Välillä tuntuu, että olen viallinen, koska minulla ei ole isoa sukua
Olen itse sinut tämän tilanteeni kanssa, mutta kun välillä jollekin ulkopuoliselle selittää, niin tunnen saavani osakseni sääliä.
Tilanne on siis se, ettei minulla ole hirveästi sukua. Äidin ja isän puolelta isovanhemmat kuolivat kun olin lapsi. Isän kanssa en ole juuri ikinä ollut tekemisissä. Äiti kasvatti minut ja minulla on yksi sisko, joka on minua 15 vuotta vanhempi. Siskon kanssa ei olla kovin läheisiä, johtuen ikäerosta ja hän on vähän erakkomainen luonne. Pidämme kyllä säännöllisesti yhteyttä, mutta kuulumisten vaihtoon se jääkin.
Äidin kanssa en ole ollut koskaan hirveän läheinen. Hän synnytti minut verrattain myöhään, vähän alle 40-vuotiaana, ja tuntuu, että hän oli liian väsynyt kasvattamaan minua. Minulla kyllä oli ruokaa ja katto pään päällä, mutta kaikki leikkiminen ja sellainen hyväksyntä loisti poissaolollaan. Enkä siis ole katkera tai mitään, hän varmasti teki parhaansa niillä eväillä jotka hän oli itse saanut kotoaan.
Käytännössä minulla siis on vain äiti ja sisko. Ehkä se on tämä joulunaika, kun kysellään mitä kukin tekee ja missä. Aika monella on paljon sukua ja mietitään, aikataulua tarkasti, jotta saadaan kaikkien luona vierailtua.
Ahdistaa myöskin tuleva mahdollinen parisuhde, etenkin jos puolisolla on hirveästi sukua ja minun puoleltani yksi ihminen, jolle esitellä kumppania. Entinen poikaystävä mainitsi minulle joskus asiasta, että häntä häiritsi vähän se, että kun sukuloitiin, niin lähinnä hänen suvulla. Jotenkin asia on nyt noussut taas pintaan.
Itse olen tosiaan sinut asiani kanssa. Tiedostan sen, että jotkut asiat olisi ehkäpä kivempia, jos olisi paljon sukua. Sitä ehkä odottaisi juhlia ja pyhiä. Mutta toimeen tulen näinkin. Olen 25-vuotias nainen.
Kommentit (8)
Minulla on aika lailla sama tilanne. Vanhempani ovat eronneet ja olen ainut lapsi. Välit isääni ja hänen perheeseensä ovat olemattomat. Käytännössä minulla on sukulaisia vain äiti. Olen asunut paljon pois synnyinseudultani ja suhteet kaukaisempiin sukulaisiin ovat todella etäiset. Onneksi sentään on muutama ystävä ja oma perhe ja miehen sukulaiset.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aika lailla sama tilanne. Vanhempani ovat eronneet ja olen ainut lapsi. Välit isääni ja hänen perheeseensä ovat olemattomat. Käytännössä minulla on sukulaisia vain äiti. Olen asunut paljon pois synnyinseudultani ja suhteet kaukaisempiin sukulaisiin ovat todella etäiset. Onneksi sentään on muutama ystävä ja oma perhe ja miehen sukulaiset.
Minullakin on muutto kotiseuduiltani takana. Onko miehesi ikinä ihmetellyt tilannetta?
-ap
On ehkä joskus, mutta minkäs tälle voi. Eipä niitä sukulaisia mistään saa, jos niitä ei ole. Nykyisin äitinä teen parhaani, että omat lapseni saavat kokea mahdollisimman paljon perhekeskeisyyttä ja yhteenkuuluvuutta.
Nro 2
Minä taas ei välitä isosta suvusta. Minulla on oman äidin ja isän puolelta paljon sukulaisia mutta emme ole juurikaan tekemisissä muuten kuin oman perheen kesken, joka käsittää vanhemmat ja sisarukseni. Mies on taas läheinen kaikkien sukulaistensa kanssa pikkupikkuserkuista lähtien. Välillä ahdistaa kun joutuu jatkuvasti ravaamaan kaikkien luona vierailulla koska arvostan rauhallisuutta enkä jaksa olla jatkuvassa hälinässä ja selittämässä turhanpäiväisyyksiä.
Iso ja tiivis suku olisi mielestäni ihan kauheen ahdistava! Sellanen niskavuorelainen meno missä tehään niin ja näin ku sukua ollaan! Joka juhla saman kaavan mukaan ja väkisin yhdessä vaikka ei tulla toimeen. Uh.
Ja sun entinen poikaystävä oli torvi - mistä sun ois pitäny lisää sukua yhtäkkiä haalia?
Kuulostat mukavalta ihmiseltä, älä nyt huolehdi.
Minä taas just tänään ajattelin olevani jotenkin viallinen sen vuoksi, että en tunne kaikkia serkkujani edes sen vertaa, että tietäisin miltä he näyttävät. En edes tiedä kaikkien serkkujeni nimiä tai muista, kuka oli minkäkin tädin lapsi :'D
Enkä muista, minkä nimiset minun setäni ovat, ja oliko heitä kolme vai neljä...
Minulla on iso suku, mutta näin pahaa tietämättömyyttä pelkästään se ei voi selittää.
Ovatko lestadiolaiset sitten viattomia?