Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Joku tubettaja laittoi pätkän virvatulesta. Oli jollain luontopulun grillauspaikalla. Lähti seuramaan ihmetellen. Ihan tavallisena ilmiönä pidin, onhan noita, vaikken ole nähnyt kertaakaan. Aika outoa.

Outo on myös tuo virvatulen kuvaus: "yleensä pimeässä asumattomilla alueilla".

https://www.ilmatieteenlaitos.fi/ilmakeha-abc?term=Virvatuli

Kuinka se tietää missä asutaan?

Vierailija kirjoitti:

Joku tubettaja laittoi pätkän virvatulesta. Oli jollain luontopulun grillauspaikalla. Lähti seuramaan ihmetellen. Ihan tavallisena ilmiönä pidin, onhan noita, vaikken ole nähnyt kertaakaan. Aika outoa.

Outo on myös tuo virvatulen kuvaus: "yleensä pimeässä asumattomilla alueilla".

https://www.ilmatieteenlaitos.fi/ilmakeha-abc?term=Virvatuli

Kuinka se tietää missä asutaan?

Ei sillä virvatulella mitään tietoa ole, asutaanko jossain vai ei. Se ei vaan pääse muodostumaan, jos on talot, autot, ihmiset ja tiet sen tiellä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli 2000-luvun alkupuolta kun minulla yksi ensimmäisistä ellei jopa kaikista ensimmäisin kännykkäni. Olin silloin yläasteella ja siellä oli sääntö, että kännykät täytyy pitää koulupäivän ajan äänettömällä ja minä noudatin tätä sääntöä. Kännykässäni oli vastaaja eli soittaja saattoi jättää ääniviestin jos puheluun ei vastattu. Minulle alkoi yllättäen tulla koulupäivän aikana useita puheluita ja vastaajassa oli useita omituisia viestejä, joista kuului jonkinlaista epäselvää miehen mutinaa josta ei saanut selvää mutta välillä saattoi kuulla sanottavan esimerkiksi, että "Mitä perkeleen pelleilyä tämä oikein on" tms. Noita puheluita ja viestejä tuntemattomasta numerosta tuli joka koulupäivä muutaman viikon ajan kunnes ne sitten loppuivat yhtä yllättäen kuin alkoivat.

Tästä on melkein 20 vuotta aikaa mutta vieläkään en tiedä, että kenelle soittaja (luultavasti keski-ikäinen mies äänen perusteella) luuli soittavansa, mistä hän oli saanut numeroni kun sen tiesi vain perheeni, lähimmät tuttavat ja sukulaiset sekä muutama 100% luotettava saman ikäinen ystävä, miksi hän soitti aina ollessani koulussa ja nimenomaan aina arkipäivisin, ei koskaan viikonloppuisin. En uskaltanut kertoa asiasta kenellekään saati että olisin uskaltanut vastata soittajalle jos kyseisestä numerosta olisi soitettu muulloin kuin ollessani koulussa jolloin en puheluita huomannut koska puhelin oli äänettömällä enkä vilkaissutkaan sitä koko koulupäivänä.

Olit saanut jonkun vanhan numeron. Tuolloin oli tavallista virheviestit jne. Itse sain vastaajaan jonkun anteeksipyytelyn, eräästä firmasta tuli puhelu ja kun soitin takaisin, väittivät, etteivät ole soittaneet. Alakouluikäinen poikani sai saunailtakutsuja, pyyntöjä baareihin jne.

Puhelut tai viestit oli saatettu tarkoittaa jollekin saman nimiselle jne. Itse sain uhkaavan sävyisten puhelun, että olin myynyt muka autostereot jollekin ja kun selitin, etten tiedä asiasta mitään, soittaja sanoi, että olin ainoa sen niminen, jonka numero löytyi.

Ihan sekopää juttu. Tapahtui pari vuotta sitten näihin aikoihin. Oltiin poikaystävän ja sen vanhempien kanssa pistämässä niiden mökkiä "talvikuntoon" eli kaikki keksit ja makaronit ja tekstiilit ym. pois, ettei hiiret juhli talvella.

Kun palattiin kaupunkiin iltahämärissä valotonta mökkitietä pitkin, näin tiellä naisen hahmon. Mulla nousi niskakarvat pystyyn ja ihan kuin joku sähkövirta olisi iskenyt hampaisiin, kun poikaystävän isä ajoi suoraan sen naisen läpi.

kiljaisin ja kysyin, että eikö kukaan nähnyt sitä naista. Kukaan ei nähnyt ja kun noustiin autosta, niin ensilumessa ei näkynyt mitään jälkiä.

Mä tyydyin selitykseen, että kyseessä oli näköharha ja pelästyin, kun uskoin, että ajettiin jonkun päälle.

Toisaalta oli kumma ilmiö, kun autoradio särisi ja vinkui samalla kun yliajo tapahtui mutta toisaalta se on aluetta, jossa autoradiossa on muutenkin häikkää eli rätisee ja lähetys katoaa.

Tultiin Porin jazzeista 1900-luvulla,  kaverin autolla. Meitä oli muistaakseni viisi henkeä. Jossain Hämeenkyrön tienoilla ihmettelin että mikä lähes aineettoman näköinen ylöspäin venytetty kuutio tuolla pellolla liikkuu, ehkä noin parinkymmenen metrin päässä tien reunasta. Luulin näkeväni harhoja unen puutteessa, mutta sitten kaverin tyttöystävä tokaisi: Mikä tuo oli?!  :D

Minä olin alle kouluikäisenä omakotitalomme pihalla leikkimässä kun yllättäen minulle tuli kumma tunne ja nostin katseen kuin pakotettuna ylöspäin. Siellä näin läheisessä omenapuussa täysin tuntemattoman minua vanhemman tytön joka piti kiinni puun oksista jalat alemmilla oksilla ja hän tuijotti vihamielisesti suoraan silmiini. Juuri silloin isoveli tuli koulusta kotiin ja käveli pihaan jolloin minä vilkaisin häntä. Sen jälkeen vilkaisin taas puuta mutta tyttö oli kadonnut muutamassa sekunnissa mikä ei tietenkään olisi ollut mahdollista niin lyhyessä ajassa. Ei hän olisi päässyt puusta alas niin nopeasti varsinkaan veljen huomaamatta häntä mutta veli ei sanut mitään vieraasta tytöstä pihallamme. Vain minä näin hänet, hän ei ollut pihalla kun menin sinne saati päässyt kiipeämään sinne puuhun minun huomaamattani eikä hän siellä ollut kun minä pihalle menin. Tästä on pian 30 vuotta aikaa enkä ole kertonut tästä kenellekään enkä missään kuin nyt tässä viestissä. Vieläkin muistan selvästi tytöstä hehkuvan vihan joka kohdistui minuun.

Toivoin 4-vuotiaana itselleni pikkuveljeä ja eräänä yönä näin unta, jossa pieni poika sanoi minulle, että "Minä olen sinun pieni veljesi". Melko tarkkaan 9 kuukauden päästä siitä sain todella pikkuveljen ja olen yhä varma, että veli sai alkunsa juuri sinä yönä kuin näin unen. Kaiken lisäksi veli oli noin 3-vuotiaana juuri saman näköinen ja puettu samanlaisiin vaatteisiin kuin unessa.

Ketjussa on paljon ihania tarinoita, välillä hihittelin ääneen ja välillä kyyneleet nousivat silmiin.

Kiitos kaikille!

Työmatkallani olen nähnyt bussipysäkillä ja linja-autossa keski-ikäisen/vanhan naisen joka näytti ihan aaveelta. Harmahtavat pitkät hiukset, harmaa pitkä takki, todella kalpeat kasvot ja tyhjä katse katsoo aina kaukaisuuteen. Olen jäänyt miettimään mikä tämän ihmisen tarina on.

Parikymppisenä kävin nokkosrokkoihottuman takia valohoidossa. Paikka sijaitsi kaupungin keskustassa, korkean kerrostalon (ehkä 7-8 kerrosta) ylimmässä kerroksessa. Kerran pois lähtiessäni kohtasin siellä ylimmässä kerroksessa porraskäytävässä n. seitsemänkymppisen naisen odottaessani hissiä. Hän oli pieni ja hoikka, simpsakka olemukseltaan.

Hän tervehti iloisesti ja sanoi "Minä olen Mirjami (nimi muutettu). Tykkään itse aina mennä portaita!" 

Samassa hissi tuli, ja itse astuin siihen, kun taas Mirjami lähti juoksemaan portaita alas. Kun pohjakerroksessa astuin ulos hissistä, näin taas Mirjamin! Hän oli tullut portaita yhtä nopeasti, ellei jopa nopeammin, kuin minä hissillä. Mirjami hymyili veikeästi ja sanoi "Enkö ollutkin nopea!" 

Olen miettinyt, oliko koko Mirjami pelkkää kuvitelmaa. Olin siihen aikaan stressaantunut ja sehän voi aiheuttaa tilapäisiä mielen toimintahäiriöitä. Vai oliko Mirjamilla identtinen kaksonen, jonka kanssa hän teki kepposia uusille ihmisille? Tuotakin pidän kyllä melko epätodennäköisenä selityksenä.

Yllätyin, kun löysin täältä seasta viestin jota en löydä enää, mutta minulla on tismalleen sama kokemus: 

heräsin yhtenä aamuna siihen, että joku sanoi mielessäni nova scotia. Luulin aluksi, että se sijaitsee jossain Skotlannissa, niin se onkin Kanadan toiseksi pienin provinssi. Olin todella hämmentynyt kun luin siitä täällä, että joku muu on saanut samalla tavalla sen paikan nimen herätessään. - Llourdes. 

olin 17-vuotiaana kavereiden kanssa toisella puolella Suomea festarireissussa kun pysähdyttiin yhdelle torille kierteleen.

Yhdessä myyntikojussa oli antiikkiesineitä.

Esim. sellainen norsunluusta kaiverrettu koristeltu norsuperhe. Norsut oli liitetty jonoon suuremmasta pieninpään sellaisilla pronssiketjuilla. Sitten oli kipsinen tummapintainen barbin kokoinen tanssijatyttö, jolla oli turbaani päässä. Sitten yksi iso värikäs hyrrä ym.

Ainoa vain, että noi esineet oli mulle lapsuudesta tuttuja. Muistan elävästi katselleeni niitä ja usein salaa leikkineeni niillä kun olin ihan pieni, ehkä jotain 4v.

Niitä myi joku 50v. nainen. Kysyin häneltä esineiden alkuperästä ja hän väitti kivenkovaa perineensä ne isoäidiltään ja että ne oli ollut suvussa ikuisuuden.

Olin kuitenkin mielestäni aivan varma, että muistan ne omasta lapsuudesta. Otin sen tanssitytön ja näytin rouvalle sen jalkaa. Siinä näkyi hyvin heikosti pieni särö. Siitä säröstä tunnistin sen "omakseni". patsaan toinen jalka oli katkennut leikeissäni ja muistan kuinka joku liimasi sen kiinni. Sitten näytin pikkunorsua jonka ketju oli lyhyempi kuin muiden norsujen, koska olin rikkonut ketjun.

Oltiin kumpikin ihan ällikällä lyötyjä. En ehtinyt jäämään siihen väitteleen ja esineet oli sen verran kalliita, etten voinut niitä ostaa.

Puhui kotona äidin kanssa, että muistaako hän, minne ne esineet joutui aikoinaan. Äiti väitti kiven kovaa, ettei hän muista sellaisia esineitä meillä olleen. Juttelin mummin kanssa, kun mietin, olisinko leikkinyt mummolassa niillä, mutta mummokaan ei muista moisia esineitä heillä olleenkaan. Kukaan ei muista niitä paitsi mä tai sitten mulle valehdeltiin, mitä mun on vaikea uskoa esim. mun mummista tai äidistä.

Mulle oli muutenkin jo ennen tätä tullut monesti mieleen, että mihinkähän ne hienot vanhat esineet, joista mä lapsena pidin, mahtoivat kadota.

Olin menossa illalla nukkumaan noin kello 22. Menin sänkyyn ja räpäytin silmiäni. Kello olikin sitten yllättäen muutamaa minuuttia vaille 7 aamulla ja herätyskello oli soimassa kello 7. Tästä on nyt noin 15 vuotta enkä vieläkään ymmärrä, että mihin koko yö katosi yhdessä silmänräpäytyksessä. Koskaan muulloin minuĺle ei ole käynyt näin enkä ollut tuolloin edes erityisen väsynyt tai mitään.

Eräs sukulaiseni kuoli 1800-luvulla ja ruumista säilytettiin kotona aitassa ruumislaudan päällä ennen hautajaisia kuten siihen aikaan oli tapana. Hänen hautajaistensa jälkeen hänet nähtiin selvästi kotona haamuna ja kuultiin hänen huutavan, että "Mun lautani, se mun lautani". Lopulta hänen hautansa oli pakko avata uudelleeen, laittaa ruumislauta hautaan arkun viereen ja lapioida hauta jälleen täyteen multaa että se oli entidellään. Siihen loppui kummittelu mutta vielä nytkään ei tiedetä, että miksi vainaja halusi ruumislaudan mukaan hautaan ja miksi hän ei puhunut asiasta ennen kuolemaansa.

Heräsin lapsena ääniin ikkunani takaa, kävin sanomassa vanhemmille mutta isä ei edes herännyt ja äiti käski jatkaa unia. Aamulla kouluun lähtiessä menin katsomaan, ikkunani alla on siis suuri takapihan terassi. Oli talvi ja lumessa näkyivät keskeltä terassia ikkunalleni kulkevat paljaiden jalkojen jäljet. Ne eivät lähteneet siitä pois päin. Kuin joku olisi levitoinut paikalle, laskeutunut keskelle terassia ja kävellyt ikkunalleni ja noussut taas ilmaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin menossa illalla nukkumaan noin kello 22. Menin sänkyyn ja räpäytin silmiäni. Kello olikin sitten yllättäen muutamaa minuuttia vaille 7 aamulla ja herätyskello oli soimassa kello 7. Tästä on nyt noin 15 vuotta enkä vieläkään ymmärrä, että mihin koko yö katosi yhdessä silmänräpäytyksessä. Koskaan muulloin minuĺle ei ole käynyt näin enkä ollut tuolloin edes erityisen väsynyt tai mitään.

Hävitin tänä aamuna minuutin.

Leimasin itseni sisään klo 5.58. Se vei aikaa sekunnin. Sitten kello olikin 6, tasan.

Ehkä aika maksoi takaisin sen, että yleensä viimeinen minuutti venyy 2-3- kertaiseksi. Olisi voinut tehdä sen iltapäivällä.

Mieheni menehtyi auto-onnettomuudessa todennäköisesti koska hänellä ei ollut turvavyötä. Vauhti törmäyshetkellä oli pieni (40km/h), joten voidaan ajatella, että turvavyö olisi pelastanut hengen.

Noin vuosi onnettomuuden jälkeen ajoin autoa ja lapsi oli takapenkillä. Meillä oli turvavyöt kiinni, eikä autossa ollut muita. Muut penkit olivat tavaroista tyhjiä lukuun ottamatta kevyttä käsilaukkuani apparin paikalla. Radiosta alkoi soida Lauri Tähkän Sinä Olet Minun. Itkin. Turvavyön merkkiääni alkoi hälyttää ja se hälytti koko biisin ajan kun ajettiin. Koskaan ennen tätä tai tämän jälkeen autossa ei ole ollut tällaista vikaa, eikä järkevää selitystä hälytykselle löytynyt. On jäänyt vaivaamaan..

Isäni kuoli kun olin 12-vuotias. Olin vanhempien nuorin lapsi, meitä lapsia oli monta ja suurin osa heistä asui jo omillaan, heillä oli puolisot ja lapsia. Kotona minun lisäkseni asui enää kolme sisarusta, yhteensä meitä oli 12. Isä oli aina erittäin väkivaltainen ja alkoholisti. Niin oli niin pitkään kun muistan ja sisarusten mukaan niin oli ollut aina. Isä pahoinpiteli erittäin julmasti henkisesti mutta myös fyysisesti erityisesti äitiä mutta myös meitä lapsia. Äidillä oli joskus lähes mahdotonta saada riittävästi ruokaa kaikille saati rahaa laskuihin, vaatteisiin ja muuhun välttämättömään, kun suurimman osan rahasta isä käytti alkoholiin niin että hän oli lähes aina humalassa. Isän kuoltua ruumiinavauksen jälkeen lääkärien mukaan oli ihme, että isä oli elänyt niinkin pitkään kuin hän eli koska niin huonossa kunnossa hänen sisäelimensä olivat ja hänellä oli kuollessaan ilmeisesti monia hoitamattomia sairauksia.

Asia mitä minä ja sisarukseni ihmettelemme yhä nyt kun äitikin on jo kuollut, että äiti oli erittäin järkyttynyt isän kuoltua ja itki paljon erityisesti hautajaisissa. Äidin mukaan isä oli hyvä mies ja hänelle erittäin rakas vaikka hän oli alkoholisti ja erityisesti humalassa erittäin väkivaltainen ja julma. Se kohtelu mitä äidin ja meidän lasten osaksi kohdistui oli uskomatonta. Isä selvästi vihasi meitä ja meidän sisarusten mielestä oli suoranainen ihme, että isä ei tappanut äitiä ja / tai meitä lapsia. Silti äidin mukaan isä oli hyvä mies jota hän kovasti rakasti ja kaipasi tämän kuoleman jälkeen. Eikä äiti sietänyt sitä, että isästä puhuttiin mitään pahaa vaikka me lapset vain rehellisesti muistutimme häntä meihin lapsiin ja äitiin kohdistuneesta väkivallasta joka jätti ainakin meihin kaikkiin lapsiin eriasteisia henkisiä vammoja ja isä eläessään aiheutti meille kaikille monia melko pahoja fyysisiäkin vammoja jota ei käytetty koskaan ensiavussa näyttämässä koska isä olisi raivostunut. Siis melko vaikeatkin vammat jäivät ilman hoitoa ja paranivat omia aikojaan. Silti äiti sanoi koko elämänsä ajan, että isä oli hänen elämänsä rakkaus, että isä oli hyvä mies joka ei koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään ja äiti itki usein vielä usean kymmenen vuoden päästä itse jo erittäin vanhana isän kuolemaa. Kuoleman lähestyessäkin äiti puhui vain, että kuinka ihanaa on kun hän pääsee Taivaaseen isän luokse. Mitään alkoholismia tai väkivaltaa ei äidin mukaan meillä esiintynyt koskaan isän eläessä.

Minäkin luulen tunteneeni "pahuuden", käytin romuvarastona sota-aikaista bunkkeria ja joskus piti jotain hakea talvella tosi pimeällä. Tiedättehän kun taskulampun valokiilan ulkopuolella on entistäkin pimeämpää.... Kokeilin seuraavaa: sanoin ääneen että otan vain joitain minulle kuuluvia tavaroita enkä häiritse enempää. Sen jälkeen uhkaava tunne ja "paha" ei vaivannut ja olin kuin sovussa "aaveiden" kanssa.

Meillä kuuluu yöllä semmonen humina. Ääni on kuin tasainen jonkun sähkömoottorin tasainen käyntiääni. Ei kova ääni, joutuu tarkkaan kuuntelemaan. Ja kun sen kuulee alkaa vaivaamaan. Puolisoni ei sitä kuule tinnitukseltaan. Päivällä ei kuulu huminaa.