Missä lapsena kaltoinkohdellut "menestyjät" olette oppineet

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä? Ei kaikki traumaattisen lapsuuden kokeneet ihmiset ole samanlaisia. Useimmilla lienee jonkin verran ongelmia, mutta ne ongelmat eivät ole välttämättä samanlaisia tai samaa vaikeusastetta kuin sinulla. Ei kaikilla ole esimerkiksi itsetunto-ongelmia tai sosiaalisia vaikeuksia. Voi olla jotain muuta tai parhaassa tapauksessa säästynyt kokonaan isommilta, työ- ja toimintakykyä rajoittavilta ongelmilta.

Tietysti kaikki ihmiset ovat erilaisia, mutta et kai tosissasi väitä etteikö vanhempien seksuaalisesti hyväksikäyttämällä ihmisellä olisi itsetunto-ongelmia (ainakaan ilman massiivista asian työstämistä). Huono itsetunto näkyy myös esim. täällä viesteissä jatkuvasti esille nostetussa mukautuvuudessa...mahtaakohan juuri tuo mukautuvuus ja miellyttäminen olla yksi seikka mikä on helpottanut monen oloa työpaikoilla?

Itselläni voi tosiaan olla vähän mustavalkoinen ajattelu, mutta sitä luulisi että jos tulee kotona raiskatuksi tai narsistien nujertamaksi, niin se aiheuttaisi jonkinlaista "vetäytymistä" ja syrjäytymistä jo nuorena. Siis ihanko totta lähditte kotoa turpaan saatuanne muina miehinä vaan puhumaan muiden kanssa jostain meikeistä ja farkuista ja vietitte "normaalia" nuoren elämää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä? Ei kaikki traumaattisen lapsuuden kokeneet ihmiset ole samanlaisia. Useimmilla lienee jonkin verran ongelmia, mutta ne ongelmat eivät ole välttämättä samanlaisia tai samaa vaikeusastetta kuin sinulla. Ei kaikilla ole esimerkiksi itsetunto-ongelmia tai sosiaalisia vaikeuksia. Voi olla jotain muuta tai parhaassa tapauksessa säästynyt kokonaan isommilta, työ- ja toimintakykyä rajoittavilta ongelmilta.

Tietysti kaikki ihmiset ovat erilaisia, mutta et kai tosissasi väitä etteikö vanhempien seksuaalisesti hyväksikäyttämällä ihmisellä olisi itsetunto-ongelmia (ainakaan ilman massiivista asian työstämistä). Huono itsetunto näkyy myös esim. täällä viesteissä jatkuvasti esille nostetussa mukautuvuudessa...mahtaakohan juuri tuo mukautuvuus ja miellyttäminen olla yksi seikka mikä on helpottanut monen oloa työpaikoilla?

Itselläni voi tosiaan olla vähän mustavalkoinen ajattelu, mutta sitä luulisi että jos tulee kotona raiskatuksi tai narsistien nujertamaksi, niin se aiheuttaisi jonkinlaista "vetäytymistä" ja syrjäytymistä jo nuorena. Siis ihanko totta lähditte kotoa turpaan saatuanne muina miehinä vaan puhumaan muiden kanssa jostain meikeistä ja farkuista ja vietitte "normaalia" nuoren elämää?

En minä ainakaan, olin vetäytyvä ja ujo ja sisältä äärimmäisen aggressiivinen kuten edelleenkin. Minua on aina pidetty outona ja/tai pelottavana. Siksi pidänkin ihmisiä pääosin turhana luonnontuhona.

En osannut luoda ystävyyssuhteita. En tiennyt, mitä olisi pitänyt puhua. Kouluissa olin yksin, kotona näkymätön roskaämpäri. Aikuisena opettelin kommunikoimaan jatkokoulutuksissa ja töissä. Henkilökohtaisista asioistani en koskaan puhu ulkopuolisille, en luota kehenkään. Paitsi mieheeni. Keskusteluissa kuuntelen ja käsittelen toisen asioita. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä minusta ja elämästäni tuskin mitään.

Meillä ei kotona saanut edes puhua. Kommunikointi jäi tasolle 1/10, kaikki olisi pitänyt vaan tietää. Ihan mahdoton alku elämälle. Minusta puhelias perhe on jo valtava voimavara vaikka muut asiat olisi miten sattuu.

💔

Olen opetellut kantapään kautta asioita. Yksi aikuisena koettu triggeri ajoi pitkään terapiaan. Tavallaan olen ihan kiitollinen siitä, että "sain nähdä toisten ihmisten silmin" oman käyttäytymiseni. Tämä on liian pitkä asia selitettäväksi ja kivulias avattavaksi, mutta se auttoi hakemaan apua. Peilinäni toimivat sattumalta myös jollain tavalla "kipeät" ihmiset, joka on hassua sinänsä.

Selviän töissä hyvin, saan positiivista palautetta asiakkailta (teen erityisasiantuntijatyötä). Silti itsearvostukseni on vähän niin ja näin. En saa vapaa-ajalla yhteyttä toisiin ihmisiin ja koen syvää erillisyyttä. Tämä erillisyyttä on osa tätä traumaa, joka on ollut läsnä koko tähänastisen elämän ja olen hyväksynyt sen, että näin voi olla päivien loppuun saakka. Tunnen syvää myötätuntoa meitä ihmisiä kohtaan, kaikkien osa ei ole helppo.

Kaikki eivät reagoi samalla tavalla. Kuten joku jo sanoikin, välien katkaisu "ongelmapesäkkeisiin" auttaa. Itse työstin asioita monta vuotta, ja onnekseni olen ihminen, joka ei elä menneessä, ja joka oikeasti unohtaa. Ne ovat asioita, joille ei voi enää mitään. Vain nykyhetki merkitsee.

Vierailija kirjoitti:

En osannut luoda ystävyyssuhteita. En tiennyt, mitä olisi pitänyt puhua. Kouluissa olin yksin, kotona näkymätön roskaämpäri. Aikuisena opettelin kommunikoimaan jatkokoulutuksissa ja töissä. Henkilökohtaisista asioistani en koskaan puhu ulkopuolisille, en luota kehenkään. Paitsi mieheeni. Keskusteluissa kuuntelen ja käsittelen toisen asioita. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä minusta ja elämästäni tuskin mitään.

Itselläni tuo sosiaalisuuden harjoittelu aikuisena on onnistunut vain oikeanlaisissa yhteitöissä ja juuri oikeissa olosuhteissa. Ikävä kyllä nuo yhteisöt ovat loppuneet ja uusia samanlaisia vaikea löytää. Nyt olen taas yhteisöissä missä olen aivan vetäytyvä ja sosiaaliset taidot heikentyneet taas rutkasti. Nykyään tuo oppiminen tuntuu myös entistä vaikeammalta kun suurimman osan suunnilleen oman ikäisistä "etumatka" vaan kasvaa kasvamistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Välien katkaisu ongelmapesäkkeisiin toimii. Tosi moni perheväkivaltaa kokenut lapsi on yhä aikuisena vanhempien talutusnuorassa. Nöyränä kyläilee kun eihän vanhempia saa hylätä. Heille voi tulla paha mieli.

Tähän kun pystyisi! Tai olisi pystynyt 25 vuotta sitten. Ei sillä enää ole merkitystä, kun elämä on jo takana päin, eikä menetystä voi korjata.

Vierailija kirjoitti:

...

Selviän töissä hyvin, saan positiivista palautetta asiakkailta (teen erityisasiantuntijatyötä). Silti itsearvostukseni on vähän niin ja näin. En saa vapaa-ajalla yhteyttä toisiin ihmisiin ja koen syvää erillisyyttä. Tämä erillisyyttä on osa tätä traumaa, joka on ollut läsnä koko tähänastisen elämän ja olen hyväksynyt sen, että näin voi olla päivien loppuun saakka. Tunnen syvää myötätuntoa meitä ihmisiä kohtaan, kaikkien osa ei ole helppo.

Voi hyvin olla että olen ihan väärällä alalla, tehnyt itselleni vääränlaisia hommia ja ajautunut myös itselleni epäsopiviin työyhteisöihin, mutta ei minulla ole toiminut työelämässä se etten "saa vapaa-ajalla yhteyttä toisiin ihmisiin" (tai siis työpaikan vapaamuotoisemmissa keskusteluissa). Kyllä minä olen saanut asiakkaiden puolelta todella hyviä kehuja ja esimies saattanut kommentoida että tulen asiakkaiden kanssa hyvin toimeen tai hoitanut hommat hyvin, mutta ei se ole riittänyt.

~

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei kotona saanut edes puhua. Kommunikointi jäi tasolle 1/10, kaikki olisi pitänyt vaan tietää. Ihan mahdoton alku elämälle. Minusta puhelias perhe on jo valtava voimavara vaikka muut asiat olisi miten sattuu.

Samanlaista oli meillä. Äiti oli aina mykkäkoulussa, eikä katsonutkaan lapsiin. Narsistinen äiti, joka käski isän hakata meitä. Mitään ei kotona opetettu, eikä saanut tehdä, kuten ruokaa. Koulun köksätunnilla opin paljon ja siitä oli valtavasti hyötyä aikuiselämään, köksätunnit antoivat innostavan pohjan.

Puhumisen kieltäminen, kuten kaikkien tunteiden kieltäminen ja mykkäkoulu on hirveätä henkistä väkivaltaa lapsille.

Kaveriporukassa, koulussa ja lukiossa. Näin vaivaa sosiaalisten suhteiden eteen.

Olin erittäin varakkaan perheen lapsi. Nyt olen alkoholisti. Huluaisin unohtaa kaiken, mitä lapsena koin. Minusta ei tullut mitään hienoa. 

Minut pelasti "huono" harrastus, jota snobit vanhempani inhosivat ja yrittivät estää harrastamasta. Sen parissa sain normaalien, tervepäisten aikuisten hyväksynnän ja kannustuksen eikä kukaan kajonnut minuun niin kuin kotona. Oli niin helpottavaa, kun pystyi luottamaan. Ilman tuota maailmaa olisin paljon pahemmassa jamassa nyt.

Vierailija kirjoitti:

Kaveriporukassa, koulussa ja lukiossa. Näin vaivaa sosiaalisten suhteiden eteen.

Tätä en kai tule ikinä tajuamaan. Itse ainakin olin kaiken kokemani jälkeen sen verran arka, jännittynyt, vihainen ja "erikoinen", että muiden nuorten suhtautuminen oli aina jollain tapaa oudoksuvaa. En tiedä miten olisin voinut olla muiden mukana normaalilla tavalla.

Minulle on tosin muodostunut sellainen mielikuva, että joidenkin kokema kohtelu on ollut enemmän "raakaa", minun taas "julmaa, ovelaa ja nöyryyttävää", mikä saattaa tehdä enemmän tuhoa sosiaalisen kehityksen suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Olin erittäin varakkaan perheen lapsi. Nyt olen alkoholisti. Huluaisin unohtaa kaiken, mitä lapsena koin. Minusta ei tullut mitään hienoa. 

Kuten olet huomannut, viina ei muistoja tuhoa. Oletko käsitellyt kokemuksiasi? Suosittelen. Ei meistä kukaan ole toista hienompi tai huonompi, samassa veneessä ollaan.

<3

Kun vaan osaisi olla rennosti ja pelotta, niin kaikki olisi helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveriporukassa, koulussa ja lukiossa. Näin vaivaa sosiaalisten suhteiden eteen.

Tätä en kai tule ikinä tajuamaan. Itse ainakin olin kaiken kokemani jälkeen sen verran arka, jännittynyt, vihainen ja "erikoinen", että muiden nuorten suhtautuminen oli aina jollain tapaa oudoksuvaa. En tiedä miten olisin voinut olla muiden mukana normaalilla tavalla.

Minulle on tosin muodostunut sellainen mielikuva, että joidenkin kokema kohtelu on ollut enemmän "raakaa", minun taas "julmaa, ovelaa ja nöyryyttävää", mikä saattaa tehdä enemmän tuhoa sosiaalisen kehityksen suhteen.

Omat ikävät kokemukseni on lähinnä tylyä ja epäoikeudenmukaista, ei välttämättä mitenkään ovelaa. Opin hyvin lukemaan muita, etten vaan ärsytä tai suututa, puhumaan niin että kukaan ei varmasti loukkaannu ja milloin pitää olla hiljaa.  Nykyään ei tuota miellyttämisen tarvetta niinkään ole. Minusta on tullut kielellisesti lahjakass,koska väärä sanavalinta saattoi tarkoittaa raivon repeämistä.  Tai negatiivisen tunteen esille tuominen. Siinä kestikin pidempään opetella.