Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7964)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin serkkuni luona lapsena yötä, oli talvi, lähimme ulos seikkailemaan. Seurattiin serkun kerrostalon takapihalta lähteviä jälkiä sellasen puskaryteikön poikki, mutta kun tultiin kohtaan jossa oli vain paljasta hankea, jäljet loppuivat kuin seinään.
Kummi ja siskonsa näkivät samanlaisen ilmiön: miehen ja koiran katoavat jäljet vastasataneessa lumessa. Oletan että lumi oli tyynesti paikallaan ilman tuulta ja liikettä, ns. hyvä ulkoiluilma.
Joo, ihan tyyni tuuleton talvi-ilma oli tässäkin tapauksessa, tasanen hanki, tuoreet jäljet, että mikään jälkien päälle ajautunut lumi ei selittänyt asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä on jo pitkä aika. Pyöräilin teininä asuntoalueella tuttua tietä kaverille. Jo kaukaa näin, että mäen päälle oli pysähtynyt rekka nokka minua kohti. Samalla päähäni tuli erikoinen, kristallinkirkas tunne siitä, että takaa tulee pian henkilöauto, joka törmää rekan perään. Kun pääsin rekan kohdalle (matkaa oli noin 300 metriä), näin oli juuri tapahtunut! Puskuri oli ihan lintassa, konepellistä nousi savua. Häkellyin ja säikähdin niin, että pyöräilin ohi. Auton sisällä näkyi liikettä ja tapahtumalla oli toinenkin silminnäkijä. Silti hävettää vieläkin, etten jäänyt auttamaan.
Opiskeluaikana lenkkeilin usein iltaisin, eikä mua koskaan pelottanut liikkua yksin iltapimeälläkään vaikka kuka olisi tullut vastaan. Paitsi yhden ainoan kerran. Mun piti mennä ohi nuoresta miehestä, joka oli menossa mun edellä samaan suuntaan kuin minä. Tässä tyypissä ei ollut varsinaisesti mikään selvästi vialla, mutta se pelotti mua ihan älyttömästi. Siis polvet alkoi tuntua vetelältä yms. Pakotin itseni kävelemään niin kuin mikään ei olisi vialla, en nopeuttanut tahtia, kyräillyt tai mitään sellaista, ja kun olin päässyt mutkan taakse enkä ollut enää sen näkyvissä tai kuuluvissa, aloin vaan juosta, että sain kunnolla välimatkaa.
Mitään ei tapahtunut enkä nähnyt tätä tyyppiä enää koskaan, mutta aina joskus mietin että oliko mun vaistot oikeessa vain olinko vaan vainoharhainen.
Asuin vielä muutama vuosi sitten yksikseni toisella paikkakunnalla, kuin puolisoni. Olin jo hetken aikaa potenut vauvakuumetta, sen kummemmim asiaa kuitenkaan suunnittelematta puolisoni kanssa.
Eräänä iltana olin normaaliin tapaan kauppareissulla, noin klo 19 aikaan. Yhtäkkiä siinä kotiin kävellessäni lävitseni tuli kumma tunne, kuin jokin elämä olisi tullut minuun. Ajattelin, että tältäköhän raskaus tuntuu.
Puolen tunnin kuluttua, kun olin jo kotonani ja kauppa-asiat olivat kaapeissa, isäni soitti minulle suru-uutisia. Äitini oli juuri kuollut äkillisesti, ambulanssit olivat juuri lopettaneet elvytyksen. Äitini oli nuori, perusterve työikäinen ihminen ja kuolema oli kaikille järkyttävä yllätys.
En ollut myöskään raskaana, vaan kuukautiset alkoivat normaaliin tapaan seuraavana päivänä sen hullun surushokin keskellä.
Kuitenkin, puolentoista kuukauden päästä tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin ja siitä vajaan yhdeksän kuukauden päästä synnytin esikoiseni, ihanan tyttäreni.
Se jännä tunne, joka meni lävitseni äidin kuolinhetkellä, on todella jäänyt mietityttämään.
Hyvä ketju! Lisää näitä!
Joitain vuosia sitten oltiin etelässä lomalla kaveripariskunnan kanssa ja loikoiltiin hotellin altaalla. Mulla oli kuumuudessa sormet aika turvoksissa ja olin siirtänyt yhtä sormusta löysempään sormeen vasempaan käteen mutta aika tiukka se oli siinäkin. Istuin jotenkin niin että vasen käsi rötkötti pääni päällä siinä aurinkotuolissa. Oltiin kaikki ihan liikkumattomia kun yhtäkkiä mun ja kaverin väliseltä pöydältä kuuluu kilaus ja tämä mun sormus pyörii siinä hyrränä. Melko käsittämätöntä! Sitten kun alettiin rekonstruktioida tilannetta niin samanlaisen kilauksen sormus piti vain kun sen tipautti n 20cm korkeudelta. Mun kädestä oli noin metrin matka siihen pöydälle. Mystistä! Ja tosiaan se sormus oli niin tiukka että se piti silleen venkslata pois tästäkin sormesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-90-luvulla yhtäkkiä postin tulo loppui. Selvisi että olen muuttanut. Joku oli siis tehnyt muuttoilmoituksen, en tiedä kuka. Ei onnistuisi enää tänä päivänä näin ilkeä temppu.
Olimme kaverin kanssa valoisana iltana istumassa Hietsun rannalla ennen vuosituhannen vaihdetta. Kaukaa käveli valkoisiin pukeutunut hahmo rannan suuntaisesti, tai pikemminkin leijui. Naurahdin kaverilleni "miksi joku pukeutuu valkoiseen pitkään kaapuun?" Ihmishahmo eteni matkan päässä ja leijui pois veden päälle. Inhorealistinen kaverinikin näki kaiken. Juoksin hahmon perään, ei siellä ketään ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hiukan autistinen ov. kirjoitti:
Aloitin akvaarioharrastuksen noin 20 vuotta sitten ja silloin kun kävin akvaariokaupoissa katsomassa myynnissä olevia akvaariokaloja, niin muistan selvästi, että niissä oli tiikerinuoliainen-nimisen kalalajin kaloja myynnissä, mutta ne eivät olleet tiikerinuoliaisia, vaan ruumiinrakenteeltaan erilaisia, esim. pitempiä ja enemmän käärmeen kaltaisia kuin tiikerinuoliaiset ja uivatkin vedessä vähän samaan tapaan kuin käärme liikkuu maalla. Ne muistuttivat väritykseltään tiikerinuoliaisia, mutta ulkomuodoltaan hiukan piikkisilmiä, paitsi että olivat näitä selvästi isompia. Tiikerinuoliaiset eivät sellaiseen luultavasti pystyisi, joten en usko että kyseessä olivat tiikerinuoliaiset. Lisäksi näiden kalojen nimi oli muistaakseni tiikerimonni. Kun minulla sitten oli akvaario ja kysyin akvaariokaupassa, että voinko ottaa sinne tiikerimonneja, niin myyjä katsoi minua ihmeissään ja ihmetteli, että mitä kaloja tarkoitan. Sitten huomasin, että siellä ei ollut enää niitä kaloja myynnissä, vaikka pari kuukautta aikaisemmin varmasti oli enkä ole koskaan sen jälkeen nähnyt missään sellaisia kaloja, en edes internetin kuvissa vaikka olen yrittänyt etsiä monilla eri hakusanoilla esim. suomen, englannin ja saksan kielillä ja erilaisilla kalasukujen tieteellisillä nimillä. Taitaa jäädä mysteeriksi koko juttu ellei sitten mieleni ole tehnyt minulle sellaista kepposta, että olen nähnyt tiikerinuoliaisia myynnissä mutta olen jotenkin mielessäni saanut ne näyttämään ja käyttäytymään eri lailla kuin tiikerinuoliaiset. Tai sitten olen nähnyt todella elävän tuntuista unta kyseisestä kalalajista ja olen sekoittanut sen todellisuuteen.
Tässä kuvia tiikerinuoliaisista ja piikkisilmistä, koska moni ei varmastikaan tiedä, että miltä ne näyttävät:
https://www.google.fi/search?q=tiikerinuoliainen&source=lnms&tbm=isch&s…
https://www.google.fi/search?biw=1607&bih=589&tbm=isch&sa=1&ei=xkl0Wuqt…
Piikkisilmiä ne olivat, nuohan muistuttavat väritykseltään vähän toisiaan. Akvaariokauppias merkinnyt lajin vain väärin. Ei mitään ihmeellistä tässä.
Tämä ei ole mitenkään pelottava, mutta hämmentynyt olo jäi.
Istuin kerran sängyllä ja poikaystäväni oli siinä hajareisin tavallaan mun sylissä sillä lailla että oltiin naamat vastakkain ja jotain siinä hölmöiltiin. Yhtäkkiä muistin että multa oli jäänyt joku homma tekemättä, joten nousin ylös seisomaan poikaystävä edelleen sylissäni, käännyin ja laskin hänet takaisin sängylle ihan kuin hän ei painaisi mitään (hän painoi silloin suunnilleen 90kg, minä alle 60kg ja olin tuohon aikaan vielä todella epäurheilullinen ja lihakseton). Poikaystävä jäi katsomaan suu auki että mitä juuri tapahtui. Ollaan kokeiltu uudestaan, mutta ei onnistu. Minusta tuntuu että fysiikan lait lakkasivat toimimasta tuossa kohtaa hetkeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asuin teininä todella oudossa kerrostalossa. Muutimme siihen vanhempien välien tulehduttua asumuseroon asti , olin 13 ja pikkuveli 10. Jo itse talo oli ankea, harmaa rapistunut 6-kerroksinen betonikuutio kun taas vastapäätä oli kaksi iloisen keltaista, 4-kerroksista taloa..
Rapussa liikkui todella harvoin KETÄÄN, paitsi posteljooni ja me. Öisin kyllä kuului, että hissi liikkui mutta päivisin tunnuimme olevan ainoat asukkaat. Muista asunnoista ei myöskään kuulunut mitään, ei lasten kiljahtelua tai telkkarin ääntä tms. Pyörävarastossa oli likaiset lastenrattaat ja kuivaushuoneessa roikkuivat pitkään samat lakanat, lopulta äiti taitteli ne kauniisti sivupöydälle josta hävisivät. Saunavuorolistassa oli nimiä, mutta koskaan emme nähneet edellistä tai seuraavaa kylpiää. Monessa asunnossa oli verhot kiinni eikä parvekkeilla näkynyt ketään, paitsi yhdellä hengaili usein kissa ja parvekkeisiin liittyy myös kummallinen episodi kun heittelimme veljen kanssa tennispalloa parvekkeella ja pallo lensi viereiselle parvekkeelle, josta joku heitti sen takaisin ! Parvekkeelta ei kuulunut mitään ääntä emmekä olleet kuulleet myöskään parvekkeen oven käyvän, mutta joku tai jokin sen pallon heitti meille takaisin ...
Viereisen rapun ovi kävi tasaiseen tahtiin ja samoin vastapäisen talon, näkyi valoja ja ihmisiä. Mutta meidän rappumme oli kuin hylätty! Muistan, miten kävin uteliaisuuttani viereisessä rapussa ja kuulin vauvan itkua, haistoin ruskean kastikkeen ja tupakan. Normaaleja ääniä, jotka meidän rapustamme puuttuivat.... Asuimme siinä 6kk kunnes isä ja äiti päättivät vielä yrittää .
Olen koettanut miettiä, voisiko samaan rappuun sattumalta päätyä joukko yövuorolaisia/paniikkihäiriöisiä/ujoja/masentuneita / muuten vain kyvyttömiä/haluttomia poistumaan kotoa. Olisiko se mahdollista?
Tulee ihan mieleen siskoni kotikaupunki, asuy siis pikkukylässä. Kerrostaloissa on kesäisin parvekkeet näyttävinä kukkineen ja kalusteineen, samoin talojen edustat. Mutta koskaan ei näy KETÄÄN kun siellä kävelen.
Vitsailen aina siskolle, että onko varma ettei koko kaupunki oli pelkkä elokuvalavaste tms 😁
Sain yläasteella (somea ei vielä varsinaisesti ollut) rakkauskirjeen sähköpostikortin muodossa. Lähettäjä ei ollut laittanut mukaan sähköpostiosoitettaan tms., ja nimekseen kirjoittanut Salarakas. On varmistettu, ettei kukaan kiusaajistani tai kavereistani lähettänyt korttia pilailumielessä. Parista lauseesta kortissa kävi ilmi, että kirjoittaja tunsi minut ainakin ulkonäöltä. Sähköposti taas oli varmaan koko koulun tiedossa, sillä se oli sellainen koululta saatu, ja kaikilla oli samanlainen. En koskaan saanut tietää kuka kortin lähetti. Olin yläasteella kiusattujen porukassa, joten ehkä senkään takia salainen ihailijani ei enää ottanut yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerran yksissä kotibileissä oli joku kaverin kaveri, joka halusi näyttää "jännän jutun".
Minä (silloin n. 65kg) istuin tuolilla, muut 4 ihmistä laittoi jokainen etu- ja keskisormen mun polvitaipeiden ja kainaloiden alle ja yritti nostaa, en tietenkään hievahtanutkaan. Sit kaikki pitivät käsiään mun pään päällä, ja en muista pitikö siinä sanoa jotain tiettyä. Kokeilivat uudestaan ja nousin kevyesti melkein puoli metriä ylös!
Kokeiltiin myös niin että toinen kaveri istui ja itse olin nostamassa, ja tosiaan ekana ei hievahtanutkaan mutta sit kun oltiin siinä pään päällä "kerätty energiaa" nousi todella kevyesti!
Onko kukaan muu kokeillut tällaista?
Mihin voi perustua, uskomattomalta tuntuu enkä ehkä uskois ellen ois itse ollut mukana!
Vierailija kirjoitti:
Olin baarissa, kun ventovieras mies huudahti ilahtuneeseen sävyyn nimeni joka on vähän harvinaisempi, tyyliä Alisa. Istui pöytään , kertoi miten kiva nähdä ja alkoi sitten naureskellen kysellä muistanko sitä ja tätä eivätkä ne jutut olleet mitenkään kivoja, oli päihdesekoiluja ja yksityiskohtaisia seksikuvauksia. Kun koetin hämmentyneenä selittää että sori, luulet mua joksikin toiseksi, pamautti vanhan osoitteeni ja isäni nimen ! Tilanne oli ahdistava ja olin helpottunut, kun kaveri tuli vessasta kalpeana migreenin kynsissä ja sopersi tahtovansa kotiin.
Vieläkin mietin, että mitä helvettiä tapahtui ?! Miten mies tiesi nimeni, isäni nimen ja osoitteen jossa asuin teininä ? Kyseinen henkilö oli minulle täysin vieras eikä tämän jutuissa ollut mitään totuuspohjaa, mm. sinä kesänä kun olimme kuulemma Tukholmassa ryyppäämässä poliisit perässä, olin todellisuudessa kiertelemässä suomea matkailuautossa perheeni kanssa... Olin muutenkin kiltti heppatyttö, enkä mikään bilehile.
Puolisoni isän puolen suvulle on ominaista todella hämärä huumorintaju. Kuvailemasi tilanne kuulostaa joltain, mitä he tai hengenheimolaiset saattaisivat keksiä. Arvelisin että kyseessä on ollut joku isäsi tuttu ajalta kun olet ollut lapsi, ja hän on sinut tunnistanut ja päättänyt huvittaa itseään hämäämällä sinua tuolla tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Traumaattisessa lapsuudessa on muuten erittäin tavallista ettei osaa sanoa minkä ikäisenä jokin asia on tapahtunut. Lisäksi muistikuvat jatkuvasti muokkaantuvat uudelleenmuistelun takia. Eli esimerkiksi olet voinut nähdä tuon kortin kuusivuotiaana, tai vaaleanpunainen tuoli on jotenkin tullut puheeksi silloin, ja siksi assosioit tapahtuman kuusivuotiaisuuden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi, jolta ystävä katosi elämästä aivan yllättäen. Olimme olleet tuolloin ystäviä viitisen vuotta, tutustuneet aikoinaan samalla kansanopiston opintolinjalla. Opiston päätyttyä pidimme edelleen tiiviisti yhteyttä, tapasimme muutaman kerran vuodessa ja siinä sivussa näimme jopa toistemme lapsuudenperheet.
Äkkiä tämä ystäväni kuitenkin lopetti yhteydenpidon kuin seinään. Ei ottanut itse enää yhteyttä eikä vastannut puheluihin, tekstiviesteihin eikä sähköposteihin. Ei myöskään reagoinut mitenkään, kun laitoin hänelle viestiä ja tiedustelin, että onko kaikki kunnossa, kun hänestä ei ole kuulunut mitään. Numerotiedustelun mukaan hänellä oli edelleen sama puhelinnumero kuin ennen ja osoitetiedotkin olivat pysyneet samoina. Sittemmin kuulin, että samoihin aikoihin, kun hän lakkasi pitämästä minuun yhteyttä, oli hän lopettanut yhteydenpidon myös parin yhteisen ystävämme kanssa. Sama kaava kuin omalla kohdallani, eli yhteydenpito loppui äkkiarvaamatta eikä puheluihin ym. enää vastattu.
Tästä on kulunut nyt useampi vuosi mutta toisinaan yhä mietin, mikä hänelle oikein tuli. Viimeisen kerran, kun olimme yhteyksissä, hän oli oma lupsakka itsensä eikä mikään hänen puheissaan tai käytöksessään viitannut siihen, että hän olisi ollut loukkaantunut tai vihainen minulle jostain. Myös näihin yhteisiin ystäviimme hän ei ole ollut yhteydessä. Toivottavasti mitään vakavaa ei ole sattunut.
Näissä tapauksissa aina arvelen, että välien katkaisija on hautonut itsemurhaa. Katkonut välit ystäviin että olisi helpompi tehdä, tai uskotellut itselleen että näin et joudu kokemaan hänen menetyksensä tuskaa? Vaikka olisikin ollut lupsakka, ei välttämättä kerro kaikkea toisen olotilasta, varsinkaan jos etänä/harvoin tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin lapsi, oli pihamme eräänä kesänä outojen ötököiden valtaama. Ne olivat ruskeita ja näyttivät vähän hämähäkeiltä, mutta niillä oli erilainen vartalo ja 4 tai 6 jalkaa. Talomme kivijalka ja seinustan kukkapenkit olivat niitä täynnä, ja muutamia tuli myös sisälle. Autostakin niitä löytyi. Muistan, että se kesä oli harvinaisen kuuma; en tiedä olisiko helle voinut vaikuttaa niihin jotenkin. Sen yhden kesän jälkeen ötököitä ei enää näkynyt, vaikka yhtä kovia helteitä kyllä tuli.
Koskaan ei selvinnyt, mitä ihmeitä ne olivat. Kukaan tuttumme ei silloin tiennyt, enkä ole löytänyt tietoa netistä nyt myöhemminkään. Tuo kesä oli aivan 2000-luvun alkua, en tiedä olisiko tällainen outo ötökkäinvaasio ollut silloin jossain muuallakin?
Kuulostaa tutulta!
Ja sanoisin että olisi 2002 loppukesä, odotin nimittäin esikoistani silloin.
Oli tosiaan todella kuuma, olin päivällä kaupungille menossa ja aivan kuin jossain creepyssä elokuvassa, painostava ilma, ja ilma sakeana tummia lentäviä ötököitä jotka laskeutuivat esim. liikennemerkkien ja kaikkien ihmistenkin päälle!
Kuulema lentomuurahaisia ja niiden parittelun aikana etsivät pystysuuntaisia helposti lähestyttäviä kohteita hommiaan varten :D
En ole koskaan myöhemmin törmännyt mihinkään vastaavaan.Tuttu ilmiö minulle maalla kasvaneelle. Lentomurkkuja näkee myös kaupungissa, missä vain on maamuurahaisten pesiä.
Kerran oltiin lapseni kanssa erään maauimalan sen kesän viimeiset asiakkaat. Altaan vieressä oli jokin kaivosysteemi, jonka aukosta lähti liikkeelle ns."häälento"- en säikähtänyt, mutta olisi ollut paljon epämiellyttävämpää jos paikka olisi ollut vielä täynnä ihmisiä.
2016 näitä oli myös, ajoin motaria Tamperetta kohden ja oli kirkas kaunis päivä ja yhtäkkiä lasiin alkoi napsua jotain kuin sateessa. Nämä ei lirskautuneet lasiin niin kuin muut ötökät yleensä, joten ei oikein hahmottanut ajaessa mitä lasiin napsui. Mutta kun pysähdyin kauppaan hetken päästä, niin joka paikka oli noita lentomurkkuja täynnä. Mutta aika paikallista oli, kun ajoin kotiin 5 km, niin siellä ei ollut ensimmäistäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoisen näköinen mies pyöräili hiljaa ohitseni ja huusi kolme kertaa kalapää.
Tapahtui Turussa n.20 vuotta sitten: nuori mies pyöräili vilkkaasti liikennöidyllä kadulla edestakaisin huudellen hilpeästi "Fuck off, everybody, fuck off! Fuck off, ladies!" En vieläkään tiedä, oliko jätkä katutaiteilija vai ei. Luultavasti, koska ääni kuului hyvin liikenteen melun yli. -vai oliko vain tarkoitus herättää huomiota vai mitä.
Onko nuo nyt kovin selvittämättömiä keissejä oikeastaan. Ihmisiä on niin moneen lähtöön. Esim täällä Joensuussa liikkuu keskustassa nuori mies joka huutelee (sinänsä harmittomia asioita) vastaantulijoille, tai itselleenkin. Ilmeisesti hän on ainakin tietyissä ydinkeskustan ruokakaupoissa tuttu näky, koska hän sattui kerran kohdalleni huutelemaan kun olin maksamassa ostoksiani, ja kassamyyjä reagoi hämmästyneeseen ilmeeseeni vakuuttamalla iloisesti: Hän ei muuten ollut humalassa tai mitään, hän on vain.. (miettii) ..sosiaalinen!
Mistä se ajatus tuli? kirjoitti:
Yritin kirjoittaa tähän ketjuun eräästä kokemastani erikoisesta kokemuksesta, mutta en vain voinut tehdä niin, koska minulle tuli todella voimakas ahdistava tunne ja mieleen sellainen ajatus, että "Et saa kertoa siitä muille, tai sinulle tulee tapahtumaan jotain hyvin kamalaa". Ajatus ei oikein ollut omani, vaan tuntui kuin joku tai jokin olisi lähettänyt sen mieleeni ja yhä on ahdistava ja painostava tunne......
On itse asiassa todellä tärkeää, että kerrot. Sinua ylittää manipuloida, alistaa ja käyttää hyväkseen negatiivinen taho mentaalitasolla, jolle on tärkeää, ettei sen toimista ei tiedetä. Googlaa allies of humanity kirjat (ilmaisia). Pane vastaan kaikin voimin ja ensimmäinen askel on kertoa.
Vierailija kirjoitti:
Kerran yksissä kotibileissä oli joku kaverin kaveri, joka halusi näyttää "jännän jutun".
Minä (silloin n. 65kg) istuin tuolilla, muut 4 ihmistä laittoi jokainen etu- ja keskisormen mun polvitaipeiden ja kainaloiden alle ja yritti nostaa, en tietenkään hievahtanutkaan. Sit kaikki pitivät käsiään mun pään päällä, ja en muista pitikö siinä sanoa jotain tiettyä. Kokeilivat uudestaan ja nousin kevyesti melkein puoli metriä ylös!
Kokeiltiin myös niin että toinen kaveri istui ja itse olin nostamassa, ja tosiaan ekana ei hievahtanutkaan mutta sit kun oltiin siinä pään päällä "kerätty energiaa" nousi todella kevyesti!Onko kukaan muu kokeillut tällaista?
Mihin voi perustua, uskomattomalta tuntuu enkä ehkä uskois ellen ois itse ollut mukana!
Olisko tässä joku vastaava kuin luin joskus että seisaaltaan alastaivutus onnistuu paljon alemmas sen jälkeen kun on ensin lukenut kirjasta muutaman kappaleen sanoja takaperin. Kuulostaa uskomattomalta, mutta mulla ainakin toimi!
Tästä on jo vuosia, Äitini oli sairastanut monta vuotta sairautta, joka vei lopulta toimintakyvyn kokonaan, ja oli selvää että aika hänestä pian jättää. Hän oli kuitenkin järjissään tuosta sairaudesta huolimatta... minä yritin käydä hänen luonaan mahdollismman paljon toisesta kaupungista. Koska hän oli heikko ja väsynyt niin kaikki arkinen yhdessä tekeminen oli loppunut jo aikoja sitten. Emme me enää keskustelleet asioista kuten ennen, minäkään en keksinyt yksin aina sitä jutunaihetta, ja usein välillämme oli sellaisia valtavia hiljaisuuksia. Tuntui, että emme edes kiintymystä pystyneet osoittamaan samalla lailla kuin aina aiemmin, sanoilla. Elin silloin henkilökohtaisessa elämässäni myös raskasta aikaa, mutten niistä hänelle tietystikään puhunut.
Tämä oli yksi viimeisiä kertoja kun hän tuli käymään kotonaan vuodeosastolta, minun lisäkseni paikalla oli pari perhetuttua. Äiti oli pitkällään ja en muista oikein mikä tilanne oli, mutta hän oli sinä päivänä todella väsynyt ja kivut olivat jatkuvia. Äkkiä hän siinä katsoi yläpuolelleen kattoa kohti sellaisella ihmettelevällä ilmeellä, kuin olisi nähnyt jotain ihanaa. Hän sanoi hyvin selkeästi ihmetellen "voi miten kaunista sinun luonasi on, (minun nimeni). En minä tiennytkään, että sinun luonasi on näin kaunista!" Hän ei ollut vuosiin päässyt käymään luonani sairauden takia. Jotenkin se oli ihmeellinen hetki, tuntui kuin hän olisi siinä hetkessä katsonut elämääni ja rohkaissut minua, että kauniita ja hyviä asioita siellä on ja vielä tulee olemaan. Ja niin se on ollutkin.