Lue keskustelun säännöt.
Miksi äidin luokse meneminen jouluna ahdistaa?
12.12.2017 |
Luulin olevani ihan innoissani, kun keksin mielestäni hyvän joululahjan enkä ole käynyt äidin luona moneen kuukauteen. Mutta sitten iski ahdistus, sellainen ihan fyysinen huono olo. Johtuuko se siitä, että etukäteen tajuan, ettei siellä niin mukavaa olekaan? Tai että siellä on jotenkin ankeaa ja arkista ja etten ole kovin odotettu vieras? Vai enkö vain jaksaisi kertoa mitään elämästäni ja pelkkä kysyvä katsekin pelottaa? Muistaakseni joskus on samanlainen tunne, kun olen menossa sinne keskellä kesää, joten ei tämä ehkä joulustakaan johdu.
Kommentit (31)
Ei minullakaan heti otsikosta tullut mieleen, että tuossa joulu olisi ongelma. Vaan eiköhän se äidissä juju piile. Ja ehkä siinä, että jouluna kyläily on oletus, eli vähän pakollinen juttu, niin siitä tulee paineet ja ahdistus. Ei ole helppo kieltäytyä "kunniasta".
Luultavasti itse kyläily ei ole niin kamalaa miltä tuo ennakkojännittäminen tuntuu. Ja aina voi myös päättää viipyä mahdollisimman vähän aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa että sinulla on omia päänsisäisiä selvittämättömiä ongelmia.
Ihan vähänksi aikaa sinne ei voi mennä pitkän välimatkan ja huonojen yhteyksien takia. Ja varmaan on päässäni ongelmaa. Mutta vaikka selvittelen ongelmiani, äiti on aina samanlainen - etäinen, uteleva, pinnallinen, kiireinen jne.
ap
Ihan samat on fiilikset mulla meninpä milloin tahansa äitini luona käymään. Kovin usein en käykään, välimatkaa on fyysisesti mutta se henkinen välimatka on paljon pitempi.
Siksi olen joulun yksin omassa kodissani.
Vierailija kirjoitti:
Ihan samat on fiilikset mulla meninpä milloin tahansa äitini luona käymään. Kovin usein en käykään, välimatkaa on fyysisesti mutta se henkinen välimatka on paljon pitempi.
Siksi olen joulun yksin omassa kodissani.
Henkinen välimatka onkin hyvin sanottu! Olisi kiva kuulla enemmänkin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan samat on fiilikset mulla meninpä milloin tahansa äitini luona käymään. Kovin usein en käykään, välimatkaa on fyysisesti mutta se henkinen välimatka on paljon pitempi.
Siksi olen joulun yksin omassa kodissani.Henkinen välimatka onkin hyvin sanottu! Olisi kiva kuulla enemmänkin.
ap
Ikävää luettavaa. Jos jotakin koetan ylläpitää omiin lapsiini niin se on juurikin henkinen yhteys ja läheisyys. Tiedän kokemuksesta että se voi katketa niin helposti. Pahimpia asioita koko ihmisen elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan samat on fiilikset mulla meninpä milloin tahansa äitini luona käymään. Kovin usein en käykään, välimatkaa on fyysisesti mutta se henkinen välimatka on paljon pitempi.
Siksi olen joulun yksin omassa kodissani.Henkinen välimatka onkin hyvin sanottu! Olisi kiva kuulla enemmänkin.
ap
Ikävää luettavaa. Jos jotakin koetan ylläpitää omiin lapsiini niin se on juurikin henkinen yhteys ja läheisyys. Tiedän kokemuksesta että se voi katketa niin helposti. Pahimpia asioita koko ihmisen elämässä.
Minusta tuntuu, että olemme niin erilaiset ihmiset, ettei meillä oikein edes ole mahdollisuutta henkiseen läheisyyteen. Haluaisin kai olla äidilleni enemmän kuin olen, mutta hän tarvitsisi jotain muuta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, onko sun pakko mennä jouluna äidin luo jollei hän sitä edes välttämättä halua? Ymmärrän sua hyvin ja uskoisin että sulla olisi mukavampaa vaikka ihan itseksesi jouluna.
Oon kokenu samaa. Aikuisenakin kaipaa äidin seuraa, haluaa ilahduttaa. Monesti oon odottanu kyläilyä, suunnitellut viemisiä jne. Melko pian kun pääsee ovesta sisään, tulee ahdistus ja haluaa pois. Minun asiani ei kiinnosta, puhutaan päälle, vaihdetaan aloittamani puheenaihe lennosta. Välillä piikitellään ja arvostellaan ainakin rivien välissä. Toisaalta saatetaan suoraan tivata henkilökohtaisia asioita. Koen myös olevani roska-astia, johon vanhempani oksentaa kaikki huolensa ja pelkonsa kuorrutettuna kylän juoruilla.
Kaipaan aitoa välittämistä, en voisi kuvitellakaan, että uskoutuisin vanhemmilleni hyvässä tai pahassa. Pidän kaikki itselläni ja kuilu välillämme sen kuin kasvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, onko sun pakko mennä jouluna äidin luo jollei hän sitä edes välttämättä halua? Ymmärrän sua hyvin ja uskoisin että sulla olisi mukavampaa vaikka ihan itseksesi jouluna.
Joskus vuodenvaihteessa ajattelin mennä, en välttämättä ihan jouluna. Mutta ei se oikeastaan vaikuta ahdistukseen vähentävästi.
Yritän kuvailla tyypillisen keskustelun välillämme. Ensin puhutaan aivan normaalisti, sitten äitini ikään kuin seisahtuu katsomaan minua puoliksi pelästyneenä ja puoliksi vaativana:
- Oletko jotenkin alakuloinen?
- En... En ole.
- Näytät vaan jotenkin sellaiselta.
- No, onhan tässä taas ollut kaikenlaista. Mutta -
- (Puoliksi huokaisten ja puoliksi tiuskaisten:) No voi voi.
Ja sitten hän poistuu tilanteesta eikä asiaan enää palata eikä muutenkaan kuulumisiini.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan samat on fiilikset mulla meninpä milloin tahansa äitini luona käymään. Kovin usein en käykään, välimatkaa on fyysisesti mutta se henkinen välimatka on paljon pitempi.
Siksi olen joulun yksin omassa kodissani.Henkinen välimatka onkin hyvin sanottu! Olisi kiva kuulla enemmänkin.
ap
Ikävää luettavaa. Jos jotakin koetan ylläpitää omiin lapsiini niin se on juurikin henkinen yhteys ja läheisyys. Tiedän kokemuksesta että se voi katketa niin helposti. Pahimpia asioita koko ihmisen elämässä.
Minusta tuntuu, että olemme niin erilaiset ihmiset, ettei meillä oikein edes ole mahdollisuutta henkiseen läheisyyteen. Haluaisin kai olla äidilleni enemmän kuin olen, mutta hän tarvitsisi jotain muuta.
ap
En usko. Sun piräisi vaan oooia rentoutumaan äitisi seurassa. Jos äiti ei kysele, häntä ei kiinnosta. Jos kyselee, niin utelee. Kysele sinä välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oon kokenu samaa. Aikuisenakin kaipaa äidin seuraa, haluaa ilahduttaa. Monesti oon odottanu kyläilyä, suunnitellut viemisiä jne. Melko pian kun pääsee ovesta sisään, tulee ahdistus ja haluaa pois. Minun asiani ei kiinnosta, puhutaan päälle, vaihdetaan aloittamani puheenaihe lennosta. Välillä piikitellään ja arvostellaan ainakin rivien välissä. Toisaalta saatetaan suoraan tivata henkilökohtaisia asioita. Koen myös olevani roska-astia, johon vanhempani oksentaa kaikki huolensa ja pelkonsa kuorrutettuna kylän juoruilla.
Kaipaan aitoa välittämistä, en voisi kuvitellakaan, että uskoutuisin vanhemmilleni hyvässä tai pahassa. Pidän kaikki itselläni ja kuilu välillämme sen kuin kasvaa.
Niin tuttua! Tuo juoruilukin on tosi ahdistavaa. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut joidenkin minulle tuntemattomien ihmisten asioista, kun äitini ei ole kiinnostunut minun asioistani?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan samat on fiilikset mulla meninpä milloin tahansa äitini luona käymään. Kovin usein en käykään, välimatkaa on fyysisesti mutta se henkinen välimatka on paljon pitempi.
Siksi olen joulun yksin omassa kodissani.Henkinen välimatka onkin hyvin sanottu! Olisi kiva kuulla enemmänkin.
ap
Ikävää luettavaa. Jos jotakin koetan ylläpitää omiin lapsiini niin se on juurikin henkinen yhteys ja läheisyys. Tiedän kokemuksesta että se voi katketa niin helposti. Pahimpia asioita koko ihmisen elämässä.
Minusta tuntuu, että olemme niin erilaiset ihmiset, ettei meillä oikein edes ole mahdollisuutta henkiseen läheisyyteen. Haluaisin kai olla äidilleni enemmän kuin olen, mutta hän tarvitsisi jotain muuta.
ap
En usko. Sun piräisi vaan oooia rentoutumaan äitisi seurassa. Jos äiti ei kysele, häntä ei kiinnosta. Jos kyselee, niin utelee. Kysele sinä välillä.
Kyselenhän minä. Mutta se on sellaista, että "millaista oli Joensuussa?" ja "onko se käsi nyt yhtään parempi?" eli ei mitään syvällisempää voi puhua. Televisio aukeaa aamupäivällä ja sulkeutuu aamuyöllä, siltäkään ei ole hetkenkään rauhaa. Jos siellä ei ole mitään katsottavaa, äiti kuuntelee jotain iskelmäradiota (ilmeisesti tv-kanava). Minua ahdistaa se musiikkikin sanoituksineen (tyyliin "kelmi petturi oot, juokse jorpakkoon, rakastan silti sua ja joudun ojasta allikkoon"). Äiti voi selostaa eloisasti jonkin tv-ohjelman juonenkäänteitä ja tuijottaa ruutua, kun minä vain istun ja ihmettelen vieressä. Jos jonkin sarjan jakso jää näkemättä, se on katsottava sitten jossain raossa netistä. Ja taas vain ihmettelen vieressä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon kokenu samaa. Aikuisenakin kaipaa äidin seuraa, haluaa ilahduttaa. Monesti oon odottanu kyläilyä, suunnitellut viemisiä jne. Melko pian kun pääsee ovesta sisään, tulee ahdistus ja haluaa pois. Minun asiani ei kiinnosta, puhutaan päälle, vaihdetaan aloittamani puheenaihe lennosta. Välillä piikitellään ja arvostellaan ainakin rivien välissä. Toisaalta saatetaan suoraan tivata henkilökohtaisia asioita. Koen myös olevani roska-astia, johon vanhempani oksentaa kaikki huolensa ja pelkonsa kuorrutettuna kylän juoruilla.
Kaipaan aitoa välittämistä, en voisi kuvitellakaan, että uskoutuisin vanhemmilleni hyvässä tai pahassa. Pidän kaikki itselläni ja kuilu välillämme sen kuin kasvaa.Niin tuttua! Tuo juoruilukin on tosi ahdistavaa. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut joidenkin minulle tuntemattomien ihmisten asioista, kun äitini ei ole kiinnostunut minun asioistani?
ap
Kuulostaa siltä, että sinulla äitisuhteesi vaikuttaa siihen, miten koet itsesi suhteessa muihin ihmisiin. Tuo on aika tyypillinen pikkulapsen logiikka, että "koska minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti X:n toimesta, niin minä kosta ja aion olla epäoikeudenmukainen ihan kaikkia kohtaan!"
Lopputuloksesta kärsit vain sinä itse, koska tuolla mentaliteetilla torpedoit lopulta kaikki ihmissuhteesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, onko sun pakko mennä jouluna äidin luo jollei hän sitä edes välttämättä halua? Ymmärrän sua hyvin ja uskoisin että sulla olisi mukavampaa vaikka ihan itseksesi jouluna.
Joskus vuodenvaihteessa ajattelin mennä, en välttämättä ihan jouluna. Mutta ei se oikeastaan vaikuta ahdistukseen vähentävästi.
Yritän kuvailla tyypillisen keskustelun välillämme. Ensin puhutaan aivan normaalisti, sitten äitini ikään kuin seisahtuu katsomaan minua puoliksi pelästyneenä ja puoliksi vaativana:
- Oletko jotenkin alakuloinen?
- En... En ole.
- Näytät vaan jotenkin sellaiselta.
- No, onhan tässä taas ollut kaikenlaista. Mutta -
- (Puoliksi huokaisten ja puoliksi tiuskaisten:) No voi voi.
Ja sitten hän poistuu tilanteesta eikä asiaan enää palata eikä muutenkaan kuulumisiini.
ap
Mutta onko tuo nyt niin paha? Jos laskee omaa odotusarvoa, että tuollaisia suvantovaiheita tulee ja menee. Kiinnitin siis huomiota tuohon, että "ensin puhutaan aivan normaalisti". Ainakin itselleni käy joskus, useinkin, niin, että kuvittelen mielessäni miten jotkin keskustelut menevät - ideaalisesti ja mukavasti, ideaalimaailmassa. Mutta sitten ne eivät tunnukkaan miltään tai eivät tule edes puheeksi.
Kuulostaa valitettavan tutulta myös minun korvaan...henkinen etäisyys on mutta kuitenkin udellaan henk koht asioita ällöttävän tivaavasti-aivan kuin oikeus kuulustella...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon kokenu samaa. Aikuisenakin kaipaa äidin seuraa, haluaa ilahduttaa. Monesti oon odottanu kyläilyä, suunnitellut viemisiä jne. Melko pian kun pääsee ovesta sisään, tulee ahdistus ja haluaa pois. Minun asiani ei kiinnosta, puhutaan päälle, vaihdetaan aloittamani puheenaihe lennosta. Välillä piikitellään ja arvostellaan ainakin rivien välissä. Toisaalta saatetaan suoraan tivata henkilökohtaisia asioita. Koen myös olevani roska-astia, johon vanhempani oksentaa kaikki huolensa ja pelkonsa kuorrutettuna kylän juoruilla.
Kaipaan aitoa välittämistä, en voisi kuvitellakaan, että uskoutuisin vanhemmilleni hyvässä tai pahassa. Pidän kaikki itselläni ja kuilu välillämme sen kuin kasvaa.Niin tuttua! Tuo juoruilukin on tosi ahdistavaa. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut joidenkin minulle tuntemattomien ihmisten asioista, kun äitini ei ole kiinnostunut minun asioistani?
ap
Kuulostaa siltä, että sinulla äitisuhteesi vaikuttaa siihen, miten koet itsesi suhteessa muihin ihmisiin. Tuo on aika tyypillinen pikkulapsen logiikka, että "koska minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti X:n toimesta, niin minä kosta ja aion olla epäoikeudenmukainen ihan kaikkia kohtaan!"
Lopputuloksesta kärsit vain sinä itse, koska tuolla mentaliteetilla torpedoit lopulta kaikki ihmissuhteesi.
Ei, vaan minua ei oikeasti kiinnosta juoruilla. Minua ahdistaa sellainen. Jos ihmisten asiat kiinnostavat, on puhuttava niistä heidän läsnä ollessaan. Jos minä olen läsnä, minun asioistani voi puhua. Osaan kuvitella äitini juoruilemassa minusta, kun en ole läsnä. Kun olen läsnä, hän kertoilee jonkun ihan vieraan ihmisen elämästä. Se on kiusallista.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, onko sun pakko mennä jouluna äidin luo jollei hän sitä edes välttämättä halua? Ymmärrän sua hyvin ja uskoisin että sulla olisi mukavampaa vaikka ihan itseksesi jouluna.
Joskus vuodenvaihteessa ajattelin mennä, en välttämättä ihan jouluna. Mutta ei se oikeastaan vaikuta ahdistukseen vähentävästi.
Yritän kuvailla tyypillisen keskustelun välillämme. Ensin puhutaan aivan normaalisti, sitten äitini ikään kuin seisahtuu katsomaan minua puoliksi pelästyneenä ja puoliksi vaativana:
- Oletko jotenkin alakuloinen?
- En... En ole.
- Näytät vaan jotenkin sellaiselta.
- No, onhan tässä taas ollut kaikenlaista. Mutta -
- (Puoliksi huokaisten ja puoliksi tiuskaisten:) No voi voi.
Ja sitten hän poistuu tilanteesta eikä asiaan enää palata eikä muutenkaan kuulumisiini.
ap
Mutta onko tuo nyt niin paha? Jos laskee omaa odotusarvoa, että tuollaisia suvantovaiheita tulee ja menee. Kiinnitin siis huomiota tuohon, että "ensin puhutaan aivan normaalisti". Ainakin itselleni käy joskus, useinkin, niin, että kuvittelen mielessäni miten jotkin keskustelut menevät - ideaalisesti ja mukavasti, ideaalimaailmassa. Mutta sitten ne eivät tunnukkaan miltään tai eivät tule edes puheeksi.
Tarkoitan normaalilla puhumisella, että puhutaan vaikka säästä. Sitten äitini hetkeksi kiinnittää huomiota minuun ja kysyy, olenko jotenkin murheellinen. Mutta hän ei kykene ottamaan vastaan minkäänlaista todellista vastausta. Hän tarkoittaa sanoa, että ethän vain ole allapäin. Olen niin monenlaisilla tavoilla yrittänyt vastata, ettei hän heti pakenisi tilanteesta, mutta ei onnistu mikään. Keskustelu kuulumisistani päättyy aina pariin lauseeseen. Sitten aletaan taas puhua siitä, kuinka jonkun Tuulikin syöpä on uusinut tai kuinka ensi viikolla on kylällä jokin tapahtuma.
En kyllä jaksa tätä keskustelua, jos joku täällä luulee tuntevansa ja tietävänsä paremmin kuin minä, millaista äitini kanssa on ja mistä syystä.
ap
Se, että kykenee ottamaan vastaan omia ja muiden tunteita, edellyttää sitä että on elänyt lapsuuden jossa tunteitaan on saanut vapaasti ilmaista, ja oma vanhempi on ollut mukana sanoittamassa ja tukemassa tunnetaitojen kehittymistä. Edelliset sukupolvet eivät ole saaneet tälläistä lapsuutta, vaan monet tunteet, varsinkin negatiiviset, ovat olleet kiellettyjä. Tällä tavalla kasvatettu aikuinen liittää tunteisiin kokemuksia syyllisyydestä, torjutuksi tulemisesta ja huonommuudesta. Tunteet ovat jono pahoja, tai niitä ei osata tuntea lainkaan. Myös muiden tunteet herättävät ahdistusta.
Nämä kiltit, näkymättömät itsensä kieltäneet lapset ovat aikuisena tunnevammaisia, monilla persoonallisuushäiriö. Lue vaikka 70-luvun äidit, tai tuota ketjua lääkäriin viemisestä. Niissä esiintyy ääriesimerkkejä, mutta todennäköisesti sinunkin äidillesi on vaikeaa muodostaa syviä tunnesiteitä, kommunikoida avoimesti ja rehellisesti, ja tuntea empatiaa.
Pitänee keksiä keskusteluseuraa muualta kuin täältä...
ap