Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Missä lapsena kaltoinkohdellut "menestyjät" olette oppineet

Vierailija
02.12.2017 |

sosiaalisia taitoja!? Tai pikemminkin kuinka pystytte sellaiseen tasapainoiseen aikuiseen sosiaalisuuteen, jota esim. työpaikoilla tarvitaan? Tuota en ole ikinä ymmärtänyt? Tuli tuosta toisesta ketjusta mieleen, kun moni lapsena ilmeisesti jatkuvasti raiskattukin kertoi olevansa hyvissä töissä. Itse olen hyvästä koulumenestyksestä ja jatko-opiskelumenestyksestä huolimatta ajautunut aina ongelmiin huonon itsetunnon takia. Kuinka ihmeessä pystytte olemaan "normaalilla" tavalla ihmisten kanssa kaiken sen ahdistuksen ja pelon kanssa?

Kommentit (48)

Vierailija
1/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Se kauhu, kipu yms. muovaa tavallaan erillisen osan sun persoonaan.

Se osa on täysin erillään ns. normiminästä, joka toimii ihan normaalisti tavallisessa elämässä.

Ongelmia tulee siitä, jos jotkut jutut "triggeröi" sen kauhuja kokeneen persoonan päälle, silloin jotkut menee täysin katatoniseen tilaan, jotkut puolustaa itseään ja on aggressiivisia jne. 

Se triggeri voi olla ihan vain haju, kovat äänet, ihan mikä vain. Mutta tavallisessa elämässä on päällä eri persoona kuin se traumatisoitunut tavallaan.

Vierailija
2/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mulla oli ihan karsee lapsuus. Ja tyypillisesti rankka murrosikä jolloin oli paljon kavereita. Kävin lukion ja muutin stadiin. Opiskelin vaikka mitä ja kävin samalla duunissa. Olen oman ammattiryhmäni uran huipulla. Terapiassa oon käynyt noin 7 vuoden välein kriisiaikoina. Vanhempien kanssa en ole tekemisissä. Lapsi opiskelee yliopistossa. Murrosikä pelasti elämäni. Se oli rankka, myymälävarkauksia ja bilettämistä, nykyään olen normaalisosiaalinen sukkia kutova hauska täti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ihmettelen ihan samaa kuin ap. Ja ihailen teitä, jotka olette pärjänneet ja pärjäätte nimenomaan tässä sosiaalisessa mielessä.

Vierailija
4/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Se kauhu, kipu yms. muovaa tavallaan erillisen osan sun persoonaan.

Se osa on täysin erillään ns. normiminästä, joka toimii ihan normaalisti tavallisessa elämässä.

Ongelmia tulee siitä, jos jotkut jutut "triggeröi" sen kauhuja kokeneen persoonan päälle, silloin jotkut menee täysin katatoniseen tilaan, jotkut puolustaa itseään ja on aggressiivisia jne. 

Se triggeri voi olla ihan vain haju, kovat äänet, ihan mikä vain. Mutta tavallisessa elämässä on päällä eri persoona kuin se traumatisoitunut tavallaan.

Joo, dissosiaatiohäiriö toimii puolustusmekanismina, mutta ei ikuisesti välttämättä.

Vierailija
5/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sain geeneissä karismaa ja sosiaalisen luonteen- terapia pelasti loput.Pitkä stoori kaikkinensa,nyt asiat ok.Mennyttä ei unohda mutta sen kanssa oppii elämään eivätkä nuo edellisen vastaajan "triggerit" enää vaikuta.

Vierailija
6/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ihan karsee lapsuus. Ja tyypillisesti rankka murrosikä jolloin oli paljon kavereita. Kävin lukion ja muutin stadiin. Opiskelin vaikka mitä ja kävin samalla duunissa. Olen oman ammattiryhmäni uran huipulla. Terapiassa oon käynyt noin 7 vuoden välein kriisiaikoina. Vanhempien kanssa en ole tekemisissä. Lapsi opiskelee yliopistossa. Murrosikä pelasti elämäni. Se oli rankka, myymälävarkauksia ja bilettämistä, nykyään olen normaalisosiaalinen sukkia kutova hauska täti.

Joo, jos on kaikesta huolimatta hyviä kavereita ja poikaystäviä jne niin se auttaa jo paljon. Itsellä ei ollut kumpiakaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Se kauhu, kipu yms. muovaa tavallaan erillisen osan sun persoonaan.

Se osa on täysin erillään ns. normiminästä, joka toimii ihan normaalisti tavallisessa elämässä.

Ongelmia tulee siitä, jos jotkut jutut "triggeröi" sen kauhuja kokeneen persoonan päälle, silloin jotkut menee täysin katatoniseen tilaan, jotkut puolustaa itseään ja on aggressiivisia jne. 

Se triggeri voi olla ihan vain haju, kovat äänet, ihan mikä vain. Mutta tavallisessa elämässä on päällä eri persoona kuin se traumatisoitunut tavallaan.

Ok, mutta ethän vielä silloin lapsena kun homma oli päällä ollut noin jakautunut, kai? Miten jotenkin pystyit kaiken sen keskellä oppimaan normaalisti sosiaalisia taitoja tai kehittymään ihmisenä tai miksi sitä kutsuisikaan? Ja eikö muka ne fiilikset silloin näkynyt muille nuorille ja aiheuttaneet tietynlaista suhtautumista? Minuun ei ole edes noin rankasti kajottu, kuin mitä noissa monissa tarinoissa, mutta silti saan joka paikassa palautetta epävarmuudesta ja välillisesti tietynlaisista sosiaalisuuden ongelmista, eikä työsuhteita jatketa.

Vierailija
8/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ihan karsee lapsuus. Ja tyypillisesti rankka murrosikä jolloin oli paljon kavereita. Kävin lukion ja muutin stadiin. Opiskelin vaikka mitä ja kävin samalla duunissa. Olen oman ammattiryhmäni uran huipulla. Terapiassa oon käynyt noin 7 vuoden välein kriisiaikoina. Vanhempien kanssa en ole tekemisissä. Lapsi opiskelee yliopistossa. Murrosikä pelasti elämäni. Se oli rankka, myymälävarkauksia ja bilettämistä, nykyään olen normaalisosiaalinen sukkia kutova hauska täti.

Joo, jos on kaikesta huolimatta hyviä kavereita ja poikaystäviä jne niin se auttaa jo paljon. Itsellä ei ollut kumpiakaan.

Tuntuu että "rankkaa" elämää nuorena viettäneillä on loppuelämä paljon helpompaa kuin niillä, jotka ovat olleet nuoruuden yksin. Siihen rankkuuteen kuitenkin kai yleensä sisältyy kavereita, juhlimista yms. normaalia. Siitä on helpompi ponnistaa tavalliseen elämään, kuin jos ei ole ollut mitään ihmissuhteita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

??

Vierailija
10/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Pärjään ihan hyvin niin kauan kun en joudu pyytämään työkavereilta apua, neuvoa tai palvelusta tilanteessa jossa he saattaisivat olla siihen vastahakoisia. En myöskään pärjää tilanteessa jossa minun olisi sanottava "ei" työkaverille. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vaikeus luottaa on mulla kaikista pahin ongelma.

Vierailija
12/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

No, koti on yksi osa elämää ja jos lapsi pääsee tarhaan, kouluun, ehkä johonkin harrastukseen, lukioon ja jatko-opintoihin, kesätöihin jne. niin kyllä se persoona kasvaa ja sosiaalisuus kehittyy ihan normaalisti. Suomessa vanhempien varallisuus ei määrää koulunkäyntiä. Trauma saattaa elää omaa elämää ja aktivoituu elämän kriisitilanteissa kuten ketjussa jo mainittiin. Useimmilla tulee elämään hyviä opettajia, kavereiden vanhempia, harrastusohjaajia jne., jotka sitten antavat terveen aikuisen mallia. Toki jos lapsi on kovin sisäänpäin kääntynyt ja kotiin vetäytyvä sekä vanhempiaan puolustava eikä luota muihin ihmisiin, niin voi toki käydä huonostikin. Itse olin normaalisosiaalinen syntyjäni ja neuroottiset ja narsistiset vanhempani vain saivat minut karkotettua elämästään. Lapsena ja nuorena luuhasin sukulaisissa, naapurissa ja hevostalleilla. Parisuhteet ja ystävyyssuhteet ovat olleet minulle aina vaikeita, pinnallisemmat suhteet toimii hyvin. T: väkivaltaisen ja narsistisen lapsuuden elänyt tohtori, joka tarvitsee lääkitystä ja psykologin apua "kriiseissä" eli elämän käännekohdissa

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mitä ihmettä? Ei kaikki traumaattisen lapsuuden kokeneet ihmiset ole samanlaisia. Useimmilla lienee jonkin verran ongelmia, mutta ne ongelmat eivät ole välttämättä samanlaisia tai samaa vaikeusastetta kuin sinulla. Ei kaikilla ole esimerkiksi itsetunto-ongelmia tai sosiaalisia vaikeuksia. Voi olla jotain muuta tai parhaassa tapauksessa säästynyt kokonaan isommilta, työ- ja toimintakykyä rajoittavilta ongelmilta.

Vierailija
14/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ihan karsee lapsuus. Ja tyypillisesti rankka murrosikä jolloin oli paljon kavereita. Kävin lukion ja muutin stadiin. Opiskelin vaikka mitä ja kävin samalla duunissa. Olen oman ammattiryhmäni uran huipulla. Terapiassa oon käynyt noin 7 vuoden välein kriisiaikoina. Vanhempien kanssa en ole tekemisissä. Lapsi opiskelee yliopistossa. Murrosikä pelasti elämäni. Se oli rankka, myymälävarkauksia ja bilettämistä, nykyään olen normaalisosiaalinen sukkia kutova hauska täti.

Joo, jos on kaikesta huolimatta hyviä kavereita ja poikaystäviä jne niin se auttaa jo paljon. Itsellä ei ollut kumpiakaan.

Tuntuu että "rankkaa" elämää nuorena viettäneillä on loppuelämä paljon helpompaa kuin niillä, jotka ovat olleet nuoruuden yksin. Siihen rankkuuteen kuitenkin kai yleensä sisältyy kavereita, juhlimista yms. normaalia. Siitä on helpompi ponnistaa tavalliseen elämään, kuin jos ei ole ollut mitään ihmissuhteita.

Mustakin tuntuu että nuoruuden yksinäisyydestä on todella vaikea "päästä eroon" vaikka nyt olisikin kavereita, perhe ym. Kai sitä jää jotenkin ikuisesti paitsi jostakin, jota ei voi millään korvata, jos teininä ei ollut ketään kenen kanssa olla ja jakaa sitä kasvamista.

Jos joku on päässyt yli tuosta niin kerro ihmeessä että miten! XD

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Osa selviää ja osa ei. Riippuu korjaavista ihmissuhteista.

Vierailija
16/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Välien katkaisu ongelmapesäkkeisiin toimii. Tosi moni perheväkivaltaa kokenut lapsi on yhä aikuisena vanhempien talutusnuorassa. Nöyränä kyläilee kun eihän vanhempia saa hylätä. Heille voi tulla paha mieli.

Vierailija
17/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

No, koti on yksi osa elämää ja jos lapsi pääsee tarhaan, kouluun, ehkä johonkin harrastukseen, lukioon ja jatko-opintoihin, kesätöihin jne. niin kyllä se persoona kasvaa ja sosiaalisuus kehittyy ihan normaalisti. Suomessa vanhempien varallisuus ei määrää koulunkäyntiä. Trauma saattaa elää omaa elämää ja aktivoituu elämän kriisitilanteissa kuten ketjussa jo mainittiin. Useimmilla tulee elämään hyviä opettajia, kavereiden vanhempia, harrastusohjaajia jne., jotka sitten antavat terveen aikuisen mallia. Toki jos lapsi on kovin sisäänpäin kääntynyt ja kotiin vetäytyvä sekä vanhempiaan puolustava eikä luota muihin ihmisiin, niin voi toki käydä huonostikin. Itse olin normaalisosiaalinen syntyjäni ja neuroottiset ja narsistiset vanhempani vain saivat minut karkotettua elämästään. Lapsena ja nuorena luuhasin sukulaisissa, naapurissa ja hevostalleilla. Parisuhteet ja ystävyyssuhteet ovat olleet minulle aina vaikeita, pinnallisemmat suhteet toimii hyvin. T: väkivaltaisen ja narsistisen lapsuuden elänyt tohtori, joka tarvitsee lääkitystä ja psykologin apua "kriiseissä" eli elämän käännekohdissa

Narsistiäitini ei päästänyt minua tarhaan. Ala-asteella oli muutamia ystäviä äidin valvovan silmän alla. Harrastaa en pystynyt talousvaikeuksiensa takia. Yläasteella alkoi täysi kontrolli ja menetin kaikki ystävät. Pinnallisista suhteissa on helppoa, syvällisissä vaikeaa. En luota kehenkään ja etsin jatkuvasti merkkejä luottamuksen pettämisestä. Samoin olen antennit pystyssä koko ajan. Olen läheisriippuvainen. Työelämässä olen nöyrä enkä osaa pitää puoliani. Sama parisuhteissa.

Vierailija
18/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kuuntele näitä jotka sanoo ettei kaikki ole samanlaisia.

Mutta oma kokemus on että paljon terapiaa vaan, sellaista joka sopii omiin kokemuksiin. Häpeän ja ahdistuksen käsittelyä. Opettelin ikäänkuin alusta että minullakin on ihmisarvo.

Minulla menee kivasti ja tulen toimeen koulussa ja töissä kun olen aika mukautuvainen ja kiltti mutta sanon silti napakasti jos olen jostain jyrkästi jotain mieltä. Yleensä asiasta joka liittyy omiin kokemuksiin, mutta en kuitenkaan jaa niitä toisten kanssa kysymättä. Veikkaan että siinä piilee se juju ainakin itsellä: Ihmiset tykkää kun on sopeutuvainen mutta ei niin sopeutuvainen että on vaan aina hiljaa, mielipiteetön ja menee mukana. 

Sitten ne ongelmat itsessään näkyvät lähinnä siinä että jos on pitkä päivä, monta ikävää tilannetta takana tai paljon työ/koulukavereiden valittamista päivästään (kiltimpiä käytetään usein huolikaivona), niin alan "taantua" kotiminäksi enkä jaksakaan enää pitää ammattikulissia yllä.

Vierailija
19/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

*

Vierailija
20/48 |
02.12.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minulla menee hyvin, kun elämä on tasapainoista. On mies, hyvä toimeentulo, terveyttä, hyvä työpaikka. Elämäni suistuu raiteiltaan parisuhteen päättyessä. Nyt toki olen ollut naimisissa useamman vuoden, mutta kahden edellisen suhteen päättyessä hajosin täysin. Putosin molemmilla kerroilla sellaiseen tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen, että kesti vuosia nousta sieltä lääkkeiden ja osastohoidon avulla. Nyt on tosin ikääkin tullut ja vahvuutta muutenkin, joten en tiedä, miten nyt reagoisin, jos suhteeni päättyisi yllättäen. Toivottavasti en joudu ikinä sitä enää kokemaankaan. Sosiaalisia taitoja olen joutunut opettelemaan kantapään kautta. Joka päivä yritän olla parempi ihminen.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: seitsemän viisi kolme