Lue keskustelun säännöt.
Täytin juuri 28 ja ahdistaa hirveästi
N28
25.12.2017 |
Tuntuu, että nuoruus on ohi ja kaikki on ohi, enkä edes elänyt nuoruuttani ns. täysillä. Mitään en ole saavuttanut. Tästä eteenpäin pelkkää rupsahtamista ja vanhuuden epätoivoa. Huhhuh mikä mieliala. 😔
Kommentit (28)
Vierailija kirjoitti:
Jonkinlaista saamattomuutta toiminnassasi on. Menisit juttelemaan jonkun opinto-ohjaajan tyyppisen kanssa.
Koko ajan pitää hakea eikä pitää välivuosia ja ennalta päättää, etten hae ensi vuonna, koska en pääse. Ja mitä teit 15-23-vuotiaana?
Onhan se nyt saamattomuutta jos pyrkii eikä pääse... ;) No ei, saamattomuutta on se jos ei hae minnekään, opiskelemaan tai työtön töihin. Mitä muuten opinto-ohjaajalla käyminen hyödyttäisi tässä tapauksessa? Kirjoittaja kuitenkin tietää minne on hakemassa, ei se opinto-ohjaaja ketään opinahjoon sisälle voi hommata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä juuri opintolainat maksettu ja hienoin auto minun mielestäni ja sitten lisäksi vielä unelma työpaikka. Sinkku tosin. En tiedä olisinko kauheen vähään tyytyväinen. Joten olen tyytyväinen näin. Elämä siis edessä. T:n28
Ihan selvä kolmenkympin kriisi :)
Minä olen kohta 40 ja ihmettelen että koska se oikea elämä oikein alkaa. Vai menikö se jo? Ei ollut hääppönen.
Täytin tovi sitten 44v ja koskaan ei ole ahdistanut niin vähän kuin nyt.
Ei lapsia jarruna, voi olla kuin taivaan lintu.
Mahtavaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti tuntuu ahdistavalta. Itse 28 ja sain juuri omalta alaltani vakituisen työpaikan, just sen mistä olin haaveillut.
Mulla on just se mies josta olen aina haaveillut (15v lähtien) meillä on 4 lasta, heidän sukupuoletkin meni juuri toivomusten mukaan.
Tietysti on punainen tupa ja perunamaa, kesämökki, hienot autot jne.
Ei ole mitään ongelmaa vanhentua kun kaikki on jo valmiina :)
Mutta ei se helpolla tullut, on tehtävä töitä.
On todella tavallista että n. 30-vuotiaana kriisi iskee.
Olin itse 27 tai 28 ja minulla oli ihan hirveä elämänkriisiä. Tuntui siltä, etten tiennyt yhtään mitään mistään, koulutus oli suoritettu ja työpaikka oli mutta silti tuntui oudolta.
Onneksi tämä oli vain vaihde, meni itsestään ohi.
Myöhemmin luin että suuri osaa ihmisistä kokee kriisin, se helpotti omaa oloni.
Saamattomuutta? Kun aloin hakea, hain neljässä peräkkäisessä haussa ja ihan oman itseluottamuksenkin takia päätin lopettaa amk:hon hakemisen ja sen löysässä hihnassa roikkumisen, kun koko ajan piti jossitella josko puolen vuoden päästä sitten. Ja miten niin päättää ettei hae kun ei pääse, ensi vuottako tarkoitat? Siis nimenomaan laitan hakupaperit ja käyn tekemässä kokeen ja haistelemassa tunnelmaa kuten kirjoitin, vaikka mahdollisuudet päästä on melko olemattomat. Käsittääkseni tätä tekee tosi monet ensi kertaa yliopistoon hakevat?
Olen käynytkin aikanaan opojen kanssa juttelemassa ja työkkärin ammatinvalintapsykologin kanssa pari vuotta sitten, siitä ei vaan mitään hyötyä minulle ollut.
Noina ikävuosina lopettelin peruskoulua, kävin amiksen, intin ja olin töissä. Töissä olen ollut näiden hakujenkin ajan, välillä tosin työttömänä.