Miksi kaikki mieheni haukkuvat ja avoimesti halveksivat minua? Eivät ole sellaisia aluksi. Teenkö minä heistä sellaisia?

Ongelma vaikuttaisi olevan se, että jokainen miehesi on ollut alussa samanlainen. Kokeile ihastua seuraavaksi erilaiseen mieheen, jos pystyt.

Minäkin vihaan riitelyä ja koetan välttää sitä. AP:n tapauksessa kuulostaa siltä kuitenkin että vaikeiden asioiden hoitamista on laistettu, koska on haluttu välttää riitelyä. Ja se jos mikä kuulostaa parisuhteen kannalta sairaalta. Riitelemättömyys ei saa johtaa siihen että joku asia lakaistaan maton alle.

En lähde arvioimaan kumpi on tehnyt mitäkin mutta neuvon tuleviin parisuhteisiin sopimaan säännöt miten vaikeat asiat hoidetaan, myös niissä parisuhteissa joissa ei riidellä. Säännöt takaa sen että vaikeaa asiaa ei tarpeettomasti nosteta esiin nostamaan ärsytyskynnystä ja kumpikin tietää missä mennään, minne on suunta ja tavoite.

Mä olen mies, ja mulla on samoja kokemuksia. Ei noin rajuja, mutta kuitenkin. Olen vähän samanlainen kuin ap. Kun ei osaa olla törkeä, jotenkin menettää paikkansa. Mäkin olen joutunut joksikin sylkykupiksi jokaisessa suhteessa lopulta. Tykkään selvittää asiat rauhallisesti keskustelemalla, ja usein se meni siihen, että itse koitan puhua ja etsiä jotain kompromissiä, mutta toinen huutaa ja haukkuu mua tai poistuu paikalta, eikä tahdo asiaa mainittavan. Jotkut piti jotakin peliä toisten kanssa ihan nenäni edessä.

Se vaan, että menee itseltänikin kuppi nurin. Siihen menee puolesta vuodesta pariin vuoteen, mutta lopulta suutun niin, että rupean huutamaan. Sieltä tulee sitten kaikki nuo patoutumat sanallisessa muodossa. En koskaan siinäkään tilassa ole mitenkään haukkunut, mutta esille tulee tuo kunnioituksen puute ja haukkuminen ja se, että muhun vaan puretaan kaikki pikkustressitkin ilkeilemällä ja iskemällä vyön alle henkisesti. Sen jälkeen olen sitten pelottava hullu, vaikka itse olen sietänyt samaa jo sen pari vuotta. Kuulemma se on pelottavaa, kun aina rauhallinen ja tyyni ihminen suuttuu.

Tuon raivostumisen jälkeen koko suhde sitten hajoaa siihen, etten enää välitä pätkääkään. Kaikki tuntuu sitten samantekevältä. En enää jaksa suuttua tai keskustella, enkä reagoida mitenkään. Sulkeudun vaan. Maito on jo maassa. Turha enää itkeä. Ruusunpunaiset lasit meni vaan rikki ja näen toisen sellaisena kuin se on. Kontrolloiva ja itsekäs kus*ipää. Erohan siitä sitten tulee.

Ne exät, joiden kanssa olen jäänyt syystä tai toisesta johonkin väleihin, valittavat usein mulle, miten heidän seuraavat parisuhteet on niin kamalan riitaisia. "Kun ei me riidelty ikinä."

Kun löytäisi samanlaisen kuin itse olen. Olen aina ollut sitä mieltä, että mä ja kaksoisolentoni tultaisiin hyvin toimeen jonain kämppiksinä. En tiedä, miksi en löydä sellaista kilttiä ihmistä. Näitä on naisissa ja miehissä. Olen bi.

Ja joo, olen persoonallisuushäiriöisen vanhemman lapsi. Narsisti, epävakaa tai jokin sellainen. Mulle on ammattilaiset myöhemmin sanoneet, etteivät yleensä sano niin, mutta kuulostaa narsismilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi tärkeä ominaisuus jäi mainitsematta. Minä vihaan yli kaiken riitelyä. Pyrin välttämään sitä viimeiseen asti. Siksi olen ihastunut näiden miesten kunnioittavaan ja rauhalliseen tyyliin hoitaa riitatilanteet. Alussa on keskusteltu rauhallisesti ja kunnioittavasti asioista, jotka ovat harmittaneet toisen käytöksessä. Pyydetty anteeksi ja oikeasti pyritty toimia paremmin. Jonkin ajan kuluttua tuo miesten riitelytyyli kuitenkin muuttuu. Minä en osaa suhtautua siihen. Joskus olen huutanut ja haukkunut takaisinkin, mutta olen huomannut sen ainoastaan pahentavan ja pitkittävän riitoja. Kai sitten pitäisi osata vastata täysin samalla tavalla takaisin kuin mitä minullekin tehdään?

ap

Tämä kuulostaa samalta mihin minun ja ex-mieheni suhde kaatui. Aiemmissa seurustelusuhteissa tai muissa ihmissuhteissa en ole koskaan käyttäytynyt alistavasti tai arvostellut toista, mutta ex-mieheni herätti minussa välillä niin suurta ärtymystä että päädyin tiuskimaan, vähättelemään ja arvostelemaan häntä. Hän vältteli myös riitoja viimeiseen asti ja valitsi mielipiteensäkin sen mukaan mistä arveli minun pitävän. Jos tulin töistä kärttyisenä ja suklaanhimoisena ja valitin, enemmän itselleni kuin hänelle, ettei kaapissa ole taaskaan mitään hyvää, mies lähti siltä istumalta kävellen kauppaan 3km päähän. Hän ei koskaan vaatinut itselleen mitään tai kertonut mikä minussa voisi parisuhteen kannalta olla paremmin, vaan jousti ja palveli ja mukautui. Mitä huonommin käyttäydyin, sen mukautuvammaksi ja miellyttämisenhaluiseksi mies muuttui. Tämä kuvio ärsytti itseäni valtavasti ja sai minut huonotuuliseksi ja tiuskivaksi, mikä muutti miehen taas hieman enemmän kynnysmatoksi. 

En väitä ettenkö olisi ollut avioliitossani pahimman luokan pirttihirmu ja nalkuttaja, mutta pienen osan vastuusta antaisin myös miehelle. Hän antoi kaikilla tekemisillään ymmärtää ettei hänellä itsellään ole mitään arvoa, ja lopulta päädyin käyttäytymään häntä kohtaan tismalleen sillä tavoin.

Ei kaikki silti päädy hyväksikäyttämään kilttiä ihmistä kuten sinä päädyit. Osa ihmisistä kohtelee tuollaista ylikilttiäkin ihan kunnioituksella.

Olet ihan oikeassa. Tilanteeni eroaa ap:n tilanteesta kuitenkin myös siinä että ensimmäiset n.viisi vuotta jaksoin kunnioittaa ja ymmärtää, ja kieltää miestä tekemästä liikaa vuokseni, enkä koskaan liittomme aikana nimitellyt tai solvannut häntä. Tilanne luisui kuvaamani kaltaiseksi n. kymmenen vuoden aikana ja vasta loppuvaiheessa olin niin kypsynyt että jos mies tarjoutui taas kerran tekemään jotain puolestani, en jaksanut pistää vastaan vaan totesin että teeppä vaan.

Asiasta myös keskusteltiin ja sanoin miehelle useasti ihan suoraan, että hänen ei tarvitse tehdä kaikkea minun mieleni mukaan. Kerroin että minun mielestäni erimielisyyksiä ei voi parisuhteessa täysin välttää ja odotan että hän kertoo jos jotkut minun tapani ärsyttävät tai jos hän toivoo että jotkut asiat suhteessamme tai taloudessamme tehtäisiin eri tavalla.

Aluksi olin siis se normaali ihminen joka kohteli ylikilttiä ihmistä kunnioituksella ja yritti rohkaista toista olemaan vähän "reippaampi". Lopussa olin nalkuttava ja ärsyyntynyt vaimo, mutta sitten erosimmekin aika pian, kun tunsin niin kovaa syyllisyyttä käytöksestäni.

En kirjoita tätä siksi että väittäisin eromme olleen miehen syy, vaan siltä varalta että ap saa tekstistäni jotain ajattelemisen aihetta ja apua omiin toistuviin tilanteisiinsa.

Jännä, kun itse olen aina seurustellut miesten kanssa joista kukaan ei ole haukkunut minua miksikään. Että kyllä siinä varmaan joku kaava on pakko olla, jos yhtä kaikki haukkuu, ja toista ei kukaan. Sen kun vielä tietäisi mikä se kaava on! 

Se mikä minua kiinnostaa tässä ap:n tapauksessa on se, että MISTÄ tulee riitaa? Olen itse seurustellut mieheni kanssa 3 vuotta, ja viimeisen vuoden aikana olemme riidelleet ehkä kahdesti, eikä kummallakaan kerralla ole kummankaan tarvinnut alkaa haukkua toista. Kunnioitus on suhteen peruspilareja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi tärkeä ominaisuus jäi mainitsematta. Minä vihaan yli kaiken riitelyä. Pyrin välttämään sitä viimeiseen asti. Siksi olen ihastunut näiden miesten kunnioittavaan ja rauhalliseen tyyliin hoitaa riitatilanteet. Alussa on keskusteltu rauhallisesti ja kunnioittavasti asioista, jotka ovat harmittaneet toisen käytöksessä. Pyydetty anteeksi ja oikeasti pyritty toimia paremmin. Jonkin ajan kuluttua tuo miesten riitelytyyli kuitenkin muuttuu. Minä en osaa suhtautua siihen. Joskus olen huutanut ja haukkunut takaisinkin, mutta olen huomannut sen ainoastaan pahentavan ja pitkittävän riitoja. Kai sitten pitäisi osata vastata täysin samalla tavalla takaisin kuin mitä minullekin tehdään?

ap

Tämä kuulostaa samalta mihin minun ja ex-mieheni suhde kaatui. Aiemmissa seurustelusuhteissa tai muissa ihmissuhteissa en ole koskaan käyttäytynyt alistavasti tai arvostellut toista, mutta ex-mieheni herätti minussa välillä niin suurta ärtymystä että päädyin tiuskimaan, vähättelemään ja arvostelemaan häntä. Hän vältteli myös riitoja viimeiseen asti ja valitsi mielipiteensäkin sen mukaan mistä arveli minun pitävän. Jos tulin töistä kärttyisenä ja suklaanhimoisena ja valitin, enemmän itselleni kuin hänelle, ettei kaapissa ole taaskaan mitään hyvää, mies lähti siltä istumalta kävellen kauppaan 3km päähän. Hän ei koskaan vaatinut itselleen mitään tai kertonut mikä minussa voisi parisuhteen kannalta olla paremmin, vaan jousti ja palveli ja mukautui. Mitä huonommin käyttäydyin, sen mukautuvammaksi ja miellyttämisenhaluiseksi mies muuttui. Tämä kuvio ärsytti itseäni valtavasti ja sai minut huonotuuliseksi ja tiuskivaksi, mikä muutti miehen taas hieman enemmän kynnysmatoksi. 

En väitä ettenkö olisi ollut avioliitossani pahimman luokan pirttihirmu ja nalkuttaja, mutta pienen osan vastuusta antaisin myös miehelle. Hän antoi kaikilla tekemisillään ymmärtää ettei hänellä itsellään ole mitään arvoa, ja lopulta päädyin käyttäytymään häntä kohtaan tismalleen sillä tavoin.

Tässä taitaa olla perää. Itselläni on myös tällainen hyvin kiltti mies, joka hakisi kuun taivaalta minulle. Mukautujassa huonointa on se, että kumppanille ei olla rehellisiä. On valehtelua olla liian "kiltti", ja tuosta kiltteydestä tulee liian pitkälle vietynä ase toista kohtaan. Asia, jolla ollaan toista ylempänä ja parempia. 

Oman mieheni pelastaa se, että hän osaa keskustella, ja kertoa mielipiteensä, tai ainakin heitellä ilmaan vaihtoehtoja. Yleensä päätyy olemaan samaa mieltä kuin minäkin, mutta kuulemma siksi että perustelu vain on yksinkertaisesti niin hyvä, ja näkökulma sellainen jota hän ei ole koskaan edes ajatellut, että on ihan pakko muuttaa se oma mielipide, tai ainakin etsiä tietoa lisää aiheesta. Mieheni on siis tyhmempi kuin minä, vaikka pitäisin itseäni älykkäämmästä miehestä enemmän. Noin niin kuin ajatuksen tasolla. Elämä vain on opettanut sen, että kun olen yhdessä miehen kanssa joka on edes lähelle omaa älykkyyttäni, niin hänessä on aina mukana sietämättömiä piirteitä, jotka varmaan kulkevat yhdessä älykkyyden kanssa.(ja jotka ovat myös minulla, mutta olen oppinut virheistäni, ja entisestä elämästäni) Älykkäät miehet haluavat "voittaa" minut, jolloin sekä omastani, että heidän älykkyydestään tulee taakka, ja suhteen pilaava asia. Älykkään miehen on hyvin vaikea olla pätemättä älykkyydellään, tai olla jossain asiassa "tyhmempi" kuin joku  muu, olkoonkin vaikka oma puoliso. Häviämistilanteissa he sitten alkavat haukkumaan. 

Oma mieheni onkin salakavalasti fiksumpi kuin kukaan "älykäs" mies entisistäni. Hänellä on sosiaalinen ja parisuhteellinen älykkyys sellaisella tasolla, että sinne ei moni pääse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi tärkeä ominaisuus jäi mainitsematta. Minä vihaan yli kaiken riitelyä. Pyrin välttämään sitä viimeiseen asti. Siksi olen ihastunut näiden miesten kunnioittavaan ja rauhalliseen tyyliin hoitaa riitatilanteet. Alussa on keskusteltu rauhallisesti ja kunnioittavasti asioista, jotka ovat harmittaneet toisen käytöksessä. Pyydetty anteeksi ja oikeasti pyritty toimia paremmin. Jonkin ajan kuluttua tuo miesten riitelytyyli kuitenkin muuttuu. Minä en osaa suhtautua siihen. Joskus olen huutanut ja haukkunut takaisinkin, mutta olen huomannut sen ainoastaan pahentavan ja pitkittävän riitoja. Kai sitten pitäisi osata vastata täysin samalla tavalla takaisin kuin mitä minullekin tehdään?

ap

Tämä kuulostaa samalta mihin minun ja ex-mieheni suhde kaatui. Aiemmissa seurustelusuhteissa tai muissa ihmissuhteissa en ole koskaan käyttäytynyt alistavasti tai arvostellut toista, mutta ex-mieheni herätti minussa välillä niin suurta ärtymystä että päädyin tiuskimaan, vähättelemään ja arvostelemaan häntä. Hän vältteli myös riitoja viimeiseen asti ja valitsi mielipiteensäkin sen mukaan mistä arveli minun pitävän. Jos tulin töistä kärttyisenä ja suklaanhimoisena ja valitin, enemmän itselleni kuin hänelle, ettei kaapissa ole taaskaan mitään hyvää, mies lähti siltä istumalta kävellen kauppaan 3km päähän. Hän ei koskaan vaatinut itselleen mitään tai kertonut mikä minussa voisi parisuhteen kannalta olla paremmin, vaan jousti ja palveli ja mukautui. Mitä huonommin käyttäydyin, sen mukautuvammaksi ja miellyttämisenhaluiseksi mies muuttui. Tämä kuvio ärsytti itseäni valtavasti ja sai minut huonotuuliseksi ja tiuskivaksi, mikä muutti miehen taas hieman enemmän kynnysmatoksi. 

En väitä ettenkö olisi ollut avioliitossani pahimman luokan pirttihirmu ja nalkuttaja, mutta pienen osan vastuusta antaisin myös miehelle. Hän antoi kaikilla tekemisillään ymmärtää ettei hänellä itsellään ole mitään arvoa, ja lopulta päädyin käyttäytymään häntä kohtaan tismalleen sillä tavoin.

Tässä taitaa olla perää. Itselläni on myös tällainen hyvin kiltti mies, joka hakisi kuun taivaalta minulle. Mukautujassa huonointa on se, että kumppanille ei olla rehellisiä. On valehtelua olla liian "kiltti", ja tuosta kiltteydestä tulee liian pitkälle vietynä ase toista kohtaan. Asia, jolla ollaan toista ylempänä ja parempia. 

Oman mieheni pelastaa se, että hän osaa keskustella, ja kertoa mielipiteensä, tai ainakin heitellä ilmaan vaihtoehtoja. Yleensä päätyy olemaan samaa mieltä kuin minäkin, mutta kuulemma siksi että perustelu vain on yksinkertaisesti niin hyvä, ja näkökulma sellainen jota hän ei ole koskaan edes ajatellut, että on ihan pakko muuttaa se oma mielipide, tai ainakin etsiä tietoa lisää aiheesta. Mieheni on siis tyhmempi kuin minä, vaikka pitäisin itseäni älykkäämmästä miehestä enemmän. Noin niin kuin ajatuksen tasolla. Elämä vain on opettanut sen, että kun olen yhdessä miehen kanssa joka on edes lähelle omaa älykkyyttäni, niin hänessä on aina mukana sietämättömiä piirteitä, jotka varmaan kulkevat yhdessä älykkyyden kanssa.(ja jotka ovat myös minulla, mutta olen oppinut virheistäni, ja entisestä elämästäni) Älykkäät miehet haluavat "voittaa" minut, jolloin sekä omastani, että heidän älykkyydestään tulee taakka, ja suhteen pilaava asia. Älykkään miehen on hyvin vaikea olla pätemättä älykkyydellään, tai olla jossain asiassa "tyhmempi" kuin joku  muu, olkoonkin vaikka oma puoliso. Häviämistilanteissa he sitten alkavat haukkumaan. 

Oma mieheni onkin salakavalasti fiksumpi kuin kukaan "älykäs" mies entisistäni. Hänellä on sosiaalinen ja parisuhteellinen älykkyys sellaisella tasolla, että sinne ei moni pääse.

Ihminen voi olla vaikka kuinka älykäs, mutta ei välttämättä koskaan tule niin viisaaksi kuin maailman tyhmin.  Edellisen vastaajan mies on viisas.

Vierailija kirjoitti:

En ole ylpeä tästä mutta minulla on taipumusta alkaa itse haukkua miehiä jonkun ajan tuntemisen jälkeen. Jotenkin miehiksi valikoituu usein sellaisia passiivisia vässyköitä joilla ei ole selkärankaa sanoa naiselle vastaan ja jotka eivät saa elämässään aikaan kauheasti. Tavallaan sanomisillani on kuitenkin hyvä tarkoitus, toivon että nuo miehet ryhdistäytyisivät ja muuttuisivat, jolloin kelpaisivat minulle.

Ihan kun mun ex-mies.

Hän ihastui minuun kun kohtelin häntä välinpitämättömästi ja pyöritin avoimesti muita miehiä hänen lisäksi. Hänestä se oli kuumaa ja hän piiritti minua ja lupasi kuun taivaalta.

Kun vakiinnuimme, hän varmaan pettyi kun en ollutkaan raaka leidi domina, vaan tavallinen nainen, uskollinen, perhettä arvostava, sovinnollinenkin puoliso. Häntä alkoi ärsyttää etten pannut kova kovaa vastaan hänelle. Hän halusi että muutun, mutta ei oikeastaan osannut sanoa mihin suuntaan. Haukkui kaikkea, vaikka siivoustani tai vaatteitani tai kampausta. Hänestä olin tylsä ja tavallinen enkä yhtään kuuma.

Ilmoitin sitten lopulta että eroan hänestä. Olin jälleen saavuttamaton, julma ja kylmä. Hän halusi minua taas, hänestä olin jälleen kuuma.

Luulen että hänen pitäisi myös mennä terapiaan. Hän oli kylmien vanhempien kasvattama. Aiempi exäni jätti minut naisen takia joka löi häntä, hänestä se oli kuumaa ja tosi rakkautta.

Minä näemmä valitsen miehiä, jotka haluavat kylmän, etäisen naisen joka rankaisee ja nöyryyttää heitä. Minä olen suhteessa lämmin ja joustava. Emme millään voi olla sopivat toisillemme, mutta valitsemme ihan vääriä ihmisiä.

Kai me molemmat etsimme kärsimystä ja tunnistamme jotain toisissamme ja se tuntuu oikealta.

Itse olin nuorempana varmaan samanlainen kuin ap:n exä. Eli alussa ihana, mutta sittemmin aloin "seota".

Tilani parani, kun jossain vaiheessa minulle selvisi, että olen sitoutumiskammoinen. Halusin kyllä kumppanin, mutta en pystynyt pitämään suhdetta yllä, koska mielessä myllersi että vapauden menettämisen pelko. Se sai minut käyttäytymään melko samalla tavalla kuin mitä ap kuvasi. Mieleni pelasi ihmeellisiä pelejä - se ei kestänyt että asiat oli hyvin, vaan jotain draamaa piti saada kehitettyä.

Syy on hyvin yksinkertainen. Vietin lapsuuteni äitini kanssa. Olin äidistä kaikilla tavoilla täysin riippuvainen. Pelkäsin koko lapsuuteni että äiti kuolee ja jään heitteille. Riippuvuus oli todella tuskaista koko lapsuuteni. Tästä jäi minulle trauma etten koskaan halua olla kenestäkään riippuvainen millään tavalla. Tämän kun tajusin niin tilani alkoi parantua.

Tarinan toinen puoli on se, että minunkaltaiset miehet pariutuvat helposti ns. ripustautujien kanssa. Siitä seuraa sellainen sota, joka pahentaa molempien tilaa. Suhde on yhtä ylä- ja alamäkeä.

Tällä hetkellä olen parisuhteessa todella ihanan naisen kanssa. Edelleen mun pitää olla tosi tarkkana etten puhu ohi suuni, koska traumani on edelleen olemassa. Se ei varmaan ikinä täysin poistu, mutta on nyt hallussa. En enää pelkää sitoutumista, sillä tiedän että parisuhde ei tarkoita vapauden menettämistä. Olen lisäksi kertonut kumppanilleni avoimesti taustani ja traumani.

En kirjoita tätä sen takia, että kaipaisin sääliä tai että puolustelisin ap:n ex-miestä. En, sillä aikuinen on aina vastuussa omasta käytöksestään. Väitän, että narsisteja ja luonnehäiriöisiä on oikeasti hyvin vähän. Sitä enemmän on minun kaltaisiani lapsuudessa vaurioituneita, jotka kuitenkin voivat toipua.

Mulle on selvä ohje - minun kaltaiset miehet tarvitsevat hyvin selkeän viestin heti suhteen alussa (ensimmäisen merkkien tullessa), että et hyväksy huonoa käytöstä. Tämä on asia numero yksi. Ja sitten jos käytös jatkuu, niin erotessa kannattaa myös hyvin selkeästi todeta, että suhde loppuu, koska käyttäydyt tavalla, joka ei ole hyväksyttävää. Tämä antaa toiselle mahdollisuuden tehdä ongelmalleen jotain.

Helpointa tietysti on, että opit tunnistamaan sitoutumiskammoiset tyypit. Sekin on mahdollista kun hieman tutustuu asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ylpeä tästä mutta minulla on taipumusta alkaa itse haukkua miehiä jonkun ajan tuntemisen jälkeen. Jotenkin miehiksi valikoituu usein sellaisia passiivisia vässyköitä joilla ei ole selkärankaa sanoa naiselle vastaan ja jotka eivät saa elämässään aikaan kauheasti. Tavallaan sanomisillani on kuitenkin hyvä tarkoitus, toivon että nuo miehet ryhdistäytyisivät ja muuttuisivat, jolloin kelpaisivat minulle.

Ihan kun mun ex-mies.

Hän ihastui minuun kun kohtelin häntä välinpitämättömästi ja pyöritin avoimesti muita miehiä hänen lisäksi. Hänestä se oli kuumaa ja hän piiritti minua ja lupasi kuun taivaalta.

Kun vakiinnuimme, hän varmaan pettyi kun en ollutkaan raaka leidi domina, vaan tavallinen nainen, uskollinen, perhettä arvostava, sovinnollinenkin puoliso. Häntä alkoi ärsyttää etten pannut kova kovaa vastaan hänelle. Hän halusi että muutun, mutta ei oikeastaan osannut sanoa mihin suuntaan. Haukkui kaikkea, vaikka siivoustani tai vaatteitani tai kampausta. Hänestä olin tylsä ja tavallinen enkä yhtään kuuma.

Ilmoitin sitten lopulta että eroan hänestä. Olin jälleen saavuttamaton, julma ja kylmä. Hän halusi minua taas, hänestä olin jälleen kuuma.

Luulen että hänen pitäisi myös mennä terapiaan. Hän oli kylmien vanhempien kasvattama. Aiempi exäni jätti minut naisen takia joka löi häntä, hänestä se oli kuumaa ja tosi rakkautta.

Minä näemmä valitsen miehiä, jotka haluavat kylmän, etäisen naisen joka rankaisee ja nöyryyttää heitä. Minä olen suhteessa lämmin ja joustava. Emme millään voi olla sopivat toisillemme, mutta valitsemme ihan vääriä ihmisiä.

Kai me molemmat etsimme kärsimystä ja tunnistamme jotain toisissamme ja se tuntuu oikealta.

Mulla samantyyppistä historiaa. Pidän kilteistä, lämpimistä, rakastavista, uskollisista miehistä, kaipaan läheisyyttä ja hellyyttä. Olen itse suhteessa juuri sellainen myös. Mutta olen myös itsenäinen, höpöjutuista piittaamaton ja voimakastahtoinen, ja pelkäämätön nainen. Nämä piirteet saavat vässykät ihastumaan minuun. Kun huomaavat että olenkin ihan pehmo, alkavat passiivisagressiivisiksi. Onneksi löytyi sitten helmi, jonka puolesta saan olla noita kaikkiaa piirteitäni, eikä minun täydy olla vain vahva ja itsenäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi tärkeä ominaisuus jäi mainitsematta. Minä vihaan yli kaiken riitelyä. Pyrin välttämään sitä viimeiseen asti. Siksi olen ihastunut näiden miesten kunnioittavaan ja rauhalliseen tyyliin hoitaa riitatilanteet. Alussa on keskusteltu rauhallisesti ja kunnioittavasti asioista, jotka ovat harmittaneet toisen käytöksessä. Pyydetty anteeksi ja oikeasti pyritty toimia paremmin. Jonkin ajan kuluttua tuo miesten riitelytyyli kuitenkin muuttuu. Minä en osaa suhtautua siihen. Joskus olen huutanut ja haukkunut takaisinkin, mutta olen huomannut sen ainoastaan pahentavan ja pitkittävän riitoja. Kai sitten pitäisi osata vastata täysin samalla tavalla takaisin kuin mitä minullekin tehdään?

ap

Tämä kuulostaa samalta mihin minun ja ex-mieheni suhde kaatui. Aiemmissa seurustelusuhteissa tai muissa ihmissuhteissa en ole koskaan käyttäytynyt alistavasti tai arvostellut toista, mutta ex-mieheni herätti minussa välillä niin suurta ärtymystä että päädyin tiuskimaan, vähättelemään ja arvostelemaan häntä. Hän vältteli myös riitoja viimeiseen asti ja valitsi mielipiteensäkin sen mukaan mistä arveli minun pitävän. Jos tulin töistä kärttyisenä ja suklaanhimoisena ja valitin, enemmän itselleni kuin hänelle, ettei kaapissa ole taaskaan mitään hyvää, mies lähti siltä istumalta kävellen kauppaan 3km päähän. Hän ei koskaan vaatinut itselleen mitään tai kertonut mikä minussa voisi parisuhteen kannalta olla paremmin, vaan jousti ja palveli ja mukautui. Mitä huonommin käyttäydyin, sen mukautuvammaksi ja miellyttämisenhaluiseksi mies muuttui. Tämä kuvio ärsytti itseäni valtavasti ja sai minut huonotuuliseksi ja tiuskivaksi, mikä muutti miehen taas hieman enemmän kynnysmatoksi. 

Tuommoista minäkin olen tehnyt, oisko se sitten  #86 mielestä "valehtelua".

Sen sijaan vähättelyä, ivallisuutta, saatikka sitten solvauksia, en sietäisi ollenkaan. Tiedän että minut nähdään joskus liian "kilttinä" tai tahdottomana, koska arjen asiat ja järjestelyt, asutaanko keskustassa tai espoossa, semmoiset asiat ovat yhdentekeviä ja voi mun puolesta mennä kumppanin mielipiteen mukaan. No, budjetin rajoissa tietenkin, mitään miljoonavelkaa en ottaisi.  

Ja vaikka ei olisi pahansuopa, niin jos lihoisi, kasvattaisi talviturkkia, tai jopa alkaisi piereskelemään seurassani, niin tämä pöyristyttävän välinpitämätön käytös korjattaisiin heti. 

Minulla on nyt ap:n kaltainen miesystävä, äärimmäisen kiltti joka tekee mitä tahansa eteeni.

Ongelma onkin siinä etten tiedä milloin hän tekee mitä ajattelee minun haluavan, milloin sitä mitä itse haluaa. Hänestä ei ota selvää, koska hän ei pysty sanomaan mitään suoraan.

Usein hän tekee asioita siksi että kuvittelee minun haluavan niin. En halua mutta hän ei ole kysynyt, hän olettas. Sitten hän on mielestään uhrautunut minun takiani-vaikka on itse päättänyt tehdä niin.

Jos koskaan edes lievästi sanon suoraan, että en olisi halunnut sitä vaan tätä, et kysynyt minulta, nyt olen harmissani, niin hän ei kestä sitä lainkaan. Hän menee ihan lukkoon, kokee suhteetonta epäonnistumisen tunnetta, ei pysty keskustelemaan ja pakenee paikalta saman tien omaan kotiin. Siis kommunikointi tulee ihan mahdottomaksi, koska hän lakkaa ottamasta vastaan mitään ja puhumasta mitään. Hokee että kaikki on hänen vika ja hän on pilannut kaiken ja hän on huono. Olen ihan suu auki, että sitten minulla menee kaksi päivää tekstarien varassa vakuutellessa, etten halua erota vaikka minua harmitti se joku arkinen asia.

Hän on ihan valtavan herttainen ja kiltti ja luotettava ihminen yhdellä lailla, ja valtavan sokea ja valheellinen, itsekeskeinen ja räjähdysaltis toisella lailla.

Hänellä on jotain ihan todellisia solmuja itsellään ja itsetunnossaan, ja luulen että niin on ap:lläkin. Ja toivoisin että molemmat voisivat käydä ammatti-ihmiselle puhumassa.

Up

Nyt seuraa kylmää luettelointia. Myötätunnolla sen kuitenkin kirjoitin, mutta on kiire kun kohta menee aika umpeen.

Minusta aapeen ongelma tulee esiin siinä, että hän hakeutuu väen vängällä tilanteeseen, jossa hänellä on kylmä, ilkeä, torjuva ja väkivaltainenkin mies, joka kuitenkin on salaa riippuvainen hänestä. Sitten hän yrittää pakottaa tämän ilkimyksen rakastamaan häntä siksi, että hän tekee niin paljon ollakseen sen rakkauden arvoinen. Se vaihtoehto, jossa hän taistelisi oikeudestaan tulla rakastetuksi kokonaisena itsenään ei käy.

Jos hänellä oikeasti olisi kiva mies, ei tulisi kauppoja, vaan aapee kokisi koko ajan, ettei mies ole sittenkään oikea. Toki hän sumuttaa itseäänkin taitavasti osoittaakseen, ettei näin suinkaan ole, vaan kysymys on jostain mystisestä viasta, joka hänessä on, ja jonka takia kivat ihmiset muuttuvat paholaisiksi. Miksi tämä on niin tärkeää?

Yksinkertaista: siksi, että hän elää ajatuksesta, että karannut viallinen isä oli kuitenkin edes jonkin arvoinen. Että jos hän vain olisi päässyt olemaan isälle hyvä, isä olisi tehnyt parannuksen ja muuttunut rakastavaksi mieheksi ja isäksi.

Vikateorian kautta ap saa kaksi kärpästä litistettyä yhdellä lätkällä. Etsiessään massiivista piilovikaa itsestään hän ei joudu etsimään sitä isästään tai tämän korvikkeista. Toisekseen huonon isän pienenä hylkäämän sisäisen lapsen loputon viallisuuden kokemus pitää sovittaa ulkomaailmaan. Siksi pitää etsiä vikaa itsestä, koska tuntuu vialliselta.

Jotenkin näin se taitaa mennä. Toivottavasti ap väsyy näytelmään ja on valmis hakemaan uutta elämäntarinaa, jossa hän vähitellen haluaa ja huomaa osaavansa pitää rajoista kiinni, kun niitä heilutellaan. Ja oppii nauttimaankin siitä, koska se osoittaa, että hän on ainakin yhden ihmisen rakkauden ja huolenpidon arvoinen - itsensä.

Ja silloin rankaisevat miehet näkevät tämän hänen silmistään jo kättelyssä, ja etsivät kuritettavansa muualta. Ap taas alkaa löytää miehiä, jotka jopa vaativat häntä tulemaan ulos kuorestaan ja opettavat elämään kokonaisena, koko tunneskaalaa käyttäen. Niin, se ei houkuttele nyt, mutta siinä puhuu vamma. Kysymys ei ole vain siitä, että ap ei pidä riitelystä yms negatiivisten tunteiden näyttämisestä. Ne ovat hänestä vaarallisia, koska niiden takia hänellä ei nyt ole isää.

Oletko ap seurannut ketjua vielä? Haluaisitko kertoa millaisia ajatuksia ihmisten viestit ovat herättäneet sinussa?

Seuraavassa parisuhteessa kannattaa reagoida heti alussa tuleviin koepalloihin. Jos kumppani käyttäytyy kuin pitäisi sua itsestäänselvyytenä, vähennä tapaamisia. Älä selitä miltä sinusta tuntuu äläkä itke hänen edessään, vaan näytä heti mitä seuraa huonosta kohtelusta - vetäytyminen ja lopulta ero.

Silloin et tule käyttäneeksi niin pitkää aikaa tyyppeihin jotka ei pidemmän päälle pysty kohtelemaan sua säädyllisesti. Säästät myös itsesi henkisen väkivallan julmemmilta muodoilta kun vihellät pelin aikaisemmin poikki.

Tuolla historialla kannattaa myös harkita todella pitkään yhteen muuttamista ja muuta sitoutumista. Et ole kommentoinut lapsuudenkotisi oloja,mutta terapiasta voisi tosiaan olla apua asioiden tunnistamisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika paha sanoa. Mutta kyllä sun täytyy itseesi mennä, jos jokainen parisuhde muuttuu tuollaiseksi.

Niin. Kunpa vaan tietäisi miten. Mielestäni olen oikeasti hyvä tyttöystävä. Olen perusiloinen, teen mielelläni kotityöt, laitan ruokaa, olen kiinnostunut kumppanini asioista, olen avarakatseinen sängyssä, osaan kuunnella ja lohduttaa. En huuda tai jää hautomaan katkeruutta tai riitoja, vaan kerrona asiallisesti jos jokin asia häiritsee minua ja kunnioittavasti pyydän muutosta. En mielestäni ole edes mikään kynnysmatto, koska minä en hyväksy ikäviä sanoja tai käytöstä itseäni kohtaan, ellen koe ansainneeni sitä.

Ehkä tosiaan "annan itsestäni liikaa" näissä suhteissa. Tunnen aina antavani paljon enemmän kuin mitä saan. Minä olen aina kiinnostunut kumppanini asioista, vaikkei hän osoittaisi samaa kiinnostusta minun asioistani kohtaan lähes koskaan. Minä varmistan aina, että kumppanillani on hyvä olla, vaikka en samaa saa häneltä takaisin. Toki suhteen alussa nämä eivät ole ikinä olleet noin epäreiluja jakoja, vaan mieskin on ollut saman tyylisesti hyvä minua kohtaan. Sitten se vaan muuttuu yhtäkkiä tuolla tavalla kuten aloituksessa kerroin. :'(

ap

Tuossa se tuli rivien välistä, vaikka yrität kiistää. Olet kynnysmatto ja yrität olla kiva ja kiltti sellaisille, jotka kohtelevat sinua paskasti. Yritä miettiä mikä on se kaava minkä mukaan etsit miehiä. Jokin menee jo valintaprosessissa pieleen. Yritä löytää joku aidosti kiltti ihminen. Ei sellainen "kiltti ja kunnollinen".

Minä kyllä aina mainitsen siitä, milloin joku kohtelee minua mielestäni väärin. Kerron sen loukkaavan minua ja pyydän lopettamaan sen. Ehkä joku toinen ihminen ei samalla tavalla osoittaisi omaa haavoittuvuuttaan vaan sen sijaan antaisi takaisin samalla mitalla? Esim. mies haukkuu minua rumaksi. Minä saatan alkaa itkemään ja kerron rauhallisesti tuon loukanneen minua ja pyydän häntä lopettamaan tuollaiset puheet. Joku toinen kivahtaisi itse takaisin, että tuolla ulkonäöllä sinulla ei ole varaa haukkua ketään, itse olet hirveän ruma. Sellaista ilkeyttä en oikein osaa. Joskus olen yrittänyt. Se on ainoastaan pahentanut riitoja.

Miten tunnistaa "oikeasti kiltin" miehen? Olen luullut kumppaneitani sellaisiksi. Olen pitänyt aitoina merkkeinä juuri näitä, että he vaikuttavat empaattisilta ihmisiltä myös muita kohtaan, ei ainoastaan minua, jota yrittävät hurmata. Valitsen miehiä sen mukaan, joiden kanssa tulen hyvin toimeen. Meillä on yhdessä hauskaa ja juttelumme luistaa.

ap

Uskomatonta! Normaaleilla sosiaalisilla taidoilla ja itsetunnolla varustettu ihminen ei todellakaan sivuuta ohimennen asiaa, että hänen puolisoinsa haukkuisi häntä rumaksi! Tuohan on aivan ennenkuulumatonta. Noin ei kukaan normaali ihminen nimittele kumppaniaan. 

Hän ei myöskään vastaisi siihen uusilla loukkauksilla ja haukuilla. Mitä se hyödyttäisi?

Hän asettaa suhteen vakavaan miettimistilaan. On selvää, että toista rumaksi haukkuva ei tahdo toiselle hyvää. Luultavasti hän ei ole rakastunut. Hän ei arvosta eikä kunnioita puolisoaan.

Suhde päättyy joko siihen paikkaan, tai sitten annetaan miettimisen ja harkinnan jälkeen toinen mahdollisuus. Molemmat tietävät, että suhde päättyy heti jos solvaamista tai muuta henkistä väkivaltaa esiintyy vielä kerrankin.

Jos vielä toisenkaan loukkauksen jälkeen suhdetta ei lopeta (ts. ei tule seurauksia), tuollainen solvaaja ei tule kunnioittamaan kumppaniaan ikinä ja käytös tulee vain pahenemaan.

Olen eri kuin ap, enkä niin pitkäpinnainen. Minullakin on mies, joka on haukkunut ja vähätellyt. Aluksi yritin tulla paremmaksi, mutta nykyään puolustaudun. Otan puheeksi ne asiat, jotka koen loukkaavina. Ongelma on, että mies suuttuu siitä ja sitten on käsissä riita ja siinä riidassa olen ikäänkuin minä alullepanijana. Mies kokee minun haastavan paljon riitaa ja on vihainen siitä. Haluauisin sellaisia neuvoja, miten saada suhde toimimaan sellaisen miehen kanssa, jos ei halua erota.