Lue keskustelun säännöt.
Äidiksi 26 -vuotiaana
23.12.2017 |
Tiedän että tästä aiheesta on paljon aloituksia, eikä "sopivaa" ikää ole lasten saamiseen MUTTA. Olemme aviomieheni kanssa työelämässä, asumme omistusasunnossa ja tulot ovat hyvät. Olemme luopuneet ehkäisystä, haaveena oma lapsi. Koemme että lapsi sopisi tähän elämäntilanteeseen hyvin. Monet ystäväni kammoksuvat ja ihmettelevät, että miksi tekisimme lapsia näin nuorena (Mieheni on 28 -vuotias, minä 26). Ensin pitäisi kuulema matkustaa ja "elää". Olemme matkustelleet, elämä on kivaa, milloin niitä lapsia sitten sopii saada? Onko kaikkien reppureissailtava puoli vuotta Australiassa? Täytyykö mun väkisin juoda jotain alkoholia, ja käydä baarissa, kun en tähänkään asti ole sitä harrastanut?
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Me olimme 25- ja 26-vuotiaita saadessamme ainokaisemme. Olimme ehtineet matkustaa ja elää. Reppureissasimme vielä lapsen vauvavuonna 4kk. Sitten muutama vuosi rauhallisempaa elämää, kun öisin huonouninen ja päivisin hyperaktiivinen taapero vei voimat ja jokainen lapsivapaa hetki meni lepäämiseen.
Lapsen teko ”nuorena” kadutti aina välillä, kun kaverit eli paljon vapaampaa elämää. Itsekään en ole ollut koskaan mikään baarissa juoksija, mutta kaipasin vapautta olla vaan rauhassa ja tehdä omia juttuja. Nyt, kun ollaan kolmekymppisiä, ei kaduta pätkääkään, että aloitimme aikaisin. Oma lapsi on eskarissa ja elämä on aika leppoisaa. Samaan aikaan kaverien elämä on vaipparallia ja rattaiden työntelyä otsa hiessä, että lapsi/lapset nukahtaisivat edes hetkeksi päivällä. Nyt kun vauvabuumi on imaissut viimeisetkin kaverit, olen tyytyväinen, että omalta osalta se elämäntilanne on ohi.
Itse kuuntelisin sydäntä ja antaisin lapselle luvan tulla. Matkustaa voi lapsenkin kanssa, jos se alkaa taas kiinnostaa. Melkein mitä vaan voi tehdä lapsen kanssa sitten, kun ne intensiivisimmät pikkulapsivuodet ovat ohi.
Pikkulapsivaihe kuvataan aina niin tympeäksi ajaksi, että pakko kertoa: itse olen tykännyt kovasti vauva- ja taaperoajasta.
Pari ihan ekaa kuukautta oli ahdistavia, kun kaikki oli uutta ja vauvakaan ei vielä pahemmin muuta tehnyt kuin itki, nukkui ja söi.
Mutta sitten kun alkoi ottaa tosissaan katsekontaktia, hymyillä yms. niin alkoi päivä päivältä helpottaa. Nyt lapsi on kaksivuotias, ja kaikki nuo vaiheet tähän asti on ollet mukavia.
En odota ollenkaan niitä "vapaampia kausia", kun tämä on sitä arkea josta nautin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me olimme 25- ja 26-vuotiaita saadessamme ainokaisemme. Olimme ehtineet matkustaa ja elää. Reppureissasimme vielä lapsen vauvavuonna 4kk. Sitten muutama vuosi rauhallisempaa elämää, kun öisin huonouninen ja päivisin hyperaktiivinen taapero vei voimat ja jokainen lapsivapaa hetki meni lepäämiseen.
Lapsen teko ”nuorena” kadutti aina välillä, kun kaverit eli paljon vapaampaa elämää. Itsekään en ole ollut koskaan mikään baarissa juoksija, mutta kaipasin vapautta olla vaan rauhassa ja tehdä omia juttuja. Nyt, kun ollaan kolmekymppisiä, ei kaduta pätkääkään, että aloitimme aikaisin. Oma lapsi on eskarissa ja elämä on aika leppoisaa. Samaan aikaan kaverien elämä on vaipparallia ja rattaiden työntelyä otsa hiessä, että lapsi/lapset nukahtaisivat edes hetkeksi päivällä. Nyt kun vauvabuumi on imaissut viimeisetkin kaverit, olen tyytyväinen, että omalta osalta se elämäntilanne on ohi.
Itse kuuntelisin sydäntä ja antaisin lapselle luvan tulla. Matkustaa voi lapsenkin kanssa, jos se alkaa taas kiinnostaa. Melkein mitä vaan voi tehdä lapsen kanssa sitten, kun ne intensiivisimmät pikkulapsivuodet ovat ohi.
Pikkulapsivaihe kuvataan aina niin tympeäksi ajaksi, että pakko kertoa: itse olen tykännyt kovasti vauva- ja taaperoajasta.
Pari ihan ekaa kuukautta oli ahdistavia, kun kaikki oli uutta ja vauvakaan ei vielä pahemmin muuta tehnyt kuin itki, nukkui ja söi.Mutta sitten kun alkoi ottaa tosissaan katsekontaktia, hymyillä yms. niin alkoi päivä päivältä helpottaa. Nyt lapsi on kaksivuotias, ja kaikki nuo vaiheet tähän asti on ollet mukavia.
En odota ollenkaan niitä "vapaampia kausia", kun tämä on sitä arkea josta nautin.
Osa varmasti tykkää. Itselle se vauva- ja taaperoaika oli vain se pakollinen paha, että sain lapsen. En ylipäätään pidä hirveästi vauvoista ja pikkutaaperoista.
Sain esikoisen 23-vuotiaana, toisen lapsen 26-vuotiaana. Mulla jäi ylempi korkeakoulututkinto kesken, mutta olisi se luultavasti muutenkin jäänyt, koska piilotin burnoutin ja masennuksen heittäytymällä kotiäidiksi.
Olen nyt 37-vuotias. Lapset ovat teini-iän kynnyksellä, enkä edelleenkään ole töissä, vaikka pikkulapsivaiheen jälkeen olen koko ajan hakenut töitä ja lopulta opiskelin uuden tutkinnonkin. En sano, että mun työttömyys yksin lapsista johtuisi, mutta ilman lapsia tilanne olisi toinen.
Työttömänä oon toki sit voinut lapset kotona hoitaa, ei o tarvinnut miettiä mihin ekaluokkalainen menee koulupäivän jälkeen. Kumppani on voinut tehdä tarvittaessa pidempää työpäivää, työmatkoja jne. Jos haluat uraa tehdä, niin onko sulla kumppani, joka on valmis hoitamaan enemmän kuin oman osansa? Tai isovanhempia tai muuta verkostoa? Lapset vaativat aikaa, mistä otat ajan uralle, lapsille, parisuhteelle, omalle ajallesi?
Matkustelua lapset eivät estä, varsinkin pienemmät lapset kulkevat kohtuullisen helposti mukana. Jos on isovanhemmat tmv niin biletystkin tmv tuulettuminen on mahdollista. Me ollaan puolison kanssa käyty reissussa ja festareilla; yksin, kaksin ja koko perheellä. Tietenkään ei joka viikonloppu, tai edes joka kuukausi, mutta eipä sitä ennen lapsiakaan jatkuvasti biletetty. En koe, että mulla olisi nuoruus jäänyt elämättä. Pikemminkin päinvastoin, olen onnellinen, että tein lapset silloin kuin tein, vaikka elämä ei sitten mennytkään kuten odotin tai minulta odotettiin.
26 on hyvä ikä hedelmällisyyden kannalta. Lisäksi jos lapsiluku jää yhteen tai kahteen, niin ehdit vielä nelikymppisenä viipottaa maailmalla.
Oikein hyvä ikä, anna palaa! Ja jos tulee vaikeuksia asian suhteen, niin apuakin ehditte vielä hyvin saamaan. Nimim. ehkäisy pois 27v. äidiksi lopulta 34v.
Me olimme 25- ja 26-vuotiaita saadessamme ainokaisemme. Olimme ehtineet matkustaa ja elää. Reppureissasimme vielä lapsen vauvavuonna 4kk. Sitten muutama vuosi rauhallisempaa elämää, kun öisin huonouninen ja päivisin hyperaktiivinen taapero vei voimat ja jokainen lapsivapaa hetki meni lepäämiseen.
Lapsen teko ”nuorena” kadutti aina välillä, kun kaverit eli paljon vapaampaa elämää. Itsekään en ole ollut koskaan mikään baarissa juoksija, mutta kaipasin vapautta olla vaan rauhassa ja tehdä omia juttuja. Nyt, kun ollaan kolmekymppisiä, ei kaduta pätkääkään, että aloitimme aikaisin. Oma lapsi on eskarissa ja elämä on aika leppoisaa. Samaan aikaan kaverien elämä on vaipparallia ja rattaiden työntelyä otsa hiessä, että lapsi/lapset nukahtaisivat edes hetkeksi päivällä. Nyt kun vauvabuumi on imaissut viimeisetkin kaverit, olen tyytyväinen, että omalta osalta se elämäntilanne on ohi.
Itse kuuntelisin sydäntä ja antaisin lapselle luvan tulla. Matkustaa voi lapsenkin kanssa, jos se alkaa taas kiinnostaa. Melkein mitä vaan voi tehdä lapsen kanssa sitten, kun ne intensiivisimmät pikkulapsivuodet ovat ohi.