Olenko kamala mummi jos

Voisitkohan kirjoittaa lapsellesi. Jos se avaisi keskustelua, olisi kenties vähemmän räjähdysherkkä tapa lähteä purkamaan. Tärkeää kertoa myös miksi haluat heidän elämäänsä osaksi. Toivottavasti järjestyy!

Kai mummi tajuaa että lasten kasvaessa lasten elinpiiri ja elämän sisältö muuttuvat.

Koululaisilla on paljon koulutyötä, harrastuksia, leirikouluja, menoja kaverien kanssa.

He viettävät vähemmän aikaa myös vanhempiensa kanssa, saati sitten ulkopuolisten.

Näin sen kuuluu olla ja sitä pitää pitää vain hyvänä kehityksenä.

Jokseenkin lapsellista yrittää "rankaista" lapsenlapsia lahjattomuudella, mutta toisaalta lahjat ovat tässä nyt se vähäpätöisin asia. Selkeästi joku on vialla, ja jos tahdot välit selvittää, niin muuttamaan pystyy vain itseään. Et voi vaatia lastasi ja lapsenlapsiasi muuttumaan ja korjaamaan välit, vaan sinun on tehtävä se itse. Myöskään syyttely ja puolustautuminen ei auta tippaakaan, vaan päin vastoin pahentaa tilannetta. Sinun on myös rohkeasti kohdattava ne asiat, joista nyt selkeästi kirjoituksesi perusteella tunnet huonoa omatuntoa.

Ja kuten varmasti itsekin tiedät, viileät välit eivät liity siihen, oletko leikkinyt vai ennemmin keskustellut ja muuten viettänyt aikaa yhdessä. Tuo vastaus on vähän samaa luokkaa kuin työhaastattelussa omaksi huonoksi puoleksi listattu liiallinen tunnollisuus... Yritä rohkeasti muistella niitä todellisia syitä ja ongelmia, sillä vain niiden kautta löytyy se oikea ratkaisukin.

Kun soitat, sinulle kuitenkin sanotaan, että sinusta ei olekaan kuulunut. Se tarkoittaa, että kun olet poissa, se huomataan. Eikö se ole jo positiivista? Jotkut ihmiset eivät vain ole hyviä ottamaan yhteyttä, mutta se ei tarkoita, etteivät he ilahtuisi yhteydenotosta.

En usko, että puhumalla tuosta asiasta tulee sen kummempaa. Sinun täytyy vain päättää välitätkö näistä ihmisistä niin paljon, että olet valmis antamaan enemmän kuin saat, vai aiheuttaako yhteydenpito liikaa surua ja pettymystä.

Miksi ja miten  se on hyvää kehitystä, jos leirikoulut ja harrastukset ym. ovat tärkeämpiä kuin ihmissuhteet, myös isovanhempiin?  Tämä on juuri sitä kehitystä suurempaan itsekkyyteen ja vain oman hyvän ja intressien etuoikeuksiin.  Oma ego edellä.

Nykyvanhemmat ovat omaksuneet ja hyväksyvät tämän, eikä se välttämättä johda hyvään elämään, vaan suorittamiseen ja sitä myötä usein onnettomiin ihmisiin. 

Ehkä tuosta on tullut vain tapa että sun yhteydenottoa odotetaan. Pojastako on kyse? He harvoin soittavat kuulumisia oma-aloitteisesti.

Entä kutsutko niitä koululaisia luoksesi? Ei ne osaa ehkä noin vain tulla. Pyydä heitä luoksesi vaikka leipomaan joulupipareita tai -torttuja.

Mun lapset ainakin pitävät enemmän niistä isovanhemmista jotka touhuavat kanssaan.

Minun vanha äitinikin aina odottaa, että hänelle soitetaan, ja auta armias, jos et soita joka lauantai. Syyllistämisellä ei ole äärtä eikä rajaa. Mulla meni raja siinä, kun hän alkoi soveltaa samaa lapsiini. Sanoin, että heille et tuota tee. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ja miten  se on hyvää kehitystä, jos leirikoulut ja harrastukset ym. ovat tärkeämpiä kuin ihmissuhteet, myös isovanhempiin?  Tämä on juuri sitä kehitystä suurempaan itsekkyyteen ja vain oman hyvän ja intressien etuoikeuksiin.  Oma ego edellä.

Nykyvanhemmat ovat omaksuneet ja hyväksyvät tämän, eikä se välttämättä johda hyvään elämään, vaan suorittamiseen ja sitä myötä usein onnettomiin ihmisiin. 

Lapsen kuuluu irtaantua vanhemmistaan. Se on osa kasvuprosessia.

Ihminen on vain kerran lapsi ja nuori ja siitä elämänvaiheesta pitää nauttia. Nauttia kavereista, nauttia kaikesta ainutlaatuisesta tekemisestä.

Aikuisen rooli on olla siellä taaempana, tarjolla ja tukemassa ja aina ehdoitta.

Ei kiukuttelemassa ja kiristämässä ja kyttäämässä ja kitisemässä.

Kutsuttu lapsia on ja useasti. Luvattu tullakin, mutta eivät ole kuitenkaan tulleet, vaikka olen niitä aktiviteettejäkin keksinyt.

Tyttärestä ja hänen perheestään on kyse.  Poikani soittelee joka viikko, vaikka asuu kaukana ja juttelemme tunnin, joskus puolitoista. On kiinnostunut ja puhelut ovat hauskoja, nauramme paljon (samanlainen sarkastinen huumorintaju). 

Taidetaan vain me naiset kuitenkin olla vaikeampia tapauksia toisillemme. Kaipaan kuitenkin tyttären yhteydenottoja.

ap

Kyllä minä joululahjat ostaisin, ei mitenkään liity kiitollisuuden osoittamiseen, mutta jos se sinusta siltä tuntuu, ajattele, että olet kiitollinen, että sinulla on heidät.

Mutta, myös mun mielestä voisit alkaa purkamaan tätä tilannetta kirjoittamalla kirje. Vastaanottaja saa rauhassa lukea sen ja sisäistää, pahin tunnekuohukin laantuu, ennenkuin vastaa mitään. Ainakan saa ajatella asiaa rauhassa. Nämä koululaiset eivät osaa toimia toisin, koska eivät ole oppineet muuhun. 

Pienillä askelilla eteenpäin.

Toivon, että saatte hyvät välit toistenne kanssa, vaikka se varmasti vaatii aikaa, ymmärrystä ja toisten ajankäytön hyväksymistä. Martyyriksi älä rupea, eikä tuo kostaminenkaan mitenkään fiksulta vaikuta.

Leirikoulut, ystävät ja kaikki muu elämä saavat viedäkin lapsen elämästä, ja viekin suurenosan, mutta hyvään vanhemmuuteen kuuluu myös opettaa lapselleen perheen tärkeyttä ja merkitystä. Se on se tukijalka kun elämässä tulee vaikeuksia. Silloin ei leirikoulut ja harvoin ystävätkään ole tukena.

Lapselle on hyvä myös opettaa ettei aina mennä se oma etu edellä. Vaikka tällä hetkellä kaikki muu olisi kivempaa kuin se kääkkä mummi tai pappa, on joskus myös annettava omaa aikaansa heille. Se on arvokas muisto lapsuudesta, jota ei saa takaisin koskaan. Eivät nämä mummit ja ukit montaa vuotta enää siinä ole.

Usein vain lapsen vanhemmat ovat samalla tasolla henkisen kehityksensä kanssa kuin lapsensa. Ikävä kyllä.

Arvot muuttuvat, mutta ei välttämättä hyvään suuntaan. 

Minkä ikäisiä ne lapset ovat?

Miten lapsesi ja lapsenlapset suhtautuvat sinuun kun otat yhteyttä? Ovatko ystävällisiä? Meillä lapset tykkää isovanhemmistaan kovasti, pelavat yhdessä pelejä kun kyläilään, mutta aika suuren osan ajasta leikkivät keskenään ja isovanhemmat juttelee meidän vanhempien kanssa aikuisten kesken kuulumisia, myös lapsista. Meilläkään ei isovanhemmat hurjasti leiki, mutta tuo pelaaminen on kivaa kaikista, koska ne juttelunaiheet ei aina mene kouluikäisellä ja isovanhemmalla yksiin, kouluikäinen ei jaksa kuunnella muisteluja tai naapurin Lempin sairauksia ja isovanhemmat ei tajua jotain pokemon- tai tietokonepelijuttuja.

Toisaalta tuntuu kertomasi surulliselta, toisaalta, moni yksinäinen vanheneva ihminen odottaa ruuhkavuosia eläviltä lapsiltaan ja lapsenlapsiltaan ihan tosi tiivistä yhteydenpitoa, johon ei vaan aikaa riitä vaikka haluaisikin.

Ainakin me ollaan ihan rehellisesti väsyneitä töistä, varsinkin jos on pitkiä työvuoroja, siihen päälle lasten harrastukset, kotityöt jne, ja ei oikein ole riittävästi vapaata aikaa edes oman perheen kanssa silleen rennosti ja mukavasti. Ja meidän lapset ei edes kilpaurheile, niinkuin moni kaverinsa, joilla aikataulut ovat vielä huomattavasti tiiviimpiä.

Yritetään toki silti tavata isovanhempia säännöllisesti, mutta osin se tarkoittaa kivan pulkkamäkireissun tai elokuvan väliin jättämistä. Ja kun niitäkin perheen yhteisiä juttuja olisi mukava viettää paljon kun lapset ovat vielä sen ikäisiä että niistä innostuvat.

Mitä luulet tapahtuvan jos et anna lahjoja? Lapset ajattelee ettei mummi välitä edes vähän muistaa? Vähän marttyyrimeiningiltä kuullostaa. Ja meillä kummilapsi, josta on kuulunut ehkä yhdesti yli kymmenen vuoden aikana, muut yhteydenotot meiltä, silti lähetetään lahjat, halutaan että lapsi edes siten tietää että muistamme hänet ja välitämme, että yksipuolisuus on tuttua, eikä tulisi mieleen sitä lapselle "kostaa".

Voi olla, että tyttäresi ei ole kunnolla päässyt vielä lapsen roolistaan eroon ja ehkä hänellä on jotain lapsuustraumoja työstämättä. Teille ei ole muodostunut kahden aikuisen suhdetta, vaan hän edelleen odottaa että sinä äitinä kannat kaikesta vastuun? Asiat voivat olla sen verran jumissa tyttäresi päässä, että hän ei osaa niistä puhua tai sinulle avautua.

Lapsenlapset ovat taas oma asiansa. Minun mielestäni he ovat vielä niin pieniä, että heitä ei voi pakottaa kantamaan vastuuta teidän suhteestanne. Lapset ovat usein hyvin itsekkäitä, ja erityisesti tietyssä iässä omat kaverit ovat paljon tärkeämpiä kuin sukulaiset. Lasten ihmissuhteiden ylläpitäminen isovanhempiin on vanhempien tehtävä, ei lasten. Vaikka nyt ei siltä vaikuta, kuitenkin se että sinä ylläpidät suhdetta lapsenlapsiin, luo teille siteen jota he arvostavat vanhempana. Olet varmasti heille tärkeä, vaikkeivat he osaa sitä parhaalla tavalla osoittaa.

Mä voisin olla sun tyttäres. Ei ihan noin lähellä asuta, mutta tilanne vastaava.

Äiti mokas niin paljon ja raskaita asioita mun nuoruudessa, etten mä halua hänen olevan meidän arjessa. Ollaan yritetty jutella asiasta (ei syyttelyä, vaan auttaisi mua ymmärtämään tekemiään ratkaisuja), mutta kaikki aina typertyy siihen, että hän ei muista. Ihan turha mun on hakata päätäni seinään.

Lapset kävivät lomilla mummolassa, mutta sitten alkoi mennä siihen, että mummo alkoi kaatamaan kaunojaan lasten niskaan.

Muistan eräänkin kerran, kun tyttäreni oli 8vuotias. Hain mummolasta, niin likka vaan istui mitään sanomatta autossa koko tunnin kotimatkan. Hän oli uupunut, hän oli väsynyt kaikesta mitä mummo oli hänelle kertonut. Ne purkautui pikku hiljaa sitten häneltä..

Äitini oli selittänyt lapselle aivan liian isoja asioita ymmärrettäväksi. Siinä vaiheessa jäin miettimään, että eikö äidillä ole enää ystäviäkään, kun on kipannut lapsen harteille aikuisten juttuja.

Toinen, että äitini surkuttelee sitä, ettei hänellä ole varaa olla lastenlastensa kanssa. Siihen esikoiseni tuumas kerran, että asiahan on nyt niin mummo, me tullaan moikkaamaan sua, me tullaan olemaan sun kanssa. Ei meidän tarvii mennä teatteriin tai lintsille. Jospa vaan istuttais pihalla, kateltais sun tomaattejas ja hörpittäis kahvia. Äidiltäni pääsi itku. Kyllä mäkin vähän liikutuin poikani 13 v sanoista.

Vaikka mulla on paljonkin hampaankolossa äitiäni vastaan, niin olen yrittänyt, että lapseni ovat isoäitinsä kanssa. Etenkin kun on ainoa isovanhempi yleensäkään. Äitini tekee yhdessäolosta toisinaan niin pirun vaikeaa. Tai ehkä mä teen.

Me nähdään nykyisin muutamia kertoja vuodessa. Soitellaan kuulumisia, harvakseltaan. Se on molemmin puolista, tytär soittelee mummolleen, pojalta on jäänyt. Hän ehkä laittaa whatsup viestiä.

Siellä voi olla paljonkin tyttären ja äidin väleissä, mitä ei edes ajattele. Kyllä ihmiset muuttuu 30 vuoden aikana, mutta jos jää selvittämättömiä asioita, ne hiertää vuosikymmentenkin päähän.

Siskoni jaksaa olla äitini kanssa. Heillä on erilainen suhde, siskoni on mua 12 vuotta nuorempi. Ymmärrän heidän suhteensa täysin. Se oli eri maailman aikaa, kun sisko kasvoi. En tunnista itsessäni edes kateellisuutta, vaan pystyn olemaan onnellinen heidän hyvistä väleistään. Onneksi heillä on toisensa ja kohta siskon esikoinen.

Millä tavalla on syyllistämistä se, että sanoo että sinusta ei olekaan kuulunut? Kuulostaa todella oudolta koko dynamiikka. Jokin syy siihen on, että ei yhteyttä toiselta puolelta pidetä. Älä pidä sitten sinäkään. Jouluna olisi hyvä tavata, mutta lahjat voit jättää ostamatta, jos eivät ole kertaakaan vuoden aikana edes tulleet käymään.

millainen äiti olit tyttärellesi? oliko hänen lapsuutensa traumaattinen?

Argh.

Syyllistävä, takertuva marttyyrimummo täällä. Spesialiteettinä kaiken mahdollisen pikkuriikkisen asian vatvominen pahoin päin.

Lapset ottavat rakastavat ihmiset itsestäänselvyytenä. He eivät yleensã ole menettäneet läheisiã eivãtkä osaa ajatella, miten surullista olisi jos ei oltaisi väleissã tai ei mummia olisi lainkaan. He vain odottavat että heitä rakastetaan.

Itsekin olin sellainen lapsi. Luovuttiko mummini? Uhriutuiko hän ja hãipyikö ovet paukkuen loukkaantuneena lapsellisesta itsekeskeisestä välinpitämättömyydestäni? Vielä mitä! Hän hössötti, kutsui, leipoi, kutoi, ompeli ja uteli. Hän silitti, halaili, pelaili ja soitteli ja neuvoi. Ärsyttävyyteen saakka ja ylikin!

Ei minun äitini hänelle soitellut pitkiä puheluita, hän halusi pitää hössöttävän äitinsä käsivarren mitan päässä omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Hänellä oli siihen syynsä ja täysi oikeus. Mummin ja lastenlasten väleihin se ei vaikuttanut.

Kun minä; hirveä, epäkiitollinen ja ehkä tylykin teini kasvoin aikuiseksi, heräsin vihdoin huomaamaan miksi mummi hössötti, vaati kylään ja soitteli. Koska hän rakasti minua niin hirveästi.

Kun vaari kuoli ja mummin terveys alkoi pettää, minä kävin jonkin aikaa hänen luonaan päivittäin kahvilla, juttelemassa ja katsomassa telkkaria. Käytin häntä kaupassa ja hautausmaalla ja soittelin. Koska minãkin rakastin häntä niin hirveästi. Ja koska mummi oli aina rakastanut mua ja hössöttänyt mun ympärillãni. Ja koska me oltiin vietetty yhdessä niin paljon aikaa kun olin pieni.

Mummin ja äidin välit säilyivãt etäisempinä, mutta ei se vaikuttanut meidän väleihimme. Se oli ihan eri juttu. Ei se kuulunut mulle.

Sulla on nyt edessäsi kaksi tietä. Joko jättãydyt marttyyyrinä lastenlasten elämästä tai jatkat kutsumista ja lahjojen antamista, näytãt että välität. Lapset EIVÄT osaa arvostaa sitä nyt, mutta aikuisina he arvostavat sitä valtavasti ja ikävöivät sinua vuosikymmeniä sitten kun sinua ei enää ole. JOS olet ollut mukana heidän elämässäãn.

Anna tyttärellesi tilaa tai kirjoita kaunis kirje, miten vain, mutta älã anna välienne vaikuttaa sinun ja lasten väleihin. Ei minun anoppinikaan anna, vaikka meillä on jonkin verran skismaa. Hän soittelee joka päivã lapsilleni. Minua se ehkä vähän ärsyttää, mutta ei se ole minun asiani. Se on heidän asiansa. Eikã minun(kaan) lapsilleni todellakaan jää epäselväksi, että heidän mumminsa rakastaa heitä. Jääkö sinun lapsenlapsillesi?

Siitä, ja vain siitä, tässä on minusta kyse!

Kuulostaa harmilliselta, mutta et sinä oikein tuohon ratkaisua saa mykkäkouluilemallakaan. Lahjoja ei ole ikinä pakko ostaa, jos ei ole rahaa. Voit laittaa esimerkiksi kortin tai viedä vaikka kukan/suklaata joulun alla, jos siis haluat kuitenkin pienesti muistaa.

Minulla tuli mieleeni sellainenkin juttu pohdittavaksi, että miten olet käyttäytynyt kun tyttärestäsi tuli äiti? Omaa käytöstä voi olla kovin vaikea joskus hahmottaa, mutta tässä muutamia apukysymyksiä: "omitko" lapsia/vauvoja kun äiti oli läsnä? Kunnioititko lapsesi ja puolisonsa tuoretta vanhemmuutta? Onko mahdollista, että olisit vahingossa astunut äidin reviirille/varpaille? Neuvoitko kovasti? Osoititko pitäväsi heitä hyvinä vanhempina? Kunnioititko tyttäresi aikuistumista ja irtautumista lapsuudenperheestä, kun hänestä tuli äiti? Vertailitko häntä vanhempana itseesi tai muihin? Annoitko vieraillessasi äidille tilaa olla äiti, vai yrititkö itse hoitaa lapsia kysymättä ensin?

Nimittäin jos silloin kun lapset ovat pieniä, kokee tuoreena äitinä tulevansa ylikävellyksi omien lasten suhteen, niin reagointi voi olla juurikin tuota. Otetaan vahvasti etäisyyttä ja ehkä jopa alitajuntaisesti pidetään omat lapset henkisesti etäällä tällaisesta ihmisestä. Se muisto on todella vahva, jos joku tunkee omalle alueelle lasten ollessa pieniä. Pieni lapsihan ei välttämättä vielä niin matki vanhempansa käytöstä, mutta kouluiässä viimeistään vanhempien asenne alkaa vaikuttaa.

Joskus kun itse tulee isovanhemmaksi, saattaakin unohtaa sen oikean ison jutun: omasta lapsesta on tullut vanhempi, ja häntä pitää kunnioittaa uudessa roolissaan. Lapsiin ei voi luoda aitoa suhdetta, jos ei nauti heidän vanhempiensa luottamusta.

Jos ihan pikkuisen edes kolahti, että onkohan näin käynyt, niin suosittelen aloittamaan avoimen keskustelun aiheesta tyttären kanssa. Jos siis olet vielä valmis yrittämään heidän suhteen.