Lue keskustelun säännöt.
Itsemurhan partaalla...
10.01.2018 |
Olen 30-vuotias nainen. Minulla ei ole töitä, ei ole ystäviä eikä ole parisuhdetta. Opinnot keskeytyivät koska epäonnistuin kaikissa kouluasioissa. En saanut koulussa yhtään kaveria tai edes tuttua, en mitään tärkeitä kontakteja. Osa syynä on paniikkihäiriö ja ujous. Osa kursseista meni rimaa hipoen läpi. Koulusta minulle jäi käteen vain iso opintolaina. En valmistunut.
Aloitin harrastuksen, mutta jäin siellä ulkopuolelle muusta ryhmästä. Viesteihini whatsapp-ryhmässä ei vastattu. Sama oli koulun wa-ryhmän suhteen. Harrastuksessa ollaan välillä pareittain ja jos ei ole tasalukua niin minä jään sinne heti ylimääräiseksi kun en ehdi napata paria eikä kukaan kysy minua pariksi. Lauantaina oli harkat ja olin taas ylimääräinen. Tuntui että en ole edes olemassa. Teki mieli lähteä pois. Yksi pari sitten otti minut kolmanneksi mutta olin vain heidän tiellä.
Läheisiä minulla on oikeastaan vain vanhat vanhempani jotka eivät ole missään tekemisissä keskenään. Itse näen heitä parin kuukauden välein vaikka asuvat viiden kilometrin päässä. En ole kertonut heille mitään elämästäni. Väitän käyväni töissä ja esitän kiireistä. Heille on tärkeää että pärjään elämässä. Muulle suvulle olen ilmaa. Jos kuolen niin hautajaisissani tulisi olemaan kolme ihmistä ja pappi. Päivät katson telkkaria tai nukun, nukun, nukun... minulla ei ole enää mitään tulevaisuuden suunnitelmia tai toiveita sen suhteen. En saa ystäviä, en ole edes kovin älykäs tai mielenkiintoista seuraa. En saa parisuhdetta tai omaa perhettä. En saa töitä. Olen kaiken lisäksi ruma ja köyhä.
Mitä syytä enää elää? Ei minulla ole ketään joka välittää. Enkä saa minkäänlaista nautintoa mistään. En ole nauranut pitkään aikaan. Haluaisin vain kaiken loppuvan koska tuntuu niin pahalta ja yrityksistä huolimatta mikään ei muutu. Ehkä jokin pieni toivo on kun tätä tänne kirjotan. Tai ehkä joku voisi kannustaa minua vaan tekemään sen lopullisen ratkaisun.
Enkä ole kiinnostunut uskon asioista jos joku nyt yrittää sellaista ratkaisua tarjota.
Kommentit (61)
Mielestäni tämä on, anteeksi vain, vähän absurdia... Täällä nuori (30v) kirjoittaa haluavansa lopettaa terveen, joskin vähän yksinäisen elämänsä ja toisaalla jopa nuorempia taistelee sairautensa kanssa saattohoidossa haluten kovastikin jatkaa, yksinäitä, jopa tuskaista elämäänsä... mieluummin kuin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kans olen vähän outolintu. Johtuu kyllämonesti siitä, että juoruilu ja pahan puhuminen ei vaan kiinnosta. Eikä baarit yms.
Eli oikeastaan en osaa olla sosiaalisissa suhteissa yhtään.
Mutta ... hanki itsellesi koira! Siis jopa Tampereella ihmiset juttelevat kun kuljet koiran (koiranpennun) kanssa.
Koiran kanssa saat liikuntaa, voit alkaa harrastaa yms yms ja tapaat samanhenkisiä ihmisiä.
Jos olet allerginen koiralle niin ala lenkittää jonkun koiraa. Itse kysyin tuttavalta, että voinko lenkittää heidän koiraa ja tietysti onnisti👍
Tai lähde eläinsuojeluyhdistykseen tai vastaavaan toimintaan mukaan. He kaipaavat vapaaehtoisia auttajia. Ja sitä kautta on mahdollisuus päästä koulutukseen yms.
Tsemppiä👍
Aloittaisin ehkä siitä, että yrittäisin pikkuhiljaa päästä eteenpäin. Alkaen siitä, että olet armollinen itseäsi kohtaan, etkä ajattele surkeuttasi "kokonaisuutena" vaan enemminkin mikä on seurausta mistäkin ja otat pieniä askelia eteenpäin. Esim. ei tarvitse erikseen miettiä olevasi sekä köyhä että työtön. Vaan jos saisit töitä niin pelkästään sillä korjaantuisi moni asia, saisit rahaa ja ihmisiä ympärille ja päiviin jotakin tekemistä ja potkua tulevaisuuteen. Osaatko sanoa mikä niissä opinnoissa tarkaallen ottaen mätti? Oliko kyse pelkästään ujoudesta ja paniikkihäiriöstä; opiskeluiden sosiaalisuus ei luonnistunut mutta itse opinnoissasi pärjäsit? Riippuen toki missä opiskelet mutta nykyään kuitenkin mahdollista opiskella paljon etänä niin tuntuisiko opinnot helpommalta, jos suurimman osan ajasta saisit opiskella itsenäisesti?
Tai sitten yrität vaihtaa alaa jonnekin missä opiskelut ovat itsenäisiä ja samoin tuleva työnkuva suosii itsenäistä otetta. Voisit esim. käydä juttelemassa asiasta koulussasi tai ylipäätään jonkun ammatinvalintapsykologin tms. kanssa?
Mutta itse ehkä ihan ensin alkaisin hiljalleen siitä, että itse voit hyvin ja vasta sen jälkeen miettisin pikkuhiljaa opiskeluja ym. Esim. hakisin keskusteluapua ym. Eikä siitä kannata mitään johtopäätöksiä vetää, jos ihmiset eivät vastaa sulle. Maailma on moukkia täynnä. Itsellä ollut elämässä ihmisiä, joiden seurasta en ole välittäyt mutta ei ikimaailmassa tulisi mieleen jättää vastaamatta viestiin. Kertoo siis vain, että tuskin tällaisten ihmisten seuraa kaipaatkaan. Tarkoitan myös, että jollei heitä kiinnostanut sun seura, ei tarkoita, että sussa olisi jotakin vikaa. He kenties eivät olleet sulle vain sopivaa seuraa.
Olen itse ollut ja jollain mittarilla vieläkin olen samassa tilanteessa kuin sinä. Siis ei ole töitä, ei juurikaan rahaa, opiskelut ovat junnanneet, vain yksi ystävä ja tämäkin asuu kaukana mutta on parisuhde.
Sillä erotuksella vain, että en ole kuitenkaan ikinä ollut masentunut ja nytkään en ole, vaikka ajoittain tilanne aika epätoivoiselta tuntuukin. Nyt kuitenkin on päämäränä saada opiskelut pian päätökseen. En tarkoita tässä verrata itseäni suhun, vaan että jokaisella meistä on oma tarinamme ja omat ongelmamme mutta, jos vain jaksaa ja hakee apua niin kyllä se elämä voittaa, ei se välttämättä yhdessä yössä tapahdu mutta pikkuhiljaa. Ehkä kannattaa myös jutella vanhempien kanssa asiasta, tollanen reipasta ihmistä esittäminen on kaiken päälle erittäin raskasta. Voimia ja tsemppiä, hae apua, pystyt siihen!
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisiko mennä lääkäriin ja sitä kautta kunnan mielenterveyskeskukseen saamaan apua?
Miksi ihmiset tälläkin palstalla aina kuvittelevat, että laadukasta apua kyllä on jokaiselle saatavilla, kunhan sitä vain rohkaistuu hakemaan? Oman kokemukseni mukaan tämä ei lainkaan pidä paikkaansa.
Kunnallisella mielenterveyspolilla olen ainakin itse saanut täysin ala-arvoista kohtelua, joka on vienyt vointiani pikemminkin vain huonompaan suuntaan. Ihan tyypillistä on, että hoitohenkilökunta vaihtuu jatkuvasti, ja erityisesti lääkärit kohtelevat potilasta idioottina, eivätkä jaksa keskustella hänen kanssaan. Mitään omakohtaista kosketusta kärsivän ihmisen elämään ei lääkäreillä tunnu olevan, ja auta armias, jos potilas sattuu olemaan työtön; silloin suhtautuminen muuttuu aivan ennätyksellisen tylyksi, ja lääkärien jokainen ilme ja ele tuntuu suorastaan huokuvan halveksuntaa.
Kirjoitin omista huonoista kokemuksistani hiljattain tänne: https://www.vauva.fi/keskustelu/3063431/onko-palstalla-muita-joilla-huo…
Jos en olisi töissä (työpaikka ihan täysin sukulaisuussuhteilla saatu), tilanteeni olisi aika samanlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisiko mennä lääkäriin ja sitä kautta kunnan mielenterveyskeskukseen saamaan apua?
Miksi ihmiset tälläkin palstalla aina kuvittelevat, että laadukasta apua kyllä on jokaiselle saatavilla, kunhan sitä vain rohkaistuu hakemaan? Oman kokemukseni mukaan tämä ei lainkaan pidä paikkaansa.
Tätä ihmettelen itsekin. Ovatko he edes hakeneet apua vai onko heillä vain käynyt hyvä tuuri? Ite oon yrittänyt hakea apua vaikka mistä, mutta köyhänä tilanne on toivoton. Pallotellaan luukulta toiselle ja kukaan ei halua hoitaa
Mitä on henkinen kärsimys? Jos ihminen pystyy henkisesti aiheuttamaan itselleen kärsimystä niin luulisi, että pystyisi myös henkisesti siitä myös toipumaan tai edes kestämään sitä jollain lailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat multa, paitsi että oon mies ja sua parikymmentä vuotta vanhempi. Murhaamisia, edes itteni, en kumminkaan aattele. Jaksamisia missä sitten ootkin, nuku yön yli nyt ainakin.
Välittäisin susta jos tuntisin tai edes tietäisin.
Voimia ap!
Olen itse ollut syvän masennuksen kourissa, masennusta kesti lähes 10 vuotta. Mikään ei tuottanut iloa, missään ei tuntunut olevan järkeä eikä merkitystä, olo oli joko ahdistunut, masentunut, toivoton tai parhaimmillaankin vain turta. En edes osannut keksiä, mikä toisi minulle iloa, olin täysin umpikujassa ja ajattelin jo kuoleman olevan helpotus.
Kielsit tuputtamasta uskonasioita, enkä tuputakaan, mutta kun itse koin ihmeen (laitoin epätoivoisena netissä viestiä uskovalle sielunhoitajalle, jonka googlella löysin) ja märisin sitä kuinka uskonnossa on monia epäkohtia enkä ymmärrä niitä. Sain vastauksen, joka ei suoraan vastannut kaikkiin kysymyksiini mutta sielunhoitaja kertoi mm. rukoilevansa puolestani.. Sen viestin luin, tuli omituinen olo, yhtäkkiä itkin hirveästi kun jotenkin tajusin/sisäistin että mitä tarkoittaa kun Jumala rakastaa minua. Että ihan oikeasti.
Mulle tuli ihan äärettömän outo olo, erittäin hyvällä tapaa. Ihan euforinen, en osaa edes kuvailla. Kaikki vuosikausia kestänyt masennus ja toivottomuus hävisi sen siliän tien. Kuulostaa uskomattomalta, mutta ihmeenä sitä pidänkin, en löydä mutään muuta selitystä.
Tästä aikaa kymmenisen vuotta. Uskosta, Jumalalta todella saa iloa, merkitystä ja toivoa elämäänsä. Se ei ole sanahelinää.
Jos yhtään kiinnostaa (mitä hävittävää sulla on?) niin etsi Jumalaa. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, se on lupaus Raamatusta.
Siunausta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 30-vuotias nainen. Minulla ei ole töitä, ei ole ystäviä eikä ole parisuhdetta. Opinnot keskeytyivät koska epäonnistuin kaikissa kouluasioissa. En saanut koulussa yhtään kaveria tai edes tuttua, en mitään tärkeitä kontakteja. Osa syynä on paniikkihäiriö ja ujous. Osa kursseista meni rimaa hipoen läpi. Koulusta minulle jäi käteen vain iso opintolaina. En valmistunut.
Aloitin harrastuksen, mutta jäin siellä ulkopuolelle muusta ryhmästä. Viesteihini whatsapp-ryhmässä ei vastattu. Sama oli koulun wa-ryhmän suhteen. Harrastuksessa ollaan välillä pareittain ja jos ei ole tasalukua niin minä jään sinne heti ylimääräiseksi kun en ehdi napata paria eikä kukaan kysy minua pariksi. Lauantaina oli harkat ja olin taas ylimääräinen. Tuntui että en ole edes olemassa. Teki mieli lähteä pois. Yksi pari sitten otti minut kolmanneksi mutta olin vain heidän tiellä.
Läheisiä minulla on oikeastaan vain vanhat vanhempani jotka eivät ole missään tekemisissä keskenään. Itse näen heitä parin kuukauden välein vaikka asuvat viiden kilometrin päässä. En ole kertonut heille mitään elämästäni. Väitän käyväni töissä ja esitän kiireistä. Heille on tärkeää että pärjään elämässä. Muulle suvulle olen ilmaa. Jos kuolen niin hautajaisissani tulisi olemaan kolme ihmistä ja pappi. Päivät katson telkkaria tai nukun, nukun, nukun... minulla ei ole enää mitään tulevaisuuden suunnitelmia tai toiveita sen suhteen. En saa ystäviä, en ole edes kovin älykäs tai mielenkiintoista seuraa. En saa parisuhdetta tai omaa perhettä. En saa töitä. Olen kaiken lisäksi ruma ja köyhä.
Mitä syytä enää elää? Ei minulla ole ketään joka välittää. Enkä saa minkäänlaista nautintoa mistään. En ole nauranut pitkään aikaan. Haluaisin vain kaiken loppuvan koska tuntuu niin pahalta ja yrityksistä huolimatta mikään ei muutu. Ehkä jokin pieni toivo on kun tätä tänne kirjotan. Tai ehkä joku voisi kannustaa minua vaan tekemään sen lopullisen ratkaisun.
Enkä ole kiinnostunut uskon asioista jos joku nyt yrittää sellaista ratkaisua tarjota.
'
Musta saisit frendin Olen sua vanhempi depiksestä kärsivä mies. Ymmärrän sua.
Vierailija kirjoitti:
Kokeilin terapiaa monta vuotta, osastoa, lääkkeitä, Mindfullnessia, self-help kirjallisuutta. Tiedän kaikki työkalut ja teorian mutta käytäntö on hankalaa. Kyllästyn nopeasti kun tuloksia ei tule. Olen liian monta vuotta ollut tälläinen. En tule muuttumaan enää. Tiedän tuonkin että valitan turhasta koska minulla on asunto, vaatteita ja ruokaa loput on itsestä kiinni. En vaan pääse ahdingostani. T.ap
Minkähänlaisessa terapiassa olit monta vuotta? Psykoterapia ja terapia ovat kaksi eri asiaa. Jos et vielä ole ollut psykoterapiassa, niin ehdotan psykoterapiaa sinulle. Ja jos olet jo ollut psykoterapiassa, niin suosittelen uudestaan uuden psykoterapeutin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä on henkinen kärsimys? Jos ihminen pystyy henkisesti aiheuttamaan itselleen kärsimystä niin luulisi, että pystyisi myös henkisesti siitä myös toipumaan tai edes kestämään sitä jollain lailla.
Oletko koskaan kuullut esim. lapsuudessaan vaurioitetuista aikuisista, joilla on sen vuoksi psyykkisesti erittäin vaikeaa, ja jotka ovat pahimmillaan työkyvyttömiksi vaurioitettuja? Oletko koskaan kuullut näistä samoista lapsuudessaan vaikeasti vaurioitetuista ihmisistä, jotka musertuvat traumataakkaansa alle ja tekevät itsemurhan? Et selvästikään ole!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on henkinen kärsimys? Jos ihminen pystyy henkisesti aiheuttamaan itselleen kärsimystä niin luulisi, että pystyisi myös henkisesti siitä myös toipumaan tai edes kestämään sitä jollain lailla.
Oletko koskaan kuullut esim. lapsuudessaan vaurioitetuista aikuisista, joilla on sen vuoksi psyykkisesti erittäin vaikeaa, ja jotka ovat pahimmillaan työkyvyttömiksi vaurioitettuja? Oletko koskaan kuullut näistä samoista lapsuudessaan vaikeasti vaurioitetuista ihmisistä, jotka musertuvat traumataakkaansa alle ja tekevät itsemurhan? Et selvästikään ole!
Kunhan pohdiskelin ajatuksella. Kiva, että otit onkeesi ja kiinnostuit kommentistani. Tarkoituksena on miettiä, että mihin ihminen pystyy ja mihin ei ehkä pystyy. Mielestäni ihminen pystyy lähes mihin vain. Nyt on kyse ihmisestä (ihmiskunta) ei vain yhdestä ihmisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tässä monellakaan ole kyse pelkästä yksinäisyydestä tai työttömyydestä. Kyse on siitä, että kun ikä alkaa kolmosella ja saavutusten lukumäärä nollalla, niin elämä (ainakin hyvä) alkaa olla käytännössä ohi. Vertaisryhmän normaali ihminen tekee uraa, perustaa perhettä ja elää normaalia elämää. Tästä kelkasta, kun jää tarpeeksi kauas on eron kurominen umpeen - varsinkin ilman tukiverkkoa - lähes lottovoittoon verrattava epätodennäköisyys.
Tämä sitten luonnollisesti aiheuttaa paineita, häpeää ja halun luovuttaa. Ei kyetä hakemaan apua, eikä paljastamaan omaa heikkoutta. Tuntuu kuin millään ei olisi mitään merkitystä ja tulevaisuus on vain samaa tuskaa täynnä. Ei auta se, että meidänlaisiamme ihmisiä syyllistetään joka suunnasta ja haukutaan yhteiskunnan taakaksi, epäonnistujiksi ja epänormaaleiksi. Ei ole ymmärtäjiä, vain potkijia.
En minä ainakaan tiedä miten tästä pääsee yli. Siksi olenkin suunnitelmia tehnyt. Ehkä jopa joskus ne toteutankin.
Vierailija kirjoitti:
Ei tässä monellakaan ole kyse pelkästä yksinäisyydestä tai työttömyydestä. Kyse on siitä, että kun ikä alkaa kolmosella ja saavutusten lukumäärä nollalla, niin elämä (ainakin hyvä) alkaa olla käytännössä ohi. Vertaisryhmän normaali ihminen tekee uraa, perustaa perhettä ja elää normaalia elämää. Tästä kelkasta, kun jää tarpeeksi kauas on eron kurominen umpeen - varsinkin ilman tukiverkkoa - lähes lottovoittoon verrattava epätodennäköisyys.
Tämä sitten luonnollisesti aiheuttaa paineita, häpeää ja halun luovuttaa. Ei kyetä hakemaan apua, eikä paljastamaan omaa heikkoutta. Tuntuu kuin millään ei olisi mitään merkitystä ja tulevaisuus on vain samaa tuskaa täynnä. Ei auta se, että meidänlaisiamme ihmisiä syyllistetään joka suunnasta ja haukutaan yhteiskunnan taakaksi, epäonnistujiksi ja epänormaaleiksi. Ei ole ymmärtäjiä, vain potkijia.
En minä ainakaan tiedä miten tästä pääsee yli. Siksi olenkin suunnitelmia tehnyt. Ehkä jopa joskus ne toteutankin.
Onneksi tuli aktiivimalli, joka nostaa nämä ihmiset sohvalta, poistaa heidän ongelmansa ja kirkastaa mielensä.
Tsemppiä kaikille, jotka näiden juttujen kanssa painivat.
Pahoittelut tilanteestasi AP.
Tuli mieleen, että pidätkö eläimistä? Jos pidät, niin miten olisi jonkun mukavan lemmikin hankinta? Jos aikaisempaa kokemusta ei ole, niin monilla paikkakunnilla on löytöeläintaloja, jotka kaipaavat vapaaehtoisia ruokkimaan ja hoitamaan asukkeja. Eläinten seura usein rauhoittaa, ne (he) välittävät kaikista heille kilteistä ihmisistä ulkonäköön ja taustaan katsomatta ja samalla tapaat uusia ihmisiä ja pääset ulkoilmaan.
Jaksamista ja toivottavasti tästä vuodesta tulee edellistään parempi. <3
Eletään vaan vaikka piruuttaan. Pitää yrittää ottaa välillä jotain itsensä kehittämisen haastetta, itselläni nyt lenkkeilyharrastus taas aktiivisempaa, tavoitteena ois kesällä juosta kymppi. Toinen mitä voi elämässä työ- ja ihmissuhdetilanteesta riippumatta tehdä, on toteuttaa pieniä haaveita, sikäli kuin rahanpuute ei ole rajoitteena tässä asiassa. Elämä on lopulta ihan kaikilla useimmiten aika yksitoikkoista arkea ja ne nautinnot pitää löytää melko pienistä asioista. Tsemppiä kaikille sitä kaipaaville!
Sekin auttaa kun miettii, että suurin osa ihmisistä on hyvin alkeellisia olioita jotka syrjivät ja kiusaavat erilaisia ihmisiä siksi, kun eivät mahda mitään laumaeläingeeneilleen.
Voisiko tällainen kiinnostaa aloittajaa, elämänkatsomusleiri aikuisille. Itselläni todella hyviä kokemuksia järjestöstä nuorena, taitavaa ryhmien ohjausta leireillä joista moni on löytänyt syviä ystävyyksiä. Leireillä pääsee myös ”opettelemaan” keskustelutaitoja ja vuorovaikutusta joka voisi olla reitti löytää mielekkäitä ihmissuhteita muualtakin. Kannattaa ainakin perehtyä ja miettiä voisiko tämä olla oma juttu: https://www.protu.fi/aikuisleirit
Suosittelen googlaamaan netistä miten huumetta nimeltä mdma voi käyttää sosiaalisten tilanteiden pelon parantamiseen.
Ennen kuin palstalääkärit tulevat niin mdmata voi käyttää jäämättä koukkuun.