Siis onko oikeasti ihmisille OLENNAINEN miinus, jos toinen on ollut naimisissa?

Vierailija kirjoitti:

Yleensä asiat on hyvä suhteuttaa ihmisen ikään. Jos joku on ollut kolmeenkymppiin mennessä kaksi kertaa naimisissa ja eronnut, niin sitten ajattelisin, että onko sillä joku ongelma. Mut jos tuohon ikään mennessä on kerran eronnut avioliitostaan, niin mitä ihmeellistä siinä on?

Vielä kaksvitosenakin ajattelee aika lapsellisesti omalla tavallaan. Ja joku voi olla päätynyt yksinhuoltajaksi tms. Kun eihän se elämä oikeasti mene niinkuin leffoissa??? Kolmikymppisenä ainakin itselle on tullut enemmän perspektiiviä katsoa asioita.

Itsekin olen yli 30-vuotiaana huomannut, että ihmisillä on taipumus toistaa virheitään. Aiemmin ajattelin että ne johtuvat sattumasta, mutta nyt ymmärrän että osa ihmisistä toistaa samaa kaavaa, joka tuo ongelmia heidän elämäänsä (esim. renttuihin ihastuminen ja naiivi ajatus että renttu muuttuisi rakkauden myötä).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi juuri avioero on iso miinus, mutta avoero ei?

Koska avoliitto ei ole lupaus mistään. Fiksu ja harkitseva ihminen kokeilee ensin avoliitossa ennen kuin lupaa. En pidä hyvänä sitäkään, jos muutetaan yhteen harkitsematta, mutta avoliitto ei kuitenkaan tarkoita muuta kuin että asutaan yhdessä.

Jos vannoo seurakunnan edessä tahtovansa ja muutaman vuoden päästä ei tahdokaan, niin väkisinkin tulee mieleen onko koskaan tahtonutkaan ja onko edes kunnolla harkinnut mitä vannoo.

Itse taas en luota ihmiseen joka kokeilee toista ihmistä. Luotan enemmän sellaiseen joka on valmis ottamaan riskin ja sitoutumaan.

Itse taas vierastan tuollaisia ensitreffit alttarilla -ihmisiä.

Ensitreffeistä alttarilla kirjoitit sinä. ..vähän eri asia kuin avioitua seurustelun jatkeena.

No mutta mitä muutakaan seurustelu on kuin kokeilua? Sinähän et luota ihmisiin, jotka haluavat kokeilla.

Seurustelu on luonteeltaan erilaista kuin asuminen samassa asunnossa ja arjen jakaminen. Toki on mahdollista avioitua myös muuttamatta yhteen, mutta itse ajattelen mallia jossa seurustelua seuraa avioituminen ja yhteenmuutto.

Mielestäni mallisi on turhaa vanhoillinen. Vuoden yhdessä asumisen aikana oppii toisesta paljon sellaista, minkä oppiminen muutoin kestäisi aika kauan. Jos asutaan erillään, näkee enemmän hyviä päiviä ja vähemmän huonoja. Yhdessä asuessa näkee millainen toinen on huonoina päivinä, miten käyttää rahaa jne. Kannustan rohkeammin kokeilemaan ennen sitoutumista niin ei tarvitse ostaa sikaa säkissä.

Tiedän sen olevan vanhoillinen näiltä osin, mutta sitten taas näkemykseni avioliitosta lienee vähemmän vanhoillinen. Pääasia lienee kuitenkin, että minun tavallani ajatteleva tuskin päätyy sen enempää avo - kuin avioliittoonkaan tavallasi ajattelevan kanssa ja toisinpäin - arvomaailmojen erothan selviäisivät jo viimeistään seurusteluvaiheessa, kun toinen ei muuttaisi yhteen ennen avioliittoa ja toinen ei avioituisi ennen yhdessä asumista.

Ehkä kerran naimisissa ja eronnut vielä menis? Mutta useamman kerran naimisissa ollut ja eronnut, olisi mulle nounou!

Kyllä se vähän käytetyltä vaikuttaa. Ja luonteeltaan ehkä lopulta hankalalta kun se oikea luonto vuosien mittaan tulee kuitenkin esiin. Totta kai voi olla eronnut myös ilman omaa syytä. Silloinkin tosin saattaa olla itse tyhmä.

Ei minua haittaa, vaikka hän olisi vieläkin naimisissa. Siitä tulee vain yksi lisäjännitysmomentti.

Lapsia tehty suhteisiin, joissa ei ole sitouduttu, ei kiva. Ja nuutenkin, en kaipaa uusperhettä.

Epäonnistunut avioliittoko on merkki harkintakyvyttömyydestä? Varmaan joskus onkin mutta monella myös käy vaikkapa niin että puoliso rakastuu toiseen ja lähtee. Ja kyllä, niin voi tapahtua myös sinulle jonka kumppani ei koskaan ikinä niin mielestäsi tekisi.

Mä olen eron jälkeen kutsunut itseäni aina sinkuksi ja sanonut suoraan ettei mihinkään vakavaan ole kiinnostusta. Joidenkin mielestä pitäisi käyttää itsestä nimitystä eronnut mutta mun elämässä on muutakin kuin entinen avioliitto, enkä halua että minut määritellään ihmisenä sen kautta.

Se on se ja sama mitä olet, olet yhteiskunnan silmissä tuomittava. Jos olet eronnut olet jämäpala. Jos taas nelikymppisenä yhä sinkku et ole tietenkään kenellekään kelvannut. Pitkä parisuhde tarkoittaa että et koskaan kuitenkaan tule pääsemään exästä yli ja lyhyet taas että olet helppo hoito. Suosittelen kaikkia pysymään kaukana koko parisuhdeympyröistä niin elämä helpottuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi juuri avioero on iso miinus, mutta avoero ei?

Koska avoliitto ei ole lupaus mistään. Fiksu ja harkitseva ihminen kokeilee ensin avoliitossa ennen kuin lupaa. En pidä hyvänä sitäkään, jos muutetaan yhteen harkitsematta, mutta avoliitto ei kuitenkaan tarkoita muuta kuin että asutaan yhdessä.

Jos vannoo seurakunnan edessä tahtovansa ja muutaman vuoden päästä ei tahdokaan, niin väkisinkin tulee mieleen onko koskaan tahtonutkaan ja onko edes kunnolla harkinnut mitä vannoo.

Itse taas en luota ihmiseen joka kokeilee toista ihmistä. Luotan enemmän sellaiseen joka on valmis ottamaan riskin ja sitoutumaan.

Itse taas vierastan tuollaisia ensitreffit alttarilla -ihmisiä.

Ensitreffeistä alttarilla kirjoitit sinä. ..vähän eri asia kuin avioitua seurustelun jatkeena.

No mutta mitä muutakaan seurustelu on kuin kokeilua? Sinähän et luota ihmisiin, jotka haluavat kokeilla.

Seurustelu on luonteeltaan erilaista kuin asuminen samassa asunnossa ja arjen jakaminen. Toki on mahdollista avioitua myös muuttamatta yhteen, mutta itse ajattelen mallia jossa seurustelua seuraa avioituminen ja yhteenmuutto.

Mielestäni mallisi on turhaa vanhoillinen. Vuoden yhdessä asumisen aikana oppii toisesta paljon sellaista, minkä oppiminen muutoin kestäisi aika kauan. Jos asutaan erillään, näkee enemmän hyviä päiviä ja vähemmän huonoja. Yhdessä asuessa näkee millainen toinen on huonoina päivinä, miten käyttää rahaa jne. Kannustan rohkeammin kokeilemaan ennen sitoutumista niin ei tarvitse ostaa sikaa säkissä.

Jaa-a, työpaikasta irtisanoutuminen ja uuden etsiminen, asuntojen myymiseen/ostamiseen/vuokraamiseen liittyvät kysymykset, kunnallisista luottamustehtävistä irtisanoutuminen... eipä tulisi mieleeni ihan vain kokeilla miehen kanssa yhteen muuttamista. Erittäin hyvin on ehditty nähdä niitä huonojakin päiviä myös nykyisellä mallilla, missä ollaan yhdessä viikonloput, lomat ja jonkin verran arkipäiviä kun toinen pystyy tekemään etätöitä. Neljäs vuosi on menossa eikä yhteen muuttaminen ole edelleenkään ajankohtaista. Jos muutetaan niin se tapahtuu sillä mielellä, että yhdessä myös pysytään loppuelämä.

Ainoastaan jos takana kaksi tai vielä useampi avioliitto. Kertoo harkintakyvyn ja elämänhallinnan puutteesta, varsinkin jos on eronnut kahdesti jo alle kolmekymppisenä (nyt tuli kyllä väkisin mieleen Ross).

Kyllähän eronnut on epäonnistunut avioliitossa, parinvalinta tai sitoutuminen menneet pieleen.

Miten se avioliitto nyt niin olennaisesti eroaa pitkästä parisuhteesta? Kuka seurustelee vuosikausia ajatellen, ettei ole yhdessä loppuelämää?

Vierailija kirjoitti:

Miten se avioliitto nyt niin olennaisesti eroaa pitkästä parisuhteesta? Kuka seurustelee vuosikausia ajatellen, ettei ole yhdessä loppuelämää?

Sepä. Jos on pitkässä parisuhteessa ajatuksella että vasta avioliitto tekisi suhteesta tärkeän, kertoo ihmisestä ikävää.

Toinen taas voi olla avoliitossa haluamatta avioitua ja pitää sitä elämänsä suhteena.

Asenne ratkaisee, ei muoto.

Tässä iässä se olisi jopa toivottavaa. En välttämättä olisi kovin kiinnostunut yli viisikymppisestä poikamiehestä.

Mä olen ilmeisesti tällainen keskustelussa parjattu henkilö. Seurustelin 19-vuotiaasta asti saman miehen kanssa, asuimme vuosia yhdessä ja olin 24 naimisiin mennessämme. Ajattelin, että vuosien yhdessä oleminen olisi tae toisen tuntemisesta. Ollessani 26-vuotias mies lähti toisen naisen matkaan (suhde oli alkanut pian naimisiinmenomme jälkeen) ja ilmoitti haluavansa erota. Mitä tuossa tilanteessa olisin voinut, pakottaa toisen jatkamaan liittoa? Yksi ihminen ei voi avioliittoa pelastaa.

Kukaan ei ole täydellinen, ei parisuhteessa olevat, eronneet eivätkä sinkut. Mäkin tein virheitä avioliitossani (mm. olin miehelle kuin hössöttävä äiti enkä tasavertainen kumppani, nalkutin kotitöistä). Olen ottanut virheistäni opikseni, mutta toisen ratkaisusta ja käytöksestä en kanna vastuuta. Jos mies on päättänyt pettää ja lähteä toisen matkaan, se on hänen ratkaisunsa.

Toivon, että ihmiset tässä keskustelussa ymmärtäisivät, että ero on lähes poikkeuksetta kipeä asia. Ero on voinut tulla toiselle yllättäen ja satuttaa syvältä. Eron takana voi olla väkivaltaa, pettämistä, päihdeongelmaa jne. Tällaisessa tilanteessa toisen syyllistäminen on kohtuutonta. Tällainen ero voi osua kenen tahansa kohdalle - en olisi itsekään uskonut, että olisin joskus eronnut. Omasta puolestaan voi tahtoa, mutta toisen puolesta ei.

Itse en uskonnollisista syistä voisi kuvitella ryhtyväni parisuhteeseen miehen kanssa joka olisi joskus ollut naimisissa paitsi jos miehen ex-vaimo olisi kuollut. Uskontoni mukaan siviiliero ei lopeta avioliittoa vaan se jatkuu siihen asti kunnes jompikumpi kuolee.

No mua ei voisi vähempää kiinnostaa. Toki jos olisi ollut vaikka neljä kertaa naimisissa, ikää 35 ja aina vika eksässä, niin kertoohan se omaa kieltään. Sarjapariutujilla on tarve saada kumppani lukittua itelle.

Mutta nää jotka vouhottaa siitä että toisen aiempi avioliitto olisi iso juttu, on niitä jotka vouhottaa myös "toisista kierroksista" jne. En pysty ymmärtämään tuota ajattelutapaa. 

Minun ensimmäinen avioliitto oli osoitus ennen kaikkea keskenkasvuisuudesta ja liittyi nuoreen ikään. Kyseessä oli nelivuotinen suhde, naimisissa olin 21-23-vuotiaana. Kyllähän jotkut 19-vuotiaana aloitetut suhteen kestävät hautaan saakka, mutta minä olin keskenkasvuinen ja halusin naimisiin. En edes osannut hävetä, kun erosin tuosta liitosta. Vasta muutama vuosi myöhemmin kun olin aikuisempi, ymmärsin kunnolla mitä oli tullut tehtyä. Sitten alkoi hävettää ja nolottaa senkin edestä. 

Tavatessani nykyisen miehen olin 29-vuotias. En ollenkaan enää se sama ihminen, joka nuorena oli törttöillyt todella nololla tavalla. Totta kai miestä huolestutti, kun kuuli minun olevan eronnut ja hän hieman epäröi uskaltaako luottaa minuun. Onneksi uskalsi, nyt ollaan oltu kohta jo 18 vuotta naimisissa.

ap on pikkutyttö, kasvatettu vapaasti, kuuin lintu liihoittaen kukasta kukkaan. Nyt törmännyt elämän realiteetteihn, ja siitäkös suuttui. Voi pientä. Onko huoli maineestasi?

Vierailija kirjoitti:

ap on pikkutyttö, kasvatettu vapaasti, kuuin lintu liihoittaen kukasta kukkaan. Nyt törmännyt elämän realiteetteihn, ja siitäkös suuttui. Voi pientä. Onko huoli maineestasi?

Öö... Haluaisitko nyt selventää, mitä tarkoitat elämän realiteeteilla ja maineella? En ole ap, mutta nyt on jo melko patologista vuodatusta...

Kieltämättä välillä harmittaa, että mies on ollut naimisissa. Lähinnä se harmitus liittyy meidän mahdolliseen hääjuhlaan. Tuntuu typerältä, että samat ihmiset ostaisi lahjat jo toisen kerran, anoppi pitäisi taas puheen ja taas otettaisiin samat kuvat joissa morsian on vaan eri. Haluaisin kovasti häät, mutta en tiedä pidämmekö sellaisia. Tiedän, että asiaa on typerä harmitella. En vaan sille mitään voi, että hääjuhlan järjestäminen toista kertaa tuntuu hassulta. Lapsiakin meillä jo on ja viime aikoina olenkin paljon sitä miettinyt, että mennäänköhän ikinä naimisiin vai ollaanko vaan avopuolisoita koko elämä.