Lue keskustelun säännöt.
Minä raskaana, mies ei kestäkään arkea. Miten selvitä?
03.01.2018 |
Vauvaa tehtiin pari vuotta, eli erittäin odotettu ja toivottu on. Mies alkoi haluta lastentekoa ennen minua, itse jouduin miettimään ajatusta vanhemmuudesta selvästi häntä pidempään ennen kuin olin valmis lopettamaan pillerit. Plussatessa mies oli todella innoissaan, ja tiedän että hän haluaa lastan todella paljon, on halunnut jo useamman vuoden ja kärsinyt siitä että tärppäämiseen meni vähän yli kaksi vuotta ehkäisyn lopettamisesta.
No nyt hän ei sitten tunnukaan kestävän arkea eli sitä että minä olen ollut pahoinvoiva ja väsynyt enkä ole pystynyt tekemään niin paljon kotitöitä kuin ennen enkä harrastamaan hänen kanssa niin energisenä ja niin paljon kuin ennen. Hän ei kestä sitä että energinen ja aikaansaava vaimo onkin muuttunut oksentelevaksi naiseksi, jota kiinnostaa töiden jälkeen eniten päiväunet. Mies kiukuttelee, nalkuttaa, valittaa ja suuttuu minulle harva se päivä. Mitä ihmettä teen? Haluaisin viettää onnellista raskausaikaa, mutta vaikeaa se on kun toinen on vain koko ajan vihainen siitä että en pystykään kaikkeen samaan kuin ennen. Mikään järjen puhuminen ei ole auttanut eikä se että neuvolassa lääkärikin sanoi miehelle että en ole ilkeyttäni väsynyt.
Kommentit (258)
Olen 44-vuotias. Olen sekä ollut parisuhteissa että nähnyt parisuhteita.
Juuri koskaan kyse ei ole siitä, että vain toinen osapuoli käyttäytyy tyhmästi ja aiheuttaa riitaa.
Mutta täällä saa alapeukkua, jos uskaltaa ehdottaa, että AP:lläkin saattaa olla joku rooli tässä kaikessa.
Ja ei, se ei ole se, että hän on raskaana. Mutta oletan, ettei hän myöskään ole täysin eikä ehkä pystykään olemaan täysin objektiivinen arvioimaan omaa käyttäytymistään. Me saadaan koko ajan kuulla vain sen toinen puoli.
Voisiko AP olla niin, että et sinäkään ole ihan se sama ihminen kuin vielä ennen raskautta? Että raskaus on muuttanut myös sinua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 44-vuotias. Olen sekä ollut parisuhteissa että nähnyt parisuhteita.
Juuri koskaan kyse ei ole siitä, että vain toinen osapuoli käyttäytyy tyhmästi ja aiheuttaa riitaa.
Mutta täällä saa alapeukkua, jos uskaltaa ehdottaa, että AP:lläkin saattaa olla joku rooli tässä kaikessa.
Ja ei, se ei ole se, että hän on raskaana. Mutta oletan, ettei hän myöskään ole täysin eikä ehkä pystykään olemaan täysin objektiivinen arvioimaan omaa käyttäytymistään. Me saadaan koko ajan kuulla vain sen toinen puoli.
Voisiko AP olla niin, että et sinäkään ole ihan se sama ihminen kuin vielä ennen raskautta? Että raskaus on muuttanut myös sinua?
Totta kai raskaus on muuttanut myös ap:tä! Olennaista on se miten mies suhtautuu siihen. Onko tukena, vetääkö yhtä köyttä, onko empaattinen? Ei, mies kiusaa ja vähättelee, ei ymmärrä tilannetta. Ihan varmana ap:n tilanne heijastuu omaan käytökseenkin monenlaisena negatiivisuutena, mutta ei se silti oikeuta miestä morkkaamaan vieressä että "teeskentelet pahoinvointia" kun ap oksentaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 44-vuotias. Olen sekä ollut parisuhteissa että nähnyt parisuhteita.
Juuri koskaan kyse ei ole siitä, että vain toinen osapuoli käyttäytyy tyhmästi ja aiheuttaa riitaa.
Mutta täällä saa alapeukkua, jos uskaltaa ehdottaa, että AP:lläkin saattaa olla joku rooli tässä kaikessa.
Ja ei, se ei ole se, että hän on raskaana. Mutta oletan, ettei hän myöskään ole täysin eikä ehkä pystykään olemaan täysin objektiivinen arvioimaan omaa käyttäytymistään. Me saadaan koko ajan kuulla vain sen toinen puoli.
Voisiko AP olla niin, että et sinäkään ole ihan se sama ihminen kuin vielä ennen raskautta? Että raskaus on muuttanut myös sinua?
Totta kai raskaus on muuttanut myös ap:tä! Olennaista on se miten mies suhtautuu siihen. Onko tukena, vetääkö yhtä köyttä, onko empaattinen? Ei, mies kiusaa ja vähättelee, ei ymmärrä tilannetta. Ihan varmana ap:n tilanne heijastuu omaan käytökseenkin monenlaisena negatiivisuutena, mutta ei se silti oikeuta miestä morkkaamaan vieressä että "teeskentelet pahoinvointia" kun ap oksentaa!
En puolustakaan miehen käyttäytymistä. Mutta sanon, että yleensä on niin, että jos pariskunta ei pysty puhumaan toisilleen ilman että siitä tulee riitaa ja jos puolisot eivät ymmärrä toisiaan niin silloin yleensä se ei ole vain toisen vika.
Täytyy muistaa sekin, että kun me nyt olemme täällä tulleet siihen tulokseen, että miehen käyttäytymistä selittää hänen oma perhetaustansa niin onhan AP:kin oppinut omasta lapsuudestaan, miten kommunikoidaan ja miten omista tunteista puhutaan. Tai miten ristiriitoja ratkaistaan.
Niitä on niin vaikea itse itsessään tunnistaa. Mutta toisessa näkee heti, että "sä puhut noin, koska sun äitisi on narsisti".
Näitä asioita käytäisiin läpi siellä pariterapiassa mutta ilmeisesti AP ei ole menossa sinne edes yksin.
Normaalissa elämässä se raskaus, synnytys ja vauva/lapsi muuttaa molempia...niin äitiä tai isää. Tai ainakin pitäisi muuttaa koska paluuta entiseen ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asumusero tohon väliin.
Mietitte kumpikin tahoillanne millaista käytöstä hyväksytte puolisolta suhteessa ja millaista ette: teette listat joita vertaatte, ja sitten voitte yhdessä kerätyn tiedon pohjalta tehdä järkeviä päätöksiä.
Jos mies ei kykene hyväksymään sitä että puolison kroppa ei aina anna myöten, hän ei ole hyvä puoliso raskaana olevalle, synnyttävälle tai pienen lapsen äidille.
Riitelemällä asiat jäävät selvittämättä, ja suhde todennäköisesti hajoaa omaan mahdottomuuteensa joka tapauksessa.
Asumusero on vaikea järjestää, sillä meillä on asuntolaina, joka on mitoitettu niin että molempien palkalla juuri ja juuri saadaan se hoidettua. Lyhennysvapaa otetaan hoitovapaan ajaksi eli sitä ei voi ottaa nyt heti. Asumme eräässä suuressa kapungissa, jossa on todella korkea vuokrataso, joten asuntolaina ja toislle erillinen vuokra-asunto on mahdoton yhdistelmä. Ap.
Jos tilanteenne ei mitenkään asumuseroon taivu, niin voit myös lähteä turvakotiin miettimään asioita, tai ystävien tai vanhempien luo. Parikin päivää miettimisaikaa voivat auttaa.
Pääpointti on kuitenkin se lista, ja mahdollisuuksien todellinen punnitseminen: mitä yhdessä jatkaminen vaatii? Mitä hyvään eroon tarvittaisiin?
Ilmoittautukaa vaikka siihen kumppanuusvanhemmuusohjelmaan, ties vaikka saisitte lisäjeesiä tilanteeseen ;)
Vai että turvakotiin sen takia, että mies ei tue raskaana olevaa vaimoa siten miten vaimo sitä toivoisi. Ymmärrän että tämä on ikävä tilanne, mutta turvakotiin tullaan jos on kokenut VÄKIVALTAA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin ketjun kokonaan. Syyllisiksi on todettu: mies, anoppi sekä appi. Ap heittäytyy uhripyhimykseksi. Tilanne jatkuu ennallaan kunnes avioero armahtaa kärsijöitä.
Eserkiksi Ruotsin Madeleine hehkuu kauniisti odotusaikana. Nätisti puettu ja kammattu, hymyileväinen. Voit ottaa esimerkkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surettaa apn puolesta. Ensimmäisen lapsen odotus oli yksi parhaista ajoista elämässämme.
Mies oli aivan innoissaan, lauleli masu auvalle, jutteli ja tunnusteli potkuja.
Minua kohteli kuin kukkaa kämmenellä, alkupahoinvoinnin aikana, pyysi minua odottamaan sängyssä, kun toi pientä syötävää, kuten neuvolassa neuvottiin. Hieroi jalkoja ja harteita. Oli todella hellä.
Seuraavatkin raskaudet mies huomioi, mutta kun oli taaperoita, ei aikaa riittänyt samalla lailla kuon ekan kanssa.
Voin kuvitella miten yksinäiseltä ja surulliselta raskaus tuntuu keskenkasvuisen miehen kanssa.
Ja tämä tapahtui 80-luvulla.
Olen katsellut, että vävy toimii tyttäreni kanssa samoin, heillä nyt 7. lapsi tulossa.
Ex työnsi minut nurin talolle jossa asuimme johtavassa ylämäessä, koska olin keuhkokuumeen jäljiltä heikko enkä jaksanut oikein kiivetä vaan pysähdyin haukkomaan henkeä. " Lopeta tuo vitun pelleily!" ja muks, se suhde oli sitten siinä. Onneksi emme ehtineet lapsia tehdä, mitä jos olisin ollut raskaana kun työnsi minut kumoon? :O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap, sinulla on täysin empatiakyvytön, kusipäinen mies. Ota ero ennenkuin lapsi syntyy, tuosta nahjuksesta ei tule olemaan isäksi. Ihan oikeasti.
Eiköhän se ole ap paras, että alat pikimmiten järjestelemään eroa. Kyseessä ei nimittäin ole vain teidän parisuhteenne eikä sinun raskautesi eikä se, mitä sinä siedät. Kyseessä on myös teidän lapsenne. Tuollainen perhetausta, luonteenlaatu ja käyttäytyminen miehellä tietää sitä, että hän TULEE kohdistamaan tuota raivoamista ja vaatimista myös lapseen. Nyt ei kannata epävarmuuttaan uskotella itselleen, ettei voi vielä tietää miten tulee käymään. Uskon että aavistat itsekin asian laidan. Tuollaisista traumoista, tunnelukoista ja käyttäytymismalleista on kyllä mahdollista päästä eroon ja olla ihan erilainen vanhempi omille lapsilleen, mutta se vaatii motivaatiota, nöyryyttä ja kykyä itsekritiikkiin ja analysointiin. Tällä miehellä ei selvästi ole näistä yhtään mitään, sen sijaan valmiudet aivan uskomattomaan typeryyteen ja epäreiluuteen näyttää kyllä löytyvän. Lapsi ei tätä asiaa muuta. Ja muuten, miesten motiivit toivoa lasta eivät aina ole kovin yleviä. Lapsen toivominen ei välttämättä tarkoita hyvää isää. Jotkut luonnehäiriöiset yrittävät sitoa lapsen avulla naisen itseensä niin ettei nainen enää voi helposti paeta. Tässä tapauksessa en yllättyisi, vaikka lasta olisi toivottu siksi, että niitä vain "kuuluu" hankkia. Miehelle tuntuu olevan kovin tärkeää, ettei vahingossakaan ole mitään sellaista, mitä joku ulkopuolinen voisi ihmetellä tai halveksia... eli kulissit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutun kuuloista tekstiä. Minä sain kaksi lasta empatiakyvyttömän miehen kanssa ja olen nyt yh. Kun olin sairas hän ei uskonut asiaa eikä suostunut auttamaan vaan 5-vuotias joutui laittamaan ruokaa ohjeideni mukaan. Olin karmeassa vatsataudissa ja voimat täysin poissa. Lopulta mieheni alkoi pettää ja hylkäsi käytännössä myös lapsensa. Joskus hän näön vuoksi vie lapsia jonnekin missä on hänen sukua tai työkavereita. Ei suostu maksamaan edes minimielareita eikä häntä kiinnosta lasten hyvinvointi ollenkaan. Välillä kyllä selittää että minä en osaa kasvattaa lapsia niinkuin en osannut muutakaan.
Olen hyvin pahoillani puolestasi apua. Kumppanisi kyvyttömyys ymmärtää toisen huonoa oloa ei johdu muusta kuin puhtaasta oma napa ajattelusta, jossa kuvioon kuuluu hymyilevä kaunis vaimo, hymyilevä kaunis vauva ja hieno elämä harrastuksineen. Kiiltokuva siis, ja kun et toteuta sitä, huutoa riittää ja haukkumista. Olet olemassa miehesi elämässä vain hänen kiiltokuvaansa varten.
Pelasta itsesi.
Mä olen ollut 8 kertaa raskaana, meillä on neljä lasta. Eli matkaan on mahtunut paljon iloa, itkua, kyyneleitä ja verta, rahapulaa ja sairautta, oksennuksia lattialla ja keskenmenokaavintoja. Eikä ikinä ikinä mieheni ole käyttäytynyt kuin olisin hänen omistamansa sätkynukke. Hän on kontannut siivoamassa, pitänyt sylissä, tuonut ja vienyt ja ajatellut kaikkea muuta kuin itseään ensin.
Älä jää sätkynukeksi näytelmään.
Sitä sinä nimittäin olet, jos vielä siedät tuota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies voisi ottaa vaikka jotain oksetuspillereitä, syödä vaikka jotain inhoamaansa ruokaa, niin voisitte pahoin yhdessä. Ehkä se auttaisi häntä tajuamaan, mitä käyt läpi. Jos näet ei muuten ymmärrä.
Minulla on sellainen käsitys (korjatkaa jos olen väärässä) että empatiakykyä ei voi opetella enää aikuisena, vaan se opitaan lapsena vanhemmilta. Ja että empatiakyvytön henkilö on eräänlainen psykopaatti, ja siihen ei mikään terapia auta. Oppivat terapiassa kyllä miten pitäisi käyttäytyä ja tuntea, mutta psykopatiasta eivät parane.
En siis jatkaisi parisuhdetta tuollaisen miehen kanssa, en varsinkaan kun kuviossa lapsia mukana.
Vierailija kirjoitti:
"Miten niin miten minulla olisi varaa avioeroon? Meillä on avioehto, ja omaisuus selkeästi jaettavissa, asunnon myynnistä saadaan vähintään se mitä siihen ollaan muutama vuosi sitten rahaa laitettukin. En nyt ymmärrä, että miksi avioero tulisi minulle kalliiksi. Aina ollaan maksettu kaikki puoliksi, mies ei ole minua mitenkään elättänyt."
No hei, siinä tapauksessa - ei muuta kuin lusikat jakoon! Avioehtohan on sitä varten, että sillä suojellaan omaa varallisuutta eron hetkellä mutta teidän avioehdossanne varmaan sitten lukee, että sinä saat lähtiessäsi enemmän kuin oman osuutesi?
Ja pystyt varmasti omilla rahoillasi ihan yksin ostamaan uuden asunnon, jossa sinä ja vauva voitte elää ilman miestä. Ja pystyt maksamaan hienosti kaikki omat menosi ihan yksin - kun kerran mies ei ole sinua elättänyt.
Ja erityisen hyvin pystyt maksamaan oman ja vauvasi elämisen silloin, kun olet äitiys- ja hoitovapaalla.
Ja sen jälkeen päivähoitomaksut ja harrastukset.
Saat lapsen isältä elatustukea noin 200-300 euroa kuussa ja kaikesta lopusta vastaat yksin.
Olen itse totaaliyksinhuoltaja ja koska olen hyväpalkkainen ja varauduin tilanteeseen, meillä on asiat ihan hyvin. Jos sitä vastoin olisin vuosia asunut kumppanin kanssa ja tottunut jakamaan kaikki asumis- ym. kulut, olisi minulle voinut tulla suurena yllätyksenä, miten paljon eläminen maksaa kun on vain yksi aikuinen maksamassa.
Onpas ilkeä kommentti. 😯 Tämä lainaamani viesti osoittaa sen, että silloin kannattaisi olla hiljaa ellei ole mitään positiivista sanottavaa.
Tuli paha mieli ap:n ja ehkä myös tämän katkeran ja ilkeän viestin kirjoittajan puolesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäs se mies sun pahoinvoinnillesi ja hormonihuuruillesi voi? Sinä olet muuttunut, ei mies.
Voisi kestää sen niin kuin mies. Itsehän on vaimonsa tuohon tilaan saattanut ja ihan omasta halustaan.
No se selviää isyystestillä, jos se tehdään. Toki jos vauva on erivärinen niin kertoohan se omaa tarinaansa jo sekin.
Vierailija kirjoitti:
Ap, kannattaa oikeasti vakavasti miettiä, haluatko jatkaa yhteistä elämää tuon miehesi kanssa. Hänhän on aivan ääliö.
Mun mies oli esikoisemme raskausajan aika normaali. Toki alun pahoinvoinnin jälkeen nautin raskaanaolemisesta paljon vaikka vaivoja olikin, en paljon valitellut niin mikäs siinä miehelläkään ollessa. Paitsi että hän ei paljon ”jaksanut” suunnitella esim lapsen kasvatusperiaatteisiin liittyvistä asioista yms. kun oli opiskelua ja töitä väsyttämässä.
Vauvamme osoittautui öisin HYVIN itkuiseksi. Illasta aamuun asti pelkkää rääkymistä, paitsi jos häntä kantoi sylissä ympäri asuntoa ja hytkyi aivan tietynlaisissa tahdissa. No mies ei kertaakaan auttanut niissä öissä, pari kertaa yritti ja viiden minuutin päästä viimeistään lähes paiskasi vauvan minulle syliin ”ei se rauhotu millään, mikä sitä vaivaa, eikö se tykkää musta (!!! Siis vastasyntynyt vauva!), taitaa olla luonteeltaan vaan tuommoinen). Siis vittu, että ärsyttävä äijä. No valvoin sitten aika monta yötä ja päivää vauvan kanssa, kun aloin kärsiä kroonisesta unettomuudesta siinä samalla. En pystynyt nukkumaan ikinä.Me riideltiin ihan hirveästi. Siis kaikki mitä puhuttiin kääntyi riidaksi. Mies ei käsittänyt miten olin niin väsynyt. Valitti vaan mulle, jos en joskus saanut vauvaa hiljaiseksi, että hän saisi nukkua.
Meidän vauva valvoi ja huusi yöt elämänsä ensimmäiset 1,5 vuotta.Minusta oli kuulemma tullut huumorintajuton. Miksiköhän...
Elämä on parempaa nykyään ja mies aikuistunut näin päälle kolmekymppisenä ja osallistuva isä, mutta olen varmasti ikuisesti katkera.
Olis varmaan kannattanut miehen jättää työelämä ja jäädä vain kotiin niin ei olis ollut väsynyt töistä. Siinä olisitte yhdessä vaan olleet ja hoitaneet lasta. Kyllä sosku olis kaiken maksanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kannattaa oikeasti vakavasti miettiä, haluatko jatkaa yhteistä elämää tuon miehesi kanssa. Hänhän on aivan ääliö.
Mun mies oli esikoisemme raskausajan aika normaali. Toki alun pahoinvoinnin jälkeen nautin raskaanaolemisesta paljon vaikka vaivoja olikin, en paljon valitellut niin mikäs siinä miehelläkään ollessa. Paitsi että hän ei paljon ”jaksanut” suunnitella esim lapsen kasvatusperiaatteisiin liittyvistä asioista yms. kun oli opiskelua ja töitä väsyttämässä.
Vauvamme osoittautui öisin HYVIN itkuiseksi. Illasta aamuun asti pelkkää rääkymistä, paitsi jos häntä kantoi sylissä ympäri asuntoa ja hytkyi aivan tietynlaisissa tahdissa. No mies ei kertaakaan auttanut niissä öissä, pari kertaa yritti ja viiden minuutin päästä viimeistään lähes paiskasi vauvan minulle syliin ”ei se rauhotu millään, mikä sitä vaivaa, eikö se tykkää musta (!!! Siis vastasyntynyt vauva!), taitaa olla luonteeltaan vaan tuommoinen). Siis vittu, että ärsyttävä äijä. No valvoin sitten aika monta yötä ja päivää vauvan kanssa, kun aloin kärsiä kroonisesta unettomuudesta siinä samalla. En pystynyt nukkumaan ikinä.Me riideltiin ihan hirveästi. Siis kaikki mitä puhuttiin kääntyi riidaksi. Mies ei käsittänyt miten olin niin väsynyt. Valitti vaan mulle, jos en joskus saanut vauvaa hiljaiseksi, että hän saisi nukkua.
Meidän vauva valvoi ja huusi yöt elämänsä ensimmäiset 1,5 vuotta.Minusta oli kuulemma tullut huumorintajuton. Miksiköhän...
Elämä on parempaa nykyään ja mies aikuistunut näin päälle kolmekymppisenä ja osallistuva isä, mutta olen varmasti ikuisesti katkera.
Olis varmaan kannattanut miehen jättää työelämä ja jäädä vain kotiin niin ei olis ollut väsynyt töistä. Siinä olisitte yhdessä vaan olleet ja hoitaneet lasta. Kyllä sosku olis kaiken maksanut.
Just. Tämä on se ns.lokkimalli jossa heittäydytään yhteiskunnan elätettäväksi kun ei huvita vastata omista aikaansaannoksista eli omasta lapsista.
Ei jumalauta. Kaikki tuet pois tällaisilta.
"Miten niin miten minulla olisi varaa avioeroon? Meillä on avioehto, ja omaisuus selkeästi jaettavissa, asunnon myynnistä saadaan vähintään se mitä siihen ollaan muutama vuosi sitten rahaa laitettukin. En nyt ymmärrä, että miksi avioero tulisi minulle kalliiksi. Aina ollaan maksettu kaikki puoliksi, mies ei ole minua mitenkään elättänyt."
No hei, siinä tapauksessa - ei muuta kuin lusikat jakoon! Avioehtohan on sitä varten, että sillä suojellaan omaa varallisuutta eron hetkellä mutta teidän avioehdossanne varmaan sitten lukee, että sinä saat lähtiessäsi enemmän kuin oman osuutesi?
Ja pystyt varmasti omilla rahoillasi ihan yksin ostamaan uuden asunnon, jossa sinä ja vauva voitte elää ilman miestä. Ja pystyt maksamaan hienosti kaikki omat menosi ihan yksin - kun kerran mies ei ole sinua elättänyt.
Ja erityisen hyvin pystyt maksamaan oman ja vauvasi elämisen silloin, kun olet äitiys- ja hoitovapaalla.
Ja sen jälkeen päivähoitomaksut ja harrastukset.
Saat lapsen isältä elatustukea noin 200-300 euroa kuussa ja kaikesta lopusta vastaat yksin.
Olen itse totaaliyksinhuoltaja ja koska olen hyväpalkkainen ja varauduin tilanteeseen, meillä on asiat ihan hyvin. Jos sitä vastoin olisin vuosia asunut kumppanin kanssa ja tottunut jakamaan kaikki asumis- ym. kulut, olisi minulle voinut tulla suurena yllätyksenä, miten paljon eläminen maksaa kun on vain yksi aikuinen maksamassa.