Teinivuosien kaveri ottaa yhteyttä, sinua ei kiinnosta. Miten toimisit?

Mä olen tavannut paljon lapsuus- ja nuoruusaikojen ystäviä ja luokkakavereita. Ollaan käyty lounaalla, kahvilla tai yksillä. Ei ole tullut mieleenkään, että kieltäytyjät olisivat jotenkin stressaantuneita tapaamisestani 😃 Olenpa ollut ajattelematon. Mutta tietysti.

En ole siis myöskään ehdottanut lounastreffejä tms mitenkään siinä mielessä, että tästä lähtien pidetään tiiviisti yhteyttä tms vaan ihan vaan ajankuluksi. Olen ajatellut, että on hauska nähdä ja vaihtaa kuulumisia vuosikymmenten jälkeen. Ja ehkä muistella menneitä.

Kauhean vakavasti otetaan joku kahvikutsu.

Ehkä ulkomaalaiset juureni ovat kehittäneet minusta tällaisen suomalaisittain yltiösosiaalisen tyypin. Mielestäni olen ihan normaali ja tavallinen, ja moni on halunnutkin treffata. Osa ei ole ehtinyt - tai "ehtinyt". Sama se, ei ole tullut mieleen märehtiä asiaa.

Ei mulla edes tule mieleen yhteydenotosta, että pitäisi livenä tavata. Kiva kuulla, mitä ihmisille nykyään kuuluu ja kiva, jos joku on kiinnostunut muhun ottamaan yhteyttä. Osa kaveripyynnöistä facessa on tullut ihmisiltä, joita en edes muista (mutta muut samaa koulua käyneet näyttävät hyvinkin muistavan ja tuntevan). Olen myös nelikymppinen ja tässä iässä ihmisillä on usein lapsia ja monilla muutenkin kiireinen elämäntilanne, joten yleensä yhteydenpito jää muutamiin viesteihin. Mutta olen avoin esim. sille mahdollisuudelle, että joskus tapaan esim. sen vanhan koulukaverin, jonka kanssa ollaan jo monta vuotta asuttu samassa kaupunginosassa, mutta ei vain ole ehditty tavata :-D

Yhden kanssa piti käydä lounaalla, kun ollaan samalla suunnalla töissä, mutta sopivan ajan säätäminen jotenkin jäi. En aio päätellä siitä, että hän ei halua tavata mua ja toivottavasti hän ei ole päätellyt, etten minä halua tavata! Vaan että elämä on kiireistä itsekullakin ja vanhan kaverin kanssa kuulumisten vaihtaminen ei ole tärkeimpiä asioita ehtiä eikä sen ole tarkoituskaan olla mikään lisästressin lähde vaan toteutuu sitten jos/kun sopivasti sattuu. 

Mun mielestä kovin helpon ja tylyn oloisesti monet päättelevät, että ei se ihminen enää kiinnosta. Jos ei edes tunne nykyään niin mistä sen voi tietää? Tietenkin itse viestistä jo saattaa nähdä, mutta jos siinä nyt ei ole mitään verkostomarkkinointiin, epätoivoiseen ripustautumiseen, sekoamiseen tms. viittaavaa niin miksei voisi elämäntilanteiden mukaan lämmitellä tuttavuutta. Mulla on ollut paljon kivoja ihmisiä vuosien varrella, joihin on jäänyt yhteydenpito. Tykkään ihmisistä, mutta en taida olla kovin hyvä ylläpitämään ihmissuhteita. :-/

Vierailija kirjoitti:

Mikähän ihmisen saa ottamaan yhteyttä pitkän ajan jälkeen? Onko syynä yksinäisyys, muistelee mukavia ihmisiä menneisyydestä ja päättää ottaa yhteyttä vai onko vain utelias ja haluaa tietää miten toisella menee? Itse en ole sellainen että kaipaisin ketään takaisin elämääni, vaikka ajatuksissa saattavat joskus piipahtaakin.

No mä teen usein näitä. Luen jotain teiniajan päiväkirjaa ja muistan että joku tyyppi oli ihan huippu silloin. Otan yhteyttä ja kysyn että mitä kuuluu.

Mua siis ihan vaan kiinnostaa että mitä näille aikanaan tärkeille ihmisille kuuluu, ei sen kummempaa. En ole ikinä esim.ehdottanut tapaamista tai jatkanut viestittelyä päivästä toiseen..

Vaikka miksen voisi tavatakin, jos tuntuisi, että vanha yhteys on tallella.

Jotenkin käy sääliksi ja harmittaa niiden ihmisten puolelta, jotka ottavat yhteyttä ja jotka torjutaan pitemmittä puheitta. Aina silloin tällöin täällä on surullisia ketjuja ihmisten yksinäisyydestä, enkä yhtään ihmettele tämänkään ketjun tiimoilta miksi. 

Mistä sitä tietää, ettei tämä ap:hen yhteyttä ottanutkin olisi kerännyt rohkeutta viikkotolkulla, ennenkuin rohkeni lähestyä? Toki meillä kaikilla on elämämme ja kiireemme, mutta miksi ihmeessä sen toisen lyhytkään huomioiminen on niin äärimmäisen vaikeaa ja ilmeisen vastenmielistäkin?

Pystyisiköhän sitä tekemään sellaisen pienen empatiaharjoituksen, että asettuisi toisen asemaan? Miltä se tuntuisi, jos itse olisi se yhteydenottaja...

Kertoisin elämästäni jonka jälkeen kaveri poistaa minut ystävistään ja poistuu myös somesta. Näin kävi minulle. Olen naimisissa ja töissä, hän eronnut ja työtön. Asia ei minua olisi haitannut yhtään, mutta ilmeisesti se vaivasi häntä. Muuta en keksi. Tykkäsin tuosta ihmisestä tosi paljon nuorena, mutta ilmeisesti hän ei niin minusta.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tavannut paljon lapsuus- ja nuoruusaikojen ystäviä ja luokkakavereita. Ollaan käyty lounaalla, kahvilla tai yksillä. Ei ole tullut mieleenkään, että kieltäytyjät olisivat jotenkin stressaantuneita tapaamisestani 😃 Olenpa ollut ajattelematon. Mutta tietysti.

En ole siis myöskään ehdottanut lounastreffejä tms mitenkään siinä mielessä, että tästä lähtien pidetään tiiviisti yhteyttä tms vaan ihan vaan ajankuluksi. Olen ajatellut, että on hauska nähdä ja vaihtaa kuulumisia vuosikymmenten jälkeen. Ja ehkä muistella menneitä.

Kauhean vakavasti otetaan joku kahvikutsu.

Ehkä ulkomaalaiset juureni ovat kehittäneet minusta tällaisen suomalaisittain yltiösosiaalisen tyypin. Mielestäni olen ihan normaali ja tavallinen, ja moni on halunnutkin treffata. Osa ei ole ehtinyt - tai "ehtinyt". Sama se, ei ole tullut mieleen märehtiä asiaa.

Niin, tai onko käynyt mielessä, että kaikkia ei välttämättä huvita olla vain ajankulua sinulle, vaan heillä on jo jokao ihan tarpeeksi niitä omia läheisiä kenen kanssa olla tekemisissä, tai sitten he toivoisivat sinusta uutta kaveria, mutta sinä vain halusitkin udella toisten nykyasiat, ja sitten ei enää pidetä yhteyttä, kun juorut olet saanut tietoosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tavannut paljon lapsuus- ja nuoruusaikojen ystäviä ja luokkakavereita. Ollaan käyty lounaalla, kahvilla tai yksillä. Ei ole tullut mieleenkään, että kieltäytyjät olisivat jotenkin stressaantuneita tapaamisestani 😃 Olenpa ollut ajattelematon. Mutta tietysti.

En ole siis myöskään ehdottanut lounastreffejä tms mitenkään siinä mielessä, että tästä lähtien pidetään tiiviisti yhteyttä tms vaan ihan vaan ajankuluksi. Olen ajatellut, että on hauska nähdä ja vaihtaa kuulumisia vuosikymmenten jälkeen. Ja ehkä muistella menneitä.

Kauhean vakavasti otetaan joku kahvikutsu.

Ehkä ulkomaalaiset juureni ovat kehittäneet minusta tällaisen suomalaisittain yltiösosiaalisen tyypin. Mielestäni olen ihan normaali ja tavallinen, ja moni on halunnutkin treffata. Osa ei ole ehtinyt - tai "ehtinyt". Sama se, ei ole tullut mieleen märehtiä asiaa.

Niin, tai onko käynyt mielessä, että kaikkia ei välttämättä huvita olla vain ajankulua sinulle, vaan heillä on jo jokao ihan tarpeeksi niitä omia läheisiä kenen kanssa olla tekemisissä, tai sitten he toivoisivat sinusta uutta kaveria, mutta sinä vain halusitkin udella toisten nykyasiat, ja sitten ei enää pidetä yhteyttä, kun juorut olet saanut tietoosi.

Kyllä minä taas niin mieleni pahoihin, kun vanha koulukaveri pyysi kahville!!!! Kuvitteli hyötyvänsä minusta, että saisi nauttia ilmaiseksi minun ihanasta seurastani.

Juu en kyllä lähde kahville. Sehän voi vaikka kysyä että mitä kuuluu!! Ihme juoruämmä. Mitä se sille kuuluu että mitä minulle kuuluu???? Hankkisi oman elämän, niin kuin minä!

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla edes tule mieleen yhteydenotosta, että pitäisi livenä tavata. Kiva kuulla, mitä ihmisille nykyään kuuluu ja kiva, jos joku on kiinnostunut muhun ottamaan yhteyttä. Osa kaveripyynnöistä facessa on tullut ihmisiltä, joita en edes muista (mutta muut samaa koulua käyneet näyttävät hyvinkin muistavan ja tuntevan). Olen myös nelikymppinen ja tässä iässä ihmisillä on usein lapsia ja monilla muutenkin kiireinen elämäntilanne, joten yleensä yhteydenpito jää muutamiin viesteihin. Mutta olen avoin esim. sille mahdollisuudelle, että joskus tapaan esim. sen vanhan koulukaverin, jonka kanssa ollaan jo monta vuotta asuttu samassa kaupunginosassa, mutta ei vain ole ehditty tavata :-D

Yhden kanssa piti käydä lounaalla, kun ollaan samalla suunnalla töissä, mutta sopivan ajan säätäminen jotenkin jäi. En aio päätellä siitä, että hän ei halua tavata mua ja toivottavasti hän ei ole päätellyt, etten minä halua tavata! Vaan että elämä on kiireistä itsekullakin ja vanhan kaverin kanssa kuulumisten vaihtaminen ei ole tärkeimpiä asioita ehtiä eikä sen ole tarkoituskaan olla mikään lisästressin lähde vaan toteutuu sitten jos/kun sopivasti sattuu. 
Mun mielestä kovin helpon ja tylyn oloisesti monet päättelevät, että ei se ihminen enää kiinnosta. Jos ei edes tunne nykyään niin mistä sen voi tietää? Tietenkin itse viestistä jo saattaa nähdä, mutta jos siinä nyt ei ole mitään verkostomarkkinointiin, epätoivoiseen ripustautumiseen, sekoamiseen tms. viittaavaa niin miksei voisi elämäntilanteiden mukaan lämmitellä tuttavuutta. Mulla on ollut paljon kivoja ihmisiä vuosien varrella, joihin on jäänyt yhteydenpito. Tykkään ihmisistä, mutta en taida olla kovin hyvä ylläpitämään ihmissuhteita. :-/

Kaikkia ei välttämättä kiinnosta kokeilla tutustua vanhoihin tuttavuuksiin, varsinkaan jos on sellainen kaiku, että A: Halutaan kuulla vain mitä toiselle kuuluu, ja se siitä

B: Halutaan katsoa onko toinen tarpeeksi mielenkiintoinen itselle.

Koska ihmisillä on oma elämä ja sitä priorisoidaan niin että niille elämässä oikeasti tärkeille ihmisille, niin uusille kuin vanhoille jää aikaa. Ehkä sittten eläkeiässä on enemmän aikaa kokeilla että onkohan ton kanssa vielä hyvät jutut  kuin silloin joskus lapsena.

Minulla esim. olisi aikaa tässä elämäntilanteessa uusille(tai vanhoille) tuttavuuksille, kavereille ja lenkkiseuraksi, tai teatteriin, ulos syömään, mutta en todellakaan jaksa lähteä arvion alle, että kelpaanko vai en, vaan tutustun niihin ihmisiin joiden kanssa olen tekemisissä työn tai harrastusten puolesta, tai sukulaisten uusiin puolisoihin jne. Jos minuun ottaisi vanha tuttu yhteyttä, niin saisi tulla kahville tänne meille, jos haluaisi, mutta en viitsisi tehdä moisen kokeilun takia mitään erityisjärjestelyitä, kuten sopimaan aikaa kuukauden päähän kahvilaan keskustaan, ja sitten perua siltä päivältä kaikki muu meno, ja sitten kuitenkin päivää ennen, tai jopa samana päivänä ilmoitettaisiin, tai ei "muistettaisi" lainkaan ilmoittaa, että ei sittenkään sovi, kun tuli muuta (mielenkiintoisempaa?) tekemistä tilalle.

Mutta tosiaan, meille saisi kyllä poiketa kahville, jos olen kotosalla juuri silloin, ja jos juttu tuntuisi kivalta, niin voitaisiin katsella sitä tulevaisuutta sitten sen perusteella :)

Minulla ei ollut yläkoulussa ja lukiossa ketään superläheistä kaveria. Kivoja kamuja kyllä, mutta tuntui ettei koskaan synkannut oikeasti niin paljon että oltaisiin tultu oikeasti läheisiksi. Pariin pidän FBin kautta pienimuotoisesti yhteyttä (=seurataan toistemme kuulumisia ja lyhyesti kommentoidaan, muttei mitään pitkiä keskusteluja tms) ja se riittää. Tapaaminen ei ainakaan näillä näkymin kiinnosta (tosin suostuisin jos sitä ehdotettaisiin), ja muut ei kiinnosta edes sen vertaa että googlaisin nimiä katsoakseni mitä hommailevat nykyisin. Läheisimmät ystäväni ovat opiskeluajoilta, ja yksi lapsuudesta ja heihin pidän säännöllisesti yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut yläkoulussa ja lukiossa ketään superläheistä kaveria. Kivoja kamuja kyllä, mutta tuntui ettei koskaan synkannut oikeasti niin paljon että oltaisiin tultu oikeasti läheisiksi. Pariin pidän FBin kautta pienimuotoisesti yhteyttä (=seurataan toistemme kuulumisia ja lyhyesti kommentoidaan, muttei mitään pitkiä keskusteluja tms) ja se riittää. Tapaaminen ei ainakaan näillä näkymin kiinnosta (tosin suostuisin jos sitä ehdotettaisiin), ja muut ei kiinnosta edes sen vertaa että googlaisin nimiä katsoakseni mitä hommailevat nykyisin. Läheisimmät ystäväni ovat opiskeluajoilta, ja yksi lapsuudesta ja heihin pidän säännöllisesti yhteyttä.

Wow. FBIn kautta pidätte yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin käy sääliksi ja harmittaa niiden ihmisten puolelta, jotka ottavat yhteyttä ja jotka torjutaan pitemmittä puheitta. Aina silloin tällöin täällä on surullisia ketjuja ihmisten yksinäisyydestä, enkä yhtään ihmettele tämänkään ketjun tiimoilta miksi. 

Mistä sitä tietää, ettei tämä ap:hen yhteyttä ottanutkin olisi kerännyt rohkeutta viikkotolkulla, ennenkuin rohkeni lähestyä? Toki meillä kaikilla on elämämme ja kiireemme, mutta miksi ihmeessä sen toisen lyhytkään huomioiminen on niin äärimmäisen vaikeaa ja ilmeisen vastenmielistäkin?

Pystyisiköhän sitä tekemään sellaisen pienen empatiaharjoituksen, että asettuisi toisen asemaan? Miltä se tuntuisi, jos itse olisi se yhteydenottaja...

Ehkä sen empatiaharjoituksen voisi tehdä myös toisinpäin? Itsellänikään ei ole hirveästi ihmisiä elämässä ja olen myös saanut tällaiselta lapsuudenkaverilta yhteydenoton, tapaamispyynnön hänen yksinäisyyteensä vedoten. (mies ja lapset hänellä kuitenkin oli)  Itsestäni ei ainakaan kovin kivalta tunnu saada tällaista yhteydenottoa, jossa ns. syyllistämällä yritetään sopia tapaaminen. 

Olen koko ikäni ollut miellyttäjä ja toisten "tarpeiden tyydyttäjä." Mutta tähän ikään mennessä olen tajunnut, että haluan pitää elämässäni ihmisiä, joista oikeasti välitän ja, jotka välittävät minusta. Toki silti voi tuttuja olla ja käydä kerran kahvilla tms. mutta kokemuksista viisastuneena, jos asia esitetään niin, että kaivataan seuraa yksinäisyyteen niin  jatkossa se kaverisuhde tuskin kovin tasapainoinen tulisi olemaan, vaan yksinäinen ripustautuu tähän uuteen tuttuun saadakseen edes jotakin seuraa. Voin tavata  vanhoja tuttuja, jos jo alunperin lähtökohdat ovat hieman erilaiset. Ehkä tämä voi olla kylmää jonkun mielestä mutta sen jälkeen, kun olet koko elämäsi melkein elänyt muita varten niin haistaa tällaiset "ennakkomerkit" epätasapainoisesta tuttavuudesta jo etukäteen. Yksinäisyys on kamalaa ja todella toivon, että nämä löytävät seuraa mutta ei se kutenkaan ole näiden vika, jotka eivät ole kiinnostuneita herättämään vanhaa kaveruuttaa uudelleen henkiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua kun lukee, huomaa miten erilaisia ihmiset ovat. Minusta on tosi mukavaa kun joku vanha ystävä ottaa yhteyttä. Itse otin pariin teiniaikaiseen ystävään yhteyttä facebookin kautta, mutta toinen ei vastannut mitään ja toinen ilmoitti minut roskapostiksi. No ei minun maailmani tuosta järkkynyt, mutta en ota enään nykyisin yhteyttä vanhoihin kaverihin, koska en tiedä kiinnostaako heitä. Minuun on muutama ottanut ja minusta se on mukavaa.

Näinpä, eihän sitä voi tietää minkälaisen vastaanoton saa, jollei kokeile mutta vähän niin kuin "varoituksena" ettei kaikki välttämättä innosta puhkuen ole tapaamassa jopa vuosikymmeniä sitten elämässä olleita ihmisiä. Eikä sillä tarvitse olla mitään tekemistä sen vastapuolen kanssa. Toisille esim. teiniajat ovat voineet olla kipeitä, eivätkä näin ollen halua enää olla tekemissä kenenkään kanssa, joka muistuttaa näistä ajoista, vaikka esim. kaverit olisivatkin juuri olleet silloin se tuki ja turva.

Eivät kaikki kiinnostu luokkakokouksistakaan. Se oli sitä aikaa. Vielä vähemmän kiinnostaa tavata joku entinen luokan koulukiusaaja, joka onkin kouluttautunut alalle, missä pääsee kiusaamaan halutessaan lisää vapaammalla kädellä.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli ehkä vähän paha mieli, kun eräs kouluaikainen ystäväni ei hyväksynyt kaveripyyntöäni facessa.

Ehkä bähän lapsellista, mutta kyllä se oikeasti vähän satutti.

Olimme aikoinaan todella läheisiä ystäviä.

Eipä ihmetytä. Miksi pyyntö olisi pitänyt hyväksyä? Ihmiset joutuvat oppimaan uudenlaiseen somekulttuurivaiheeseen, etteivät kaikki ole kaikkien kavereita ja on yhä enemmän syytä pitää asiat yksityisenä tiedon levityksen aikakaudella.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ei pysty enään aikuisena ystävyyteen teinikavereiden kanssa. Lapsuus ja nuoruus on vaikeaa aikaa, silloin opetellaan sosiaalisia taitoja. Lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen kuuluu riidat ja kasvu, miksi sisarussuhteetkin on monesti niin riitaisia ja läheiset ystävyyssuhteet myös. Jos ei ole käsitellyt näitä menneitä ei voi kohdata toista aikuisena. Moni ajattelee että aikuiset ystävyyssuhteet on niitä oikeita kun ei tule riitoja ja erimielisyyksiä. Ei tietenkään tule kun ei olla niin läheisiä ja paljon yhdessä kuin teininä. Ja kun on kasvattu aikuiseksi osataan ottaa toinen paremmin huomioo mitä pieni lapsi ja nuori epävarma teini osaa. Jos ei ole sinut lapsuuden ja nuoruuden kanssa voi olla vaikea kohdata kasvinkumppaneita. Oma mieli kääntää niin että heissä on jotain vikaa ja itse on parempi ihminen. Kypsyyttä on elää tässä hetkessä ja kohdata menneisyyden ihmiset aikuisina mitä he on nyt. Kaikista ei tähän ole miksi pakoreaktio ja luokkakokousten pelkääminen. Moni aikuinen on yksinäinen koska ei osaa pitää kiinni kavereista ja hoitaa kaverisuhteita.

Ööh, kaikki läheiset ystävykset ovat mielestäsi riidelleet lapsena ja, jos ei haluta tavata niin johtuu se ainoastaan pakoreaktiosta? Yleensä ne ystävät säilyy elämässä, joiden on tarkoituskin säilyä. Miksi kaikkia lapsuuden aikaisia kaverisuhteita pitäisi jotenkin väksiin ylläpitää, vaikka mitään yhteistä ei välttämättä enää olisi?

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se kysely että moi mitä kuuluu, näin 20 v jälkeen tarkoittaa kyllä sitä että halutaan jotain mehukkaita sossupornojuttuja joita levitellä sitten eteenpäin. Sorin nyt vaan. Toinen asia on se, että yhteydenottajat eivät muka millään ymmärrä että nyt ei olla enää yläasteella, vaan ihmiset on hänelle aivan samanlaisia kuin silloin, 15-vuotiaita, mikä on loukkaus muille. Lisäksi hän kertoo suureen ääneen joitain noloja juttuja sinusta, ja myhäilee että voi niitä aikoja! Ei kiitos.

Silloin kun tapaa jonkun vanhan tutun, ja juttelu alkaa tämän hetken säästä, tulvasta keväästä, tai muusta ajankohtaisesta, niin on jotain mahdollisuuksia välien lämmittelyyn.

Itselläni paras ystävä on ollut paras ystävä sieltä 20v takaa. Mutta ei me mitään menneitä muistella vaan eletään tätä nykyistä elämää. Mutta on se hyvä että tiedetään molempien menneisyyt, niin ymmärretään toisiamme aika helkkarin hyvin. <3

Valitettavasti ihmisillä on yleensä tarkoitusperänsä oman edun nimissä näissä. "Mitä kuuluu Marja-Leena" -puhelu, rahan vippaus, huolet, ilmaisena terapeuttina toimiminen, kun ei mennytkään ihan putkeen elämä jne. Luottokaverit väsyivät jo.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ei pysty enään aikuisena ystävyyteen teinikavereiden kanssa. Lapsuus ja nuoruus on vaikeaa aikaa, silloin opetellaan sosiaalisia taitoja. Lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen kuuluu riidat ja kasvu, miksi sisarussuhteetkin on monesti niin riitaisia ja läheiset ystävyyssuhteet myös. Jos ei ole käsitellyt näitä menneitä ei voi kohdata toista aikuisena. Moni ajattelee että aikuiset ystävyyssuhteet on niitä oikeita kun ei tule riitoja ja erimielisyyksiä. Ei tietenkään tule kun ei olla niin läheisiä ja paljon yhdessä kuin teininä. Ja kun on kasvattu aikuiseksi osataan ottaa toinen paremmin huomioo mitä pieni lapsi ja nuori epävarma teini osaa. Jos ei ole sinut lapsuuden ja nuoruuden kanssa voi olla vaikea kohdata kasvinkumppaneita. Oma mieli kääntää niin että heissä on jotain vikaa ja itse on parempi ihminen. Kypsyyttä on elää tässä hetkessä ja kohdata menneisyyden ihmiset aikuisina mitä he on nyt. Kaikista ei tähän ole miksi pakoreaktio ja luokkakokousten pelkääminen. Moni aikuinen on yksinäinen koska ei osaa pitää kiinni kavereista ja hoitaa kaverisuhteita.

Eipä kyllä ole yhtään innostusta "kohdata" joitain ihmisiä menneisyydestä. Koko sana viittaa johonkin epämiellyttävään, joka pitäisi tehdä. Eri asia sellaisen kanssa, jonka hyvään tahtoon luotin silloin ja joka selvästi piti minusta. Hänen hyvää tahtoon luottaisin nytkin. Jos oikeasti olisi kyse lapsuuden "tänään oon sun paras kaveri, huomenna en kun et lainannut huulikiiltoa" - riidoista, eiköhän kaikki aikuiset sellaisille lähinnä naureskelisi yhdessä. 

Aika omahyväistä ajatella että vika olisi pelkästään hänessä, joka ei ole niin innoissaan tapaamassa tiettyjä tyyppejä. Riidat ja riidat. Esim. epätasapainoinen valta-asema niissä "riidoissa", kaksi naureskelee yhdelle ja sulkee ulkopuolelle. Jos luokalla on ollut yksikin tyyppi, johon luottaa, mieluummin tapaa häntä privaatisti, kuin menisi luokkakokoukseen, miksi ihmeessä menisi. Parasta aikuisuudessa on juuri se, että saa itse valita kenen kanssa on tekemisissä, eikä tarvitse vapaa-ajalla yrittää kuulua johonkin. Ihanaa!

Minuakin on alkanut ärsyttää naistenlehdissä toistuvat "näin pidät yllä ystäväsuhteita" ja "miten aikuisena saa ystäviä" jutut, joissa jaaritellaan ja toistetaan aina ne samat asiat. Kuinka on luonnollista, ettei kaikki suhteet jatku, miten aikuisena pitää panostaa uusien suhteiden luomiseen ja miten ystäväsuhteen eteen pitää tehdä töitä aivan kuin parisuhteen.. kuulostaa liian rasittavalta! Ehkä aikuisena ihminen ymmärtää, ettei enää tarvitse olla "suosittu" eli omata paljon kavereita, olla hirveän isot tuttavaverkostot ja viettää energistä elämää koko ajan sosiaalisena eläimenä. Vaan että laatu korvaa määrän ja voi olla ihan hyväkin välillä panostaa vaikkapa vain itseensä, vain parisuhteeseen, vain lapsiin tai vain omaan vanhaan äitiinsä. Ja se on ihan oma valinta ja ihan ok, eikä se "tuomitse" sinua elämään hirveää, ankeaa, "vääränlaista elämää" loppuiäksesi. Kun "et teet kovasti töitä"..

Vierailija kirjoitti:

Mikähän ihmisen saa ottamaan yhteyttä pitkän ajan jälkeen? Onko syynä yksinäisyys, muistelee mukavia ihmisiä menneisyydestä ja päättää ottaa yhteyttä vai onko vain utelias ja haluaa tietää miten toisella menee? Itse en ole sellainen että kaipaisin ketään takaisin elämääni, vaikka ajatuksissa saattavat joskus piipahtaakin.

Nämä. Aika monella joskus elinaikaennusteensa mukaisessa elämänsä puolivälissä tulee aika, jolloin alkaa muistella menneitä. Mitä vanhoille kavereille kuuluu, menikö heidän elämänsä niinkuin nuorena suunnittelivat jne. Mä tapasin pari vuotta sitten 29 vuoden tauon jälkeen vanhoja opiskelukavereita. Oli oikein mukavaa nähdä pitkästä aikaa. Osa oli edelleen alalla, jolle aikoinaan opiskeltiin, osa oli vaihtanut alaa. Juttu jatkui heti ensimmäisestä sekunnista lähtien kuin 29 vuotta olisi pyyhkäisty välistä pois. Olemme tavanneet sen jälkeen kerran vuodessa ja tarkoitus jatkaa näitä tapaamisia siihen asti, kun vain pystymme saapumaan paikalle. 

Itse otin yhteyttä vanhaan koulukaveriin, kun muutin hänen kanssa samalle paikkakunnalle töiden perässä enkä tuntenut yhtikäs ketään muuta sieltä. Hän otti tosi mukavasti vastaan yhteydenottoni ja käytiin kerran kahvillakin. Myöhemmin en enää saanut häntä kuitenkaan mihinkään treffeille houkuteltua, aina oli jotain muuta.

Totta kai se tuntui ikävältä, koska minulla ei ollut siellä ketään muitakaan tuttuja. Mutta hänellä oli laaja ystäväpiiri ja oma kiireinen elämä jo siellä. Hänellä siis ei varmaan ollut aikaa ja kiinnostusta alkaa hengailla minun kanssani, vaikka minä olisinkin kaivannut hänestä seuraa. Joskus käy näin, eikä sille mitään voi.

En ole tälle tyypille vihainen tai mitään, harmitti vain silloin kun ainut sosiaalinen kontakti meni puihin.

No mä kyl tapaisin kaveria, jos olis mukava ja teillä oli aikanaan hyvät välit. Katsoisin tilanteen. Mula on yks mun entinen kiusaaja pyytänyt facekaverikseen ja ei, häntä en hyväksynyt.