Lue keskustelun säännöt.
Pieni avautuminen: Mummi ei tule meille jouluksi ja jostain syystä se ottaa nyt ankarasti päähän!
12.12.2017 |
Pakko hiukan päästää harmia pihalle. Tilanne on sellainen että Vaari kuoli reilu vuosi sitten ja viime keväästä lähtien Mummi on aktiivisesti etsinyt uutta miestä itselleen. Alusta asti pidin sitä hyvänä asiana, yksin jäädessä nuorehko leski ”kuolee pystyyn” melko nopeasti. Noh, sitten taisi Mummilta karata vähän mopo käsistä kun pahimmoillaan oli kolme treffit samana päivänä tai piti kesken lapsenlapsen synttäreiden lähteä taas uusille treffeille. Nyt on löytynyt joku mies jonka kanssa on seurustellut syksystä alkaen. Mies asuu useamman sadan kilometrin päässä täältä ja Mummi on nyt viettänyt siellä pitkiä aikoja (viikko-pari) kerrallaan ja niin tiiviisti että ei olla nähty kuin vilaukselta silloin tällöin (noin kerran kuukaudessa) kun aiemmin ollaan nähty joka viikko. Edes soittoja ei kuulu, me ollaan soitettu noin kerran kahdessa viikossa. Miestä ei ole meille esitelty muuta kuin etunimeltä.
Lapset ihmettelee miksi Mummi ei käy meillä enää koskaan eikä me käydä Mummilla. Vastaus on aina sama: Mummi on reissussa.
Tähän asti Mummi ja Vaari ovat viettäneet joulut meillä (vuodesta 2005 alkaen), sitä ennen me oltiin aina heillä. Lapset eivät ole siis koskaan viettäneet joulua ilman heitä. Viime jouluna ei siis enää ollut Vaaria joka kuoli syyskuussa. Mummi toki oli meillä. Nyt uusi rakkaus on niin tärkeä että joulu pitää viettää siellä.
Vaikka ymmärrän ja hyväksyn täysin että aikuisella ihmisellä on oikeus parisuhteeseen ja rakkauteen niin silti harmittaa. Harmittaa lasten puolesta joilta meni jo Vaari ja nyt Mummi on hylännyt heidät kuin vanhat rukkaset. Harmittaa omastakin puolesta, ei joulu ole nyt samanlainen kuin ennen. Tunnen syyllisyyttäkin siitä että harmittaa enkä oikeastaan pidä tästä reaktiosta jonka asia minussa aiheuttaa.
Hassuinta tässä asiassa on ehkä se että kyseessä on anoppini. Eihän anopin rakkauselämän pitäisi minua varsinaisesti koskettaa. Ollaan kuitenkin anopin kanssa läheisiä ja puhutaan paljon sellaisestakin mistä anoppi ei mieheni ja hänen veljensä kanssa puhu. Jotenkin on kovin hylätty olo. Mietin myös miltä miehestäni tuntuu. Mies on ollut kovin vaisuna asiasta puhuttaessa. Välillä kyselen että oletko kuullut äidiltäsi mitään ja vastaus on aina ”en”. Sitten jos anoppi soittaa, soittaa hän mulle. Ei varmasti tunnu kivalta miehestä.
En tiedä onko tässä yhtä ainoaa oikeaa mielipidettä tai ratkaisua olemassakaan. Varsinkin kun periaatteellisesti olen sitä mieltä että kunkin pitää saada viettää joulunsa siellä missä itse hyväksi kokee. Oma äitini kuoli jo 16 vuotta sitten ja isäni on sen jälkeen viettänyt joulut uuden vaimonsa kotitilalla. Tämä ei ole herättänyt minussa minkäänlaisia ahdistuksia, päin vastoin olin tosi helpottunut kun sain vanhimpien lasten ollessa pieniä mennä anoppilaan valmiiseen pöytään. Miksi ihmeessä nyt ahdistun tästä? Kiitos että sain avautua!
Kommentit (64)
Sitten kun anoppi on vanha ja tarvitsee hoitoa alkaa ulina avustamisesta. Nyt kun anopista on ollut hyötyä niin kaivataan. Mieti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloita uusi ketju: ei uutta onnea eläkeläisille.
Osoita tukesi ja hanki anopille sensuellia liukkaria joululahjaksi.
Ap, on täysin ymmärrettävää, että suret mummin poissaoloa teidän luotanne jouluna. Ikävän kurjasta luonteesta huolimatta kertomasi tarina on kaunis, koska kuvaa teidän hyviä välejänne. Kuten täällä onkin jo sanottu, kyse on tietyn aikakauden päätöksestä ja surusta uuden ja muuttuvan edellä. On tärkeää että tunnistat tunteen ja saat sen käsiteltyä, samalla kuitenkin muistaa pitää asian mittasuhteissa: kyse on nyt yhdestä joulusta ja muutoksen taustalla on kuitenkin iloinen asia (mummin uusi onni).
Erilaisen joulun ei tarvitse olla edellistä huonompi, keksi perheellenne joku toinenkin uusi asia jouluksi (lautapeli, erilainen jälkiruoka tms.), jotta uutta joulua ei varjosta vain toisen tekemä muutos, vaan voit itsekin olla osallisena uuden tekemisessä :) Iloista joulunaikaa teidän perheelle!
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun anoppi on vanha ja tarvitsee hoitoa alkaa ulina avustamisesta. Nyt kun anopista on ollut hyötyä niin kaivataan. Mieti.
Ensinnäkin: hoidin appiukkoa kotonaan ennen hänen kuolemaansa.
Toisekseen: autan ja mieheni auttaa anoppia nytkin kaikessa mahdollisessa: talon kunnostuksessa, puutarhatöissä, auton huoltoihin liittyvissä asioissa, veroasioissa, painavien tavaroiden kantamisessa ja kuljettamisessa jne. Appiukon kuoltua anoppi pyysi minua kanssaan hautaustoimistoon koska ei halunnut mennä sinne yksin. Menin tietenkin. Poikiaan hän ei pyytänyt vaikka kyse heidän isästään olikin.
Mikäli anoppi tarvitsisi varsinaista hoitoa tai apua päivittäisessä elämässään, auttaisimme ilman muuta häntä. Kaipaamme häntä ihmisenä, emme hyötymistarkoituksessa. Hän on meille rakas ihminen. Sitä tuntuu monen teistä olevan vaikea käsittää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama ilmiö tullut vastaan itsellä mm. ystävyys- ja sukulaissuhteissa eri ikäkausina. Kun elämässä tulee muutos, osa ilmeisesti kuluttaa kaiken huomionsa intensiivisesti siitä seuranneeseen elämänvaiheeseen, unohtaen "vanhan" elämänsä ja ihmiset siinä. Aiemmin tiiviskin kanssakäyminen loppuu kuin seinään. Osa sitten kaipailee vanhoja ihmissuhteitaan takaisin vuosien kuluttua kun omassa elämässä olisi taas tilaa niille. Eipä kauheasti houkuttele lämmitellä tällaisia suhteita, eikä niistä entisenlaisia saa. Paha vaan ettei näitä ihmisiä tunnista etukäteen.
Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä. Kyllä on tehtailtu tarina ja ap tekohengittänyt ketjua tekaistuilla vastauksilla. Voi voi kun sut tuntee tyylistä. Älä jaksa tehtailla. Oon ennenkin suositellut että tekisit viihdenovelleja niin saisit rahaakin. Googlaa Kolmiokirja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä. Kyllä on tehtailtu tarina ja ap tekohengittänyt ketjua tekaistuilla vastauksilla. Voi voi kun sut tuntee tyylistä. Älä jaksa tehtailla. Oon ennenkin suositellut että tekisit viihdenovelleja niin saisit rahaakin. Googlaa Kolmiokirja.
Pakko tuottaa sulle pettymys: hutiin meni. Olen edellisen ketjun aloittanut pari vuotta sitten ja silloin taisi olla kyseessä joku ruuanvalmistusvinkki jota kyselin. Kommentoin kyllä aktiivisesti ketjuja mutta en ”tehtaile tarinoita”. Tyylistä en tiiä, ihan omani on. Ja mun harmiksi tämä on tosijuttu.
Kiitos kaikille näkökulmista, niistä ikävistäkin. Kyllähän tämä tästä vaikka nyt ottaakin päähän.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä. Kyllä on tehtailtu tarina ja ap tekohengittänyt ketjua tekaistuilla vastauksilla. Voi voi kun sut tuntee tyylistä. Älä jaksa tehtailla. Oon ennenkin suositellut että tekisit viihdenovelleja niin saisit rahaakin. Googlaa Kolmiokirja.
Pakko tuottaa sulle pettymys: hutiin meni. Olen edellisen ketjun aloittanut pari vuotta sitten ja silloin taisi olla kyseessä joku ruuanvalmistusvinkki jota kyselin. Kommentoin kyllä aktiivisesti ketjuja mutta en ”tehtaile tarinoita”. Tyylistä en tiiä, ihan omani on. Ja mun harmiksi tämä on tosijuttu.
Kiitos kaikille näkökulmista, niistä ikävistäkin. Kyllähän tämä tästä vaikka nyt ottaakin päähän.
Ap
Miten sua voi ottaa tällainen asia päähän? Ei anoppi ole sulle/teille mitään velkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän harmisi, mutta anoppisi kannalta uusi ihmissuhde voi olla aivan mahtava asia. Ei ole todellakaan itsestäänselvää, että tuossa iässä (oletan että n. 60v) vielä löytää rakkauden. Lisäksi vanhenemisen kannalta puoliso on psyykkisen ja fyysisenkin hyvinvoinnin kannalta tosi hyvä asia.
Nauttikaa joulusta oman perheen kesken. Uskon, että kun alkuhuuma tasaantuu, anoppisi kiinnostuu taas lapsistanne enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mikä sinua ottaa enemmän päähän: se, että mummi viettää joulun itse valitsemallaan tavalla vai se, että mummi ei tottele sinua tule teille kuten ennen? Ehkä nyt olisi korkea aika opettaa lapsille, joista vanhimmat on jo teinejä, että joulunviettotapoja on erilaisia. Anoppi on hyväksynyt yli 10 vuoden ajan, että sinä määräät, miten ollaan ja nyt hän on vihdoinkin katsonut, että ei ole pakko tehdä kuten aina ennen on tehty. Hän saa valita itse ja se valinta on jotain muuta kuin sinun päätöksesi.
Voit sanoa, että tietty jokaiselle kuuluu rakkaus ja tietty jokainen saa itse päättää, miten juhlii, mutta samaan hengenvetoon kerrot, miten mies on allapäin (miten olisi se kuuluisa napanuoran katkaisu? - ja ainahan mies voi viettää joulun isänsä haudalla kiveä halaten, jos ei muuten pärjää) ja sinuakin harmittaa lasten puolesta, kun mummi on heidät hylännyt.
Mummi ei ole hylännyt ketään, hän on vain lopullisesti tajunnut, että jouluja on jäljellä enää rajallinen määrä. Miksi roikkua jossain sinun laatimassasi sukujoulunäytelmässä, kun voi olla sen rakkaimman kanssa. Melkein luulen, että mummia harmittaa, ettei ehtinyt viettämään edellisen miehensä kanssa yhtäkään yhteistä omaa joulua siten kuin olisi itse halunnut.
Aloimme viettää joulua meillä alunperin anoppini toiveesta. Heillä oli tapana matkustaa joulun jälkeen joka vuosi talvehtimaan Kanarialle. Anopin mielestä oli hölmöä hankkia jouluruokia pois heitettäväksi tai koristella taloa jouluksi kun he lähtivät matkalle usein jo Tapaninpäivänä. Joulunviettotavat oli hyvin pitkälti kopioitu mieheni kodista jossa vietimme siis useita jouluja ennen meille siirtymistä. Ei meillä mitään sukujoulunäytelmiä esitetä. Syödään hyvin, löhötään sohvassa, pukki käy ja availlaan lahjoja.
Ja edelleen: Mummilla on täysi oikeus viettää joulunsa missä ja miten hän haluaa. Näin on ollut tähänkin asti Vaarin eläessä. Heitä on kutsuttu muuallekin jouluksi mutta ovat halunneet tulla meille. Ovat viettäneet yhden joulun ulkomailla mutta eivät pitäneet siitä.
Enemmän tässä ihmettelen omaa reaktiotani siitä miksi tämä asia minua niin kovasti surettaa.
Ap
Ahaa - nyt he ovat viettäneet jo joulua muuallakin, vaikka aloituksessa kirjoitit näin "Tähän asti Mummi ja Vaari ovat viettäneet joulut meillä (vuodesta 2005 alkaen), sitä ennen me oltiin aina heillä. Lapset eivät ole siis koskaan viettäneet joulua ilman heitä." Toki voit loogisesti selittää, että olivat ulkomailla joskus vuonna 1995, jolloin miehesi ei enää asunut lapsuudenkodissa eikä ollut lapsenlapsia, mutta silti jaksan epäillä tarinaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko joku jo kommentoinut tätä, mutta aloituksessa vähän särähti omaan korvaan:
"olin tosi helpottunut kun sain vanhimpien lasten ollessa pieniä mennä anoppilaan valmiiseen pöytään."
Jos olet tottunut käyttämään anoppia jonkinlaisena avustajana ja joulutarjoilujen mahdollistajana, ap, niin sinulle voi tulla yllätyksenä, ettei tuo rooli välttämättä ole ollut anopille mieleen. Saattaa olla, että nyt hän kokee iloa pystyessään vapautumaan tuosta annetusta roolista, ja että saa lopultakin viettää sellaista joulua kuin itse haluaa.
En kiirehtisi anopin miesystävän tapaamista, jos suhde jatkuu niin varmaan jossain vaiheessa hänet esitellään teillekin (huom, ellei miehesi tai joku muu sukulainen sitten ala mököttämään miesystävälle, koska tämän on "vienyt" teiltä äidin/anopim/mummin).
Viettäkää mukava joulu tahoillanne, vaihtelu tekee hyvää teille kaikille, ja jatkossa varmaan elämä taas tasaantuu anopin parisuhteen mahdollisen vakiintumisen myötä.
Naisen elämä on vaikeaa. Anopillakaan ei ehkä se avioliitto ole niin auvoinen ollut, että viime vuosinaan haluaisi kokea aidon rakkauden ja hyväksynnän.
Mutta ensin murjottaa miniä, sitten lapsenlapset, poika naama vääränä, kun äiti löysi uuden miehen ja ehkä vielä muut sukulaiset päälle murjottaa, kun mamma ei pukeutunutkaan mustaan ja sulkeutunut kammioon muistelemaan miestään.
Oma äitini teki sen, että paska-avioliiton jälkeen (kulisseissa näytti hyvältä ja kaikki luuli, että oli aivan ihana liitto 54 vuotta naimisissa) sulkeutui leskeksi. Meidän perhe oli sen jälkeen elämäntehtävä ja ei hommannut omaa elämää. Olisin ollut tosi onnellinen, jos olisi löytänyt uuden miehen ja saanut kokea vielä vanhoilla päivillään onnea ja rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin vähän jakaa fiiliksesi. Minulla oli tässä 15 vuotta todella hyvä ystävä, joka oli kuin sisko minulle. Näimme monta kertaa viikossa ja olimme joka päivä yhteydessä. Luotimme toisiimme kuin kallioon. Aina autoimme toisiamme tiukan paikan tullen ja olimme toisiamme varten. Hän oli minulle äärettömän rakas. Sitten tämä ikisinkku ystävä löysikin keväällä kumppanin, muutti nopeasti yhteen sen kanssa ja menivät kihloihin. Heti tavattuaan tuoan kumppanin, häntä ei ole minun asiani enää kiinnostaneet. Emme ole tavanneet kuin kerran sittemmin kun hän alkoi seurustelemaan. Yritin minä aluksi viestejä laittaa, mutta hän ei edes vastannut kuin vasta pitkän ajan kuluttua. Nykyään olen jo hyväksynyt, että se 15 vuoden ystävyys oli siinä. Olen todella surullinen ja petetty siitä. En ymmärrä, miten (ystävän)rakkaus toista ihmistä kohtaan voi näköjään tuolla tavalla vaan sammua.
Toisaalta tällaiset tunteet ovat väärin. Niin minun kuin sinunkin pitäisi olla onnellisia siitä, että läheinen on löytänyt rakkauden. Meidän molempien täytyy vaan yrittää unohtaa oma itsekäs mielipahamme ja keskittyä omiin muihin asioihimme. Keskity sinäkin joulun tekemiseen oman ydinperheesi kanssa ja yritä unohtaa koko anoppi, anna hänen keskittyä nyt omaan elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mikä sinua ottaa enemmän päähän: se, että mummi viettää joulun itse valitsemallaan tavalla vai se, että mummi ei tottele sinua tule teille kuten ennen? Ehkä nyt olisi korkea aika opettaa lapsille, joista vanhimmat on jo teinejä, että joulunviettotapoja on erilaisia. Anoppi on hyväksynyt yli 10 vuoden ajan, että sinä määräät, miten ollaan ja nyt hän on vihdoinkin katsonut, että ei ole pakko tehdä kuten aina ennen on tehty. Hän saa valita itse ja se valinta on jotain muuta kuin sinun päätöksesi.
Voit sanoa, että tietty jokaiselle kuuluu rakkaus ja tietty jokainen saa itse päättää, miten juhlii, mutta samaan hengenvetoon kerrot, miten mies on allapäin (miten olisi se kuuluisa napanuoran katkaisu? - ja ainahan mies voi viettää joulun isänsä haudalla kiveä halaten, jos ei muuten pärjää) ja sinuakin harmittaa lasten puolesta, kun mummi on heidät hylännyt.
Mummi ei ole hylännyt ketään, hän on vain lopullisesti tajunnut, että jouluja on jäljellä enää rajallinen määrä. Miksi roikkua jossain sinun laatimassasi sukujoulunäytelmässä, kun voi olla sen rakkaimman kanssa. Melkein luulen, että mummia harmittaa, ettei ehtinyt viettämään edellisen miehensä kanssa yhtäkään yhteistä omaa joulua siten kuin olisi itse halunnut.
Aloimme viettää joulua meillä alunperin anoppini toiveesta. Heillä oli tapana matkustaa joulun jälkeen joka vuosi talvehtimaan Kanarialle. Anopin mielestä oli hölmöä hankkia jouluruokia pois heitettäväksi tai koristella taloa jouluksi kun he lähtivät matkalle usein jo Tapaninpäivänä. Joulunviettotavat oli hyvin pitkälti kopioitu mieheni kodista jossa vietimme siis useita jouluja ennen meille siirtymistä. Ei meillä mitään sukujoulunäytelmiä esitetä. Syödään hyvin, löhötään sohvassa, pukki käy ja availlaan lahjoja.
Ja edelleen: Mummilla on täysi oikeus viettää joulunsa missä ja miten hän haluaa. Näin on ollut tähänkin asti Vaarin eläessä. Heitä on kutsuttu muuallekin jouluksi mutta ovat halunneet tulla meille. Ovat viettäneet yhden joulun ulkomailla mutta eivät pitäneet siitä.
Enemmän tässä ihmettelen omaa reaktiotani siitä miksi tämä asia minua niin kovasti surettaa.
ApAhaa - nyt he ovat viettäneet jo joulua muuallakin, vaikka aloituksessa kirjoitit näin "Tähän asti Mummi ja Vaari ovat viettäneet joulut meillä (vuodesta 2005 alkaen), sitä ennen me oltiin aina heillä. Lapset eivät ole siis koskaan viettäneet joulua ilman heitä." Toki voit loogisesti selittää, että olivat ulkomailla joskus vuonna 1995, jolloin miehesi ei enää asunut lapsuudenkodissa eikä ollut lapsenlapsia, mutta silti jaksan epäillä tarinaasi.
Jep. Kyllä on sullakin vaikeeta. Väännän rautalangasta: olemme mieheni kanssa olleet yhdessä helmikuusta -00. Ekana yhteisenä joulunamme olimme anoppilassa. Seuraavana jouluna-01 anoppi ja appiukko olivat ulkomailla. Meidän eka lapsi syntyi -02 ja joulut vietettiin anoppilassa vuosina -02, -03 ja -04 kunnes vuonna -05 siirryttiin meille. Lapsemme ovat syntyneet siis vuosina -02, -04, -08 ja -09. Onko tämä nyt riittävän selkeätä?
Ap
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko joku jo kommentoinut tätä, mutta aloituksessa vähän särähti omaan korvaan:
"olin tosi helpottunut kun sain vanhimpien lasten ollessa pieniä mennä anoppilaan valmiiseen pöytään."Jos olet tottunut käyttämään anoppia jonkinlaisena avustajana ja joulutarjoilujen mahdollistajana, ap, niin sinulle voi tulla yllätyksenä, ettei tuo rooli välttämättä ole ollut anopille mieleen. Saattaa olla, että nyt hän kokee iloa pystyessään vapautumaan tuosta annetusta roolista, ja että saa lopultakin viettää sellaista joulua kuin itse haluaa.
En kiirehtisi anopin miesystävän tapaamista, jos suhde jatkuu niin varmaan jossain vaiheessa hänet esitellään teillekin (huom, ellei miehesi tai joku muu sukulainen sitten ala mököttämään miesystävälle, koska tämän on "vienyt" teiltä äidin/anopim/mummin).
Viettäkää mukava joulu tahoillanne, vaihtelu tekee hyvää teille kaikille, ja jatkossa varmaan elämä taas tasaantuu anopin parisuhteen mahdollisen vakiintumisen myötä.
Yksi syy siihen miksi jouluja alettiin viettää meillä oli juuri se että anoppi ei oikein ole keittiöihmisiä. Minä taas kokkaan mielelläni. Vietimme jouluja meillä anopin nimenomaisesta toivomuksesta. Hän on tuonut jouluisin tullessaan makeisia, juustoja ym. valmiina ostettavaa syötävää. Keittiöhommiin saa osallistua halujensa mukaan mutta pakko ei ole koskaan ollut. Usein hän on tarjoutunut kattamaan pöydän.
En tiedä mistä rautakangesta mä tän vääntäisin mutta anoppi ei ole ollut meillä kotiorja eikä lapsenpiika. Emme kaipaa häntä siinä ominaisuudessa. Kaipaamme häntä koska hän on hyvä tyyppi ja meille rakas ihminen.
Ja ei, ei anoppi ole meille mitään velkaa eikä me myöskään siksi häntä meille haluta. Meillä on ikävä häntä.
Ap
Minusta teidän suhde vaikuttaa aivan ihanalta! Ja se, että suret ettei hän ole teillä jouluna, on myös suloista. Avauksesi kertoo vaan siitä, että hän on sinulle tärkeä ihminen. Saat tietysti tuntea apeutta, kunhan et jää siihen liikaa vellomaan, etkä tartuta huonoa tunnetta muihin. Ehkä ensi vuonna mummi on taas teidän joulupöydässä.
Täällä ihmiset yrittää vääntää ap:n aloituksen jokisikin muuksi, kuin mitä se on. Ei ole kyse siitä, että ap haluaisi määräillä anoppiaan joulunvietosta tai mistään muustakaan. Tai estää eläkeläisten onnea. Ihmiset jotka tuollaiseen johtopäätökseen päätyy, eivät ole itse kokeneet vastaavanlaista tilannetta. Minä olen, ja anopista oli meilläkin kysymys. Tajuan ihan tarkkaan, miltä ap:stä tuntuu. Mieheni totesi apen kuoltua, että valitettavasti äitinsä ei ole yksin viihtyvää sorttia. Itselle se miesralli oli aika järkytys (ja myös miehelle ja hänen sisaruksilleen) ja tavallaan siinä rytinässä anopin persoona muuttui aivan toisenlaiseksi, mitä oli aiemmin ollut. Löysi sitten muutaman vuoden sisällä sen vakituisemman kumppanin, jonka kanssa matkustelivat ja harrastivat. Mutta muutaman vuoden ajan apen kuoleman jälkeen lapsenlapset eivät paljoa mummoa nähneet. Jälkeenpäin olen oivaltanut että siinä oli kyse anopin omasta kuoleman pelosta. Elämän rajallisuuden käsittämisestä ja siitä, että anoppi halusi tuntea vielä elävänsä, vaikka miehensä kuoli. Jokainenhan käsittelee kuolemaa omalla tavallaan. Sen siis halusin ap sanoa, että kyse ei ole siitä että teissä olisi jotain vikaa, tai että anoppi ei enää välitä lapsenlapsista. Se pelko elämän loppumisesta vaan laittaa hänet epätoivoisesti etsimään sitä nuorekkuutta ja uutta kumppania. Todennäköisesti joulu kanssanne toisi myös mieleen ne aikaisemmat vuodet ja miehen kuoleman, jota selvästikään ei halua ajatella. Hän haluaa täyttää ajatuksensa uusilla muistoilla ja kokemuksilla. Ja siinä ei oikeastaan voi tehdä mitään muuta kuin antaa toiselle tilaa käsitellä surua ja kuolemaa omalla tavallaan. Lapsille tuo on rankkaa, mutta toisaalta voi ajatella että on kuitenkin parempi tuollainen käytös, kuin esim. että alkoholilla alkaisi turruttaa tunteitaan.
Koetahan reipastua, ap. Sinä olet vastuussa siitä miten lapsesi joulunsa kokevat. Iloista mieltä kehiin ja lohduttamisen jälkeen keksit aina jotakin mukavaa puuhaa, askartelette, laulatte yms. Ne ovat nyt teidän perheen juttuja. Maailma muuttuu ja meidän on siihen sopeutuminen.
Siis itkeekö täällä oikeasti joku aikuinen ihminen sitä, että lasten isoäiti ei eläkään elämäänsä (enää) miniää ja lastenlapsia varten?
Ap mene nyt itseesi. On aivan kohtuuton vaatimus odottaa, että anopin elämä pyörisi sinun ja sinun lastesi navan ympärillä. Ja siltä se juurikin nyt kuulostaa: olet pettynyt, kun sinä ja sinun lapsesi ette olekaan anopin maailman keskipiste. Mutta miksi olisitte? Mummi on muutakin kuin pelkkä mummi. Mummi on aikuinen, normaali nainen, jolla on oikeus asettaa omat tarpeensa teidän halujenne edelle, ja tietenkin hänen näköisensä elämä ohittaa teidän toiveenne. Kuvailemasi tunteet ja tapasi kirjoittaa tästä naisesta ovat aivan absurdeja.