Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7964)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju.
Minulla oli kolme kissaa. Kaikki suhteellisen samanikäistä, ja kuolivatkin sitten kaikki kahden vuoden sisään. Kissat nukkuivat usein vieressäni patsängyllä. Yöllä aina tunsin, kun kissat hyppäsivät sängylle, kävelivät sängyllä ja painautuivat vaikkapa jalkaani vasten. Usein silittelin kissoja, ennen kuin nukahdin.
Kun vanhin kissani kuoli, ja kaksi muuta kissaani olivat vielä elossa, tunsin muutaman kerran kissan tulevan sängylle viereeni. Kurkotin silittämään sitä, mutta ei siinä mitään kissaa ollutkaan. No, ajattelin, että joku kissoistani oli vain hypännyt pois sängyltä huomaamattani.
Tämä jatkui kuitenkin muutaman kerran myös sen jälkeen, kun kaikki kissani olivat jo kuolleet. Silloin en enää yrittänyt silittää olemattomia kissoja. Oli kuitenkin lohdullista tuntea kissan paino jalkaa vasten. Jos siirsin jalkaa, tunne hävisi. Tämä ilmiö loppui vasta noin puoli vuotta viimeisen kissani kuoleman jälkeen.
Olen miettinyt, voiko ihmisellä olla jonkinlainen tuntomuisti, joka muistaa usein tapahtuneet asiat vielä senkin jälkeen, kun niitä ei enää tapahdu.
En siis ikinä nähnyt kissoja mitenkään visuaalisesti asunnossani kummittelemassa, enkä kuullut mitään naukumista tai kehräystä. Ainoastaan nuo tuntemukset ennen nukkumaanmenoa sängyllä. Olen niistä kuitenkin vain iloinen, koska rakastin kissojani kovasti. Kaunis muisto jäi.
Aika moni on kokenut kissan askeleet peiton päällä, vaikkei kissaa enää olisi. Kyse on kehomuistista. Samasta syystä seksuaali tai väkivaltarikoksesta toipuminen voi olla hankalaa: vaikka asiat olisi järjellä jo käsitellyt, keho muistaa. Siksi traumasta toipuminen on niin vaikeaa.
Mulla on myös kokemusta lapsuudesta noista haamukissoista, vaikka en ikinä antanut elävien kissojen tulla mun sänkyyn. Pidin siis huoneeni ovea aina kiinni, koska en halunnut että kissat tulee mun sänkyyn. Silti aina toisinaan yöllä kun odottelin unta tunsin kuinka kissa hyppäsi mun sänkyyn ja käveli siinä ja kävi viereen nukkumaan. Aina ensin ajattelin että kuka kissa on päässyt varkain mun huoneeseen, mutta ei siinä sängyllä ollutkaan kissaa. Meillä oli muuten koko lapsuuden aina useampia kissoja, välillä kissoja vihaava naapuri tappoi jonkun ja sitten otettiin uusia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asuin lapsena kerrostalossa, jonka takana oli kallio. Paljas kallio vietti heti kerrostalon takaa loivasti ylöspäin, mutta sen sivuilla ja takaosassa oli myös metsäistä aluetta. Leikin siellä kavereideni kanssa usein. Tämä tapahtuma oli kauan aikaa poissa mielestäni, mutta palaa nyt aikuisiällä mieleeni melkeinpä säännöllisesti.
En muista tarkkaa ikääni, mutta olin varmaan tämän sattuessa kahdeksan tai yhdeksän vuotta vanha. Kaverini oli tullut koulun jälkeen kylään ja olimme menossa kalliolle leikkimään. Muistan vieläkin aivan selvästi käsittämättömän painostavan ja pelottavan tunnelman, kun astuin ulko-ovesta pihalle. Joko tämä päivä tai edellispäivä oli ollut sateinen ja taivas oli harmaa vieläkin, mutta jo lapsena ajattelin, että tämä ei kyllä johdu sateesta.
En sanonut kaverille mitään, vaan kiersimme talon vierustaa sen taakse kallion juurelle, kuten tapana oli. Heti kulmalta käntyessäni ja kallion nähdessäni tunne siitä, että jokin on nyt vinossa voimistui. Koko kallio näytti yhtäkkiä uhkaavalta ja tajusin, että enhän minä tuonne uskalla mennä. Olin satavarma, että huipulla joku mies katseli meitä, vaikka en nähnyt siellä ketään. En taaskaan sanonut kaverille mitään, koska enhän minä nyt voisi sanoa että pelkään mennä paikkaan, joka on käytännössä takapihaani. Onneksi pienen nurmialueen päätyttyä heti kallion juurella oli painanne, johon oli kertynyt sadevettä. Selitin äkkiä kaverille että hei, jäädään tähän uittamaan kukkia! Kaveri onneksi suostui, ja kyykistyimme lätäkön ääreen uittamaan leinikinkukkia. Minä asetuin kasvot kalliota päin ja tarkkailin sitä koko ajan ihan vainoharhaisena, mutta en kertaakaan nähnyt siellä ketään. Siinä sitten uitettiin kukkia, kunnes varmaan keksin jonkun tekosyyn mennä takaisin sisälle.
Johtuiko painostava tunnelma sateesta ja loput lapsen mielikuvituksesta? Olin silloin ihan varma, että kalliolla on joku, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä. En kuitenkaan pelännyt kalliolle menoa enää koskaan tämän jälkeen, enkä muutenkaan ollut pelännyt ulkona koskaan ennen tätä päivää tai sen jälkeen. Muistan kuulleeni lätäkön äärestä pari kertaa myös jostain kantaututta hiljaista puhetta, mutta ajattelin jo silloin, että se tulee joltain parvekkeelta. Kaverini oli sitä tyyppiä joka ei juuri väittänyt vastaan, mutta olisiko hänkin aistinnut jotain ja siksi suostunut jäämään heti lätäkölle?
Uskon vakaasti siihen, että ihminen pystyy toisinaan aistimaan sen, jos ympäristössä jokin on yhtäkkiä "väärin". Kyllähän lapsen mielikuvitus on tähän todennäköisin selitys, mutta jostain syystä selkäpiitä karmii vieläkin, kun muistelen miten tuijotin peloissani kalliolle.
Sateen aikoihin oleva matalapaine voi aiheuttaa solutasolla tai jotenkin, levottoman olon herkemmällä ihmisellä. Tietysti kalliolla on voinut olla jotain. Moni voi tuntea alakuloa tms sateella tai ukkosella.
Vierailija kirjoitti:
Asun omakotitalossa keskellä peltoja. Meillä on pihan reunassa roskis joka on sellainen normaali vihreä muovipönttö johon roskapussit laitetaan. Roskiksen kansi on irti siten että sitä ei saa nostettua pystyyn vaan jää käteen kokonaan koska sen saranoista on jotku jutut irronneet.. kansi ei sinänsä ole kovin painava mutta yleensä kovassa tuulessa ja myrskyssäkin pysyy paikoillaan.
Kerran kauniina kesäpäivänä jolloin ei tuullut yhtään ja muutenkin oli hiljaista seisoin kaikessa rauhassa tupakalla etuovella ja katselin sinne roskiksen suuntaan, niin sen kansi hyppäsi ilmaan ja putosi maahan! Se siis oikein räjähdysmäisesti hyppäsi korkealle ja putosi parin metrin päähän. Näytti siltä kuin roskiksen sisällä olisi joku räjähtänyt vaan tosin ei mitään pamahdusta tai muutakaan ääntä kuulunut. En varsinaisesti pelästynyt mutta jäin vähän monttu auki sitä tuijottamaan. Hetken päästä menin nostamaan kannen paikoilleen ja katsoin että siellä oli vain pari roskapussia tavallista kotitalousjätettä ja nekin ihan ehjiä. Ei ollut edes mitään hiuslakkapulloja tai painepakkauksia jotka olisivat voineet esim. lämmöstä räjähtää,tosin pihalla ei varsinaisesti ollut edes kovin kuuma. Tapaus oli jotenkin outo ja on jäänyt vaivaamaan. Miehenikään ei keksinyt muuta selitystä kuin että sen olisi aiheuttanut joku painepakkaus, mutta olen 100% varma ettei siellä edes ollut sellaista kun harvemmin meillä sellaisia käytetään.
Rottia, myyriä? Menivät ehkä piiloon roskien alle, kun kurkkasit. Metsämyyrä hyppää korjealle, mutten tiedä saako sellainen kantta irti jos se on oikeilla paikoillaan.
Vierailija kirjoitti:
Olin 14v ja iltahämärissä kävelemässä bussipysäkiltä kotiin, matkaa oli ehkä 2km . Olin sellaisen umpeen kasvaneen, lahon ja vinon aidan reunustaman niityn kohdilla kun äkkiä kajahti huuto " Titta-mari!" Koska nimeni on suhteellisen harvinainen, tai oli ainakin 90-luvun alun kirkonkylällä , pysähdyin tietenkin ja tähyilin pellolle päin. En nähnyt ketään, mutta kohta taas sama huuto hiukan lähempänä eikä vieläkään näkynyt ketään. Ääni kuulosti naiselta ja huusin takaisin "äiti?", vaikken keksinytkään miksi äitini piilottelisi huutamassa jossain pellolla... Ei vastausta ja lähdin tukka pystyssä juoksemaan kotiin päin, takaani kuului karmeaa käkättävää naurua kuin milläkin noita-akalla!
Ihan lähellä ei ollut taloja, naapuristossa ei asunut mitään omituista sakkia eikä ikätovereita, jotka olisivat voineet haluta pelotella. Myös omien kavereiden käytännönpila oli pois suljettu, kuka tulisi niin syrjään kykkimään niitylle jossa heinän seassa saattoi olla piilossa mitä tahansa vaarallista kuten vanhoja työkaluja? Teini-ikäisen aivot ovat sellaisessa kehitysvaiheessa, että harhojen kuuleminen on yleistä. Muistan selkeästi takaani kuuluneen puheäänen kun olin n. 12-vuotias. Tämä puoliksi lasta ja puoliksi aikuista muistuttanut ääni puhui selkeästi mutta hassua kirjakieltä, jota kukaan ei oikeasti käytä. Täysin omien aivojen tuotosta siis.
Onneksi pian tuon jälkeen vanhempani päättivät haluta lähemmäksi kirkonkylän keskustaa ja talomme myytiin.
Mikä tappoi naapurin isän? Tuosta on kohta 30 vuotta aikaa, mutta naapurissa asuneen ystäväni isä kuoli väkivaltaisesti. Kukaan ei koskaan ole kertonut että miten, tiedän ainoastaan sen että hän löytyi pikkubussista ja se pikkubussi oli yltäpäältä veressä. Näin itse sen pikkubussin ikkunat kun auto siirrettiin pois paikasta missä naapurin isä kuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 14v ja iltahämärissä kävelemässä bussipysäkiltä kotiin, matkaa oli ehkä 2km . Olin sellaisen umpeen kasvaneen, lahon ja vinon aidan reunustaman niityn kohdilla kun äkkiä kajahti huuto " Titta-mari!" Koska nimeni on suhteellisen harvinainen, tai oli ainakin 90-luvun alun kirkonkylällä , pysähdyin tietenkin ja tähyilin pellolle päin. En nähnyt ketään, mutta kohta taas sama huuto hiukan lähempänä eikä vieläkään näkynyt ketään. Ääni kuulosti naiselta ja huusin takaisin "äiti?", vaikken keksinytkään miksi äitini piilottelisi huutamassa jossain pellolla... Ei vastausta ja lähdin tukka pystyssä juoksemaan kotiin päin, takaani kuului karmeaa käkättävää naurua kuin milläkin noita-akalla!
Ihan lähellä ei ollut taloja, naapuristossa ei asunut mitään omituista sakkia eikä ikätovereita, jotka olisivat voineet haluta pelotella. Myös omien kavereiden käytännönpila oli pois suljettu, kuka tulisi niin syrjään kykkimään niitylle jossa heinän seassa saattoi olla piilossa mitä tahansa vaarallista kuten vanhoja työkaluja? 
Onneksi pian tuon jälkeen vanhempani päättivät haluta lähemmäksi kirkonkylän keskustaa ja talomme myytiin.
;Teini-ikäisen aivot ovat sellaisessa kehitysvaiheessa, että harhojen kuuleminen on yleistä. Muistan selkeästi takaani kuuluneen puheäänen kun olin n. 12-vuotias. Tämä puoliksi lasta ja puoliksi aikuista muistuttanut ääni puhui selkeästi mutta hassua kirjakieltä, jota kukaan ei oikeasti käytä. Täysin omien aivojen tuotosta siis.
Tässä uudelleen, meni äsken tekstin sekaan.
Tuosta naurusta puheenollen, veljeni kuuli samanlaisen lapsena saunan eteisessä mutta vanhempani saunassa hataran oven takana eivät. Naapurissa eräs nainen kuuli saman parikymmentä vuotta aiemmin. Mistä lie johtui? Alitajuntaa, paikallisten olosuhteiden aiheuttamaa aivojen sekoamaa? Aaveiden näkeminen voi johtua mikroskooppisesta maan tärinästä, ehkä harhat pohjaavat johonkin samankaltaiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asun omakotitalossa keskellä peltoja. Meillä on pihan reunassa roskis joka on sellainen normaali vihreä muovipönttö johon roskapussit laitetaan. Roskiksen kansi on irti siten että sitä ei saa nostettua pystyyn vaan jää käteen kokonaan koska sen saranoista on jotku jutut irronneet.. kansi ei sinänsä ole kovin painava mutta yleensä kovassa tuulessa ja myrskyssäkin pysyy paikoillaan.
Kerran kauniina kesäpäivänä jolloin ei tuullut yhtään ja muutenkin oli hiljaista seisoin kaikessa rauhassa tupakalla etuovella ja katselin sinne roskiksen suuntaan, niin sen kansi hyppäsi ilmaan ja putosi maahan! Se siis oikein räjähdysmäisesti hyppäsi korkealle ja putosi parin metrin päähän. Näytti siltä kuin roskiksen sisällä olisi joku räjähtänyt vaan tosin ei mitään pamahdusta tai muutakaan ääntä kuulunut. En varsinaisesti pelästynyt mutta jäin vähän monttu auki sitä tuijottamaan. Hetken päästä menin nostamaan kannen paikoilleen ja katsoin että siellä oli vain pari roskapussia tavallista kotitalousjätettä ja nekin ihan ehjiä. Ei ollut edes mitään hiuslakkapulloja tai painepakkauksia jotka olisivat voineet esim. lämmöstä räjähtää,tosin pihalla ei varsinaisesti ollut edes kovin kuuma. Tapaus oli jotenkin outo ja on jäänyt vaivaamaan. Miehenikään ei keksinyt muuta selitystä kuin että sen olisi aiheuttanut joku painepakkaus, mutta olen 100% varma ettei siellä edes ollut sellaista kun harvemmin meillä sellaisia käytetään.
Kotitalousjätteet kehittäneet metaania tai biokaasua. Kansi on kuitenkin ollut sen verran kiinni että paine ei ole päässyt pikkuhiljaa purkautumaan vaan on ryöpsähtänyt kerralla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju.
Minulla oli kolme kissaa. Kaikki suhteellisen samanikäistä, ja kuolivatkin sitten kaikki kahden vuoden sisään. Kissat nukkuivat usein vieressäni patsängyllä. Yöllä aina tunsin, kun kissat hyppäsivät sängylle, kävelivät sängyllä ja painautuivat vaikkapa jalkaani vasten. Usein silittelin kissoja, ennen kuin nukahdin.
Kun vanhin kissani kuoli, ja kaksi muuta kissaani olivat vielä elossa, tunsin muutaman kerran kissan tulevan sängylle viereeni. Kurkotin silittämään sitä, mutta ei siinä mitään kissaa ollutkaan. No, ajattelin, että joku kissoistani oli vain hypännyt pois sängyltä huomaamattani.
Tämä jatkui kuitenkin muutaman kerran myös sen jälkeen, kun kaikki kissani olivat jo kuolleet. Silloin en enää yrittänyt silittää olemattomia kissoja. Oli kuitenkin lohdullista tuntea kissan paino jalkaa vasten. Jos siirsin jalkaa, tunne hävisi. Tämä ilmiö loppui vasta noin puoli vuotta viimeisen kissani kuoleman jälkeen.
Olen miettinyt, voiko ihmisellä olla jonkinlainen tuntomuisti, joka muistaa usein tapahtuneet asiat vielä senkin jälkeen, kun niitä ei enää tapahdu.
En siis ikinä nähnyt kissoja mitenkään visuaalisesti asunnossani kummittelemassa, enkä kuullut mitään naukumista tai kehräystä. Ainoastaan nuo tuntemukset ennen nukkumaanmenoa sängyllä. Olen niistä kuitenkin vain iloinen, koska rakastin kissojani kovasti. Kaunis muisto jäi.
Aika moni on kokenut kissan askeleet peiton päällä, vaikkei kissaa enää olisi. Kyse on kehomuistista. Samasta syystä seksuaali tai väkivaltarikoksesta toipuminen voi olla hankalaa: vaikka asiat olisi järjellä jo käsitellyt, keho muistaa. Siksi traumasta toipuminen on niin vaikeaa.
Mulla on myös kokemusta lapsuudesta noista haamukissoista, vaikka en ikinä antanut elävien kissojen tulla mun sänkyyn. Pidin siis huoneeni ovea aina kiinni, koska en halunnut että kissat tulee mun sänkyyn. Silti aina toisinaan yöllä kun odottelin unta tunsin kuinka kissa hyppäsi mun sänkyyn ja käveli siinä ja kävi viereen nukkumaan. Aina ensin ajattelin että kuka kissa on päässyt varkain mun huoneeseen, mutta ei siinä sängyllä ollutkaan kissaa. Meillä oli muuten koko lapsuuden aina useampia kissoja, välillä kissoja vihaava naapuri tappoi jonkun ja sitten otettiin uusia.
Meillä oli joskus kaverin koira viikonloppuisin lasten toivomuksesta. Kun se haettiin, niin kuulin vielä pari päivää sen kovien kynsien rapinan laminaattilattialla. Olin tietysti se, jota koira seuraili eniten, koska olin myös se, joka antoi sille ruokaa. Hermostunut koira, josta en itse pitänyt paljonkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju.
Minulla oli kolme kissaa. Kaikki suhteellisen samanikäistä, ja kuolivatkin sitten kaikki kahden vuoden sisään. Kissat nukkuivat usein vieressäni patsängyllä. Yöllä aina tunsin, kun kissat hyppäsivät sängylle, kävelivät sängyllä ja painautuivat vaikkapa jalkaani vasten. Usein silittelin kissoja, ennen kuin nukahdin.
Kun vanhin kissani kuoli, ja kaksi muuta kissaani olivat vielä elossa, tunsin muutaman kerran kissan tulevan sängylle viereeni. Kurkotin silittämään sitä, mutta ei siinä mitään kissaa ollutkaan. No, ajattelin, että joku kissoistani oli vain hypännyt pois sängyltä huomaamattani.
Tämä jatkui kuitenkin muutaman kerran myös sen jälkeen, kun kaikki kissani olivat jo kuolleet. Silloin en enää yrittänyt silittää olemattomia kissoja. Oli kuitenkin lohdullista tuntea kissan paino jalkaa vasten. Jos siirsin jalkaa, tunne hävisi. Tämä ilmiö loppui vasta noin puoli vuotta viimeisen kissani kuoleman jälkeen.
Olen miettinyt, voiko ihmisellä olla jonkinlainen tuntomuisti, joka muistaa usein tapahtuneet asiat vielä senkin jälkeen, kun niitä ei enää tapahdu.
En siis ikinä nähnyt kissoja mitenkään visuaalisesti asunnossani kummittelemassa, enkä kuullut mitään naukumista tai kehräystä. Ainoastaan nuo tuntemukset ennen nukkumaanmenoa sängyllä. Olen niistä kuitenkin vain iloinen, koska rakastin kissojani kovasti. Kaunis muisto jäi.
Aika moni on kokenut kissan askeleet peiton päällä, vaikkei kissaa enää olisi. Kyse on kehomuistista. Samasta syystä seksuaali tai väkivaltarikoksesta toipuminen voi olla hankalaa: vaikka asiat olisi järjellä jo käsitellyt, keho muistaa. Siksi traumasta toipuminen on niin vaikeaa.
Mulla on myös kokemusta lapsuudesta noista haamukissoista, vaikka en ikinä antanut elävien kissojen tulla mun sänkyyn. Pidin siis huoneeni ovea aina kiinni, koska en halunnut että kissat tulee mun sänkyyn. Silti aina toisinaan yöllä kun odottelin unta tunsin kuinka kissa hyppäsi mun sänkyyn ja käveli siinä ja kävi viereen nukkumaan. Aina ensin ajattelin että kuka kissa on päässyt varkain mun huoneeseen, mutta ei siinä sängyllä ollutkaan kissaa. Meillä oli muuten koko lapsuuden aina useampia kissoja, välillä kissoja vihaava naapuri tappoi jonkun ja sitten otettiin uusia.
Minäkin tunsin kauan edesmenneen kissamme kuoleman jälkeen sen askeleet sängyllä. Mutta tästä tuli mieleen eräs toinenkin tapaus, joka sattui kun olin alle kouluikäinen. Meidän ulkoileva kissamme katosi mysteerisesti. Pian katoamisen jälkeen tunsin, kun kissa hyppää sänkyyn ja jää nukkumaan jalkojeni päälle, kuten sillä oli tapana. Ilahduin, kun pari päivää poissa ollut kissa on tullut takaisin kotiin, nousin istumaan ja aloin hapuilla - tyhjää. Viikkoa myöhemmin kissanvihaaja-naapurimme tuli kehuskelemaan, kuinka hän oli tappanut kissamme. Jännästi tämä tapahtuma oli ajoittunut juuri samaan alkuiltaan, kun tämä "haamukissa" ilmestyi jalkojeni päälle.
Tuota tapausta kirjoittaessani tuli toinenkin mieleen :D Meillä katosi toinenkin kissa mystisesti, kun olin ala-asteella. Naapuri oli jo muuttanut pois, joten sitä ei voinut syyttää. Olin jo yläasteiässä, kun äiti huutaa mua kuistille katsomaan. Ihmettelin, että mikäs nyt niin akuuttia oli. Keskellä pihaamme oli ihan täsmälleen samanlainen kissa, kuin tuo aiemmin kadonnut. Sillä oli pari ihan erityistä tuntomerkkiä, josta kyllä tunnisti - mm. katkennut häntä. Huudettiin kissaa nimeltä, mutta se juoksi pois. Tulikohan tervehtimään vanhoja omistajia? Miksi edes tavallinen leikattu kotikissa yhtäkkiä villiintyi? Vai olikohan se edes meidän entinen kissa?
gertrud kirjoitti:
"Tää on mun mielestä ihan normaalia. Tai olen ainakin kuullut, että jos viettää paljon aikaa saman henkilön kanssa, niin tollaista tapahtuu."
Tapasin mieheni aikuisella iällä yhteisen harrastuksen kautta. Ihan alusta saakka huomasimme käyttävämme juuri samaa äännähdystä yhtäaikaa vaikka emme edes katsoneet toisiimme. Ja aina juuri samaa niistä miljoonista vaihtoehdoista. Siis hmm..äh. joojoo, just, hohhhoijaa yms.ajatuksissaan tai tilanteeseen reagoidessaan. Toistui ja toistuu lähes päivittäin vieläkin viidentoista vuoden jälkeen.
Samoin alamme puhua samasta asiasta ihan yhtäaikaa vaikka olisimme olleet ihan hiljaa pitkän aikaa eikä asia ole muuten tullut millään tavalla esille.
Kun tartun puhelimeen soittaakseni toiselle, sehän tietysti soi ja toinen soittaa minulle päin juuri silloin.
Ja sama toisinpäin.
Alussa tämä tuntui suorastaan pelottavalta, mutta nyt olemme hyväksyneet asian ja todenneet, että alkuräjähdyksessä meidän on luotu samoista hiukkasista ja nyt sitten löysimme toisemme:-)
Meillä on tyttökaverin kanssa just samoin, ajatellaan vaikka mitä laitetaan ruuaksi niin kummallakin on samat ajatukset tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
39, oisko ollu pallosalama?
Se mullekin tuli mieleen.
Miksi jotkut ottaa kissoja ja päästää ne vapaaksi? Sitten ihmetellään kun kissa ei tulekaan takaisin. Sääliksi käy kissaparkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 14v ja iltahämärissä kävelemässä bussipysäkiltä kotiin, matkaa oli ehkä 2km . Olin sellaisen umpeen kasvaneen, lahon ja vinon aidan reunustaman niityn kohdilla kun äkkiä kajahti huuto " Titta-mari!" Koska nimeni on suhteellisen harvinainen, tai oli ainakin 90-luvun alun kirkonkylällä , pysähdyin tietenkin ja tähyilin pellolle päin. En nähnyt ketään, mutta kohta taas sama huuto hiukan lähempänä eikä vieläkään näkynyt ketään. Ääni kuulosti naiselta ja huusin takaisin "äiti?", vaikken keksinytkään miksi äitini piilottelisi huutamassa jossain pellolla... Ei vastausta ja lähdin tukka pystyssä juoksemaan kotiin päin, takaani kuului karmeaa käkättävää naurua kuin milläkin noita-akalla!
Ihan lähellä ei ollut taloja, naapuristossa ei asunut mitään omituista sakkia eikä ikätovereita, jotka olisivat voineet haluta pelotella. Myös omien kavereiden käytännönpila oli pois suljettu, kuka tulisi niin syrjään kykkimään niitylle jossa heinän seassa saattoi olla piilossa mitä tahansa vaarallista kuten vanhoja työkaluja? 
Onneksi pian tuon jälkeen vanhempani päättivät haluta lähemmäksi kirkonkylän keskustaa ja talomme myytiin.
;Teini-ikäisen aivot ovat sellaisessa kehitysvaiheessa, että harhojen kuuleminen on yleistä. Muistan selkeästi takaani kuuluneen puheäänen kun olin n. 12-vuotias. Tämä puoliksi lasta ja puoliksi aikuista muistuttanut ääni puhui selkeästi mutta hassua kirjakieltä, jota kukaan ei oikeasti käytä. Täysin omien aivojen tuotosta siis.
Tässä uudelleen, meni äsken tekstin sekaan.
Tuosta naurusta puheenollen, veljeni kuuli samanlaisen lapsena saunan eteisessä mutta vanhempani saunassa hataran oven takana eivät. Naapurissa eräs nainen kuuli saman parikymmentä vuotta aiemmin. Mistä lie johtui? Alitajuntaa, paikallisten olosuhteiden aiheuttamaa aivojen sekoamaa? Aaveiden näkeminen voi johtua mikroskooppisesta maan tärinästä, ehkä harhat pohjaavat johonkin samankaltaiseen?
Mistä hitosta sinä tuon revit? :D Että kaikki teini-ikäiset kuulevat ääniä?
Vuonna 2011 tapahtui varsin omituinen juttu. Kävimme keväällä linnanmäellä porukalla ja menin tyttären kanssa maailmanpyörään. Vaunuumme tuli mukaan vastapäätä istumaan erän nuori neiti, tuntematon tietenkin. Juttelimme siinä maailmanpyörän kierroksen aikana vähän niitä näitä myös tämän tuntemattoman kanssa, aiheita en enää muista. Alkukesästä reissun jälkeen saimme pitkään odotetun koiranpennun, kääpiöpinserin. Paljastui aika nopeasti luonteeltaan hieman teräväksi ja vieraita kohtaan ennakkoluuloiseksi. Syksyllä koiran ollessa noin 4-5kk iältään, olimme lenkillä ja vastaan kävelytiellä mutkan takaa tuli nuori nainen ja hämmästyin todella suuresti kun koirani alkoi käyttäytymään kuin olisi tuntenut sen naisen aina. Nainen myös kysyi saisiko koiraa silittää ja annoin luvan. Jatkoimme hetken päästä matkaa ja aloin miettimään, kunnes hoksasin kesken kaiken että sehän oli se sama nuori nainen joka istui vastapäätä siellä maailmanpyörässä linnanmäellä. Kasvomuistini on erittäin hyvä, nimimuistini huonompi. Koskaan myöhemmin en tätä nuorta naista ole enää nähnyt, kuka sitten lienee olikaan. Häiritsee edelleen, koska oli ainoa kerta kun koirani on niin käyttäytynyt täysin tuntematonta kohtaan.
Olin noin 15-vuotiaana koiran kanssa lenkillä pitkällä suoralla soratiellä, jota ympäröi pelto molemmin puolin koko matkalta ja pellonreunassa kummallakin puolella oli metsää, noin 100 metrin päässä tiestä.
Siihen aikaan päivästä ei vielä ollut paljoakaan porukkaa liikkeellä ja kun kuulin takanani askelia sorassa, käännyin katsomaan. Siellä oli lenkkeilijämies, aivan normaalin näköinen, kuuloinen ja oloinen, hölkkäämässä soratietä pitkin samaan suuntaan. Jatkoimme koiran kanssa matkaa, mutta jostakin syystä käännyin noin 5-7 sekuntia myöhemmin uudestaan katsomaan taakseni ja miestä ei ollut mailla eikä halmeilla. Jos hän olisi lähtenyt yhtäkkiä spurttaamaan metsää kohti Usain Bolt -vauhdilla, ei olisi siltikään mitenkään ehtinyt siinä ajassa juosta näkymättömiin. Näkyvyys oli hyvä, ei sumua, lumipyryä, sadetta, eikä ollut myöskään pimeää tai hämärää.
On vaikea kuvailla, miten hämmentävältä se tuntui, koska sille ei vaan ollut mitään järjellistä selitystä.
Tämän lisäksi myös mm. täällä useasti mainitut etiäiset ovat tuttuja, sekä se että tavaraa etsii joka paikasta ja se löytyy sitten paikasta, josta aivan varmasti jo katsoi moneen otteeseen.
Hävittäjä rikkonut äänivallin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teini-ikäisenä oli parasta kun kesälomalla porukat oli töissä ja sain huudattaa musiikkia. Raahasin mankkarin kylpyhuoneeseen ja laitoin nupit kaakkoon niin että suihkuunkin kuulee. Kylppäri on nelikerroksisen omakotitalon alimmassa kerroksessa. Yhtäkkiä kuului järjettömän kova pamaus. Siinä vaahdotellessani olin katsellut kattolampun kuuppaa joten satuin näkemään että sekin oikein tärähti. Säikähdin ja laitoin musan pois. Ajattelin että isäni oli tullut käymään kotona kesken päivää ja paiskoo mielenosoituksellisesti ovea koska minä huudatan radioa. Tosin edes hän ei olisi saanut paiskattua ovea niin lujaa, se oli niin kova pamaus että tunsin sen kropassani.
Menin vettä valuvana tutkimaan taloa. Katsoin jopa ylimpään kerrokseen, josko siellä oleva valtava lasivitriini olisi kaatunut omia aikojaan. Ei ollut. Missään ei näkynyt mitään jälkiä pamauksen aiheuttajasta. Ja olen satavarma että se oli tullut talon sisältä. Olen asunut paikassa jossa melkein vieressä räjäytettiin kalliota, eikä se ollut mitenkään samanlaista.
Syytä en koskaan saanut selville.
Jokin aika sitten täällä koin vastaavaa, kun oli sotaharjoitukset ja hävittäjät lenteli puiden latvoja viistäen. Ensimmäinen ajatus, että joku naapurin eläkeläinen pyrkii autolla seinästä läpi tai vastaavaa.
Hävittäjä rikkonut äänivallin.
Alue: Aihe vapaa
Minä taas näin veljeni kanssa samalaista painajaista tästä pian kuolleesta, ihan toisistamme tietämättä, muutamaa vuotta myöhemmin. Voi olla että pohjana toimi valokuva joka hänestä otettiin viimeisinä päivinä, mutta muitakin yhteisiä unia on ollut,myös minun ja siskoni välillä. Yhden tietynlaisen, ei-painajaisen mutta selvästi johonkin menneisyyteen liittyvän, näimme paitsi veljeni kanssa, mutta samanlaisen unen oli nähnyt myös äitimme!