Lue keskustelun säännöt.
Onko äitiyden todellakin oltava " VI##U MITÄ PASCAA " ? Onko muunlaista äiti-lapsi-elämää?
16.12.2017 |
Kokemuksia äitydestä mikä olikin positiivisessa mielessä hienompaa kuin äidiksi tullut osasi kuvitella?
Onko sellaisia?
Kommentit (26)
Ei. Eihän nyt toki Suomessa saa nauttia asioista, jos nautit niin olet kummajainen. Kaiken täytyy olla p*****.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi arvostaa vitunhokija-äitejä jostain syystä.
Vastenmielistä kielenkäyttöä.
Ensin itketään lapsettomuutta ja sitten hoetaan nyytti sylissä vittumitäoaskaa.
Kypsymätön vanhempi on paskaa.
Suurin osa vanhemmista elää ihan normaalia lapsiperhe-elämää iloineen ja suruineen.
Eikö heillä ole mitään tarvetta revitellä suuntaan tai toiseen eli ei ole "vittu mitä pascaa" tai "supermamman paratiisi".
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa vanhemmista elää ihan normaalia lapsiperhe-elämää iloineen ja suruineen.
Eikö heillä ole mitään tarvetta revitellä suuntaan tai toiseen eli ei ole "vittu mitä pascaa" tai "supermamman paratiisi".
Tämä. Hetkittäin pienten lasten kanssa toki on "hirveää paskaa" ja suurinosa ajasta ei. Harva asia elämässä, varsinkaan jos se kestää vuosia on aina pelkkää iloa ja helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa vanhemmista elää ihan normaalia lapsiperhe-elämää iloineen ja suruineen.
Eikö heillä ole mitään tarvetta revitellä suuntaan tai toiseen eli ei ole "vittu mitä pascaa" tai "supermamman paratiisi".
Monen tuntemani äiskän mielestä normiarki on ihan jeesmeininkiä,
itse valittu ja sisäistetty mitä siihen liittyy. Ei ole tullu yllärinä .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äiti menettää oman elämänsä. Vauvan kanssa on tietenkin ihan suloista ja pikkulapsiaika samoin. Mutta sitten alkaa olla todella rankkaa ja tylsää, kun lapsi menee kouluun. Ei jaksaisi enää ollenkaan. Miten sitä jaksaa koko elämän, en voi ymmärtää.
Mikä tämä mystinen "oma elämä" on joka yllättäen menetetään kun saa lapsen?
Silloin luulisi saavan isomman elämän, äitoyden myötä, olettaen että on siihen aidosti valmis enkä enmäähaluukkaantätäenää-tapaus.
Pelkäsin vauvavuotta kun siitä niin peloteltiin. Sitten kun vauva syntyi, niin en kokenut elämää vauvan kanssa vaikeaksi. Eikä vauva ollut varsinaisesti mikään helppo tapaus, mutta silti olin 100 % positiivisesti yllättynyt siitä minkälaista se arki onkaan. Sehän oli ihan kivaa eikä mitään helvettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päätin aikanaan ottaa lapset mukaan omaan elämäni enkä tehdä elämästäni jotain lapsiperhejuttua. Ja olen tyytyväinen. Lapset ovat tuoneet paljon iloa.
Toki elämääni ei ennenkään kuulunut jokaviikkoinen viihteellä olo, silloin muutos saattaisi olla isompi.
Lapset ovat olleet mukana huoltoasemalla, grillillä ym., missä olen tavannut kavereitani myös ennen lapsia. Vauva-aikaan piti vähän ajoittaa ja sittemmin on valittu leikkipaikallista paikkaa ja annetaan kännykkä käyttöön lapselle siksi aikaa kun aikuiset juttelevat. Baariin mennessä on isovanhemmat ja lastenhoitajat käytössä.
Lapset ovat tottuneet olemaan mukana rautakaupassa, remonteissa, pihatöissä, huvipuistossa, missä nyt minäkin vapaa-aikaani vietän, ihan samaan tapaan kuin ennen lapsiakin. Työaikani lapset ovat hoidossa. Erona on se että en suunnittele 6 h työmaata tehtäväksi putkeen ja sitten syömään, lapsille teen ja otan eväät.
Autoretkillä pidetään myös enemmän taukoja, mikä ei kyllä itseäkään haittaa. Ja oikeastaan lapset kyllä istuvat kyydissäkin helposti 3-4 h putkeen, itse kaipaa taukoa nykyään enemmän kuin ennen. Tauko on 5 min pidempi kun pitää purkaa ja laittaa lapset kyytiin.
Lapsi sopeutuu kyllä aikuisen maailmaan ja tekemisiin ja osallistuukin niihin mielellään kun vaan antaa ja katsoo että lapsi tekee sen turvallisesti. Omiani voin pitää hyvin mukana vaikka autoremontissa koska he tietävät mitä voi tehdä. Yhtään lasteni kaveria en ota mukaan, heille ei ole opetettu käytettävien työkalujen perusasioita, millä voi leikkiä, miten ja millä työvälineillä ei.
Tietenkin lapsi vaatii paljon, mutta ainakin mä myös saan niin moninkertaisesti koko ajan takaisin, että monta kertaa viikossa edelleen mietin kuinka onnekas olen että mulla on tällainen lapsi. Olen aidosti monin tavoin parempi ihminen lapsen myötä, koska hänen myötään olen vaatinut itseltäni paljon enemmän. Samalla mulla on aina oma ihminen, jonka näkeminen on aina ilo, vaikka kuinka olisi muuten huono päivä. Voin monesta asiasta sanoa vmp ja meidän arjestakin joskus flunssaväsymyskierteessä voin olla kiukkuinen, mutta tuosta lapsesta, ei ikinä. Ja jos mietin millaisia ne huonot hetket olisivat ILMAN tuota lasta, se se vasta kurjaa olisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti menettää oman elämänsä. Vauvan kanssa on tietenkin ihan suloista ja pikkulapsiaika samoin. Mutta sitten alkaa olla todella rankkaa ja tylsää, kun lapsi menee kouluun. Ei jaksaisi enää ollenkaan. Miten sitä jaksaa koko elämän, en voi ymmärtää.
Mikä tämä mystinen "oma elämä" on joka yllättäen menetetään kun saa lapsen?
Silloin luulisi saavan isomman elämän, äitoyden myötä, olettaen että on siihen aidosti valmis enkä enmäähaluukkaantätäenää-tapaus.
Isomman elämän? Kotona olemista, samanlaista elämää päivät pitkät, arkea, ruoan tekemistä? Mitä ihmettä puhut? Kyllä on täytynyt olla todella köyhä elämä, jos aika lapsen kanssa tuntuu isolta elämältä.
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin lapsi vaatii paljon, mutta ainakin mä myös saan niin moninkertaisesti koko ajan takaisin, että monta kertaa viikossa edelleen mietin kuinka onnekas olen että mulla on tällainen lapsi. Olen aidosti monin tavoin parempi ihminen lapsen myötä, koska hänen myötään olen vaatinut itseltäni paljon enemmän. Samalla mulla on aina oma ihminen, jonka näkeminen on aina ilo, vaikka kuinka olisi muuten huono päivä. Voin monesta asiasta sanoa vmp ja meidän arjestakin joskus flunssaväsymyskierteessä voin olla kiukkuinen, mutta tuosta lapsesta, ei ikinä. Ja jos mietin millaisia ne huonot hetket olisivat ILMAN tuota lasta, se se vasta kurjaa olisi!
No onpa sinulla ihanaa, kuulostaa todella oudolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pelkäsin vauvavuotta kun siitä niin peloteltiin. Sitten kun vauva syntyi, niin en kokenut elämää vauvan kanssa vaikeaksi. Eikä vauva ollut varsinaisesti mikään helppo tapaus, mutta silti olin 100 % positiivisesti yllättynyt siitä minkälaista se arki onkaan. Sehän oli ihan kivaa eikä mitään helvettiä.
Kuka sinua pelotteli? Mistä tiesit mitään vauva- tai lapsiarjesta etukäteen? Tätä en ymmärrä, kun ihmisillähän on niin kiire ennen lasta, etteivät he ehdi lapsiasioita miettiä millään tavalla.
Rakkauden syvyys, lapsen ihanuus ja suloisuus, kehityksen seuraamisesta iloitseminen, kaiken uuden oppiminen elämässä, on enemmän tai eri tavalla osa tätä yhteiskuntaa, kaikki mitä tekee lasten kanssa, ihanat ulkoilut, mökkeilyt, askartelut, leipomiset, ihanaa osallistua koulujen juhliin, harrastukset tuovat uutta vanhemmankin elämään, oppii jättämään asiat mielestä, kuten lapset tekevät, riitelevät keskenään ja kohta taas leikkivät sovussa, ei tartte jäädä hautomaan, mutta kyllä ne kyyneleet ja tuskat, harmit ja epätietoisuuskin kuuluvat elämään. Kaikesta oppii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kolme lasta enkä voisi edes kuvitella elämääni ilman heitä. Se vasta paskaa olisi. Kertakaikkisen tyhjää ja tarkoituksetonta paskaa.
Mä rakastan mun arkea! Nytkin on isäviikonloppu ja minä vaan odotan kun lapsi tulee takas kotiin <3.
On kiva kun on omaakin aikaa, mutta ehdottomasti voiton vie aika lapsen kanssa.
Mä itseasiassa tykkään tehdä lapsen kanssa asioita, käydä leffassa, lintsillä, Heurekassa jne. Just tänään mietin tota leffa-asiaakin, että ei siellä tuu ilman lasta käytyä. Ei vaan oo yhtä antoisaa.. Aikuisten kesken käyn sitten teatterissa/Hartwall Areenalla jne.
Että ei oo yhtään pa*kaa! Rankkaa on välillä, mutta ei siihen kannata liikaa keskittyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin lapsi vaatii paljon, mutta ainakin mä myös saan niin moninkertaisesti koko ajan takaisin, että monta kertaa viikossa edelleen mietin kuinka onnekas olen että mulla on tällainen lapsi. Olen aidosti monin tavoin parempi ihminen lapsen myötä, koska hänen myötään olen vaatinut itseltäni paljon enemmän. Samalla mulla on aina oma ihminen, jonka näkeminen on aina ilo, vaikka kuinka olisi muuten huono päivä. Voin monesta asiasta sanoa vmp ja meidän arjestakin joskus flunssaväsymyskierteessä voin olla kiukkuinen, mutta tuosta lapsesta, ei ikinä. Ja jos mietin millaisia ne huonot hetket olisivat ILMAN tuota lasta, se se vasta kurjaa olisi!
No onpa sinulla ihanaa, kuulostaa todella oudolta.
Miksi kuulostaa oudolta? En mä sano, että mun koko elämä on ihanaa hattaraa, kaukana siitä. Mutta tuohon lapseen liittyen jos mietin elämääni, niin kyllä se tuo niin moninkertaisesti enemmän kuin mitä se ottaa myös mun muuhun elämään. Ja niinkuin yksi tuossa kommentoi, että kun on lapsia niin saa tehdä ihan uusia juttujakin mitä ei välttämättä ilman lasta edes tekisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti menettää oman elämänsä. Vauvan kanssa on tietenkin ihan suloista ja pikkulapsiaika samoin. Mutta sitten alkaa olla todella rankkaa ja tylsää, kun lapsi menee kouluun. Ei jaksaisi enää ollenkaan. Miten sitä jaksaa koko elämän, en voi ymmärtää.
Mikä tämä mystinen "oma elämä" on joka yllättäen menetetään kun saa lapsen?
Silloin luulisi saavan isomman elämän, äitoyden myötä, olettaen että on siihen aidosti valmis enkä enmäähaluukkaantätäenää-tapaus.
Isomman elämän? Kotona olemista, samanlaista elämää päivät pitkät, arkea, ruoan tekemistä? Mitä ihmettä puhut? Kyllä on täytynyt olla todella köyhä elämä, jos aika lapsen kanssa tuntuu isolta elämältä.
Missä tarkkaan ottaen sanotaan että kun saa lapsen niin loppuelämä istutaan kotona ja tehdään ruokaa? :,D
Introversio ei kuitenkaan mihinkään katoa, vaikka vanhemmuus kutsuisikin. Minulle sattui vielä ankara elämänvaihe omien vanhepien sairastuttua ja meidän molempien jäätyä enemmän tai vähemmän työttömiksi. Huoli täytti arjen, ja tämä yhdistettynä jatkuvaan tarvittuna olemiseen teki minun päänupilleni kyllä paljon vahinkoa.
Nyt kun katselen uuden miehen suvun nuorten perheiden olemassaolontapaa, en tunnista sitä lainkaan samaksi. Heillä on aiempi elämänsä edelleen olemassa, ja sen mahdollistaa kohtuullinen tulotaso plus loistavat isovanhemmat. Jos minulla olisi ollut samat resurssit käytössä, ei olisi tarvinnut kyntää pohjamudissa lainkaan. Minusta sensijaan äitiys teki pitkäksi aikaa henkisen lahnan. Mudanmaku tunkee suuhun vieläkin.
En ymmärrä miksi kukaan viitsii ryhtyä äidiksi, jos odotuksissa on todellakin vuosia neljän seinän sisällä. Se on vääryys jo lapsiakin kohtaan. Varmasti joku superäiti selviää siitäkin kirkkaasti, mutta tosi moni alkaa vuotaa saumoista.
Vierailija kirjoitti:
Introversio ei kuitenkaan mihinkään katoa, vaikka vanhemmuus kutsuisikin. Minulle sattui vielä ankara elämänvaihe omien vanhepien sairastuttua ja meidän molempien jäätyä enemmän tai vähemmän työttömiksi. Huoli täytti arjen, ja tämä yhdistettynä jatkuvaan tarvittuna olemiseen teki minun päänupilleni kyllä paljon vahinkoa.
Nyt kun katselen uuden miehen suvun nuorten perheiden olemassaolontapaa, en tunnista sitä lainkaan samaksi. Heillä on aiempi elämänsä edelleen olemassa, ja sen mahdollistaa kohtuullinen tulotaso plus loistavat isovanhemmat. Jos minulla olisi ollut samat resurssit käytössä, ei olisi tarvinnut kyntää pohjamudissa lainkaan. Minusta sensijaan äitiys teki pitkäksi aikaa henkisen lahnan. Mudanmaku tunkee suuhun vieläkin.
En ymmärrä miksi kukaan viitsii ryhtyä äidiksi, jos odotuksissa on todellakin vuosia neljän seinän sisällä. Se on vääryys jo lapsiakin kohtaan. Varmasti joku superäiti selviää siitäkin kirkkaasti, mutta tosi moni alkaa vuotaa saumoista.
Miten tuo henkinen lahnamaisuus näkyi sinussa/arjessa?:)
Äiti menettää oman elämänsä. Vauvan kanssa on tietenkin ihan suloista ja pikkulapsiaika samoin. Mutta sitten alkaa olla todella rankkaa ja tylsää, kun lapsi menee kouluun. Ei jaksaisi enää ollenkaan. Miten sitä jaksaa koko elämän, en voi ymmärtää.