauhaa julistamaan sopisi parhaiten joku Kylli Kukkin tapainen ihminen joka syö joka päivä leivoksen, on terve ja säteilee sisäistä rauhaa. Kehorauhaa ei voi julistaa ihminen jolla sitä ei ole. 

Ihminen, jolla on kehorauha, joka rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä, ei ole amerikanlihava. Pikkuisen pullukka ehkä, mutta ei amerikanlihava. Niihin mittoihin kun ei päästä muuta kuin syömishäiriöllä, siis ihan aktiivisella sellaisella. Syömishäiriöinen ihminen voi olla syömishäiriön kokemusasiantuntija mutta kehopositiivisuudesta se ei tiedä yhtään mitään.

Suurin ongelma on se, että Jenny ja Saara eivät ole löytäneet sitä mistä saarnaavat vaan ovat itse vielä rikki. Sitten sitä rikkinäistä itseä hoidetaan raahaamalla Espanjasta sairaita koiria.

Journalistiikan tasokin on muuten tosi huono: koirajaksossa Jenny porasi miten niin monet rodut on niin sairaita ja päätyi sitten suhteellisen harvinaiseen, pienen geenipoolin rotuun. Suomessakin on kuitenkin kymmeniätuhansia terveitä koiria perusterveistä roduista, jotka näppärästi unohdettiin kun haluttiin vääntää porua. Hiukan erikoista myös että ihminen joka on selittänyt aikaisemmissa jakoissa miten kiireellistä on olla yh-äiti, ottaa koirarodun joku vaatii erittäin paljon liikuntaa ja aktivointia... Tämä liittyy kehorauhaan siten että jos on kehorauha, tietää itsekin olevansa laiskanpulskea eikä ota koiraa jota ei pysty hoitamaan rodun vaatimalla tavalla. Eikä ota koiraa sille ihanneminälleen joka "liikkuu tosi paljon".

Toisin sanoen et näe arvoa kokemusasiantuntijuudelle? 

Olen kanssasi hieman eri mieltä. Kokemus kuitenkin tuo (tässä asiayhteydessä) painonsa vuoksi fyysisesti ja psyykkisesti, sekä myös yhteiskunnallisesti kärsineelle ihmiselle parhaimmillaan uskon siihen, että häntä ymmärretään, ja hän tulee kuulluksi. Jenny ja Saara tietävät, mistä puhuvat - oman kokemuksensa pohjalta. Ja tämän ohella kuitenkin tarjolla on myös asiantuntijatietoa (ilman heittomerkkejä). Patrik Borgin lisäksi Vaakakapinassa mukana ovat myös liikunnan asiantuntija sekä psykologi. Vai syökö asiantuntijuuden pois se, että nämä asiantuntijat eivät kannata some-keskustelujen yleistä mielipidettä lihavien ryhdittömyydestä?

Tekosyy ladata itsestään puolialastomia kuvia nettiin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta Vaakakapinan suurin ongelma on se, että keulakuviksi on otettu kaksi syömishäiriöistä karkkitukkaa. Ne värjäsi jopa yhden ponin harjan jollain hattaravärillä. Mikä on epäeettistä. Jos on tarkoitus olla uskottava, se onnistuu lihavaltakin paremmin kun yrittää näyttää edes kohtuullisen normaalilta.

Lisäksi minua häiritsee se, että sekä Jenny että Saara ovat oikeasti tosi lihavia. Siis siinä painossa, missä vähintäänkin nivelet alkaa paukkua ja uniapnea vaivaa. Ymmärrän, että jos ihmisen BMI on 25-29 on vaakakapina paikallaan ja järkevämpää keskittyä terveellisiin elämäntapoihin kuin laihtumiseen. Mutta siinä vaiheessa kun nilkatkin tursuaa läskiä kuten Jennyllä - siinä kohtaa ei KUULU enää hyväksyä itseään.

Olen itsekin kymmenen kiloa ylipainoinen mutta en todellakaan samaistu noihin violettipäihin enkä missään tapauksessa halua että Jennyt ja Saarat "ajavat asiaani". Osaan ihan itse hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni jos katson sen tarpeelliseksi.

Oikeastihan valtaosa ylipainoisista on minun kaltaisiani pikkuisen läskejä. Tuollaiset Jennyn ja Saaran kaltaiset amerikanlihavat ovat vähemmistö. Mutta huomiohuorille on annettava ruutuaikaa kun ne sitä niin haluavat, vai mitä?

Saara ja Jenny ovat rohkeimpia naisia mitä tämän valtion rajojen sisältä löytyy. Ja sinä haukut toisen nilkkaläskejä, olet uskomaton sikapossu. Häpeän puolestasi olla suomalainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää fitnessporukka on niin narsistista sakkia että ihan oksettaa!

Nii on..tunnen pari ja aivan uskottomia oman navan tuijottelijoita. Yäk!

Jennyhän rakastaa läskejään ja läskeistään puhumista vähintään yhtä paljon kuin fitness-porukka peiliin katsomista. Eli aivan helvetisti.

Hän ei sentään ole narsisti kuten 90% tästä bodyporukasta. T. Insideri