Itsemurhan partaalla...

-

Nämä on aina hankalia juttuja. Haluaisi sanoa, että asiat tulevat paranemaan, mutta ei haluaisi myöskään valehdella. Realismi on monesti se mitä tässä tilanteessa oleva ihminen ei halua kuulla, mutta samalla se olisi se mikä voisi auttaa näkemään oman tilanteen mahdollisen toivottomuuden.

Moni ihminen ei ymmärrä sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtaa mielen, sielun ja kehon, kun yksilö kokee olevansa yksin ja epäonnistunut. Joka päivä näkee miten muut menevät elämässä eteenpäin, kun oma elämä kiertää kehää. Ulkopuolinen paine ei tuo motivaatiota, vaan se lähinnä murskaa ihmisen, joka joutuu yksin taivaltamaan ja yrittää edes hetken esittää normaalia ihmistä.

Itsekin samojen ajatusten kanssa painivana en oikein osaa ehdottaa mitään ratkaisua suuntaan tai toiseen. Kun tarkastelen omaa elämääni en näe mitään hyvää menneisyydessä, enkä varsinkaan tulevaisuudessa. Ainoa keino olisi hyväksyä tämä surkeus omaksi elämäksi ja löytää tarkoitus olemassaololleen jostakin muualta kuin normaalista ihmisyydestä.

Kokeili osallistua vaikka johonkin Ilmonetin kurssiin, kuten kokkailukurssille. Siellä voi tavata uusia ihmisiä, eikä siellä yleensä ole mitään parinvalintaongelmia.

Jos miesseuraa kaipaat niin Tinder nyt ainakin on sellainen josta voisit löytää sitä. Ehkä kannattaa kokeilla jos oikein ahdistaa yksinäisyys.

Sanot että et ole kiinnostunut uskon asioista mutta juuri tällaisella hetkellä uskosta voisi saada apua ja voimaa. Oma on päätöksesi, mutta kannattaa kuitenkin harkita sitä että piipahdat vaikka lähimmässä kirkossa joku päivä, joko silloin kun siellä on Jumalanpalvelus, tai sitten ihan sen tilaisuuden ulkopuolella juttelemassa jonkun kanssa.

Suosittelen kokeilemaan maidotonta ja viljatonta ruokavaliota.

"Itsemurhan partaalla..."

Kolme pistettä on kieliopillisesti väärin!

Ketään tuskin lohduttaa tieto, että suomessa tuhansia ja tuhansia yksinäisiä ihmisiä... jossakin facebookissa kavereita voi olla satoja, mutta niitä ei lasketa, sorry vaan. Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin ovat monet sanoneet ja se varmaankin pitää ainakin osittain paikkansa. Mistä sitten ujo ja yksinäinen löytää ystävän... yksi mahdollisuus on löytää toinen ujo ja yksinäinen... Tähän esimerkiksi netti on todella hyvä ja monipuolinen väline, erilaisia keskustelupalstoja todella riittää, eikä tarvitse tavata ketään, jos ei halua. Yksi vinkki ensihätään voisi olla se, että hanki itsellesi kissa tai koira, jotta saat päiviisi sisältöä ja tarkoitusta. Saat antaa ja sinulle annetaan rakkautta... koiraa ulkoiluttaessa törmäät ihmisiin, jotka haluavat jutella sinulle... Todelliset ystävät ovat todella harvassa ja kun sellaisen löydät, osaat sitä arvostaa. Meitä ujoja on paljon ja kukaan ei valitettavasti tule soittamaan ovikelloasi, joten sinun on ihan itse otettava itseäsi niskasta kiinni ja lähdettävä liikkeelle... ei ole yhtä ja ainoaa paikkaa, josta sen kaverin voi löytää...

Tsemppiä

Minä menen päinvastaiseen suuntaan kuin muut neuvojat. Yksinoleminenhan on ihan parasta! Et tarvitse muita, sinulla on itsesi. Opettele katsomaan yksin olemista eri näkökulmasta. Jos keskusteluja kaipaat, avaat av:n ja täällä me olemme. Suurin osa ihmisistä on oikeasti itsekeskeisiä ja itsekkäitä. En ole elämäni aikana tavannut oikein yhtäkään aidosti empaattista ja hyvää tarkoittavaa ihmistä. Suurimmalle on tärkeintä minä itse. Ja mitä jos hankkisit lemmikin? Kissalle tai koiralle sinä olet jumala! Ja ne on omia pikku persoonia nuo suloiset oliot ja paljon seuraa myös :).

Itsellä ajatukset ja elämäntilanne tismalleen sama. En ole tehnyt itsemurhaa koska en halua aiheuttaa isovanhemmille ja vanhemmilleni surua.

Erityisesti yksinäisyys on minulle niin häpeällinen asia että minun on todella vaikea myöntää ääneen ja keskustella asiasta edes ammattilaisten kanssa.

Jotenkin tuntuu että jo lähes kolmekymppisenä ja suuren osan elämästäni tällaisena viettäneenä, en usko ja erityisesti en enää jaksa tavoitella tilanteen parantumista. Itseni raahaaminen edes kauppaan tai vanhempieni kanssa keskustelu on jo todella uuvuttava koettelemus.

Ihmisiä tavatessa valehtelen aina kaiken elämästäni, sillä häpeän yksinäisyyttä ja kyvyttömyyttäni elää normaalisti aivan liikaa.

Kunpa saisin voimaa ja kimmokkeen jostain parantua. Syvällä sisimmässäni uskon siihen maailmassa on oltava edes yksi pieni asia, joka saa minuun uskoa tulevaisuuteen. Sitä odotellessa...

Ymmärrän tuntemuksesi täysin. Olen muutama vuosi sinua vanhempi, ja jokseenkin samassa tilanteessa. Opiskelen uutta alaa, ja räpiköin opintoja läpi joten kuten, vaikka henkinen olotilani tekee siitä todella haastavaa. Pelkään, että opintoni tulevat jäämään kesken ja sitten olen taas tyhjän päällä. Työelämässä olin vuosia, kunnes uuvuin täysin. Jäin siellä porukoiden ulkopuolelle, eikä yhteyksiä entisiin työkavereihin ole. Myös välit nuoruusajan kavereihin ovat katkenneet, ja olenkin ollut jo vuosia yksin ajatusteni kanssa.

Tuntuukin pahalta, kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa iloja ja suruja, tai saada tukea vaikeissa paikoissa. Samoin kuin ap: llä, suhteet vanhempiini ovat etäiset ja teennäiset. Iso syy ongelmiini onkin lapsuudenkodissa, joten yhteydenpito ei toisaalta edes kiinnosta, sellaista kohtelua olen aikanaan saanut, lyttäämistä ja vähättelyä. Olen myös miettinyt itsemurhaa enemmän tai vähemmän tosissani jo vuosia, vaikka todellisuudessa en haluaisi vielä kuolla. Haluaisin vain muutoksen elämäntilanteeseeni, ja voida hyvin henkisesti ja fyysisesti. Jatkuva yksinäisyys, ahdistus, jännittäminen ja masentuneisuus on pitkään jatkuessaan entistäkin kuluttavampaa.

Eli valitettavasti en osaa esittää neuvoja, miten saisit elämäsi paremmin kasaan, olenhan itsekin aivan tuuliajolla. Toisaalta tieto siitä, ettet ole vaikeassa tilanteessasi yksin, voinee edes vähän helpottaa oloa. Meitä on muitakin, jotka jäävät elämässä syrjään ja hädin tuskin räpiköivät pinnalla. Toisaalta uskon meilläkin olevan maailmalle annettavaa, ja maailmassa olevan paljon upeita asioita koettavana, kunhan joskus vain pääsee oman synkeän kuplansa ulkopuolelle. Toivon sinulle kaikkea hyvää ap ja voimia jatkaa eteenpäin. On iloittava pienistä hetkistä ja asioista, jotka kenties tekevät elämästä edes hetkellisesti elämisen arvoisen.

Ydinongelma on tässäkin yhteiskunta. On tosi pimeä juttu todeta ihmisten määrän ja ihmistiheyden kasvaneen hurjasti samalla kun yksinäisiä on enemmän. Paitsi rantaruotsalaisten keskuudessa.

Ap:n kannattaisi yrittää ajatella laatikon ulkopuolelta. Olet mahdollisesti introvertti, joka ei lämpene ekstroverttien plaa-plaa-plaa maailmassa. Lapsi pyrkii miellyttämään vanhempiaan, koska palkkiona on huolenpitoa. Sinun ei enää tarvitse. Keskity itseesi.

Irtiotto arjesta voisi sinua auttaa. Samalla kun teet irtioton, vaikka loma Teneriffalle, kannattaa tarkastella näkyisikö muutosmahdollisuutta. Mikäli jokin mahdollistaa muutoksen arkeesi, kannattaa kokeilla rohkeasti.

Yhteiskunnan kannalta olisi tosi hyvä saada vertaistukiryhmiä. Ilman järjetöntä byrokratiaa. Sellaisia, johon kuka vain voisi mennä tuosta vain.

Tässäkin ketjussa on monta yksinäisyydestä kärsivää ja muutenkin samankaltaisessa elämäntilanteessa. Mitäs jos te kaikki perustaisitte jonkun ryhmän netissä tai jopa tapaisitte? Olette jo tässä avautuneet vaikeuksistanne. Jää on murrettu eikä mitään tarvitse hävetä.

Yks ohis

Vierailija kirjoitti:

Olen 30-vuotias nainen. Minulla ei ole töitä, ei ole ystäviä eikä ole parisuhdetta. Opinnot keskeytyivät koska epäonnistuin kaikissa kouluasioissa. En saanut koulussa yhtään kaveria tai edes tuttua, en mitään tärkeitä kontakteja. Osa syynä on paniikkihäiriö ja ujous. Osa kursseista meni rimaa hipoen läpi. Koulusta minulle jäi käteen vain iso opintolaina. En valmistunut.

Aloitin harrastuksen, mutta jäin siellä ulkopuolelle muusta ryhmästä. Viesteihini whatsapp-ryhmässä ei vastattu. Sama oli koulun wa-ryhmän suhteen. Harrastuksessa ollaan välillä pareittain ja jos ei ole tasalukua niin minä jään sinne heti ylimääräiseksi kun en ehdi napata paria eikä kukaan kysy minua pariksi. Lauantaina oli harkat ja olin taas ylimääräinen. Tuntui että en ole edes olemassa. Teki mieli lähteä pois. Yksi pari sitten otti minut kolmanneksi mutta olin vain heidän tiellä.

Läheisiä minulla on oikeastaan vain vanhat vanhempani jotka eivät ole missään tekemisissä keskenään. Itse näen heitä parin kuukauden välein vaikka asuvat viiden kilometrin päässä. En ole kertonut heille mitään elämästäni. Väitän käyväni töissä ja esitän kiireistä. Heille on tärkeää että pärjään elämässä. Muulle suvulle olen ilmaa. Jos kuolen niin hautajaisissani tulisi olemaan kolme ihmistä ja pappi. Päivät katson telkkaria tai nukun, nukun, nukun... minulla ei ole enää mitään tulevaisuuden suunnitelmia tai toiveita sen suhteen. En saa ystäviä, en ole edes kovin älykäs tai mielenkiintoista seuraa. En saa parisuhdetta tai omaa perhettä. En saa töitä. Olen kaiken lisäksi ruma ja köyhä.

Mitä syytä enää elää? Ei minulla ole ketään joka välittää. Enkä saa minkäänlaista nautintoa mistään. En ole nauranut pitkään aikaan. Haluaisin vain kaiken loppuvan koska tuntuu niin pahalta ja yrityksistä huolimatta mikään ei muutu. Ehkä jokin pieni toivo on kun tätä tänne kirjotan. Tai ehkä joku voisi kannustaa minua vaan tekemään sen lopullisen ratkaisun.

Enkä ole kiinnostunut uskon asioista jos joku nyt yrittää sellaista ratkaisua tarjota.

Tämä kuulostaa valitettavan tutulta.

Ikää mulla on sua muutama vuosi enemmän, mutta samojen asioiden kanssa painitaan. Opinnot on keskeytynyt useampaan kertaan ja tällä hetkellä korkein suoritettu taso on ikivanha ylioppilastodistus. Pari vuotta sitten kokeilin opiskella edes jotain, mutta aivot eivät enää sopeutuneet opiskeluun, enkä saanut koulutuksesta mitään irti. Töitä en ole pitkiin aikoihin tehnyt muuta kuin satunnaisia pätkähommia, jotka ovat ainoita joihin tällä koulutus- ja kokemuspohjalla on edes mahdollista päästä. Ei enää huvita hakeakaan, kun tyhjän saa pyytämättäkin.

Lähes yhtä hiljaista on suhderintamalla. Parisuhde tuntuu kaukaiselta haaveelta ja kaveritkin ovat yhä enenevissä määrin kaikonneet perheidensä pariin. Ainoa henkireikä tällä hetkellä on säännöllinen harrastus, joka pakottaa poistumaan kotoa edes välillä. Ei siellä mitään uusia ystävyyssuhteita solmita, mutta parempi kuin tyhjä kuitenkin.

Kaiken tämän yllä roikkuu kuitenkin valtava häpeä ja tuska omasta tilanteesta. Kykenemättömyys käsitellä omaa epäonnistumista ja vertailu siihen mitä tämänikäisiltä odotetaan saavat mielen vajoamaan yhä syvemmälle alhon laaksoon. Moni ilta ja yö on niin täynnä epätoivoa, että nukahtaminen on kyyneleiden tulvan takia mahdoton teko. En näe tulevaisuutta, enkä voi hakea voimaa menneisyydestä. Miksi siis jatkaa?

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin ketjussa on monta yksinäisyydestä kärsivää ja muutenkin samankaltaisessa elämäntilanteessa. Mitäs jos te kaikki perustaisitte jonkun ryhmän netissä tai jopa tapaisitte? Olette jo tässä avautuneet vaikeuksistanne. Jää on murrettu eikä mitään tarvitse hävetä.

Yks ohis

Ei kukaan halua olla kaveri toisen luuserin kanssa. Luuseri tarvitsee einnale voittajan ispiraation lähteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin ketjussa on monta yksinäisyydestä kärsivää ja muutenkin samankaltaisessa elämäntilanteessa. Mitäs jos te kaikki perustaisitte jonkun ryhmän netissä tai jopa tapaisitte? Olette jo tässä avautuneet vaikeuksistanne. Jää on murrettu eikä mitään tarvitse hävetä.

Yks ohis

Ei kukaan halua olla kaveri toisen luuserin kanssa. Luuseri tarvitsee einnale voittajan ispiraation lähteeksi.

Suicidi-trollaaja heti aamulla kännissä? 

Soita Aki Kaurismäelle. Hän voisi ohjata elokuvan elämästäsi.

Täällä vielä yksi samankaltaisessa tilanteessa oleva lisää. Olen kirjoitellut tänne palstalle pariin kertaan aikaisemmin aloituksia ihan samasta aiheesta.

Ketjuun kirjoittaneet, missä päin Suomea asutte? Olen moneen kertaan tullut vakavissani siihen johtopäätökseen, että meidän samassa tilanteessa olevien (joita on tässä maassa takuulla pilvin pimein) pitäisi yrittää tavata toisemme ihan oikeassa elämässä ja liittoutua jotenkin!

Itse asun pääkaupunkiseudulla.

Pitäisi olla platonisia seuranhakupalstoja niille, jotka hakee nimenomaan pelkkiä ystäviä (ei niin että ystävyydessä olisi oikeasti mitään "pelkkää"!), hengailuseuraa, harrastusseuraa... Jospa AP kertoisi paikkakuntansa, niin toinen kaverin ja tekemisen tarpeessa oleva voisi täältä löytää hänet?