Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Tämä tapahtui 10 vuotta sitten kun täytin 10v. Olin jo pitkään toivonut omaa kissaa ja lukenut niistä paljon. Sitten vanhemmat ilmoittivat, että saisin kissan syntymäpäivälahjaksi. Minä olin todella onnellinen.

Kissalle hankittiin kaikki tarvittava, kuten hiekkalaatikko, kissanhiekkaa, ruokaa, ruokupit märkäruoalle ja kuivaruoalle, vesikuppi, kiipeilytelyteline, raapimispuu, leluja jne.

Kävimme muutamassa perheessä katsomassa kissanpentuja ja lopulta löytyi pentu, jonka halusin. Se oli luovutusiässä kun minulla oli syntymäpäivä ja sovittiin, että pentu haetaan meille syntymäpäivänäni.

Kun sitten syntymäpäiväni koitti, niin kaikki kissan lelut ja hoitovälineet olivat kadonneet. Minä kysyin ihmeissäni, että missä ne kaikki ovat johon minulle vastattiin, että ne heitettiin pois. Minä ihmettelin, että miksi kun kissa oli tarkoitus hakea meille. Silloin vanhempani ja vanhemmat sisarukset (minä olen vanhempieni kuopus) alkoivat nauramaan ja sanoivat, että kyseessä oli pelkkä vitsi ja että minulle ei oikeasti oltu hankkimassa kissaa johon minä sanoin, että olihan se yksi pentu tarkoitus hakea meille. En muista, että soitettiinko sen kissaemon ja poikasten omistajille äidin vain isän puhelimella mutta sain puhua heidän kanssaan puhelimessa. He olivat hiukan ihmeissään, että eikö minulle oltu kerrottu, että vanhemmat olivat peruneet minulle tarkoitetun pennun hakemisen ja pentu oli jo myyty muualle.

Lopun päivää vietin huoneessani itkien ja vanhemmat kävivät huoneessani nauramassa minulle että sehän oli vain pelkkä pila. Lopulta he kuitenkin hermostuivat ja käskivät minun lopettaa turhan itkemisen.

Tuon tapaukaen jälkeen minä olen vihannut vanhempiani ja halveksinut heitä varsinkin kun he aina välillä ottivat pilansa puheeksi ja nauroivat, että minä ihan tosissani luulin saavani kissan.

Muutin pois kotoa heti kun se oli mahdollista enkä ole pitänyt heihin mitään yhteyttä den jälkeen. Sisarukset välillä ottavat yhteyttä ja toivovat, että ottaisin yhteyttä vanhempiin ja pyytäisin heiltä anteeksi käytössäni eli että en pidä heihin yhteyttä mutta sitä minä en tee, sillä vanhempien tässä pitää anteeksi pyytää ja minä tiedän, että he eivät pyydä. Enkä minä antaa heille heidän tekoaan anteeksi.

Mysteeri on, että miren aikuiset ihmiset saattoivat olla lapsille noin julmia, että tekivät tälle noin julman ja pitkälle viedyn "pilan" eli antavat tämän ymmärtää, että tämä saa kissan mutta ei sitten saakaan. Siinä meni monta sataa euroa rahaakin roskiin kun ne kaikki kissanhoitovälineet heitettiin pois ja vanhemmat taatusti tiesivät, että kuinka kovasti minä toivoin kissaa ja kuinka paljon minuun henkisesti sattui kun en saanut minulle luvattua kissaa. Mutta nyt minulla on 2 kissaa, avomies ja 3kk vanha poikavauva joita vanhemmat eivät ole koskasn nähneet eivätkä tule koskaan näkemäänkään. Vanhemmat ja sisarukset perheineen eivät olleet kutsuttuna ristiäisiin.

En tiedä mikä ongelmasi on, mutta lopeta jo. Pilaat koko hyvän ketjun näillä sepitteilläsi.

Ne eivät ole hauskoja, eivätkä selvittämättömiä. Selvittämätön on pääsi sisältö.

Vierailija kirjoitti:

Tämä tapahtui 10 vuotta sitten kun täytin 10v. Olin jo pitkään toivonut omaa kissaa ja lukenut niistä paljon. Sitten vanhemmat ilmoittivat, että saisin kissan syntymäpäivälahjaksi. Minä olin todella onnellinen.

Kissalle hankittiin kaikki tarvittava, kuten hiekkalaatikko, kissanhiekkaa, ruokaa, ruokupit märkäruoalle ja kuivaruoalle, vesikuppi, kiipeilytelyteline, raapimispuu, leluja jne.

Kävimme muutamassa perheessä katsomassa kissanpentuja ja lopulta löytyi pentu, jonka halusin. Se oli luovutusiässä kun minulla oli syntymäpäivä ja sovittiin, että pentu haetaan meille syntymäpäivänäni.

Kun sitten syntymäpäiväni koitti, niin kaikki kissan lelut ja hoitovälineet olivat kadonneet. Minä kysyin ihmeissäni, että missä ne kaikki ovat johon minulle vastattiin, että ne heitettiin pois. Minä ihmettelin, että miksi kun kissa oli tarkoitus hakea meille. Silloin vanhempani ja vanhemmat sisarukset (minä olen vanhempieni kuopus) alkoivat nauramaan ja sanoivat, että kyseessä oli pelkkä vitsi ja että minulle ei oikeasti oltu hankkimassa kissaa johon minä sanoin, että olihan se yksi pentu tarkoitus hakea meille. En muista, että soitettiinko sen kissaemon ja poikasten omistajille äidin vain isän puhelimella mutta sain puhua heidän kanssaan puhelimessa. He olivat hiukan ihmeissään, että eikö minulle oltu kerrottu, että vanhemmat olivat peruneet minulle tarkoitetun pennun hakemisen ja pentu oli jo myyty muualle.

Lopun päivää vietin huoneessani itkien ja vanhemmat kävivät huoneessani nauramassa minulle että sehän oli vain pelkkä pila. Lopulta he kuitenkin hermostuivat ja käskivät minun lopettaa turhan itkemisen.

Tuon tapaukaen jälkeen minä olen vihannut vanhempiani ja halveksinut heitä varsinkin kun he aina välillä ottivat pilansa puheeksi ja nauroivat, että minä ihan tosissani luulin saavani kissan.

Muutin pois kotoa heti kun se oli mahdollista enkä ole pitänyt heihin mitään yhteyttä den jälkeen. Sisarukset välillä ottavat yhteyttä ja toivovat, että ottaisin yhteyttä vanhempiin ja pyytäisin heiltä anteeksi käytössäni eli että en pidä heihin yhteyttä mutta sitä minä en tee, sillä vanhempien tässä pitää anteeksi pyytää ja minä tiedän, että he eivät pyydä. Enkä minä antaa heille heidän tekoaan anteeksi.

Mysteeri on, että miren aikuiset ihmiset saattoivat olla lapsille noin julmia, että tekivät tälle noin julman ja pitkälle viedyn "pilan" eli antavat tämän ymmärtää, että tämä saa kissan mutta ei sitten saakaan. Siinä meni monta sataa euroa rahaakin roskiin kun ne kaikki kissanhoitovälineet heitettiin pois ja vanhemmat taatusti tiesivät, että kuinka kovasti minä toivoin kissaa ja kuinka paljon minuun henkisesti sattui kun en saanut minulle luvattua kissaa. Mutta nyt minulla on 2 kissaa, avomies ja 3kk vanha poikavauva joita vanhemmat eivät ole koskasn nähneet eivätkä tule koskaan näkemäänkään. Vanhemmat ja sisarukset perheineen eivät olleet kutsuttuna ristiäisiin.

Jos tämä juttu on totta, niin ihan sairaitahan perheenjäsenesi ovat olleet.

Vierailija kirjoitti:

Minulle opetettiin koulussa englannin kieltä monen vuoden ajan ja opinkin sitä kohtalaisen hyvin. Ymmärrän kohtalaisen hyvin puhuttua ja kirjoitettua englantia, mutta kun minun pitäisi itse puhua tai kirjoittaa jotain englanniksi, niin siitä ei tule mitään. Jostain syystä en vain pysty itsenäisesti omassa päässäni muodostamaan englanninkielisiä lauseita vaikka kuinka yritän. Mistä tämä johtuu, niin se on minulle mysteeri.

Sen sijaan ruotsin kieltä osaan puhua ja kirjoittaa hyvin samoin kuin ymmärtää minulle puhuttua ruotsin kieltä tai kuin luen sitä niin ymmärrän sitä hyvin. Muutenkin opin ruotsin kieltä paljon paremmin ja nopeammin kuin englannin kieltä. Tämäkin on minulle mysteeri.

Provo! KUKAAN ei osaa ruotsia paremmin kuun englantia!

Toisaalta vieraasta kielestä on mahdollisuus kirjoittaa laudatur, vaikka ei osaisi puhua sitä lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

 Tässä on makuuhuoneeni, sanoin ja kävelin hänen edellään, kun samassa muistin asuni.  Voi mode, ajattelin, mutta sitten minuun iski jokin pikku piru.  Keinutin lanteitani normaalia enemmän, koska tiesin hopeaketun katselevan takapuoltani, aivan varmasti hän katseli, ei kukaan voisi tässä kohtaa ihailla vaikkapa tapettejani.

 Otin lipaston laatikosta ohuen punaisen sifonkihuivin ja rullasin sitä muutaman kerran.  Laitoin sen hänen silmiensä päälle ja solmin hänen takaraivollensa hellällä solmulla.

Jarmo yritti sanoa jotain, mutta tartuin hampaillani hellästi hänen korvanlehdestään ja hän vaikeni.  Oli hiirenhiljaista. Pystyin kuulemaan Jarmon hengityksen, joka tuntui tihentyneen.  Hän ei vastustellut, eli hän oli sittenkin mies, en ollut erehtynyt, ajattelin ja hymyilin itselleni.

Laitoin musiikkia soimaan, sellaista kuin joku ystäväni joskus oli maininnut kiveksiin puhaltelu musiikiksi.  En koskenut Jarmoon, vaan katselin häntä hetken.  Hän seisoi edessäni sifonkihuivi silmillään ja hengitti kuuluvalla äänellä ja huokaili.

Riisuin hänen slipoverinsa pois ja avasin hitaasti kauluspaidan monia nappeja samalla kädelläni hivellen hänen rintaansa.  Jarmo nautti jo tästä, huomasin sen siitä, että hänen etumuksensa housuissa alkoi olla ahdas.  

Seisoin vain katsellen tuota miestä.  Suutelin hänen kaulaansa ja rintaansa.  Painoin kynteni hänen selkäänsä vetäen niitä hiljaa edestakaisin.  Suutelin häntä kiihkeämmin, jolloin hän taas tarttui minuun.

Avasin hänen vyönsä soljen vetäen sen ensin tiukalle ja sitten vapauttaen.  Vetoketju narisi ylihitaan avauksen ajan.  Laitoin molemmat käteni hänen pakaroilleen housujen sisälle ja laskin housut alas.  Jarmon varustus oli varsin miehekäs.  Seisoin hiljaa häntä katsellen, ja hivelin hänen paljaita reisiään.

 

Ja sitten heräsit äitisi vierestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tapahtui 10 vuotta sitten kun täytin 10v. Olin jo pitkään toivonut omaa kissaa ja lukenut niistä paljon. Sitten vanhemmat ilmoittivat, että saisin kissan syntymäpäivälahjaksi. Minä olin todella onnellinen.

Kissalle hankittiin kaikki tarvittava, kuten hiekkalaatikko, kissanhiekkaa, ruokaa, ruokupit märkäruoalle ja kuivaruoalle, vesikuppi, kiipeilytelyteline, raapimispuu, leluja jne.

Kävimme muutamassa perheessä katsomassa kissanpentuja ja lopulta löytyi pentu, jonka halusin. Se oli luovutusiässä kun minulla oli syntymäpäivä ja sovittiin, että pentu haetaan meille syntymäpäivänäni.

Kun sitten syntymäpäiväni koitti, niin kaikki kissan lelut ja hoitovälineet olivat kadonneet. Minä kysyin ihmeissäni, että missä ne kaikki ovat johon minulle vastattiin, että ne heitettiin pois. Minä ihmettelin, että miksi kun kissa oli tarkoitus hakea meille. Silloin vanhempani ja vanhemmat sisarukset (minä olen vanhempieni kuopus) alkoivat nauramaan ja sanoivat, että kyseessä oli pelkkä vitsi ja että minulle ei oikeasti oltu hankkimassa kissaa johon minä sanoin, että olihan se yksi pentu tarkoitus hakea meille. En muista, että soitettiinko sen kissaemon ja poikasten omistajille äidin vain isän puhelimella mutta sain puhua heidän kanssaan puhelimessa. He olivat hiukan ihmeissään, että eikö minulle oltu kerrottu, että vanhemmat olivat peruneet minulle tarkoitetun pennun hakemisen ja pentu oli jo myyty muualle.

Lopun päivää vietin huoneessani itkien ja vanhemmat kävivät huoneessani nauramassa minulle että sehän oli vain pelkkä pila. Lopulta he kuitenkin hermostuivat ja käskivät minun lopettaa turhan itkemisen.

Tuon tapaukaen jälkeen minä olen vihannut vanhempiani ja halveksinut heitä varsinkin kun he aina välillä ottivat pilansa puheeksi ja nauroivat, että minä ihan tosissani luulin saavani kissan.

Muutin pois kotoa heti kun se oli mahdollista enkä ole pitänyt heihin mitään yhteyttä den jälkeen. Sisarukset välillä ottavat yhteyttä ja toivovat, että ottaisin yhteyttä vanhempiin ja pyytäisin heiltä anteeksi käytössäni eli että en pidä heihin yhteyttä mutta sitä minä en tee, sillä vanhempien tässä pitää anteeksi pyytää ja minä tiedän, että he eivät pyydä. Enkä minä antaa heille heidän tekoaan anteeksi.

Mysteeri on, että miren aikuiset ihmiset saattoivat olla lapsille noin julmia, että tekivät tälle noin julman ja pitkälle viedyn "pilan" eli antavat tämän ymmärtää, että tämä saa kissan mutta ei sitten saakaan. Siinä meni monta sataa euroa rahaakin roskiin kun ne kaikki kissanhoitovälineet heitettiin pois ja vanhemmat taatusti tiesivät, että kuinka kovasti minä toivoin kissaa ja kuinka paljon minuun henkisesti sattui kun en saanut minulle luvattua kissaa. Mutta nyt minulla on 2 kissaa, avomies ja 3kk vanha poikavauva joita vanhemmat eivät ole koskasn nähneet eivätkä tule koskaan näkemäänkään. Vanhemmat ja sisarukset perheineen eivät olleet kutsuttuna ristiäisiin.

En tiedä mikä ongelmasi on, mutta lopeta jo. Pilaat koko hyvän ketjun näillä sepitteilläsi.

Ne eivät ole hauskoja, eivätkä selvittämättömiä. Selvittämätön on pääsi sisältö.

ja lääkitys

Vierailija kirjoitti:

Alkuperäinen kirjoittaja. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ap viestin kirjoittaja. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ap viestin kirjoittaja ov kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 12-vuotias kun äiti lähti sairaalaan synnyttämään vauvaa. Äiti oli ihan selvästi raskaana, koska hänen vatsansa oli kasvanut, minä olin tuntenut sikiön liikkeet vatsapeitteiden läpi jne. Lisäksi vauvalle oli hankittu sänky, hoitopöytä, vaatteita ja kaikkea muuta mitä vauva tarvitsee. Olimme myös puhuneet usein siitä, että minkälaista sitten on kun lapsi tulee kotiin, miltä tuntuu kun perheessä onkin kaksi lasta, mikä lapsen nimeksi tulee ja kuinka onnellisia vanhemmat olivat kun minä tulen saamaan sisaruksen, äidillä kun oli ollut minun syntymäni jälkeen vaikeuksia tulla raskaaksi ja hänellä oli ollut useita keskenmenoja.

Minä olin isän kanssa kotona ja muistan kuinka puhelin soi. Isä puhui puhelimessa ja kun hän lopetti puhelun, niin hän sanoi, että sairaalasta oltiin soitettu ja että leikkaus oli mennyt hyvin. Minä kysyin, että onko vauva tyttö vai poika. Isä katsoi minua ihmeissään ja kysyi, että, että "Mikä vauva? Umpisuolen poistoleikkauksessahan äitisi oli". Isä alkoi vähitellen hävittää vauvalle varattuja tavaroita niin että mitään ei ollut jäljellä kun äiti tuli kotiin. Kun äiti tuli kotiin, niin minä ihmettelin, että "Missä vauva on? Sinähän lähdit sairaalaan saamaan vauvaa". Äiti sanoi samaa kuin isää, että mitään vauvaa ei ollut olemassa, hän oli ollut umpisuolen poistoleikkauksessa. Kun minä sitten kysyin, että miksi meille oltiin hankittu ne kaikki vauvan hoitovälineet, miksi oltiin puhuttu toisen lapsen tulosta meille ja miksi oltiin esim. vauvan nimestä. Silloin sain selkään, käskyn lopettaa puhumisen vauvasta heti ja minut käskettiin loppupäiväksi huoneeseeni häpeämään.

Enää sen jälkeen vauvasta ei meillä puhuttu. Äiti ja isä ovat kuolleet ja kun kävin äidin kuoleman jälkeen äidin papereita läpi niin siltä vuodelta milloin vauvan olisi pitänyt syntyä äidin sairaskertomuksessa oli maininta umpisuolen poistoleikkauksesta mutta en mitään merkintää synnytyksestä tai vauvasta, edes kuolleesta vauvasta. Silti muistan selvästi kuinka äiti oli lähtenyt isomahaisena sairaalaan synnyttämään ja on olemassa kuvia jossa äiti on isomahaisena viimeisillään raskaana ja kuvien taakse on kirjoitettu että kuvissa äiti odottaa toista lastaan sinä vuonna kun vauvan piti syntyä. Siis tyyliin "Eeva viimeisillään raskaana 1976".

Antovat adoptioon, vieraan miehen lapsi ehkä.

Tai jos vauva oli kehitysvammainen? Sen takia annettiin pois? Vai olisiko vauva voinut kuolla synnytyksessä/leikkauksessa?

Mutta kun mitään vauvaa ei ollut kun äidille tehtiin pelkkä umpilisäkkeen poisto sairaalassa eikä hän siellä saanut vauvaa vaikka hän oli raskaana kun hän lähti sairaalaan. Ei siellä mitään vauvaa syntynyt.

No ei kai se vauva mihinkään ilmaankaan voinut kadota???

Vauva? Mikä vauva? Äitini kävi umpilisäkkeen poistossa 1976 kun minä olin 12-vuotias eikä umpilisäke ole mikään vauva.

Oletko nähnyt sairaalan paperit? Tuskin, sillä nehän ovat salaista potilastietoa. Todennäköisesti sinulle valehdeltiin ja lapsi kuoli tai annettiin adoptioon jostain syystä. Vanhempasi eivät vain halunneet selitellä asiaa sinulle.

Mutta kun äiti sai sen vauvan muutama viikon kuluttua umpilisäkkeen poiston jälkeen! Kun hän lähti "synnyttämään vauvaa" niin häneltä oltiin poistettu umpilisäke ja hän palasi raskaana takaisin kotiin. Kun hän oli toipunut leikkauksesta, hän meni uudestaan sairaalaan, synnytti vauvan ja toi sen kotiin!

Ja seuraavaksi sinä huomasit olevasi raskaana.

Ei kun ihan totta äiti lähti sairaalaan synnyttämään vauva, mutta häneltä poistettiinkin sairaalassa tulehtunut, puhkeamisvaarassa oleva umpilisäke ja muutaman viikon kuluttua hän synnytti terveen ja hyväkuntoisen poikavauvan joka on minun pikkuveli ja tavallaan myös poikani sillä olen hänen isänsä vaikka olin tyttö joka oli äidin raskaaksi tullessa 10v ja vauvan syntyessä 12v!

Tää on mystinen. Oltiin veljesten kesken kalalla. Oli sellanen sumuinen syys yö, ja tulomatkalla kun käveltiin valaistua pyörätietä niin katuvalo sammui kohdallamme, kun jatkettiin kävelyä seuraava katuvalo sammui taas kohdallamme, ja se edellinen syttyi. Tätä tapahtui peräjälkeen noin 10 kertaa. Oltiin siinä ihmeissään että voisiko joku jotenkin ohjata niitä valoja jostain. Mutta melko syrjäinen tie oli, joten ei jaksettu uskoa siihen. Kuitenkin heti tämän jälkeen noin 100-150m päässä pienessä notkossa johon sumu oikein laskeutui. Näimme kaikki (4hlö) kun useampi varjomainen hahmo ylitti tien todella nopealla vauhdilla. Ei olla tästä juuri puhuttu veljien kanssa muille kun kaikki tuntuu pitävän hieman hulluna eivätkä usko. Jäänyt vaivaamaan.

Minulla on näitä useampia

- Lapsena tutkin kaverini kanssa autiotaloa, oli keploteltu itsemme sisään ikkunasta. Aiomme mennä yläkertaan kun meidät pysäytti ylhäältä kaikuva ns tivolimusiikki joka voimistui, kuunneltiin sitä hetki ja juostiin sitten karkuun. Kaikki jolle kerroimme nauroivat joten opittiin olemaan hiljaa asiasta eikä sinne, tai mihinkään muuhunkaan autiotaloon, enää menty. Huom. 80-luku, ei ollut mikään kännykän soittoääni tms!

 -Teini-ikäisenä olin yksin kotona, kuuma kesäpäivä ja olin suihkun jälkeen laittanut vain t-paidan ja sortsit vaikka minulla oli jo  tuolloin isot riippuvat mummotissit. Äkkiä puhelin soi, lankapuhelin kun ysäriä elettiin ja ääni käski "laita rintaliivit!" Sitten puhelu katkesi. Joko tuo oli  pilasoitto sattumalta valittuun numeroon ja satuin sattumalta olemaan liivittä tai sitten soittaja näki jotenkin minut, mikä on inha ajatus.

- Odottaessani esikoista menin kummityttöni kanssa Tykkimäen huvipuistoon ja nurinkuritaloon, ajattelin että kaipa se on odottajalle ihan turvallinen vaihtoehto. Kummityttö paineli edeltä kuin apina ja jäin jälkeen. Olin kohdassa jossa kiivetään kaltevaa lattiaa ylös kun joku työnsi  äkkiä takamuksesta, vilkaisin hölmistyneenä taakse ja miesääni sanoi "I help". Kun menin sillalle jonka ympärillä pyörii valoja ja tuntuu että koko silta kallistuu, sama mies otti vyötäröltä ja sanoi taas  "i help". En tiedä halusiko mies vilpittömästi auttaa kun minulla oli jo mahaa näkyvissä, vai halusiko vaan kosketella! 

Tämä tapahtui vajaat 10 vuotta sitten kun esikoinen oli vauva. Olimme menossa miehen kanssa nukkumaan kun vauvan sängyn suunnalta kuului selvästi lapsen äänellä sanottuna "Hyvää yötä". Vauvan sänky oli siis samassa huoneessa meidän vanhempien sängyn kanssa. Me katsoinme miehen kanssa toisiamme ihmeissämme ja totesimme molemmat kuulleen saman lauseen. Menimme vauvan sängyn luokse ja vauva nukkui rauhallisesti. Vauva oli noin 3-4 viikkoa vanha eikä siis todellakaan vielä puhunut silloin.

Ääni on yhä mysteeri. Televisio, tietokone ja radio olivat alakerrassa ja ne oli suljettu joten ääni ei voinut kuulua niistä eikä se voinut kuullua minun tai miehen kännykästäkään koska ne olivat eri puolella huonetta kuin vauvan sänky mistä ääni kuului. Mitään muita sellaisia laitteita meillä ei ollut joista ääni olisi voinut kuullua.

Naapurista se ei voinut kuulua koska asuimme melko harvaan asutulla seudulla ja lähimpään naapuriin oli noin 200 metriä matkaa eikä siellä asunut lapsia. Pihalta ääni ei voinut kuulua koska olimme toisessa kerroksessa ja ikkuna oli tukevasti kiinni. Sitä paitsi ikkuna sijaitsi vastakkaisella puolella huonetta kuin vauvan sänky eli jos ääni olisi kuulunut ulkos, niin tuskin se olisi kuulunut vauvan sängyn suunnalta. Vauvamme oli ainoa pieni lapsi noin 20 kilometrin säteellä kotoamme joten miten joku pieni lapsi olisi ollut pihassamme toivottamassa meille hyvää yötä lähemmäs kello 24 yöllä? Toisaalta talo oli vanha ja siellä oli asunut ennenkin lapsiperheitä. Siellä oli nyös menneisyydessä, 1800-luvulla kuollut lapsia. Ehkä joku kuolleen lapsen sielu toivotti meille hyvää yötä. Nyt ainakin minua harmittaa kun en vastannut hyvän yön toivotukseen.

Onhan noita jotain jänniä sattumuksia elämän varrella sattunut, mutta ne tuppaa unohtamaan aika nopeasti.

Nuoruusvuosina ihmettelin, kun monta kertaa peräkkäin asunto josta muutin pois, oli palanut pian muuttoni jälkeen. Armeijassa tupakaveri tuli hulluksi. Painimalla saatiin hänet aloilleen, ja piipaa-auto haki. Vapautus.

Kahdeksan vuotta tuon jälkeen aloin ajaa taksia kaupungissa toisella puolen Suomea.

Arvaattekin jo, kuka oli ensimmäinen asiakkaani pimeällä kujalla. Se jota jännittää.

Terve.

Vierailija kirjoitti:

Onhan noita jotain jänniä sattumuksia elämän varrella sattunut, mutta ne tuppaa unohtamaan aika nopeasti.

Nuoruusvuosina ihmettelin, kun monta kertaa peräkkäin asunto josta muutin pois, oli palanut pian muuttoni jälkeen. Armeijassa tupakaveri tuli hulluksi. Painimalla saatiin hänet aloilleen, ja piipaa-auto haki. Vapautus.

Kahdeksan vuotta tuon jälkeen aloin ajaa taksia kaupungissa toisella puolen Suomea.

Arvaattekin jo, kuka oli ensimmäinen asiakkaani pimeällä kujalla. Se jota jännittää.

Terve.

Hetki autiotalossa voi saada pian aivovaurioon.

T. Nipa

Ala-asteella minusta levitettiin jotakin häväistysjuttua, jonka alkuperäinen lähde oli eräs hyvin ilkeä poika joka kiusasi minua (mm. huorittelemalla) aina. En koskaan saanut selville mikä tämä juttu oli, kukaan ei suostunut kertomaan sitä minulle. Minulle nauroivat ja minua katsoivat paheksuen jopa sellaiset muiden luokkien oppilaat joita en tuntenut. Suorastaan rukoilin kavereitani kertomaan minulle millaista asiaa tämä poika oli minusta kaikille väittänyt, mutta he eivät suostuneet sanomaan vaan kauhistelivat sitä juttua itsekin. Kerroin opettajalle, mutta tämä sanoi vain, että ei pidä välittää. Muistan, että jo silloin lapsena, niin iso auktoriteetti kuin opettaja vielä minun ikäluokalleni ala-asteella olikin, koin vahvasti että minua oli kohdeltu myös opettajan taholta väärin. Minusta hänen olisi pitänyt selvittää asia.

Ei tämä nyt suorastaan vaivaamaan ole jäänyt, mutta välillä tulee mieleen, ja haluaisin kyllä edelleen tietää että mikä tämä juttu oli mitä minusta levitettiin. Jos sen saisin tietää, niin ehkei se nyt aikuisena niin ihmeellinen olisi, tuossa iässä se kyllä oli ihan hirveää ja häpesin kamalasti.

Vierailija kirjoitti:

Ala-asteella minusta levitettiin jotakin häväistysjuttua, jonka alkuperäinen lähde oli eräs hyvin ilkeä poika joka kiusasi minua (mm. huorittelemalla) aina. En koskaan saanut selville mikä tämä juttu oli, kukaan ei suostunut kertomaan sitä minulle. Minulle nauroivat ja minua katsoivat paheksuen jopa sellaiset muiden luokkien oppilaat joita en tuntenut. Suorastaan rukoilin kavereitani kertomaan minulle millaista asiaa tämä poika oli minusta kaikille väittänyt, mutta he eivät suostuneet sanomaan vaan kauhistelivat sitä juttua itsekin. Kerroin opettajalle, mutta tämä sanoi vain, että ei pidä välittää. Muistan, että jo silloin lapsena, niin iso auktoriteetti kuin opettaja vielä minun ikäluokalleni ala-asteella olikin, koin vahvasti että minua oli kohdeltu myös opettajan taholta väärin. Minusta hänen olisi pitänyt selvittää asia.

Ei tämä nyt suorastaan vaivaamaan ole jäänyt, mutta välillä tulee mieleen, ja haluaisin kyllä edelleen tietää että mikä tämä juttu oli mitä minusta levitettiin. Jos sen saisin tietää, niin ehkei se nyt aikuisena niin ihmeellinen olisi, tuossa iässä se kyllä oli ihan hirveää ja häpesin kamalasti.

Pahantahtoiset ihmiset tekee tätä, ihan vain toisen maineen pilatakseen. Keksivät juttuja ja laittavat ne liikkeelle, ja tyhmät ihmiset uskoo ja levittää. Tässäkin maassa on varmasti tuhansia täysin viattomia ihmisiä joiden maineen on tällainen sairas psyko pilannut. Minusta surullisempia on ne tyhmät jotka uskoo ja levittää juorua. Ihmisten älykkyysosamäärä on aika alhainen.  Kyllähän sen huomaa näistä ihmisistä muutenkin. Saataispa tähän maahan Amerikan malli että syytteitä voi nostaa ja saada kunnon tuomioita ja korvauksia. 

Siihen Pikku Kakkosen aamu tunnariin liittyen, oliko kyseessä tämä

Olen huomannut, että melko usein tuntemattomat ihmiset jäävät tuijottamaan minua hölmistyneenä aivan kuin minussa olisi jotain vialla tai tekisin heistä jotain ihmeellistä. Tänään linja-autossa nainen ja mies (ilmeisesti pariskunta jäivät tuijottamaan minua pitkäksi aikaa. He istuivat minua vastapäätä ja minä huomasin heidän tuijotuksensa ja ilmeensä kun välillä vilkaisin heitä nopeasti. He tuijottivat minua varmasti 10 minuuttia. Hei tuijottivat minua siten kuin olisin ollut todella oudon näköinen tai tehnyt jotain todella kunnallista. Kuitenkaan minun ulkonäössäni, vaatetuksessani, meikisdäni, käytöksessäni tai missään muussakaan ollut mitään ihmeellistä. Minä vain istuin siinä ja katselin ikkunasta ulos. Samalla sivusilmällä huomasin heidän tuijottavat minua ihmeissään ja täysin avoimesti.

Näitä minua tuijottamaan jääviä ihmisiä on paljon ja he tuijottavat minua ihmeissään pitkiä aikoja täysin avoimesti. Kuitenkaan ulkonäöstäni tai käytöksessäni ei ole mitään, mikä minun mielestäni olisi tavallisuudesta poikkeavaa. En myöskään ole kenenkään julkkiksen näköinen tms.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että melko usein tuntemattomat ihmiset jäävät tuijottamaan minua hölmistyneenä aivan kuin minussa olisi jotain vialla tai tekisin heistä jotain ihmeellistä. Tänään linja-autossa nainen ja mies (ilmeisesti pariskunta jäivät tuijottamaan minua pitkäksi aikaa. He istuivat minua vastapäätä ja minä huomasin heidän tuijotuksensa ja ilmeensä kun välillä vilkaisin heitä nopeasti. He tuijottivat minua varmasti 10 minuuttia. Hei tuijottivat minua siten kuin olisin ollut todella oudon näköinen tai tehnyt jotain todella kunnallista. Kuitenkaan minun ulkonäössäni, vaatetuksessani, meikisdäni, käytöksessäni tai missään muussakaan ollut mitään ihmeellistä. Minä vain istuin siinä ja katselin ikkunasta ulos. Samalla sivusilmällä huomasin heidän tuijottavat minua ihmeissään ja täysin avoimesti.

Näitä minua tuijottamaan jääviä ihmisiä on paljon ja he tuijottavat minua ihmeissään pitkiä aikoja täysin avoimesti. Kuitenkaan ulkonäöstäni tai käytöksessäni ei ole mitään, mikä minun mielestäni olisi tavallisuudesta poikkeavaa. En myöskään ole kenenkään julkkiksen näköinen tms.

Kokeilepa joskus mennä kysymään, miksi he tuijottavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että melko usein tuntemattomat ihmiset jäävät tuijottamaan minua hölmistyneenä aivan kuin minussa olisi jotain vialla tai tekisin heistä jotain ihmeellistä. Tänään linja-autossa nainen ja mies (ilmeisesti pariskunta jäivät tuijottamaan minua pitkäksi aikaa. He istuivat minua vastapäätä ja minä huomasin heidän tuijotuksensa ja ilmeensä kun välillä vilkaisin heitä nopeasti. He tuijottivat minua varmasti 10 minuuttia. Hei tuijottivat minua siten kuin olisin ollut todella oudon näköinen tai tehnyt jotain todella kunnallista. Kuitenkaan minun ulkonäössäni, vaatetuksessani, meikisdäni, käytöksessäni tai missään muussakaan ollut mitään ihmeellistä. Minä vain istuin siinä ja katselin ikkunasta ulos. Samalla sivusilmällä huomasin heidän tuijottavat minua ihmeissään ja täysin avoimesti.

Näitä minua tuijottamaan jääviä ihmisiä on paljon ja he tuijottavat minua ihmeissään pitkiä aikoja täysin avoimesti. Kuitenkaan ulkonäöstäni tai käytöksessäni ei ole mitään, mikä minun mielestäni olisi tavallisuudesta poikkeavaa. En myöskään ole kenenkään julkkiksen näköinen tms.

Kokeilepa joskus mennä kysymään, miksi he tuijottavat.

Hän on varmaan niin kaunis, että ei voi kun tuijottaa. Kaunis sellaisella tavalla, ettei itse edes tiedosta sitä ja se lumoaa katsojansa niin, ettei saa silmiään irti ja tuijottaa vain monttu auki, niin kauan, että kitarisat kuivuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lähdössä aamulla töihin ja ruokin ennen sitä akvaariokalani. Ne söivät hyvällä ruokahalulla ja olivat kaikki minusta terveitä ja hyvinvoivia. Mitään taudin merkkejä ei näkynyt, olin vaihtanut akvaarion vettä säännöllisesti, vesi oli kirkasta. vesiarvot olivat kunnossa jne. Kun tulin illalla töistä kotiin, niin kaikki kalat olivat kuolleet. Tästä on nyt muutama vuosi aikaa enkä ole keksinyt syytä kalojen kuolemaan. Miten ne kuolivat kaikki kerralla ilman näkyvää syytä? Asuin kerrostaloyksiössä jonne ei ollut avainta muille kuin minulla joten kukaan ei ollut päässyt tekemään kaloille mitään, esim. kaatamaan sinne jotain mikä olisi tappanut kalat enkä keksi mitään syytä miksi kukaan olisi halunnut tappaa kalani vaikka olisi päässyt asuntooni.

Minä yritin aloittaa akvaarioharrastusta noin 20 vuoden ajan. Sinä aikana asuin kolmessa eri kaupungissa ja hankin akvaarioita, kaloja, kasveja, pohjasoraa, akvaariotekniikkaa (valaisin, lämmitin, suodatin jne.) monista eri kaupoista ja tein aina kaikein kuten kirjoista, akvaarioaiheisista lehdistä, kaupoista myyjiltä ja esim. netistä sain ohjeita. Perustin akvaarion oikein juuri niin kuin pitää ja laitoin kaiken kuntoon. Testasin akvaarion vesiarvoja ja ne olivat kunnossa. Ensin hankin kasveja, mutta ne alkoivat kitua ja kuolla muutaman päivän sisällä. Kun sitten tuli kalojen hankinnan aika niin hankin akvaariooni juuri sellaisia kaloja joiden olisi kuulunut viihtyä akvaariossani. Eri kaloilla kun on eri vaatimukset sen suhteen että minkä lämpöisessä vedessä ne viihtyvät, mikä on niille ihanteellinen veden bh-arvo jne. Akvaarioni veden vesiarvot olivat juuri sellaiset kuin hankkimani kalat vaativat. Toin kalat mahdollisimman nopeasti kotiin ja kotiutin ne akvaarioon juuri niin kuin pitääkin. Kalojen olisi pitänyt viihtyä akvaariossani mutta aina, siis ihan joka kerta kun hankin uusia kaloja ja päästin ne akvaarioon niin ne kuolivat käytännössä heti. Jotkut muutamassa minuutissa akvaarioon pääsyn jälkeen, sitkeimmät elivät ehkä muutaman tunnin.

Sen jälkeen minä tyhjensin akvaarion, pesin sen huolella, hankin uudet pohjasorat, pesin esim. lämmittiminen ja suodattiminen huolella jne. Laitoin kaiken taas kuntoon mutta kun hankin kaloja ja kasveja, niin kasvit kuolivat muutamassa päivässä ja kalat muutaman tunnin sisällä. Otin selvää elinalueeni kraanaveden vesiarvoista ja vedessä ei koskaan ollut mitään mikä olisi ollut kaloille tai kasveille haitallista. Akvaarion veden vesiarvot olivat aina kalojen ja kasvien vaatimusten mukaisesti mutta aina ne kuolivat. Näin tapahtui varmasti monta kymmentä kertaa sen 20 vuoden aikana kolmessa eri kaupungissa ja vaikka ostin akvaarioita, soraa, kasveja, kaloja yms. eri kaupoista niin silti kalat ja kasvit kuolivat aina pian hankkimisen jälkeen.

Lopulta annoin periksi. Harrastukseen oli mennyt jo tarpeeksi rahaa enkä enää jaksanut yrittää uudestaan. Ehkä minua ei ole tarkoitettu akvaarioharrastajaksi koska kasvit kuolivat muutamassa päivässä ja kalat muutaman tunnin sisällä vaikka tein kaiken oikein.

kraanavettäkö laitoit? Siinä on klooria, sen pitää antaa haihtua muutamia päiviä ensin sankoissa, ennekuin vesi on kaloille kelvollista. Tai poistaa se joillain kemiallisilla aineilla. Kyllä tuo veden ongelmalta vaikuttaa. Voisko lämpömittari näyttää väärin, on rikki, vesi on liian kuumaa tai kylmää...tai pesuaineista on jäänyt jämiä ja se myrkyttää veden.

Tv-juontajakaunotar makoili seksikkäänä Kalajoen hiekkasärkillä – katseemme vangitsee tietty juttu

https://www.como.fi/uutiset/tv-juontajakaunotar-makoili-seksikkaana-kal…

Vierailija kirjoitti:

Minulle on mysteeri eräs valokuva, jossa väitetään olevan isoisäni. Hän kuoli kohtalaisen nuorena ennen minun syntymääni. Tunnistan hänet valokuvista jotka on otettu hänestä. Eräässä valokuva-albumissa on ilmeisesti kaksi viimeistä kuvaa hänestä. Toisessa kuvassa hän on nyorekkaan näköinen reilut 50-vuotias mies, jolla ei ole ryppyjä ja jossa hän on hoikka. Kuvasta on kerrottu minulle, että pian sen oton jälkeen hän sairastui syöpään. Toisessa kuvassa jonka pitäisi olla viimeinen kuva hänestä on väitetty otetun muutama kuukausi sen edellisen kuvan jälkeen. Siinä kuvassa hänessä ei ole mitään tuttua. Kuvan mies on selvästi vanhus, yli 80-vuotias, todella ryppyinen ja reilusti ylipainoinen. Minä olen kysynyt, että onko siinä todella isoisäni ja kuuleman mukaan on. Vaikka hänellä oli syöpä johon hän kuoli vähän yli 50-vuotiaana niin minusta tuntuu uskomattomalta, että syöpä muuttaisi ihmistä muutamassa kuukaudessa niin paljon että ensin hän olisi nuorekkaan näköinen niin että häntä ei uskoisi 50-vuotiaaksi ja muutaman kuukauden kuluttua hän olisi reilusti yli 80-vuotiaan vanhuksen näköinen, todella ryppyinen (mitä hän ei edellisessä kuvassa ollut) ja ainakin 50 kiloa painavampi. Voiko ihminen tosiaan muuttua muutamassa kuukaudessa niin paljon että reilut 50-vuotiaana näyttää reilusti yli 80-vuotiaalta vanhukselta?

Miksi tämä viesti on saanut vain 2 yläpeukkua mutta peräti 19 alapeukkua?