Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Häpeän itseäni
06.12.2017 |
Olen monta vuotta sairastanut vaikeaa masennusta ja syömishäiriötä. Tämän takia olen tällä hetkellä työkyvytön ja opinnot kesken. Hävettää, tuntuu ettei kukaan läheisistä ymmärrä sairauksiani tai tilannettani. Pelottaa, että puhuvat musta pahaa selkäni takana ja ajattelevat että olen vain aikaansaamaton. Olen useasti kuullutkin olevani vain heikko luuseri. Olin ennen itsevarma ihminen jolla oli haaveita ja tavoitteita, olin myös kunnianhimoinen. Nyt olen vain rippeitä entisestä itsestäni. En koskaan kuvitellut tai halunnut olla se tytär, joka pettää vanhempansa ja aiheuttaa vain häpeää ja surua ja murhetta. Nyt tuntuu, etten ole mitään ja aiheutan vain murhetta ja ahdistusta läheisilleni.
Mulla on myös ihana poikaystävä joka hyväksyy mut näin, mutta välillä pelkään että kyllästyy sairasteluuni ja siihen, että olen ongelmieni takia melko epävarma ja välillä syyttäkin mustasukkainen. En todellakaan halua olla tällainen enkä tunnista itseäni silloin, kun olen mustasukkainen syyttä. Olin ennen niin itsevarma ja mua ahdistaa olla tällainen epävarma, mustasukkainenkin ihminen joka kokee kaikki muut naiset ja ihmiset ylipäätään uhkana. Pelkään jatkuvasti että hän väsyy ja löytää jonkun paremman. Harvemmin teen numeroa mustasukkaisuudestani tai peloistani, useimmiten pidän kaiken vain itselläni koska häpeän. Järjellä tajuan ettei ole syytä olla mustasukkainen pienistäkin asioista, mutta se tunne on koko ajan läsnä.
Olen niin väsynyt olemaan tällainen. Olen väsynyt sairasteluun ja olenkin hakenut apua (terapia) mutta senkin saamisessa kestää. Matkaan on tullut paljon mutkia ja aina kun näyttää että voisi alkaa mennä paremmin, elämä potkii päähän ja altistun enemmän oireilulle. En sano etteikö vastuu olisi myös itselläni, koska se on, mutta olen vain hukassa. Pelkään, etten koskaan enää voi saada vanhaa, itsevarmaa, onnellista ja päämääriä omaavaa itseäni takaisin...
Kommentit (26)
Minä olen itsekin ollut todella masentunut siksi, kun asetin itselleni niin hirveät vaatimukset, joista ei suoriudu moni ihminen eläesssään. (Lääkikseen pääsy). Olen jälkeepäin ajatellut, että olisinpa ollut todella tyhmä jos olisin tehnyt itsemurhan tuon asian takia, koska onhan muitakin ammatteja. Ja kaikkia tarvitaan. Siis voisiko sinullakin johtua tämä masennuksesi liian kovista vaatimuksista? Ei kukaan meistä ole täydellinen, tämän myöntäminen voisi auttaa sinua lähtemään yrittämään edes, esim. opiskelemaan jotakin vaihtoehtoista alaa, tai työtä. Olen itse tehnyt siivoojan töitä, promohommia ja vaikka mitä, ja siellä olen tullut hyvin toimeen esim. työkavereideni kanssa, vaikka koulussa minua on kiusattu. Tämmöiset kokemukset ovat tuoneet minulle selvemmän kuvan itsestäni (olen monen mielestä mukava ja taas kiusaajilla voi olla persoonallisuushäiriöitä) ja että elämässä on paljon vaihtoehtoja. Eikä vika ole itsessä - jos sinusta eivät koulukaverit esim. tykkää, jossain muualla tykätään! Masentumisen sijasta kannattaa lähteä eteenpäin! Minusta se on hyvä toteamus että "masentuneet eivät tee mitään." Sehän juuri masentaa ihmisen, kun on vain kotona murehtimassa ja pyörittää samoja ajatuksia päivästä toiseen. Ongelmasta tulee aivan valtaisan iso omassa päässä - tämä ajatuskierre pitää siis katkaista lähtemällä tekemään jotakin, eikä kannata liian vaikeaa askelta ajatella, vaan jotakin helpompaa juttua aluksi lähteä kokeilemaan. Jossakin vaiheessa voi sitten muuttaa suunnitelmaa, jos siltä tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisitko ap kertoa miten se "vaikea masennus" helpotti siksi aikaa että ehti puolison löytää?
On se outoa että vaikka olisi millainen sängynpohjamasennus tai lamauttava sosiaalisten tilanteiden pelko niin silti onnistutaan se poikaystävä hankkimaan. Sitten on taas hyvä olla "masentunut" kun on se puoliso vierellä...
Tätä itseasiassa ihmettelen itsekin. Lähes poikkeuksetta näillä vakavasti masentuneilla naisilla on kuitenkin aina olemassa se pitkäaikainen kumppani, joka tukee ja kannustaa arjessa. En viittaa ap:hen, mutta yhdellä tärinäkädellä jopa puoliso hoiti kaikki kauppa-asiat. Olen itsekin nainen, mutta kysyn vain MITEN? Mistä te kalastatte tuollaisia helmiä?
t: keskivaikeasti masentunut ja kroonisesti yksinäinen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisitko ap kertoa miten se "vaikea masennus" helpotti siksi aikaa että ehti puolison löytää?
On se outoa että vaikka olisi millainen sängynpohjamasennus tai lamauttava sosiaalisten tilanteiden pelko niin silti onnistutaan se poikaystävä hankkimaan. Sitten on taas hyvä olla "masentunut" kun on se puoliso vierellä...
Tätä itseasiassa ihmettelen itsekin. Lähes poikkeuksetta näillä vakavasti masentuneilla naisilla on kuitenkin aina olemassa se pitkäaikainen kumppani, joka tukee ja kannustaa arjessa. En viittaa ap:hen, mutta yhdellä tärinäkädellä jopa puoliso hoiti kaikki kauppa-asiat. Olen itsekin nainen, mutta kysyn vain MITEN? Mistä te kalastatte tuollaisia helmiä?
t: keskivaikeasti masentunut ja kroonisesti yksinäinen
Itse kyllä tiedän sellaisia masentuneita ihmisiä, joilla ei ole sitä kumppania elämässään ja sitten tiedän niitäkin, joilla on ollut mutta ovat väsyneet toisen sairauteen ja jättäneet. En siis pitäisi sitä edes mitenkään erityisen yleisenä, että masentuneilla on aina se tukeva kumppani vierellään. Uskon, että on vaan todella onnekas ja monen sattuman summa että löytää kumppanin vaikka olisi vaikeastikin masentunut. Varsinkin sellaisen, joka jaksaa tukea ja kannustaa.
Ja mitä omaan suhteeseeni tulee, niin todellakin masennus ja syömishäiriö välillä vaikeuttavat asioita. Ei minunkaan poikaystävä aina ymmärrä, sanoo välillä rumia asioita ja tulee riitaa ja erimielisyyksiä sairauksieni takia. Ei hänkään aina jaksa tukea, koska onhan hänkin vain ihminen. Uskon, että asiaan vaikuttaa paljon se, että hänellä on itsellään historia masennuksen kanssa, joten sitä kautta ymmärtää paremmin millaista se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se mitään, minäkin häpeän sinua! :)
Mitä saat siitä, että kirjoittelet tuollaisia asioita?
Taitaa olla se sama sadisti joka kiertää muissakin ketjuissa alapeukuttamassa jokaista hyvääkin kommenttia ja trollailee silkasta vittuilun ja kiusaamisen ilosta. Häpeäisi, mätä ihminen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä häpeä itseäsi, se hidastaa paranemistasi. Kaikilla on joskus vaikeampia vaiheita. Silloin on oikeus olla heikko ja sairastaa.
Olen yrittänyt kovasti toitottaa tätä itselleni, mutta välillä tunteita on ihan mahdoton kontrolloida... Se häpeä ja paha olo vaan tulee ja joskus sitä onnistuu sivuuttamaan sen, joskus se ottaa ihan kokonaan vallan. Pahinta on se, kun tapaa uuden ihmisen ja hän kysyy mitä teen ja en tahtoisi myöntää vain "makaavani kotona". Olen vieläpä niin nuori ja ihmiset olettavat että pitäisi tehdä niin paljon, opiskella ja olla töissä ja menestyä. -Ap
No tuota, mistä ihmiset tietää että olisit heikko ja sairas jollet itse sitä heille kerro? Eihän nyt kotona makaamista tarvitse hävetä. Kyllä siellä kotona voi olla makaamassa vaikka ei olisi sairas tai heikko ihminen. Monet ihmiset on työttöminä vastoin tahtoaan tai sitten vain muuten downshiftailevat, tekevät keikkatyötä harvakseltaan tai muuta. Itsellänikin on käynyt mielessä että luuleeko jotkut että tunnen jotain häpeää siitä että en ole töissä 8h/7pv viikossa? Tuntuu että joillekin muille ihmisille se on suurikin ongelma mutta ei itselleni. Tosin itse en ole heikko tai sairas vaan ihan selvät suunnitelmat tulevaisuudelle. Voimia nyt vaan jatkoon.
Alue: Aihe vapaa
Mitä saat siitä, että kirjoittelet tuollaisia asioita?