Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Pomo sanoi, että työkaverit ovat valittaneet minusta. Itselleni asia tuli kuin puskista, enkä keksi mihin tilanteeseen asia voisi liittyä tai kuka valittaja olisi voinut olla. Sitä minulle ei myöskään kerrottu. Tunsin tulleeni tuomituksi ilman oikeudenkäyntiä, kun asiaa ei käsitelty avoimesti, enkä siten saanut esittää omaa näkemystäni asiasta.

Jälkikäteen olen miettinyt, että valittaja saattoi olla eräs, joka kohotti omaa asemaansa mustamaalaamalla ja arvostelemalla muita, kuin olisi toisen työn paras asiantuntija, vaikkei ollut sitä koskaan itse tehnyt, eikä olisi siinä edes pärjännyt, tai viitsinyt vaivautua. Tai hän saattoi olla rouva, jolle sattui aina shoppailupäivä, kun meillä oli yhteinen iltavuoro, ja sain tehdä hänenkin työnsä, kun rouva piipahti muutamaksi tunniksi kaupungille. Tai hän saattoi olla eräs mies, joka vaati minua jäämään kanssaan yövuoroon vain sillä perusteella, että olin joutunut yllättäen olemaan töissä edellisenkin yön, koska tilanne oli edellisenä yönä niin vaatinut.

Esimiesten olisi hyvä huomioida ja tehdä selväksi, ettei selän takana pahan puhumista työpaikalla suvaita ja kaikki toisesta työntekijästä valittaminen pitäisi pystyä käsittelemään avoimesti. Tämä olisi syytetyn oikeusturvan kannalta välttämätöntä.

Joskus lumien putoaminen katolta aiheuttaa ihan järkyttävän kovan äänen, mutta ei se ehkä kellarissa enää niin kovaa kuulu, Ja tarina ei kerro oliko edes talvi.

Joskus viitisen vuotta sitten silloinen mieheni väitti nähneensä minun profiilini Tinderissä, kun meillä oli seurustelua takana jo pari vuotta. En tasan ollut sinne profiilia tehnyt edes ennen kun tutustuin tähän silloiseen poikaystävääni, saatika sitten meidän seurustelumme aikana. Hän oli kuulemma saanut jostain vihiä (mistä???) siitä että minulla olisi siellä profiili, mennyt itse tarkistamaan ja löytänytkin tämän ko. profiilin jonka sitten minullekkin näytti. Minun kuviahan ne olivat, mutta miten ja miksi? En edes ole kummoisen näköinen, tapaus tuntui ja tuntuu edelleen hyvin henkilökohtaiselta hyökkäykseltä. Miehen kanssa oltiin yhdessä vielä hyvä tovi, mutta tuo jäi kyllä kalvamaan välejämme hyväksi aikaa. 

En tiedä, että onko tämä sattuma vai mikä.

Esikoinen oli silloin 10kk vanha, kun tein raskaustestin ja se osoittautui positiiviseksi. En ollut kertonut asiasta kenellekään, mutta tarkoitus oli kertoa siitä miehelleni, kun hän tulee töistä kotiin. No, mies sitten tuli töistä kotiin ja ennen kuin ehdin kertomaan uutisen hänelle, niin tuo silloin 10kk vanha poika totesi selvällä suomen kielellä, että "Vauva". Se oli ensimmäinen sana, minkä hän sanoi ja sitä hän toisteli. Jännäksi tämän tekee se, että poika katsoi sinä päivänä monta kertaa minua kohti, hoki vauva-sanaa ja jopa taputti vatsaani hokien sitä sanaa. Joko hän siis aavisti jotenkin ihmeellisesti saavansa pikkusisaruksen tai sitten se oli sattumaa. Ei kai hän sillä minun vatsani taputtelulla ja vauvan hokemisella toivon mukaan ainakaan sitä tarkoittanut, että minä olen vauva vaan että minun mahassani oli vauva, mutta miten hän olisi sellaisen voinut saada tietää ja ymmärtää sen? Poika on nyt 16v eikä tietenkään itse muista tapahtumaa, että voisi kertoa, että mikä on totuus.

Miksi täällä jotkut sanovat, että muumeilla on turkki? Minun käsittääkseni muumeilla on suurimman osan ajasta iho, mutta talvella voi kasvaa turkki. Joillakin tuntuu olevan käsitys, että muumeilla on koko ajan ohut turkki, siis sellainen sileä.

Ilmeisesti sekaisin kirjoitti:

Tämä on tavallaan selittämätön juttu, ja tavallaan ei. Olen aika varma, että tapaukset voidaan selittää jollain fysiologisella teorialla, mutta kauhistuttava fiilis joka ajanjaksosta jäi ei koskaan haihtunut.

Asuin tuolloin ulkomailla, maassa jossa rakennusten laatu oli (ja on yhä) aivan Ö-luokkaa. Oli siis yleistä, että asunnoissa esiintyi isojakin homekasvustoja jne. Olimme juuri muuttaneet poikaystäväni kanssa uuteen asuntoon, joka oli hiljattain remontoitu. Elämä oli ihan mallillaan, ei siis ollut mitään erillisiä stressitekijöitä jotka olisivat voineet laukaista tapahtumien kulun. 

Uusi kämppä oli ihan kiva, ei mitenkään erityinen mutta aivan OK. Eläimemme (kissa ja koira) kotiutuivat suhteellisen nopeasti. Joka tapauksessa vähän muuton jälkeen rupesimme poikaystäväni tiuskimaan paljon toisillemme. Olimme jatkuvasti jotenkin hermoheikkoja ja lyhytpinnaisia, vaikka mitään syytä tälle ei sinänsä ollut. Maksimissaan noin kuukausi muuton jälkeen rupesin näkemään hirveitä painajaisia. Saatoin yhtäkkiä ponnahtaa ylös sängystä ja juosta ulos makuuhuoneesta, mutta herättyäni en koskaan muistanut, mikä minut oli niin säikäyttänyt. Poikaystäväni tietysti heräsi aina samalla, kun yritin pikapikaa päästä pois makkarista. 

Kerran hän jäi katsomaan olohuoneeseen televisiota ja menin itsekseni sänkyyn. Itselläni ei ole tästä minkäänlaista muistikuvaa, mutta poikaystäväni kertoi seuraavaa: jossain puoleyön jälkeen hän oli tulossa nukkumaan ja avasi makuuhuoneen oven, ja hieman kavahti koska huomasi minun istuvan sängyn laidalla, silmät auki - mutta pimeässä. Tuijotin makkarin nurkkaa tiiviisti. Puolisoni kysyi varovasti, että olenko hereillä? Onko kaikki ok? En vastannut tähän mitään, mutta osoitin sormellani samaiseen nurkkaan ja sanoin, "tuolla se on." Poikaystäväni oli hämillään, yritti kurkistella että mitä olin näkevinäni, mutta vaatekaappi se siellä vain oli. 

Hän oli jo siirtymässä omalle puolelleen sänkyä, kun hyvin terävästi sanoin hänelle, ettei hän saa nukahtaa. Hänen täytyy "pitää vahtia," sillä "se tulee tuolta muuten." Puhuin ja käyttäydyin siis aivan ymmärrettävästi, ja ääneni ei kuulemma ollut mitenkään uninen tai sammaltava. Poikaystäväni yritti rauhoitella minua ja lupaili että hän vahtii. Tämän sanottuaan vaivuin takaisin sänkyyn ja ilmeisesti "nukahdin" uudestaan. Aamulla puoliso selitti minulle tätä episodia, enkä oikeasti muistanut tästä mitään. Tuli jotenkin kylmäävä olo. Mitä olin kuvitellut siellä huoneen nurkassa näkevinäni? Joskus minulla on hypnopompisia hallusinaatioita, missä aivot ovat unessa ja kroppa hereillä, mutta ne muistan aina. Tästä unesta/harhasta ei ole mitään käsitystä.

Painajaiseni ja huoneesta yhtäkkiä ulos juoksemiseni jatkuivat tämänkin jälkeen. Eräänä aamuna puoliso sanoi, että oli nähnyt erikoista unta. Ison vaatekaappimme (joka oli siinä osoittamassani nurkassa) päällä oli hiipinyt jokin musta olio, selkeästi pahoissa aikeissa. Poikaystäväni havahtui tähän ja oli välittömästi varuillaan. Oli kuulemma noussut sängystä ja napannut aamutohvelinsa käteensä - valmiina pieksemään tuon varjo-olennon. Parin sekunnin kuluttua hän jotenkin napsahti "hereille," ja olento oli kadonnut. Hyytävä tunne hänellä oli tämän jälkeenkin, eikä kuulemma meinannut saada uudestaan unta. 

Jatkuu...

Anna mä arvaan...asuitko UK:ssa?

Töissä kerroin olevani Anni. Esimies kuuli nimen oikein ja jostain syystä rallatteli sitä ääneen "Anni, Anni, Anni, Anni". Meni muutama tunti ja tämä esimies (ei suomalainen) alkoi kutsua minua Alexandraksi. Ihmettelin sitä, mutta en jaksanut puuttua kun työpiste ei ole vakituinen.

Menin kotiin ja kerroin tästä miehelle. Hän katsoi minua kummallisesti ja sanoi, että oli nähnyt yöllä unta äidistään. Miehen äidin nimi on Alexandra. Ajattelin, että ehkä tuon esimiehen kotimaassa Alexandra on tavallinen nimi ja tämä oli jokin hassu sattuma.

Pari tuntia myöhemmin yhteyttä otti miehen sisko. Tämä kertoi, että anoppi oli joutunut sairaalaan. Tilanne oli vakava, mutta parani päivien mittaan. Omituista oli, että myöhemmin samalla viikolla jouduin itsekin sairaalaan muutamaksi päiväksi.

Mikä minua myös häiritsi oli se, että tällä työpaikan esimiesnaisella on harvinainen nimi. Olin suunnitellut antavani sen etunimeksi ensimmäiselle lapselleni.

Elämä on täynnä hassuja sattumia.

Näin unta siitä, että hampaastani lohkesi osa. Säikähdin sitä, että hammasunet tarkoittavat usein kuolemaa. Noin viikkoa myöhemmin hampaastani irtosi kuitenkin pala ja paikkautin sen.

Ei ollut ensimmäinen enneuni. Miehestäni olen nähnyt niitä kaksi ja kumpikin on toteutunut.

Muutin reilu 20 vuotta sitten edelliseen asuntooni ja asuttuani siellä muutaman viikon pihalle ilmestyi täysikasvuinen kissa, joka pyrki aina samaan aikaan kanssani rappukäytävään ja kerran se onnistui livahtamaan sisälle asuntooni. Onnistuin saamaan sen pois asunnostani, mutta sitten se alkoi pyörimään siellä rappukäytävässä niin paljoin kuin mahdollista ja yritti aina ängetä sisälle asuntooni kun menin sisälle tai ulos. Naapurit eivät olleet koskaan nähneet sitä kissaa eikä asunnon edellisellä asukkaalla heidän mukaansa ollut koskaan kissaa, kun kyselin sitä heiltä. Kissa kuitenkin oli selvästi valinnut minut isännäkseni.

Se kissa oli melko laiha, sen turkki oli huonossa kunnossa ja muutenkin vaikutti siltä, että se oli kulkukissa. Kerran sitten se taas livahti asuntooni, jolloin minä nuorena ja tyhmänä tein päätökseni eli päätin ottaa sen omaksi kissakseni. Onneksi minulla oli silloin hyvä rahatilanne, joten menin eläinkauppaan, josta ostin hiekkalaatikon, kissanhiekkaa, ruokaa, ruokakuppeja, leluja, kuljetuskopan, kissan sängyn, kiipeilypuun, raapimispuun ja muita sellaisia juttuja. Sitten kotonani se suostui menemään sinne kuljetuskoppaan ja minä vein sen eläinlääkäriasemalle. Siellä todettiin kissan olevan aikuinen ja sukupuoleltaan naaras. Se oli leikattu, mutta kirppuja sillä oli ja suolistoloisia. Kävin reseptillä ostamassa sille kirppujenpoistoainetta ja loisien häätölääkettä.

Kotona pesin sen, mihin se suostui ja hoidin sen turkin kuntoon. Häädin siltä loiset ja kirput ja tein sille olot mukavaksi kotonani. Se oli heti alusta alkaen kuin kotonaan ja kohteli minua aivan kuin olisi aina ollut kissani. Levitin kyllä parhaani mukaan tietoa, että olin löytänyt sellaisen kissan, mutta kukaan ei koskaan soittanut ilmoittaakseen, että se on hänen kissansa, joten siitä tuli minun kissani.

Se oli luonani noin 10 vuotta ja oli kai jo kohtalaisen iäkäs, kun eräänä päivänä se onnistui livahtamaan sisältä rappukäytävään kun olin tulossa kotiin. Sitä ennen se ei ollut koskaan lähtenyt ulos asunnosta vapaaehtoisesti. Se ehti juoksemaan rappuset alimpaan kerrokseen ja ikävä kyllä joku oli juuri tulossa sisälle niin että se onnistui pääsemään ulos. Kun minä ehdin sinne, niin sitä ei enää näkynyt missään enkä enää nähnyt sitä sen jälkeen vaikka tein parhaani etsiessäni sitä.

Mistä se kissa tuli ja mihin se katosi, sitä en tiedä vieläkään.

Vierailija kirjoitti:

Mitään ulkoisia merkkejä ei näkynyt, eikä kissa ollut käyttäytynyt mitenkään erikoisesti tätä ennen - muutoin kun tulemalla syliin lähiviikkojen aikana, vaikka ei todellakaan ollut mikään sylikissa tätä ennen.

Kissa on saalistajan lisäksi itsekin saaliseläin, se ei siis näytä kipuaan kuin hyvin pahassa tilanteessa tai hyvin huomaamattomin elein. Muuttunut käytös voi olla merkki kivusta tai sairaudesta, tuo sylikissaksi muuttuminen on siis todennäköisesti enteillyt tulevaa. Kerran yksi sähisevä, pelkäävä ja pureva sijaiskissa muuttui yhdessä yössä puskevaksi, rapsutettavaksi ja sylissä makoilevaksi kissaksi, eläinlääkäriin viedessä löytyi syöpä jolle ei voinut enää mitään.

Muusta en osaa sanoa mitään, mutta kissan käytökselle on ainakin looginen selitys. Home taas on ihan oma lajinsa, Briteissä asuessa luulin tulevani hulluksi painajaisten, päänsärkyjen, jatkuvan väsymyksen ja yöllisen pakokauhun (tunne, että joku tai jokin kuristaa minut) kanssa. Lopulta selvisi että umpihomeessa oleva mörskä teki astmastani sietämätöntä, kun olin kotona (eli lähinnä öisin). Se taas aiheutti nuo oireet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä että onko tämä selittämätöntä vai ei, mutta monesti tunnen kun jotain ikävää on tapahtumassa. Kroppaani alkaa kertymään jotain jännitystä tai epäluuloisuutta muutamaa päivää ennen kun p*ska osuu tuulettimeen, pelkään liikkua julkisilla paikoilla, olla yksin kotona, vastata puhelimeen... jne. Tuntuu vähän samalta kun kunnon liskodisko-krapula, mutta tähän ei liity alkoholi. Pahaenteinen tunne kestää tosiaan muutaman päivän ja usein sitten juuri ennen H-hetkeä onkin niin ahdistunut olo jo, että on melkeenpä helpotus vaan saada tietää että mistä on kyse. Tällä tavoin on enteillyt mm. ystäväni pettävän puolison toimet, toisen ystäväni odottamaton auto-onnettomuus, omaan asuntooni yläkerran naapurin aiheuttama kosteusvahinko ja veljelläni todettu vakava sairaus. 

Moi!  Tämä on mulle tuttua.  Joskus vaan ärsyttää se, että miksi ne ikävät asiat tällä tavalla enteilee, miksi ei ne kivat ja ihanat aiheuta mitään ennakkotunteita, että voisi olla iloinen ja odottaa innolla, mitä hyvää nyt tapahtuu.  Ei, ei koskaan. 

Mulla alkoi tämä lapsena, koti oli kauhean epävakaa ja aloin reagoida ennakolta asioihin.  Varmasti aluksi se oli sitä, että osasin tarkasti vaistota, mitä tuleman pitää, vanhempien olemuksesta ja eleistä ja niin poispäin ja kaikki juhlapyhien tulot ja semmoiset.  Siitä se on jatkunut sitten aikuiseksi ja koko ikäni, eka avioliittokin oli hankala ja mun oli vaikea rentoutua kunnolla koskaan.  Mutta kun elämä muuttui helpommaksi, niin edelleen tämä asia seuraa mua.  Joskus on pakko ihan pysähtyä ja sanoa itselleen, että okei, nyt on tulossa jotain ikävää, mutta ennen kuin se tulee, ota rauhallisesti.  Toisinaan pystyn kunnolla ajattelemalla löytämään pahan olon syyn.  Mietin, että mikä tämän laukaisi, kuka sanoi mitä tai mitä tapahtui.  Saattaa olla joku pieni juttu, mikä alitajuntaisesti jää mua hermostuttamaan.  Joskus siis saan sen järkeilemällä pois, mutta useimmiten en.  Viimeksi mulla oli outo jännitys päällä aamusta asti ja se laukesi vasta, kun siskoni soitti ja kertoi riidelleensä äidin kanssa ja äiti on nyt meille kummallekin möksällään.    Joskus töissä ennen kotiinlähtöä alkaa kumma jännitys, ja niinpä sitä sitten kotona onkin jotain sattunut.  Tämä ei ole kyllä yhtään kivaa.

Joo, ei ole kivaa kyllä tosiaan. Sinullako kuitenkin kestää ennakkoahdistus n. päivän? Omani on yleensä monta päivää, voi olla viikonkin... todella rasittavaa. Ehtii siinä kelata läpi kaikki mahdolliset skenaariot ja usein vieläpä pelkään että jään itse kiinni jostain pahasta mitä olen tehnyt, mikä on siis älytöntä, kun en enää vuosikausiin ole tehnyt mitään sillä tavalla epäilyttävää että oikeasti voisi tulla sanomista. Oletko keksinyt tähän mitään ratkaisuja tai keinoja millä lievittää tunnetilaa? Vastauksessasi vähän sivusitkin tätä jo, mutta kiinnostaisi kuulla lisää. Itse en ole keksinyt yhtikäs mitään, jotenkin vain oppinut elämään sen kanssa että näitä nyt välillä tulee. Melko harvakseltaan onneksi, n. 2-3krt vuodessa, mutta silloin sitten tosiaan tietääkin että nyt on jokin tosi vinossa. 

Voi mullakin kestää kauemminkin, tosiaan vaikka viikonkin ja se on raskasta.  Ja mulla taitaa olla niin, että kaikki ne ikävyydet, mitä siinä enteilen, on ihmissuhteisiin liittyviä.  Ja sitten saa vain odottaa, että mistä suunnasta niitä ikäviä uutisia alkaa kuulua.  Ei sitä oikein millään voi lievittää, paitsi että yritän vain järkeillä, että ei mitään ole tapahtunut, ehkä ei tapahdukaan.  Ja joskus tosiaan se meneekin ohi aika pienellä, ei niin vakavaa ollutkaan, mutta kun olen sellainen hermoilija yleensäkin, että en kestä epävarmuutta.   Sitten tulee joku kaihertava tunne, joka ei vaan lopu ja laukeaa vasta siihen, kun joudun toteamaan, että no tätähän se tarkoitti.   Näen muuten myös enneunia, ja nekin on aina niitä, mitkä ennustaa jotain ikävää.  Miksi nekään ei koskaan anna etukäteistietoa siitä, että nyt tulee jotain mukavaa.   Osaan aika hyvin analysoida, mikä uni on enteilevä ja mikä ei.  Ei niitä sentään usein tule, ehkä kerran tai korkeintaan pari vuodessa. 

Eilen. Olin yksin kakkoskodissamme kerrostalossa, kello oli jotain yhdeksän illalla, katselin telkkaria. Yht'äkkiä ovikello soi. Säikähdin valtavasti, en odottanut ketään ja talossa on summeri. Ponkaisin sohvalta katsomaan ovisilmästä. Porraskäytävä oli pimeä (valot syttyvät liiketunnistimesta) ja ovea vastapäätä olevan ikkunan valossä näin, että porraskäytävä on tyhjä.

Ovikellon soi vain yhden kerran, vaativan ja harkitun kuuloisesti. Tiedättehän sellaisen vanhemman mallisen ovikellon, jota pyöritetään soitettaessa. Kuului yksi hidas, vaativa pyörähdys.

Ainut vaan, että meillä on painettava ovikello, jossa on aivan erilainen ääni.

Tämä nyt ei kait *niin* omituinen ole mutta hauska olisi tietää..eli juhannus 2012 tms. Olin sukulaisten mökillä sytyttelemässä grilliä kun yhtäkkiä tuli tunne että joku tuijottaa minua ja sitten tosiaan huomaisinkin että metsän läpi tulevalla polulla tosiaan joku mies tuijottaa minua...noh en enempää asiaa ajatellut vaan huikkasin että tule istumaan kaljalle olettaen että kyseessä on mökkinaapurin sukulainen tai vastaavaa ja hänpä tulikin. Siinä vajaa tunti istuskeltiin ja höpöteltiin harvakseltaan kunnes hän sanoi lähtevänsä ja niin tekikin vain hetkeä ennen kun oma seurueeni saapui mökille. Se mikä tästä tekee outoa on että)

1)Mökkinaapurin porukka tosiaan liittyi myöhemmin yöllä kokolle ja he eivät tienneet sen näköisestä miehestä mitään.

2)Mökki on saaressa ja lähin vak. asutus arviolta 20km päässä ja ei saaressa tai sen välittömässä läheisyydessä ei ole mitään julkista uimarantaa tai vastaavaa, mantereelle oli ehkä parikolme kilometriä.

3)Saaressa oli tuolloin tasan 4 mökkiä, minun sukuni mökki, naapurin mökki, yksi tuolloin myynnissä ollut mökki joka oli tyhjillään ja yksi mökki jota vasta rakennettiin

4)Saari oli isohko ja soikean muotoinen ja mökit kaikki yhdessä sivussa ehkä 4kilometrin matkalla, tyyppi kyllä tuli suoraan naapurin mökin suunnasta mutta lähti omalta mökiltämme eri suuntaan jota pitkin joutuisi kiertämään koko saaren, varmaan yli 10km ja lopulta pääsisi sille vasta rakenteissa olevalle mökille.

Muuten saattaisin vaikka luulla että kuvittelin koko asian muttakun sukulaisenikin olivat vilaukselta nähneet poistuvan miehen tullessaan veneellä rantaan ja kyselivätkin että kukas se tuo oli. Mikä lie juhannusretkeilijä, olisi varmaan pitänyt udella hanakammin tietoja :p

Löhdimme kerran kaveriporukalla syyslomalla mökkeilemään yhden porukkaan kuuluneen suvun mökille. Mökin pihapiirissä oli myös yli 100-vuotias sauna ja pieni torppa, joka oli tämän kaverini isovanhemman synnyinkoti. Meitä oli kahdeksan ja päivää ennen lähtö selvisi, ettemme voisikaan yöpyä siinä varsinaisessa, mukavuuksin varustetussa mökissä koska sen hormissa oli vikaa eli emme siis saisi lämmitettyä mökkiä. Niinpä jakauduimme niin, että kuusi nukkui torpassa ja kaksi saunakamarissa. Saunoimme, kävimme samoilemassa ja katsomassa (historian opiskelijoita kun suurin osa seurueesta olimme) lähellä sijainneita sisällissodan taistelualueita. Minä ja poikaystäväni nukuimme torpan kamarissa ja neljä muuta torppaan majoitettua tuvassa sohvilla ja makuupusseissa lattialla. Olimme illalla nauttineet maltillisesti alkoholia ja syöneet hyvin sekä saunoneet.

Yöllä keräsin siihen kun poikaystäväni vieressäni itki. Kysyin mikä hänellä on ja hän sai tuskin sanottua että vatsaan koskee. Poikaystäväni oli ihan kalpea ja hikinen ja piteli vatsaansa alhaalta vasemmalta. Näin että tuskat olivat kovat. Poikaystäväni pyysi minua auttamaan hänet huussiin ja hyvin hankalasti pääsimme torpan ovelle nukkuvien kavereiden yli ja koska poikaystävän tuskat olivat selvästi valtavat. Ulos päästyämme kipu kuitenkin vaikutti laantuvan ja poikaystäväni pääsi itsekseen kävelemään huussiin. Hän vietti siellä tovin ja odottelin ulkona pihakeinussa. Kun poikaystäväni tuli huussista, hän vaikutti todella pelästyneeltä. Hän kertoi paskoneensa verta ja totesi, että pitäisi selvittää, onko joku ajokunnossa, hänet pitäisi varmaan viedä sairaalaan tai sitten soittaa ambulanssi. Totesin että minä en ainakaan ollut, pitäisi kysyä sisällä nukkuvilta. Kun menimme tupaan, poikaystävän kivut alkoivat taas ja hän painui linkkuun ja siitä sikiöasentoon lattialle. Menin hänen viereensä, silitin selkää. Poikaystävä pyysi vettä. Hain sitä lasiin ja poikaystävä otti yhden hörpyn, mutta alkoi pian sen otettuaan karjua tuskasta. Muut olivat heränneet viimeistään tähän huutoon ja yksi kaveri totesi olevansa ajokunnossa ja lähti viemään poikaystävääni sairaalaan. Poikaystävä sanoi, että voisin mennä nukkumaan, he kyllä pärjäisivät. Monen tunnin päästä heräsin kun auto ajoi pihaan. Siellä oli tuo kuskiksi lähtenyt. Poikaystäväni oli jäänyt sairaalaan tutkittavaksi ja tarkkailuun. 

JATKUU

JATKUU

Seuraavana päivänä poikaystäväni pääsi pois sairaalasta. Syytä oireille ei löytynyt. Myöhemmin pitäisi kuulemma tutkia, olisiko poikaystävällä esim. Crohnin tauti. Jatkoimme mökkielämää, paitsi että poikaystäväni lepäili saunakamarissa kun siellä oli lämpimintä ja kuivinta. Torppa oli ehkä hieman homeinenkin ja kostea.

Jossain vaiheessa päätimme pelata seurapelejä torpan ison pöydän ääressä. Poikaystävänikin tuli mukaan pelaamaan, mutta aika pian hänen vatsaansa alkoi taas koskea kovaa. Hän päätti mennä saunakamariin lepäämään. Pian hän kuitenkin tuli takaisin ja totesi kivun helpottaneen nopeasti. Mutta kohta se alkoi torpassa taas uudelleen. Kun tajusimme tämän yhteyden, olimme aika ymmällämme. Lopulta sovimme, että seuraavan yön me nukkuisimme saunakamarissa kun se paikka noin kummallisesti tuntui poistavan vatsakivun.

Yöllä saunakamarissa heräsin siihen, että kuukautiseni olivat alkaneet todella vuolaina. En ollut edellispäivinä saunonut kun en siitä oikein välitä, mutta nyt olin kiitollinen siitä, että saunassa oli vielä jälkilämpö päällä ja pääsin sinne pesemään veren pois, se kun oli levinnyt reisille ja pakaroille. Yritin pestä myös vereen sotkemaani täkkiä, mutta päätin jättää sen huomiseen. Kun olin lähdössä saunasta, yllättäen MINUUN iski aivan karmea vatsakramppikohtaus. Käperryin horkassa ja vatsakramppien kouristaessa minua saunan lattialle. Verta tuli ihan hirveästi. Huusin poikaystävää ja hän tuli paikalle puhelimen kanssa. JATKUU

Hän soitti 112 ja kertoi oireistani. Sieltä kehotettiin tulemaan sairaalaan koska verenvuoto oli niin voimakasta. Menimme, mutta syytä verenvuodolle ei löytynyt. Päätimme lähteä pois mökiltä saman tien. Menimme kotiin ja mietimme että olipa harvinaisen kamala reissu.

Noin kuukausi myöhemmin kaverini, jonka suku omistaa mökin, kutsui minut kahville. Menin, ja kaveri kertoi maininneensa mummolleen, joka oli kyseisessä torpassa syntynyt, oireistamme. Mummo oli valahtanut kalpeaksi ja kertonut, että tapahtumat muistuttavat jotain, mikä tapahtui vuonna 1918 sisällissodan aikaan tuossa torpassa. Mummon isä oli ollut sodassa punaisten puolella ja tullut ammutuksi vatsaan. Toverit olivat tuoneet hänet tuonne kotitaloonsa. Siellä miehen vaimo ja muu suku oli yrittänyt auttaa miestä, mutta mies oli lopulta kuollut. Kuolema oli tapahtunut niin, että mies oli anellut vettä ja jonkun sitä hänelle annettua, mies oli alkanut karjua kivusta ja pian kuollut. Sitä ennen hän oli ulostanut verta. Ilmeisesti suoli oli ollut puhki ja juotu vesitilkka oli jotenkin pahentanut tilannetta.

Seuraavana yönä 9. kuulla raskaana ollut mummon äiti oli päättänyt mennä saunan jälkilämpöön peseytymään pestyään aiemmin päivällä saunan sen jäljiltä, että siellä oli edellispäivänä pesty hänen miehensä ruumis. Kesken peseytymisen mummon äidin synnytys oli alkanut ja verta oli alkanut lapsiveden lisäksi pulputa runsaasti. Mummon äiti oli kyykyssä synnyttänyt pienen tytön, kaverini mummon, noin kuukautta etuajassa. 

Tapahtumat tosiaan jollain kammottavalla tavalla toistivat yli 80 vuotta aiemmin tapahtuneita asioita. Emme enää koskaan lähteneet tuolle mökille, sen verran creepy kokemus oli.

Olin nuorena mukana erään tv-ohjelman tuotannossa. Työryhmän jäsenistä moni koki kaikenlaista kummallista tuotannon aikana sekä työ- että vapaa-ajalla ja myöhemmissä keskusteluissa olemme todenneet tapahtuminen loppuneen sitten työn päätyttyä. Kummallisia tapauksia oli mm. (uusien ja hyväkuntoisten) tietokoneiden yhtäkkiset toimintahäiriöt joille ei löytynyt edes teknisestä tuesta selitystä, ne vain alkoivat yhtäkkiä taas toimimaan, mutta tärkeähköjä tiedostoja oli kadonnut jokaisen kovalevyltä. Kaikissa samat tiedostot joita ei sitten muualla enää ollutkaan. Myös videomateriaaliin ilmestyi hyvin johdonmukaisesti tiettyjen henkilöiden kohtauksiin kaikenlaisia epämääräisiä hahmoja ja häiriöitä, vuosikausia tehneet ammattilaiset eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa eikä selitystä koskaan löytynyt. Vapaa-ajalla taas jokaista tuntui riivaavan kauheat painajaiset liittyen työhön (ikäänkuin enneunia, että jos ohjelman lopputulos on X, niin seuraukset on X) ja liuta selittämättömiä tapahtumia joissa usein oli uhkaava sävy. En nyt viitsi tunnistamisen pelossa käydä näitä läpi sen tarkemmin, mutta tunnelma oli tosiaan koko tämän työprojektin ajan todella painostava ja meni kauan ennen kun siitä puhuttiin työryhmän kesken sanaakaan, eli mistään joukkohysteriasta ei ollut kyse. Oli todella ahdistavaa aikaa, mutta ilmeisesti lopputulos oli tälle jollekkin näiden tapahtumien aiheuttajalle mieluisa, kun jätti sitten kaikki kerralla rauhaan.

Teininä yöllä ystävän kanssa kävelyllä. Oltiin erään paikan takapihan ohi kävelemässä, niin siihen tuli auto joka siis toi tänne paikkaan tavaraa. Kuski nousi autosta. Tervehti meitä meni sisään ja tuli hetken päästä ulos. Nähtiin siis molemmat tämä mies molemmilta puolilta. Ystävä sanoi tämän lähdettyä ettei ihme kun tekee yötyötä kun kasvot olivat niin pahan näköiset, jotenkin vääristyneet, vammautuneet tms. Oudon tästä jutusta tekee se, etten nähnyt mitään outoa koko ihmisessä. Pimeää toki oli, mutta olimme saman matkan päässä ja olen ihan varma, että katsoin koko ajan miestä. On jäänyt mietityttämään kummalle meistä pimeys aiheutti näköhäiriön. (Kummallakaan ei edelleenkään ole silmälaseja eikä mitään vikaa näössä) vai näkikö ystäväni tuossa miehessä jonkun "pahan" mikä ei minulle näyttänyt. Säikähdettiin tätä niin paljon, ettei uskallettu muina öinä mennä katsomaan olisiko sama kuski tullut uudestaan

Vierailija kirjoitti:

Hän soitti 112 ja kertoi oireistani. Sieltä kehotettiin tulemaan sairaalaan koska verenvuoto oli niin voimakasta. Menimme, mutta syytä verenvuodolle ei löytynyt. Päätimme lähteä pois mökiltä saman tien. Menimme kotiin ja mietimme että olipa harvinaisen kamala reissu.

Noin kuukausi myöhemmin kaverini, jonka suku omistaa mökin, kutsui minut kahville. Menin, ja kaveri kertoi maininneensa mummolleen, joka oli kyseisessä torpassa syntynyt, oireistamme. Mummo oli valahtanut kalpeaksi ja kertonut, että tapahtumat muistuttavat jotain, mikä tapahtui vuonna 1918 sisällissodan aikaan tuossa torpassa. Mummon isä oli ollut sodassa punaisten puolella ja tullut ammutuksi vatsaan. Toverit olivat tuoneet hänet tuonne kotitaloonsa. Siellä miehen vaimo ja muu suku oli yrittänyt auttaa miestä, mutta mies oli lopulta kuollut. Kuolema oli tapahtunut niin, että mies oli anellut vettä ja jonkun sitä hänelle annettua, mies oli alkanut karjua kivusta ja pian kuollut. Sitä ennen hän oli ulostanut verta. Ilmeisesti suoli oli ollut puhki ja juotu vesitilkka oli jotenkin pahentanut tilannetta.

Seuraavana yönä 9. kuulla raskaana ollut mummon äiti oli päättänyt mennä saunan jälkilämpöön peseytymään pestyään aiemmin päivällä saunan sen jäljiltä, että siellä oli edellispäivänä pesty hänen miehensä ruumis. Kesken peseytymisen mummon äidin synnytys oli alkanut ja verta oli alkanut lapsiveden lisäksi pulputa runsaasti. Mummon äiti oli kyykyssä synnyttänyt pienen tytön, kaverini mummon, noin kuukautta etuajassa. 

Tapahtumat tosiaan jollain kammottavalla tavalla toistivat yli 80 vuotta aiemmin tapahtuneita asioita. Emme enää koskaan lähteneet tuolle mökille, sen verran creepy kokemus oli.

No niin, tämän kirjoittaja taitaa olla sama tyyppi kuin se, joka urakoi sen kissankuolema-homeasuntotarinankin, eikä kertomuksessa liene totuuden häivääkään, sen verran kirjallista ja täsmällistä tekstiä kirjoittaja tuottaa. Ettei jopa olisi ammattikirjoittaja? Tai muuten harrastaja?

Eli joo, ihan kivoja kertomuksia, ei siinä mitään, mutta näiden paikka ei liene tällä palstalla vaan jossain aivan muualla.

Olin teininä angastaamassa paikallisella näköalatornilla, mäen päällä siis korkea torni jonne kesäisin pääsee kiipeämään maksu vastaan,  huikeat näköalat yli kaupungin ja leikkipaikka.  Mäelle pääsee kahta reittiä, jyrkkää  leveää hiekkatietä tai kapeita   portaita. Siellä siis istuin vetämässä röökiä ja tuijottamassa täysikuuta,  olin sellaisessa katoksessa "piilossa" ja samassa kuulin miten joku ajaa autolla mäkeä ylös. Kurkistin ja totesin että valkoinen auto jossa hehkui savuke ja kuului vaimeana jotain Nightwishiä tms,  kun en tiennyt kuka/ketä siellä on päätin poistua  kiertämällä katoksen  ympäri ja sitten luikkimalla auton takaa , jos ymmärrätte kun vähän vaikea selittää :D Olin  päässyt katoksen ympäri ja menossa mäkeä alas kun tein stopin tajutessani jotain kummallista: MISSÄS SE AUTO? Jos auto olisi peruuttanut mäkeä alas, olisin kuullut sen !  Pyörin hetken kuin emopöllö jolta pesä hukassa ja  kun päähäni iskostui  että auto oli todellakin haihtunut kuin ilmaan , pelästyin  ja juoksin tuhatta sataa kotiin.