Lue keskustelun säännöt.
Onko mulla enää äitiä :(
28.12.2017 |
Äitini oli sanonut miehelleni, että mieheni ei pidä kuunnella minua vaan lähteä äidilleni lastemme kanssa, kun mä en halunnut lähteä, eikä mulla ollut mitään sitä vastaan, että mies menisi. Lisäksi äitini oli antanut miehen ymmärtää, että pitää minua syyllisenä miehen päätökseen, ettei mieskään mennyt.
Normaaliperheessähän äidille voisi vain soittaa ja sanoa, että äläpäs syyttele sellaisia, joissa ei ole syytä, eli minua, ja normaali äiti olisi pahoillaan, että menikin syyttämään minua ja ihmettelisi sitten ekskenään, miksei kukaan tullut. Mieheltä se ei ollut edes äitiäni vastaan milläänlailla, minun sinne piti olla alunperin menossa lasten kanssa, mutta äiti suututti minut toisella asialla ensin, jolloin sanoin, että en tule. Koska äiti ei myöntänyt olevansa väärässä.
Mutta mun on aivan turha soittaa äidille, se ei tajua, että ei mulla ole mitään tuollaista valtaa (eikä intressiä) mieheeni käskeä häntä.
Kommentit (798)
Mies siis epäili, etten puhu totta. Kannattaako suhdetta enää jatkaa, ei kannata.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Sinuna olisin keskustellut asiasta, sanonut ettei tässä nyt sellaisesta ollut kyse, kysy vaikka lapselta mitä just juteltiin." no en hoksannut sanoa, että kysy lapselta, ja olisi ollut hiukan ongelmallista, jos lapsi olisi sanonut erilailla, kuin mitä mä puhuin. Ja sanoin, ettei tässä ollut siitä kyse, sanoin, että lohdutin lasta. Mies ei uskonut, että pihun totta, lopetan suhteen siihen.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini nimenomaan istui siinä esteenä, ainoa mikä on tässä mallissa, että äitini opasti myös monissa asioissa, joissa tunnen lasteni saavan nyt vähemmän, toisaalta he ovat vielä kovin nuoria, on vaikeaa muistaa, minkä ikäisenä itse sai parhaat opit elämälle, että onko se aika toisaalta vielä edessä päin.
apNo seulo se hyvä ja kierrätä eteenpäin, heitä paska menemään. Niin me muutkin ollaan tehty tai ainakin pyritty siihen. Jos joskus menee pieleen, pyydetään anteeksi ja jatketaan.
No milloin multa on pyydetty anteeksi (mies, äiti) kun tässä heillä meni pieleen? Mitä? Mille kenelle mä olen sen arvoinen? Mieti sitä.
apMitä se siihen kuuluu? Korkeintaan niin, että teet juuri toisinpäin kuin äitisi on tehnyt väärin tehdessään ( sun mieshän ei ole ollut paikalla kasvattamassa sua, ei siis sotketa häntä tähän ). Mä olen karsinut käytöksestäni sellaisen, mistä itse olen kärsinyt ja mitä ehkä kuitenkin olen oppinut tekemään. Olen järjestänyt koko elämäni olosuhteet toisenlaiseksi, mikä on ollut asiassa a ja o. Ja tämän olen tehnyt ihan itse, kotoa kun ei osattu asiassa auttaa. Äidiksi tulin niin nuorena että olin nipinnapin täysi-ikäinen ja aika vaillinaisista oloista. Onnistuin silti.
Kotoasi ei osattu auttaa, mutta koitettiinko estää?
apKyllä sitäkin esiintyi, siksi revinkin itseni rankemman kautta irti.
No, mut onnistuttiin estämään.
apMitä väliä, kun olet nyt aikuinen, täysivaltainen ja vastuussa itsestäsi? Mä lähdin kapinoimaan, ehkä väärää reittiä, koska menin sutta pakoon ja karhu tuli vastaan. Irrottauduin siitäkin ja otin elämäni omaan käsiini. Niin tekee vastuunsa tunteva ihminen. Ja usko tai älä, olin se black sheep noin psykiatrisestikin jo ennen koulua (vaikkei musta löydetty muuta kuin ympäristön aiheuttama trauma).
No nytkin hyväntuulisena juttelin lapsen kanssa ja lohdutin häntä, niin mies tulee sanomaan mua kiusaajaksi. Niin mitä neuvoisit, kun tuli siitä sellainen olo, että oli pakko saada joku myöntämään, että mies oli siinä väärässä, eikä kukaan halua myöntää? Kaikkien mielestä mies vain kiusoitteli minua, vaikka se ei ole totta.
apMiksi se tuntuu pakolta? Otitko huomioon, että mies muisti ne monetkerrat kun olet oikeasti ollut kamala ja veti vain väärän johtopäätöksen? Sinuna olisin keskustellut asiasta, sanonut ettei tässä nyt sellaisesta ollut kyse, kysy vaikka lapselta mitä just juteltiin. Se, keskustelu, olisi ollut tärkeämpää kuin jonkun yksipuolinen nöytyminen toisen edessä. Se vaatii tietenkin, että osaa myös itse myöntää menneet/yleiset vikansa ja että ne ovat toisten tuoreessa muistissa. Sitten mieskin olisi ehkä halunnut pahoitella. Nyt hän ei enää jaksa, koska anteeksipyyntö on nöyryyttävää kun kyseessä on pienehkö asia, ja on vamasti myötäillyt sua tarpeeksi.
Siis kyllä mä otin huomioon ne kerrat, mutta kun silloin mies on kuullut ja nähnyt kaiken, niin tietnkin siitä on oikein syyttää minua. Mutta kun ei näe, ei kuule, ja sitten vielä minä sanoin, ihan rauhallisesti, koska en alkuun reagoinut, sillä pidin sitä tosiaan väärinkäsityksenä, että ei, nyt ei ollut siitä kysymys.
Niin mies jäi ikään kuin vastapeluriksi, että ei usko, ei luota, en puhu totta??? niin....
Siis siihen oisin tarvinnut jonkun sanomaan vastaan tuekseni. Ja sitä tarkoita, että ois ollut pakko saada joku.
ap
Ehkä hän ei luota enää suhun, koska tienne on ollut sairautesi takia niin kivikkoinen. Ikävä juttu tietysti, että paha olo jäi mieleen kierimään, mutta eikö teillä ollut ihan ihmismäinen joulu sen jälkeen? Tilanne meni jo, kukaan muu ei varmaan edes muista sitä näin väkevästi tai anna sille tällaista painoarvoa.
Ja siis äitini se jo oli lapsuudessani se, joka ei uskonut, että mä puhun totta. Mun ois pitänyt päästä lopettamaan se suhde siihen, mutta en päässyt. Lapsen on pakko elää ihmisen kanssa, joka syyttää sinua asioista, joita et ole tehnyt, eikä usko, että puhut totta. Jos vanhempi on ollakseen sellainen.
ap
Vierailija kirjoitti:
Mies siis epäili, etten puhu totta. Kannattaako suhdetta enää jatkaa, ei kannata.
ap
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/journal41.html
Narsisti saa olemassaolonsa tunnun, kokemuksensa omasta olemassaolostaan, ja oman arvonsa ulkopuoleltaan. Hän kaivaa muista Narsistista Lähdettä - ihailua, huomiota, peilausta ja pelkoa. Heidän reaktionsa kohentavat hänen tulipesäänsä. Poista Narsistinen Lähde - ja narsisti hajoaa kappaleiksi ja hävittää itse itsensä. Kun häntä ei huomata, hän kokee itsensä tyhjäksi ja arvottomaksi. Narsistin on PAKKO huijata itsensä uskomaan, että hän on koko ajan muiden ihmisten huomion, aikomusten, suunnitelmien, tunteiden ja juonittelujen aikaansaaja ja kohde. Narsisti kohtaa koruttomat vaihtoehdot - joko olet maailman pysyvä keskus (tai tulet sellaiseksi), tai lakkaat kokonaan olemasta.
Tämä jatkuva pakkomielle omasta keskuksesta, omasta paikasta pyörän napana - johtaa kummalliseen maailmankuvaan (viitekehykseen). Se johtaa vakaumukseen, että hän on muiden ihmisten käyttäytymisen, puheiden ja jopa ajatusten keskipiste. Henkilö joka kärsii tällä tavalla vääristyneestä maailmankuvasta, kuvittelee olevansa kaikkien jatkuvan mielenkiinnon kohde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Sinuna olisin keskustellut asiasta, sanonut ettei tässä nyt sellaisesta ollut kyse, kysy vaikka lapselta mitä just juteltiin." no en hoksannut sanoa, että kysy lapselta, ja olisi ollut hiukan ongelmallista, jos lapsi olisi sanonut erilailla, kuin mitä mä puhuin. Ja sanoin, ettei tässä ollut siitä kyse, sanoin, että lohdutin lasta. Mies ei uskonut, että pihun totta, lopetan suhteen siihen.
ap
Ehkä lapsi ei olisi toistanut keskustelua sanasta sanaan, mutta olisi varmasti osannut selittää asian- että äiti lohduttaa ja hänestä on kurjaa kun jouluna on sotkuista?
Ehkä lopullinen ero olisi se paras ratkaisu, jos asiat ei mene tuost kuin huonommaksi.
Koska jos olisin lopettanut sen siihen, että äiti ei usko, että puhun totta, en olisi koskaan katsomutkaan miehiin päin, jotka eivät riitä minulle. Mun mies ei riitä minulle, ei ole koskaan riittänytkään. Ei siinä, että hän olisi huono mies, tai ettei hän ole kunnon ihminen, minua parempikin, mutta hän ei silti riitä minulle. En nyt oikein osaa sanoa, miksi nämä kaksi asiaa liittyvät yhteen, mutta jotenkin ne liittyvät.
Nyt mä jostain ihmeen syystä otin miehen, joka ei riitä minulle, ehkä, ettei ole ainakaan niin päin, etten itse riittäisi miehelleni. En tiedä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini nimenomaan istui siinä esteenä, ainoa mikä on tässä mallissa, että äitini opasti myös monissa asioissa, joissa tunnen lasteni saavan nyt vähemmän, toisaalta he ovat vielä kovin nuoria, on vaikeaa muistaa, minkä ikäisenä itse sai parhaat opit elämälle, että onko se aika toisaalta vielä edessä päin.
apNo seulo se hyvä ja kierrätä eteenpäin, heitä paska menemään. Niin me muutkin ollaan tehty tai ainakin pyritty siihen. Jos joskus menee pieleen, pyydetään anteeksi ja jatketaan.
No milloin multa on pyydetty anteeksi (mies, äiti) kun tässä heillä meni pieleen? Mitä? Mille kenelle mä olen sen arvoinen? Mieti sitä.
apMitä se siihen kuuluu? Korkeintaan niin, että teet juuri toisinpäin kuin äitisi on tehnyt väärin tehdessään ( sun mieshän ei ole ollut paikalla kasvattamassa sua, ei siis sotketa häntä tähän ). Mä olen karsinut käytöksestäni sellaisen, mistä itse olen kärsinyt ja mitä ehkä kuitenkin olen oppinut tekemään. Olen järjestänyt koko elämäni olosuhteet toisenlaiseksi, mikä on ollut asiassa a ja o. Ja tämän olen tehnyt ihan itse, kotoa kun ei osattu asiassa auttaa. Äidiksi tulin niin nuorena että olin nipinnapin täysi-ikäinen ja aika vaillinaisista oloista. Onnistuin silti.
Kotoasi ei osattu auttaa, mutta koitettiinko estää?
apKyllä sitäkin esiintyi, siksi revinkin itseni rankemman kautta irti.
No, mut onnistuttiin estämään.
apMitä väliä, kun olet nyt aikuinen, täysivaltainen ja vastuussa itsestäsi? Mä lähdin kapinoimaan, ehkä väärää reittiä, koska menin sutta pakoon ja karhu tuli vastaan. Irrottauduin siitäkin ja otin elämäni omaan käsiini. Niin tekee vastuunsa tunteva ihminen. Ja usko tai älä, olin se black sheep noin psykiatrisestikin jo ennen koulua (vaikkei musta löydetty muuta kuin ympäristön aiheuttama trauma).
No nytkin hyväntuulisena juttelin lapsen kanssa ja lohdutin häntä, niin mies tulee sanomaan mua kiusaajaksi. Niin mitä neuvoisit, kun tuli siitä sellainen olo, että oli pakko saada joku myöntämään, että mies oli siinä väärässä, eikä kukaan halua myöntää? Kaikkien mielestä mies vain kiusoitteli minua, vaikka se ei ole totta.
apMiksi se tuntuu pakolta? Otitko huomioon, että mies muisti ne monetkerrat kun olet oikeasti ollut kamala ja veti vain väärän johtopäätöksen? Sinuna olisin keskustellut asiasta, sanonut ettei tässä nyt sellaisesta ollut kyse, kysy vaikka lapselta mitä just juteltiin. Se, keskustelu, olisi ollut tärkeämpää kuin jonkun yksipuolinen nöytyminen toisen edessä. Se vaatii tietenkin, että osaa myös itse myöntää menneet/yleiset vikansa ja että ne ovat toisten tuoreessa muistissa. Sitten mieskin olisi ehkä halunnut pahoitella. Nyt hän ei enää jaksa, koska anteeksipyyntö on nöyryyttävää kun kyseessä on pienehkö asia, ja on vamasti myötäillyt sua tarpeeksi.
Siis kyllä mä otin huomioon ne kerrat, mutta kun silloin mies on kuullut ja nähnyt kaiken, niin tietnkin siitä on oikein syyttää minua. Mutta kun ei näe, ei kuule, ja sitten vielä minä sanoin, ihan rauhallisesti, koska en alkuun reagoinut, sillä pidin sitä tosiaan väärinkäsityksenä, että ei, nyt ei ollut siitä kysymys.
Niin mies jäi ikään kuin vastapeluriksi, että ei usko, ei luota, en puhu totta??? niin....
Siis siihen oisin tarvinnut jonkun sanomaan vastaan tuekseni. Ja sitä tarkoita, että ois ollut pakko saada joku.
apEhkä hän ei luota enää suhun, koska tienne on ollut sairautesi takia niin kivikkoinen. Ikävä juttu tietysti, että paha olo jäi mieleen kierimään, mutta eikö teillä ollut ihan ihmismäinen joulu sen jälkeen? Tilanne meni jo, kukaan muu ei varmaan edes muista sitä näin väkevästi tai anna sille tällaista painoarvoa.
Ihmismäinen joulu, äsh, tunnetasolla ihan paska.
ap
Ja kun siis mun elämässä vaan tulee aika, jolloin mies, joka ei riitä mulle ei riitä mulle. Olen mieluummin vaikka ilman.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini nimenomaan istui siinä esteenä, ainoa mikä on tässä mallissa, että äitini opasti myös monissa asioissa, joissa tunnen lasteni saavan nyt vähemmän, toisaalta he ovat vielä kovin nuoria, on vaikeaa muistaa, minkä ikäisenä itse sai parhaat opit elämälle, että onko se aika toisaalta vielä edessä päin.
apNo seulo se hyvä ja kierrätä eteenpäin, heitä paska menemään. Niin me muutkin ollaan tehty tai ainakin pyritty siihen. Jos joskus menee pieleen, pyydetään anteeksi ja jatketaan.
No milloin multa on pyydetty anteeksi (mies, äiti) kun tässä heillä meni pieleen? Mitä? Mille kenelle mä olen sen arvoinen? Mieti sitä.
apMitä se siihen kuuluu? Korkeintaan niin, että teet juuri toisinpäin kuin äitisi on tehnyt väärin tehdessään ( sun mieshän ei ole ollut paikalla kasvattamassa sua, ei siis sotketa häntä tähän ). Mä olen karsinut käytöksestäni sellaisen, mistä itse olen kärsinyt ja mitä ehkä kuitenkin olen oppinut tekemään. Olen järjestänyt koko elämäni olosuhteet toisenlaiseksi, mikä on ollut asiassa a ja o. Ja tämän olen tehnyt ihan itse, kotoa kun ei osattu asiassa auttaa. Äidiksi tulin niin nuorena että olin nipinnapin täysi-ikäinen ja aika vaillinaisista oloista. Onnistuin silti.
Kotoasi ei osattu auttaa, mutta koitettiinko estää?
apKyllä sitäkin esiintyi, siksi revinkin itseni rankemman kautta irti.
No, mut onnistuttiin estämään.
apMitä väliä, kun olet nyt aikuinen, täysivaltainen ja vastuussa itsestäsi? Mä lähdin kapinoimaan, ehkä väärää reittiä, koska menin sutta pakoon ja karhu tuli vastaan. Irrottauduin siitäkin ja otin elämäni omaan käsiini. Niin tekee vastuunsa tunteva ihminen. Ja usko tai älä, olin se black sheep noin psykiatrisestikin jo ennen koulua (vaikkei musta löydetty muuta kuin ympäristön aiheuttama trauma).
No nytkin hyväntuulisena juttelin lapsen kanssa ja lohdutin häntä, niin mies tulee sanomaan mua kiusaajaksi. Niin mitä neuvoisit, kun tuli siitä sellainen olo, että oli pakko saada joku myöntämään, että mies oli siinä väärässä, eikä kukaan halua myöntää? Kaikkien mielestä mies vain kiusoitteli minua, vaikka se ei ole totta.
apMiksi se tuntuu pakolta? Otitko huomioon, että mies muisti ne monetkerrat kun olet oikeasti ollut kamala ja veti vain väärän johtopäätöksen? Sinuna olisin keskustellut asiasta, sanonut ettei tässä nyt sellaisesta ollut kyse, kysy vaikka lapselta mitä just juteltiin. Se, keskustelu, olisi ollut tärkeämpää kuin jonkun yksipuolinen nöytyminen toisen edessä. Se vaatii tietenkin, että osaa myös itse myöntää menneet/yleiset vikansa ja että ne ovat toisten tuoreessa muistissa. Sitten mieskin olisi ehkä halunnut pahoitella. Nyt hän ei enää jaksa, koska anteeksipyyntö on nöyryyttävää kun kyseessä on pienehkö asia, ja on vamasti myötäillyt sua tarpeeksi.
Siis kyllä mä otin huomioon ne kerrat, mutta kun silloin mies on kuullut ja nähnyt kaiken, niin tietnkin siitä on oikein syyttää minua. Mutta kun ei näe, ei kuule, ja sitten vielä minä sanoin, ihan rauhallisesti, koska en alkuun reagoinut, sillä pidin sitä tosiaan väärinkäsityksenä, että ei, nyt ei ollut siitä kysymys.
Niin mies jäi ikään kuin vastapeluriksi, että ei usko, ei luota, en puhu totta??? niin....
Siis siihen oisin tarvinnut jonkun sanomaan vastaan tuekseni. Ja sitä tarkoita, että ois ollut pakko saada joku.
ap
http://www.iltalehti.fi/mieli/201708132200323539_md.shtml
Perspektiivejä yksi
Narsisti näkee maailman vain omasta perspektiivistään. Maailmankuva on tältä osin hyvin samanlainen kuin aivan pienten lasten.
Narsistin on vaikea ymmärtää, että kahdella ihmisellä voi olla erilaiset, mutta silti yhtä hyvin perustellut näkemykset jostakin tietystä aiheesta.
Jos on narsistin kanssa eri mieltä jostakin aiheesta, hän olettaa, että hänen väitetään olevan aiheesta väärässä. Hän voi ottaa eri mieltä olemisen mielipiteen ilmauksen sijaan henkilökohtaisena hyökkäyksenä.
Vierailija kirjoitti:
Ja siis äitini se jo oli lapsuudessani se, joka ei uskonut, että mä puhun totta. Mun ois pitänyt päästä lopettamaan se suhde siihen, mutta en päässyt. Lapsen on pakko elää ihmisen kanssa, joka syyttää sinua asioista, joita et ole tehnyt, eikä usko, että puhut totta. Jos vanhempi on ollakseen sellainen.
ap
Jätä nyt se äiti sinne omaan maailmaansa ja elä omassasi. Ei koko ikäänsä voi äitiään syyttää- tai tietysti voi, mutta se ei johda mihinkään, koska olet aikuinen ettekä äitisi kanssa ole vastuussa toisistanne. Et sinä hänestä eikä hänkään enää sinusta. Äitiin ei voi tueta asiassa, joka on mennyttä elämää ja missä hän ei näe vikaa. Ärsyttävää mutta totta. Mikä on mennyt, se on mennyt, eikä voi nojata siihen mistä ei ennenkään saanut tukea.
Tyhjän päällä ei voi istua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini nimenomaan istui siinä esteenä, ainoa mikä on tässä mallissa, että äitini opasti myös monissa asioissa, joissa tunnen lasteni saavan nyt vähemmän, toisaalta he ovat vielä kovin nuoria, on vaikeaa muistaa, minkä ikäisenä itse sai parhaat opit elämälle, että onko se aika toisaalta vielä edessä päin.
apNo seulo se hyvä ja kierrätä eteenpäin, heitä paska menemään. Niin me muutkin ollaan tehty tai ainakin pyritty siihen. Jos joskus menee pieleen, pyydetään anteeksi ja jatketaan.
No milloin multa on pyydetty anteeksi (mies, äiti) kun tässä heillä meni pieleen? Mitä? Mille kenelle mä olen sen arvoinen? Mieti sitä.
apMitä se siihen kuuluu? Korkeintaan niin, että teet juuri toisinpäin kuin äitisi on tehnyt väärin tehdessään ( sun mieshän ei ole ollut paikalla kasvattamassa sua, ei siis sotketa häntä tähän ). Mä olen karsinut käytöksestäni sellaisen, mistä itse olen kärsinyt ja mitä ehkä kuitenkin olen oppinut tekemään. Olen järjestänyt koko elämäni olosuhteet toisenlaiseksi, mikä on ollut asiassa a ja o. Ja tämän olen tehnyt ihan itse, kotoa kun ei osattu asiassa auttaa. Äidiksi tulin niin nuorena että olin nipinnapin täysi-ikäinen ja aika vaillinaisista oloista. Onnistuin silti.
Kotoasi ei osattu auttaa, mutta koitettiinko estää?
apKyllä sitäkin esiintyi, siksi revinkin itseni rankemman kautta irti.
No, mut onnistuttiin estämään.
apMitä väliä, kun olet nyt aikuinen, täysivaltainen ja vastuussa itsestäsi? Mä lähdin kapinoimaan, ehkä väärää reittiä, koska menin sutta pakoon ja karhu tuli vastaan. Irrottauduin siitäkin ja otin elämäni omaan käsiini. Niin tekee vastuunsa tunteva ihminen. Ja usko tai älä, olin se black sheep noin psykiatrisestikin jo ennen koulua (vaikkei musta löydetty muuta kuin ympäristön aiheuttama trauma).
No nytkin hyväntuulisena juttelin lapsen kanssa ja lohdutin häntä, niin mies tulee sanomaan mua kiusaajaksi. Niin mitä neuvoisit, kun tuli siitä sellainen olo, että oli pakko saada joku myöntämään, että mies oli siinä väärässä, eikä kukaan halua myöntää? Kaikkien mielestä mies vain kiusoitteli minua, vaikka se ei ole totta.
apMiksi se tuntuu pakolta? Otitko huomioon, että mies muisti ne monetkerrat kun olet oikeasti ollut kamala ja veti vain väärän johtopäätöksen? Sinuna olisin keskustellut asiasta, sanonut ettei tässä nyt sellaisesta ollut kyse, kysy vaikka lapselta mitä just juteltiin. Se, keskustelu, olisi ollut tärkeämpää kuin jonkun yksipuolinen nöytyminen toisen edessä. Se vaatii tietenkin, että osaa myös itse myöntää menneet/yleiset vikansa ja että ne ovat toisten tuoreessa muistissa. Sitten mieskin olisi ehkä halunnut pahoitella. Nyt hän ei enää jaksa, koska anteeksipyyntö on nöyryyttävää kun kyseessä on pienehkö asia, ja on vamasti myötäillyt sua tarpeeksi.
Siis kyllä mä otin huomioon ne kerrat, mutta kun silloin mies on kuullut ja nähnyt kaiken, niin tietnkin siitä on oikein syyttää minua. Mutta kun ei näe, ei kuule, ja sitten vielä minä sanoin, ihan rauhallisesti, koska en alkuun reagoinut, sillä pidin sitä tosiaan väärinkäsityksenä, että ei, nyt ei ollut siitä kysymys.
Niin mies jäi ikään kuin vastapeluriksi, että ei usko, ei luota, en puhu totta??? niin....
Siis siihen oisin tarvinnut jonkun sanomaan vastaan tuekseni. Ja sitä tarkoita, että ois ollut pakko saada joku.
apEhkä hän ei luota enää suhun, koska tienne on ollut sairautesi takia niin kivikkoinen. Ikävä juttu tietysti, että paha olo jäi mieleen kierimään, mutta eikö teillä ollut ihan ihmismäinen joulu sen jälkeen? Tilanne meni jo, kukaan muu ei varmaan edes muista sitä näin väkevästi tai anna sille tällaista painoarvoa.
Ihmismäinen joulu, äsh, tunnetasolla ihan paska.
ap
No saitte sen sovulla vedettyä läpi eikä lapset kärsineet, eikö se riitä?
Enhän mäkään riittänyt ikinä äidilleni. Luulisin, että se näkyy aika paljon tässä, että mies ei eiitä mulle. Varsinkin kun isäni kanssa oli aina tosi kivaa. Niin miehelle on tosi kovat kriteerit, varsinkin tunnetasolla. Harmi, ois helpompaa, kun ei ois niin kovat :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini nimenomaan istui siinä esteenä, ainoa mikä on tässä mallissa, että äitini opasti myös monissa asioissa, joissa tunnen lasteni saavan nyt vähemmän, toisaalta he ovat vielä kovin nuoria, on vaikeaa muistaa, minkä ikäisenä itse sai parhaat opit elämälle, että onko se aika toisaalta vielä edessä päin.
apNo seulo se hyvä ja kierrätä eteenpäin, heitä paska menemään. Niin me muutkin ollaan tehty tai ainakin pyritty siihen. Jos joskus menee pieleen, pyydetään anteeksi ja jatketaan.
No milloin multa on pyydetty anteeksi (mies, äiti) kun tässä heillä meni pieleen? Mitä? Mille kenelle mä olen sen arvoinen? Mieti sitä.
apMitä se siihen kuuluu? Korkeintaan niin, että teet juuri toisinpäin kuin äitisi on tehnyt väärin tehdessään ( sun mieshän ei ole ollut paikalla kasvattamassa sua, ei siis sotketa häntä tähän ). Mä olen karsinut käytöksestäni sellaisen, mistä itse olen kärsinyt ja mitä ehkä kuitenkin olen oppinut tekemään. Olen järjestänyt koko elämäni olosuhteet toisenlaiseksi, mikä on ollut asiassa a ja o. Ja tämän olen tehnyt ihan itse, kotoa kun ei osattu asiassa auttaa. Äidiksi tulin niin nuorena että olin nipinnapin täysi-ikäinen ja aika vaillinaisista oloista. Onnistuin silti.
Kotoasi ei osattu auttaa, mutta koitettiinko estää?
apKyllä sitäkin esiintyi, siksi revinkin itseni rankemman kautta irti.
No, mut onnistuttiin estämään.
apMitä väliä, kun olet nyt aikuinen, täysivaltainen ja vastuussa itsestäsi? Mä lähdin kapinoimaan, ehkä väärää reittiä, koska menin sutta pakoon ja karhu tuli vastaan. Irrottauduin siitäkin ja otin elämäni omaan käsiini. Niin tekee vastuunsa tunteva ihminen. Ja usko tai älä, olin se black sheep noin psykiatrisestikin jo ennen koulua (vaikkei musta löydetty muuta kuin ympäristön aiheuttama trauma).
No nytkin hyväntuulisena juttelin lapsen kanssa ja lohdutin häntä, niin mies tulee sanomaan mua kiusaajaksi. Niin mitä neuvoisit, kun tuli siitä sellainen olo, että oli pakko saada joku myöntämään, että mies oli siinä väärässä, eikä kukaan halua myöntää? Kaikkien mielestä mies vain kiusoitteli minua, vaikka se ei ole totta.
apMiksi se tuntuu pakolta? Otitko huomioon, että mies muisti ne monetkerrat kun olet oikeasti ollut kamala ja veti vain väärän johtopäätöksen? Sinuna olisin keskustellut asiasta, sanonut ettei tässä nyt sellaisesta ollut kyse, kysy vaikka lapselta mitä just juteltiin. Se, keskustelu, olisi ollut tärkeämpää kuin jonkun yksipuolinen nöytyminen toisen edessä. Se vaatii tietenkin, että osaa myös itse myöntää menneet/yleiset vikansa ja että ne ovat toisten tuoreessa muistissa. Sitten mieskin olisi ehkä halunnut pahoitella. Nyt hän ei enää jaksa, koska anteeksipyyntö on nöyryyttävää kun kyseessä on pienehkö asia, ja on vamasti myötäillyt sua tarpeeksi.
Siis kyllä mä otin huomioon ne kerrat, mutta kun silloin mies on kuullut ja nähnyt kaiken, niin tietnkin siitä on oikein syyttää minua. Mutta kun ei näe, ei kuule, ja sitten vielä minä sanoin, ihan rauhallisesti, koska en alkuun reagoinut, sillä pidin sitä tosiaan väärinkäsityksenä, että ei, nyt ei ollut siitä kysymys.
Niin mies jäi ikään kuin vastapeluriksi, että ei usko, ei luota, en puhu totta??? niin....
Siis siihen oisin tarvinnut jonkun sanomaan vastaan tuekseni. Ja sitä tarkoita, että ois ollut pakko saada joku.
apEhkä hän ei luota enää suhun, koska tienne on ollut sairautesi takia niin kivikkoinen. Ikävä juttu tietysti, että paha olo jäi mieleen kierimään, mutta eikö teillä ollut ihan ihmismäinen joulu sen jälkeen? Tilanne meni jo, kukaan muu ei varmaan edes muista sitä näin väkevästi tai anna sille tällaista painoarvoa.
Ihmismäinen joulu, äsh, tunnetasolla ihan paska.
apNo saitte sen sovulla vedettyä läpi eikä lapset kärsineet, eikö se riitä?
Mitä elämää se sellainen oikein on. Pyh,
ap
Mä lopetan nyt, kommentointikin sulkee pian.
Toi on just toi, että elämä on neuvojilla tosi hyvää, kun he ilmeisesti tyytyy paskaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini nimenomaan istui siinä esteenä, ainoa mikä on tässä mallissa, että äitini opasti myös monissa asioissa, joissa tunnen lasteni saavan nyt vähemmän, toisaalta he ovat vielä kovin nuoria, on vaikeaa muistaa, minkä ikäisenä itse sai parhaat opit elämälle, että onko se aika toisaalta vielä edessä päin.
apNo seulo se hyvä ja kierrätä eteenpäin, heitä paska menemään. Niin me muutkin ollaan tehty tai ainakin pyritty siihen. Jos joskus menee pieleen, pyydetään anteeksi ja jatketaan.
No milloin multa on pyydetty anteeksi (mies, äiti) kun tässä heillä meni pieleen? Mitä? Mille kenelle mä olen sen arvoinen? Mieti sitä.
apMitä se siihen kuuluu? Korkeintaan niin, että teet juuri toisinpäin kuin äitisi on tehnyt väärin tehdessään ( sun mieshän ei ole ollut paikalla kasvattamassa sua, ei siis sotketa häntä tähän ). Mä olen karsinut käytöksestäni sellaisen, mistä itse olen kärsinyt ja mitä ehkä kuitenkin olen oppinut tekemään. Olen järjestänyt koko elämäni olosuhteet toisenlaiseksi, mikä on ollut asiassa a ja o. Ja tämän olen tehnyt ihan itse, kotoa kun ei osattu asiassa auttaa. Äidiksi tulin niin nuorena että olin nipinnapin täysi-ikäinen ja aika vaillinaisista oloista. Onnistuin silti.
Kotoasi ei osattu auttaa, mutta koitettiinko estää?
apKyllä sitäkin esiintyi, siksi revinkin itseni rankemman kautta irti.
No, mut onnistuttiin estämään.
apMitä väliä, kun olet nyt aikuinen, täysivaltainen ja vastuussa itsestäsi? Mä lähdin kapinoimaan, ehkä väärää reittiä, koska menin sutta pakoon ja karhu tuli vastaan. Irrottauduin siitäkin ja otin elämäni omaan käsiini. Niin tekee vastuunsa tunteva ihminen. Ja usko tai älä, olin se black sheep noin psykiatrisestikin jo ennen koulua (vaikkei musta löydetty muuta kuin ympäristön aiheuttama trauma).
No nytkin hyväntuulisena juttelin lapsen kanssa ja lohdutin häntä, niin mies tulee sanomaan mua kiusaajaksi. Niin mitä neuvoisit, kun tuli siitä sellainen olo, että oli pakko saada joku myöntämään, että mies oli siinä väärässä, eikä kukaan halua myöntää? Kaikkien mielestä mies vain kiusoitteli minua, vaikka se ei ole totta.
apMiksi se tuntuu pakolta? Otitko huomioon, että mies muisti ne monetkerrat kun olet oikeasti ollut kamala ja veti vain väärän johtopäätöksen? Sinuna olisin keskustellut asiasta, sanonut ettei tässä nyt sellaisesta ollut kyse, kysy vaikka lapselta mitä just juteltiin. Se, keskustelu, olisi ollut tärkeämpää kuin jonkun yksipuolinen nöytyminen toisen edessä. Se vaatii tietenkin, että osaa myös itse myöntää menneet/yleiset vikansa ja että ne ovat toisten tuoreessa muistissa. Sitten mieskin olisi ehkä halunnut pahoitella. Nyt hän ei enää jaksa, koska anteeksipyyntö on nöyryyttävää kun kyseessä on pienehkö asia, ja on vamasti myötäillyt sua tarpeeksi.
Siis kyllä mä otin huomioon ne kerrat, mutta kun silloin mies on kuullut ja nähnyt kaiken, niin tietnkin siitä on oikein syyttää minua. Mutta kun ei näe, ei kuule, ja sitten vielä minä sanoin, ihan rauhallisesti, koska en alkuun reagoinut, sillä pidin sitä tosiaan väärinkäsityksenä, että ei, nyt ei ollut siitä kysymys.
Niin mies jäi ikään kuin vastapeluriksi, että ei usko, ei luota, en puhu totta??? niin....
Siis siihen oisin tarvinnut jonkun sanomaan vastaan tuekseni. Ja sitä tarkoita, että ois ollut pakko saada joku.
apEhkä hän ei luota enää suhun, koska tienne on ollut sairautesi takia niin kivikkoinen. Ikävä juttu tietysti, että paha olo jäi mieleen kierimään, mutta eikö teillä ollut ihan ihmismäinen joulu sen jälkeen? Tilanne meni jo, kukaan muu ei varmaan edes muista sitä näin väkevästi tai anna sille tällaista painoarvoa.
Ihmismäinen joulu, äsh, tunnetasolla ihan paska.
apNo saitte sen sovulla vedettyä läpi eikä lapset kärsineet, eikö se riitä?
Mitä elämää se sellainen oikein on. Pyh,
ap
Tarpeeksi hyvää noin alkajaisiksi, jos aiemmat joulut on tapeltu. Lapsille hyvä. Tyvestä puuhun noustaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini nimenomaan istui siinä esteenä, ainoa mikä on tässä mallissa, että äitini opasti myös monissa asioissa, joissa tunnen lasteni saavan nyt vähemmän, toisaalta he ovat vielä kovin nuoria, on vaikeaa muistaa, minkä ikäisenä itse sai parhaat opit elämälle, että onko se aika toisaalta vielä edessä päin.
apNo seulo se hyvä ja kierrätä eteenpäin, heitä paska menemään. Niin me muutkin ollaan tehty tai ainakin pyritty siihen. Jos joskus menee pieleen, pyydetään anteeksi ja jatketaan.
No milloin multa on pyydetty anteeksi (mies, äiti) kun tässä heillä meni pieleen? Mitä? Mille kenelle mä olen sen arvoinen? Mieti sitä.
apMitä se siihen kuuluu? Korkeintaan niin, että teet juuri toisinpäin kuin äitisi on tehnyt väärin tehdessään ( sun mieshän ei ole ollut paikalla kasvattamassa sua, ei siis sotketa häntä tähän ). Mä olen karsinut käytöksestäni sellaisen, mistä itse olen kärsinyt ja mitä ehkä kuitenkin olen oppinut tekemään. Olen järjestänyt koko elämäni olosuhteet toisenlaiseksi, mikä on ollut asiassa a ja o. Ja tämän olen tehnyt ihan itse, kotoa kun ei osattu asiassa auttaa. Äidiksi tulin niin nuorena että olin nipinnapin täysi-ikäinen ja aika vaillinaisista oloista. Onnistuin silti.
Kotoasi ei osattu auttaa, mutta koitettiinko estää?
apKyllä sitäkin esiintyi, siksi revinkin itseni rankemman kautta irti.
No, mut onnistuttiin estämään.
apMitä väliä, kun olet nyt aikuinen, täysivaltainen ja vastuussa itsestäsi? Mä lähdin kapinoimaan, ehkä väärää reittiä, koska menin sutta pakoon ja karhu tuli vastaan. Irrottauduin siitäkin ja otin elämäni omaan käsiini. Niin tekee vastuunsa tunteva ihminen. Ja usko tai älä, olin se black sheep noin psykiatrisestikin jo ennen koulua (vaikkei musta löydetty muuta kuin ympäristön aiheuttama trauma).
No nytkin hyväntuulisena juttelin lapsen kanssa ja lohdutin häntä, niin mies tulee sanomaan mua kiusaajaksi. Niin mitä neuvoisit, kun tuli siitä sellainen olo, että oli pakko saada joku myöntämään, että mies oli siinä väärässä, eikä kukaan halua myöntää? Kaikkien mielestä mies vain kiusoitteli minua, vaikka se ei ole totta.
apMiksi se tuntuu pakolta? Otitko huomioon, että mies muisti ne monetkerrat kun olet oikeasti ollut kamala ja veti vain väärän johtopäätöksen? Sinuna olisin keskustellut asiasta, sanonut ettei tässä nyt sellaisesta ollut kyse, kysy vaikka lapselta mitä just juteltiin. Se, keskustelu, olisi ollut tärkeämpää kuin jonkun yksipuolinen nöytyminen toisen edessä. Se vaatii tietenkin, että osaa myös itse myöntää menneet/yleiset vikansa ja että ne ovat toisten tuoreessa muistissa. Sitten mieskin olisi ehkä halunnut pahoitella. Nyt hän ei enää jaksa, koska anteeksipyyntö on nöyryyttävää kun kyseessä on pienehkö asia, ja on vamasti myötäillyt sua tarpeeksi.
Siis kyllä mä otin huomioon ne kerrat, mutta kun silloin mies on kuullut ja nähnyt kaiken, niin tietnkin siitä on oikein syyttää minua. Mutta kun ei näe, ei kuule, ja sitten vielä minä sanoin, ihan rauhallisesti, koska en alkuun reagoinut, sillä pidin sitä tosiaan väärinkäsityksenä, että ei, nyt ei ollut siitä kysymys.
Niin mies jäi ikään kuin vastapeluriksi, että ei usko, ei luota, en puhu totta??? niin....
Siis siihen oisin tarvinnut jonkun sanomaan vastaan tuekseni. Ja sitä tarkoita, että ois ollut pakko saada joku.
apEhkä hän ei luota enää suhun, koska tienne on ollut sairautesi takia niin kivikkoinen. Ikävä juttu tietysti, että paha olo jäi mieleen kierimään, mutta eikö teillä ollut ihan ihmismäinen joulu sen jälkeen? Tilanne meni jo, kukaan muu ei varmaan edes muista sitä näin väkevästi tai anna sille tällaista painoarvoa.
Ihmismäinen joulu, äsh, tunnetasolla ihan paska.
apNo saitte sen sovulla vedettyä läpi eikä lapset kärsineet, eikö se riitä?
Mitä elämää se sellainen oikein on. Pyh,
apTarpeeksi hyvää noin alkajaisiksi, jos aiemmat joulut on tapeltu. Lapsille hyvä. Tyvestä puuhun noustaan.
Ei, paskan painopiste vaan muuttui. Aiemmin on itse aatossa ollut ainakin itsellä enemmän tunnetta ja mitä.varhaisempi joulu perheenä, sen enemmän. Koko ajan on mennyt sellaiseen suuntaan, että "ei helvetti..." Joka joulu pragaa joku uusi oksa tässä liitossa tai kokoonpanossa, mun mielestä. En ole itse onnellinen, en vaan ole.
ap
Äitihullu-kivikissaäiti, et voi koskaan enää tulla palstalle väittämään toisin, ettei sua olisi autettu. Noi linkit koskee sua. Kovasti täällä tuot itseäsi esiin, että olisit älykäs, mutta kyllä sä oikeasti olet niin helkkari tyhmä. Täällä on sulle ollut monta äitiä, vanhempaa, narsistien lapsia, opettajaa, he kaikki ovat älykkäitä. Älytäkseen, miksi heitä lapsina kohdeltiin niin ja miksi aikuiset tekivät niin. Kaikki eivät ymmärrä, mutta kukaan ei ole näyttänyt noi itserakkaudessaan, mitä on. Näen vain ihmisen, joka vihaa lapsiaan, miksi? Miksi et kannusta, tue, rakasta lapsiasi?
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/journal41.html
Tämä jatkuva pakkomielle omasta keskuksesta, omasta paikasta pyörän napana - johtaa kummalliseen maailmankuvaan (viitekehykseen). Se johtaa vakaumukseen, että hän on muiden ihmisten käyttäytymisen, puheiden ja jopa ajatusten keskipiste. Henkilö joka kärsii tällä tavalla vääristyneestä maailmankuvasta, kuvittelee olevansa kaikkien jatkuvan mielenkiinnon kohde.