Näen lapsiani vain kerran kuukaudessa

Kyllähän se aika törkeältä kuulostaa. Moni katuu lasten hankkimista, mutta hoitaa heidät silti ja asuu samassa taloudessa. Miten joku voi vain hylätä lapsensa, koska sitähän tuo on. Ei kerran kuukaudessa ole mitään. Ap:llä täytyy olla muitakin ongelmia kuin vain lapsiinsa kohdistuva inho.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se aika törkeältä kuulostaa. Moni katuu lasten hankkimista, mutta hoitaa heidät silti ja asuu samassa taloudessa. Miten joku voi vain hylätä lapsensa, koska sitähän tuo on. Ei kerran kuukaudessa ole mitään. Ap:llä täytyy olla muitakin ongelmia kuin vain lapsiinsa kohdistuva inho.

Moni isä hylkää lapsensa aivban täysin...sitä ei mitenkään ihmetellä?

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se aika törkeältä kuulostaa. Moni katuu lasten hankkimista, mutta hoitaa heidät silti ja asuu samassa taloudessa. Miten joku voi vain hylätä lapsensa, koska sitähän tuo on. Ei kerran kuukaudessa ole mitään. Ap:llä täytyy olla muitakin ongelmia kuin vain lapsiinsa kohdistuva inho.

En minä ole heitä hylännyt hylännyt. Olen toki etääiti, mutta en juokse heitä karkuun.. Paljon tässä on tekijöitä, eli yhdestä jutusta ei ole kiinni. Itse väsyin pahasti kun erosimme miehen kanssa (sain masennuksen/burn outin), siitä kesti toipua pitkään. Ezrkaannuimme lasten kanssa, kun olin niin pitkään poissaoleva ja oli todella vaikeaa rakentaa suhdetta heidän kanssaan samanalaiseksi mitä se oli.

Mies ei ole yhteistyökykyinen, eli ptää minua etäällä. Ei pyydä minua, tarvitse minun apua, halua minun apua. Pyytää äitinsä esim lasten joulujuhliin, mutta jättää kertomatta minulle milloin ne ovat. Sanotaanko näin; koen ettei minua tarvita heidän elämäänsä, eikä minua kaivata laisinkaan. Mies ei ole koko tämän kolmen vuoden aikana laittanut yhtäkään viestiä, missä kertoisi lastenjuttuja - eivät soita. On hyvin vaikea yksin rakentaa mitään, vaikka myönnän että minussakin on vikaa.

En vain oikein tunne enää lapsiani, eikä lapset minua. Eivätkä he rakasta minua samalla tavalla kuin isäänsä. Isäänsä he tarvitsevat ja ikävöivät.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se aika törkeältä kuulostaa. Moni katuu lasten hankkimista, mutta hoitaa heidät silti ja asuu samassa taloudessa. Miten joku voi vain hylätä lapsensa, koska sitähän tuo on. Ei kerran kuukaudessa ole mitään. Ap:llä täytyy olla muitakin ongelmia kuin vain lapsiinsa kohdistuva inho.

Moni isä hylkää lapsensa aivban täysin...sitä ei mitenkään ihmetellä?

Se on täysin eri asia, ihan jo biologian kannalta. Äiti kantaa lasta 9 kk ja synnyttää. Jo silloin, kun tulee raskaaksi, joutuu punnitsemaan pystyykö huolehtimaan lapsesta mahdollisesti myös silloin, jos parisuhde loppuu. Isä voi häipyä jo raskausaikana, muttei äiti voi jättää lasta synnytyslaitokselle jos ei satukaan äitiys kiinnostamaan.

Se, että emo hylkää jälkeläisen, ei ole tyypillistä useimmille nisäkkäille. Näissä tapauksissa on aina jokin häiriö taustalla. Ihmisillä kyseeseen tulee mielenterveysongelmat. Aihe on vieläkin tabu.

Etkö voi pyytää, että tapaisitte useammin? 

Vierailija kirjoitti:

Etkö voi pyytää, että tapaisitte useammin? 

Varmaankin voisin. En vain enää edes osaa olla heidän kanssaan normaalisti. Alkanut tuntumaan kuin jonkun vieraan lapset tulisivat minulle. Asumme nykyään eri kaupungeissakin, joten arjet ovat hankalampia.

 

Kovasti haluaisin, että tilanne olisi eri, mutta pelkään ettei tämä tule muuttumaan, ihan siitäkin syystä, etten itse pysty asioita muuttamaan. Tai  en koe että pystyisin. Jo viikonlopun aikana he kaipaavat isäänsä kovasti. Minua he eivät kuulemma kaipaa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se aika törkeältä kuulostaa. Moni katuu lasten hankkimista, mutta hoitaa heidät silti ja asuu samassa taloudessa. Miten joku voi vain hylätä lapsensa, koska sitähän tuo on. Ei kerran kuukaudessa ole mitään. Ap:llä täytyy olla muitakin ongelmia kuin vain lapsiinsa kohdistuva inho.

Moni isä hylkää lapsensa aivban täysin...sitä ei mitenkään ihmetellä?

Se on täysin eri asia, ihan jo biologian kannalta. Äiti kantaa lasta 9 kk ja synnyttää. Jo silloin, kun tulee raskaaksi, joutuu punnitsemaan pystyykö huolehtimaan lapsesta mahdollisesti myös silloin, jos parisuhde loppuu. Isä voi häipyä jo raskausaikana, muttei äiti voi jättää lasta synnytyslaitokselle jos ei satukaan äitiys kiinnostamaan.

Se, että emo hylkää jälkeläisen, ei ole tyypillistä useimmille nisäkkäille. Näissä tapauksissa on aina jokin häiriö taustalla. Ihmisillä kyseeseen tulee mielenterveysongelmat. Aihe on vieläkin tabu.

No niinhän se ap tuossa jo kirjoittikin, että on ollut haasteita mt-puolella. Case closed.

Mielenterveysongelmiin on apua tarjolla. Tämän jälkeen voi yrittää sitten korjata sitä suhdetta lapsiin, mikäli ei ole liian myöhäistä. Jonkun kymmenen erovuoden jälkeen se on jo varmaan hyvin haasteellista.

Kuulostaa ihan kamalalta 🙁

Tässä on vähän sama asia kyseessä, kuin ne nykyajan lukuisat vanhemmuutta katuvat äidit. Lähes kaikki heistä sairastavat vähintään masennusta, mutta haluavat kuvitella tuollaisen katumisen olevan muka jotenkin normaalia.

Ja tätä ei tietenkään saisi ääneen sanoa.

Apua on kuitenkin saatavilla ja sitä kannattaa hakea, koska lapsiin tuollaiset ajatukset vaikuttavat hyvin negatiivisella tavalla.

Kuulostaa minustakin kauhealta. Nyt olisi viimestään korkea aika ottaa itseään kunnolla niskasta kiinni ja rueta rakentamaan suhdetta uudestaan lapsiin, varmasti on vaikeaa aluksi kun olet antanut tilanteen mennä noinkin pitkälle mutta jos haluat olla mukana lasten elämässä on sinun ruettava aktiivisesti pitämään yheyttä ja sopivaan tapaamisia vaikka tuntuisi kuinka epämukavalle ja vieraalle. Jos et kehtaa vaivaa nähdä niin varmaan parepi lapsille että sinut unohtavat.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa minustakin kauhealta. Nyt olisi viimestään korkea aika ottaa itseään kunnolla niskasta kiinni ja rueta rakentamaan suhdetta uudestaan lapsiin, varmasti on vaikeaa aluksi kun olet antanut tilanteen mennä noinkin pitkälle mutta jos haluat olla mukana lasten elämässä on sinun ruettava aktiivisesti pitämään yheyttä ja sopivaan tapaamisia vaikka tuntuisi kuinka epämukavalle ja vieraalle. Jos et kehtaa vaivaa nähdä niin varmaan parepi lapsille että sinut unohtavat.

Niin, Tämän takia en oikein edes osaa pitää yhteyttä, koska ajattelen, että heidän on parempi olla ilman minua. En vain koe, että olen hyvä äiti. Jos pitäisi itseäni heille parhaimpana vanhempana, he asuisivat kanssani. Mutta uskon että heidän on olla paljon parempi ilman minua.

Kyllä nyt kuka vaan voi väsyä yhtäkkiä, ilman että on sen suurempia mt-ongelmia. Olin vuosia uurastanut koti-äitinä, yrittäjänä ja vaikka mitä muuta projektia siihen päälle ja yhtäkkiä vain kroppa ja pää sanoa hyvästit. Toipuminen oli todella hidasta ja edelleenkään en jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Jos ei tälläistä ole koskaan kokenut on vaikea ymmärtää miksi tai miten pystyn olla erossa lapsistani. En vaan voi myöskään "riistää" heitä isältään ja vaatia heitä viettämään enemmän aikaa kanssani, jos he eivät ole siihen tottuneet. Eikä heidän isänsäkään enää "antaisi" minulle 50/50 vanhemmuutta ja ymmärrän täysin kyllä.

Kuka teistä äideistä antaisi yhtäkkiä poissaolevan isän tulla "täysipäiväiseksi" vanhemmaksi?

Ap

Kuulostaa siltä, että lasten olisi parempi olla reilusti vain ilman äitiään. Olkoot isänsä kanssa, kun tähän on normaali suhde. Äidistä ei ole nyt mihinkään eikä hän lasten kanssa ole, joten olkoon sitten kokonaan erossa lapsistaan.

Vierailija kirjoitti:

Yhden viikonlopun kerrallaan.

Olen siis äiti. Mitä mieltä olet minusta? Tai mikä on ensimmäinen ajatuksesi?

Lähdin pois, kun nuorimmainen oli parivuotias. Pelkään, että lapseni vihaavat minua aikuisena. Mutta en osaa enää korjata asiaa. Nuorimmainen nykyään 5v.

Eihän tuo kovin hyvä tilanne voi olla. Tiedän perheen jossa lapset asuivat pitkään isällään, eivät nähneet edes kerran kuukaudessa eivätkä lapset käyneet äidillään. Kouluikäisinä muuttivat sitten kuitenkin äidilleen, ja teini-ikäisinä taas pois. Voi se niinkin käydä, jos halutaan.

Huomaa myös, että sun näkökulma asiaan on hyvin rajallinen. Näytät miettivän asiaa sen perusteella mitä nyt on, miten asiat ei ole enää niin kuin ennen, mitä se vaatisi että asiaa muutetaan nyt ja mitä lapset tai isänsä nyt siihen sanoo. Mutta vanhempana sun täytyy miettiä lasten koko elämän kannalta. Vaikka nyt heille voisi olla "helpompaa" että ei tarvitsisi vaivautua etäisen äidin kanssa, myöhemmin jonkinlainen suhde äitiin on tärkeä ihan heidän oman yksilöksi kasvunsa kannalta.

On ihan ymmärrettävää että lapset vierastaa, mutta eihän se voi muuttua jos annat heikoksi käyneen suhteen nyt vain kuolla pois. Et voi mistään tietää, onko se suhde nyt niin heikko, se on mitä se on kun muutama vuosi olette olleet vähissä yhteyksissä, mutta ei se vielä ole mennyttä. Viiden vuoden päästä voi olla vaikeaa, mutta ei sittenkään mahdotonta. Siihen verrattuna lapset olisi nyt vielä nuoria ja heidän maailmaansa voi olla helppo päästä sisään. Mutta totta kai joudut kohtaamaan kipeitä asioita. Jos kuitenkin jätät asian käsittelemättä, tuskin tulet ikinä pääsemään yli siitä, että jätit vaan lapset etäisiksi, se tulee vaivaamaan sua loppuikäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa minustakin kauhealta. Nyt olisi viimestään korkea aika ottaa itseään kunnolla niskasta kiinni ja rueta rakentamaan suhdetta uudestaan lapsiin, varmasti on vaikeaa aluksi kun olet antanut tilanteen mennä noinkin pitkälle mutta jos haluat olla mukana lasten elämässä on sinun ruettava aktiivisesti pitämään yheyttä ja sopivaan tapaamisia vaikka tuntuisi kuinka epämukavalle ja vieraalle. Jos et kehtaa vaivaa nähdä niin varmaan parepi lapsille että sinut unohtavat.

Niin, Tämän takia en oikein edes osaa pitää yhteyttä, koska ajattelen, että heidän on parempi olla ilman minua. En vain koe, että olen hyvä äiti. Jos pitäisi itseäni heille parhaimpana vanhempana, he asuisivat kanssani. Mutta uskon että heidän on olla paljon parempi ilman minua.

Kyllä nyt kuka vaan voi väsyä yhtäkkiä, ilman että on sen suurempia mt-ongelmia. Olin vuosia uurastanut koti-äitinä, yrittäjänä ja vaikka mitä muuta projektia siihen päälle ja yhtäkkiä vain kroppa ja pää sanoa hyvästit. Toipuminen oli todella hidasta ja edelleenkään en jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Jos ei tälläistä ole koskaan kokenut on vaikea ymmärtää miksi tai miten pystyn olla erossa lapsistani. En vaan voi myöskään "riistää" heitä isältään ja vaatia heitä viettämään enemmän aikaa kanssani, jos he eivät ole siihen tottuneet. Eikä heidän isänsäkään enää "antaisi" minulle 50/50 vanhemmuutta ja ymmärrän täysin kyllä.

Kuka teistä äideistä antaisi yhtäkkiä poissaolevan isän tulla "täysipäiväiseksi" vanhemmaksi?

Ap

Kai siinä välissä on jotain muitakin vaihtoehtoja kuin olla täysipäiväinen vanhempi tai olla kokonaan näkemättä lapsiaan?

Aloittaisit vaikka keskustelemalla mahdollisuudesta ottaa lapset luoksesi joka toinen viikonloppu, endi kesänä sitten vaikka koko viikoksi lomalla.

Jos todella haluat vielä oppia tuntemaan lapsesi, niin kyllä sun on tässä nyt oltava se aktiivisin osapuoli. Mikä estää sua soittamasta vaikka joka toinen ilta ja kyselemään kuulumisia?

Miksi se olisi sun entisen miehen tehtävä?

Kuulostaa kuitenkin mun korvaani siltä, että vaikka mitä sulle ehdottaa, keksit kaikkeen kyllä jonkun tekosyyn.

Mutta omapa on asiasi, usko pois, sinä se tässä suurin häviäjä olet ja vaan oman toimintasi vuoksi.

Voi kunpa asioista päättävät tajuaisivat tämän. Olen nähnyt miten joku suorastaan feikkihymyilee miten lapsilla on niin hyvä sijaiskoti. Mä luisun vaan alemmas ilman lapseani. Mun lapsi on mun lapsi ja siksi niin fiksu ja hurmaava!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa minustakin kauhealta. Nyt olisi viimestään korkea aika ottaa itseään kunnolla niskasta kiinni ja rueta rakentamaan suhdetta uudestaan lapsiin, varmasti on vaikeaa aluksi kun olet antanut tilanteen mennä noinkin pitkälle mutta jos haluat olla mukana lasten elämässä on sinun ruettava aktiivisesti pitämään yheyttä ja sopivaan tapaamisia vaikka tuntuisi kuinka epämukavalle ja vieraalle. Jos et kehtaa vaivaa nähdä niin varmaan parepi lapsille että sinut unohtavat.

Niin, Tämän takia en oikein edes osaa pitää yhteyttä, koska ajattelen, että heidän on parempi olla ilman minua. En vain koe, että olen hyvä äiti. Jos pitäisi itseäni heille parhaimpana vanhempana, he asuisivat kanssani. Mutta uskon että heidän on olla paljon parempi ilman minua.

Kyllä nyt kuka vaan voi väsyä yhtäkkiä, ilman että on sen suurempia mt-ongelmia. Olin vuosia uurastanut koti-äitinä, yrittäjänä ja vaikka mitä muuta projektia siihen päälle ja yhtäkkiä vain kroppa ja pää sanoa hyvästit. Toipuminen oli todella hidasta ja edelleenkään en jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Jos ei tälläistä ole koskaan kokenut on vaikea ymmärtää miksi tai miten pystyn olla erossa lapsistani. En vaan voi myöskään "riistää" heitä isältään ja vaatia heitä viettämään enemmän aikaa kanssani, jos he eivät ole siihen tottuneet. Eikä heidän isänsäkään enää "antaisi" minulle 50/50 vanhemmuutta ja ymmärrän täysin kyllä.

Kuka teistä äideistä antaisi yhtäkkiä poissaolevan isän tulla "täysipäiväiseksi" vanhemmaksi?

Ap

Kai siinä välissä on jotain muitakin vaihtoehtoja kuin olla täysipäiväinen vanhempi tai olla kokonaan näkemättä lapsiaan?

Aloittaisit vaikka keskustelemalla mahdollisuudesta ottaa lapset luoksesi joka toinen viikonloppu, endi kesänä sitten vaikka koko viikoksi lomalla.

Jos todella haluat vielä oppia tuntemaan lapsesi, niin kyllä sun on tässä nyt oltava se aktiivisin osapuoli. Mikä estää sua soittamasta vaikka joka toinen ilta ja kyselemään kuulumisia?

Miksi se olisi sun entisen miehen tehtävä?

Kuulostaa kuitenkin mun korvaani siltä, että vaikka mitä sulle ehdottaa, keksit kaikkeen kyllä jonkun tekosyyn.

Mutta omapa on asiasi, usko pois, sinä se tässä suurin häviäjä olet ja vaan oman toimintasi vuoksi.

Mä en ole missään sanonut etten olisi häviäjä. Sehän minua harmittaa, etten ole enää äiti. En koskaan tule olemaan sellaine äiti mikä haluaisin olla. Olen antanut tämän mennä jo liian pitkälle. Ja se on hyvin vaikea muuttaa yksin, kun eksä ei ole niin yhteistyökykyinen eikä hän halua, että otan edes enemmän vastuuta.

Enkä missään sanonut, etten näe lapsiani koskaan. Näen heitä kerran kuussa. Tai enemmän, jos on tarve, mutta sovittu viikonloppu on kerran kuussa. Ennen he olivat joka toinen viikko, mutta se oli todella rankkaa lapsillekin, kun ei ollut yhtä tukipistettä, vaan kaikki tavarat olivat eri paikoissa ja.. Se oli vain lapsille huonoksi. Tuntui ettei he koskaan tienneet mihin he menevät yöksi tai kuka heidät hakee. Siksikin tämä on mennyt tähän että lapset ovat isällään enemmän, ja kun hän niin kovasti on minua vastaa ja itsellä on voimat poikki.. En tiedä.

Tiesin, että tästä tulee paskamyrsky, eikä kukaan ymmärrä :)

Ehkä pahin on, että tiedän, etten enää ikinä pääse kokemaan äitiyttä. En saa tehdä enää lapsia, kun en näe tarpeeksi edellisiäkään. Tai en usko, että voin olla onnellinen, jos lapset eivät ole luonani. Rankaisen itseäni kokoajan tästä asiasta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se aika törkeältä kuulostaa. Moni katuu lasten hankkimista, mutta hoitaa heidät silti ja asuu samassa taloudessa. Miten joku voi vain hylätä lapsensa, koska sitähän tuo on. Ei kerran kuukaudessa ole mitään. Ap:llä täytyy olla muitakin ongelmia kuin vain lapsiinsa kohdistuva inho.

Moni isä hylkää lapsensa aivban täysin...sitä ei mitenkään ihmetellä?

Se on täysin eri asia, ihan jo biologian kannalta. Äiti kantaa lasta 9 kk ja synnyttää. Jo silloin, kun tulee raskaaksi, joutuu punnitsemaan pystyykö huolehtimaan lapsesta mahdollisesti myös silloin, jos parisuhde loppuu. Isä voi häipyä jo raskausaikana, muttei äiti voi jättää lasta synnytyslaitokselle jos ei satukaan äitiys kiinnostamaan.

Se, että emo hylkää jälkeläisen, ei ole tyypillistä useimmille nisäkkäille. Näissä tapauksissa on aina jokin häiriö taustalla. Ihmisillä kyseeseen tulee mielenterveysongelmat. Aihe on vieläkin tabu.

Itse asiassa voi jättää, synnäriltä lapsi toimitetaan sossun kautta sijaiskotiin. Ei äitiä kukaan äidiksi voi pakottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa minustakin kauhealta. Nyt olisi viimestään korkea aika ottaa itseään kunnolla niskasta kiinni ja rueta rakentamaan suhdetta uudestaan lapsiin, varmasti on vaikeaa aluksi kun olet antanut tilanteen mennä noinkin pitkälle mutta jos haluat olla mukana lasten elämässä on sinun ruettava aktiivisesti pitämään yheyttä ja sopivaan tapaamisia vaikka tuntuisi kuinka epämukavalle ja vieraalle. Jos et kehtaa vaivaa nähdä niin varmaan parepi lapsille että sinut unohtavat.

Niin, Tämän takia en oikein edes osaa pitää yhteyttä, koska ajattelen, että heidän on parempi olla ilman minua. En vain koe, että olen hyvä äiti. Jos pitäisi itseäni heille parhaimpana vanhempana, he asuisivat kanssani. Mutta uskon että heidän on olla paljon parempi ilman minua.

Kyllä nyt kuka vaan voi väsyä yhtäkkiä, ilman että on sen suurempia mt-ongelmia. Olin vuosia uurastanut koti-äitinä, yrittäjänä ja vaikka mitä muuta projektia siihen päälle ja yhtäkkiä vain kroppa ja pää sanoa hyvästit. Toipuminen oli todella hidasta ja edelleenkään en jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Jos ei tälläistä ole koskaan kokenut on vaikea ymmärtää miksi tai miten pystyn olla erossa lapsistani. En vaan voi myöskään "riistää" heitä isältään ja vaatia heitä viettämään enemmän aikaa kanssani, jos he eivät ole siihen tottuneet. Eikä heidän isänsäkään enää "antaisi" minulle 50/50 vanhemmuutta ja ymmärrän täysin kyllä.

Kuka teistä äideistä antaisi yhtäkkiä poissaolevan isän tulla "täysipäiväiseksi" vanhemmaksi?

Ap

Kai siinä välissä on jotain muitakin vaihtoehtoja kuin olla täysipäiväinen vanhempi tai olla kokonaan näkemättä lapsiaan?

Aloittaisit vaikka keskustelemalla mahdollisuudesta ottaa lapset luoksesi joka toinen viikonloppu, endi kesänä sitten vaikka koko viikoksi lomalla.

Jos todella haluat vielä oppia tuntemaan lapsesi, niin kyllä sun on tässä nyt oltava se aktiivisin osapuoli. Mikä estää sua soittamasta vaikka joka toinen ilta ja kyselemään kuulumisia?

Miksi se olisi sun entisen miehen tehtävä?

Kuulostaa kuitenkin mun korvaani siltä, että vaikka mitä sulle ehdottaa, keksit kaikkeen kyllä jonkun tekosyyn.

Mutta omapa on asiasi, usko pois, sinä se tässä suurin häviäjä olet ja vaan oman toimintasi vuoksi.

Mä en ole missään sanonut etten olisi häviäjä. Sehän minua harmittaa, etten ole enää äiti. En koskaan tule olemaan sellaine äiti mikä haluaisin olla. Olen antanut tämän mennä jo liian pitkälle. Ja se on hyvin vaikea muuttaa yksin, kun eksä ei ole niin yhteistyökykyinen eikä hän halua, että otan edes enemmän vastuuta.

Enkä missään sanonut, etten näe lapsiani koskaan. Näen heitä kerran kuussa. Tai enemmän, jos on tarve, mutta sovittu viikonloppu on kerran kuussa. Ennen he olivat joka toinen viikko, mutta se oli todella rankkaa lapsillekin, kun ei ollut yhtä tukipistettä, vaan kaikki tavarat olivat eri paikoissa ja.. Se oli vain lapsille huonoksi. Tuntui ettei he koskaan tienneet mihin he menevät yöksi tai kuka heidät hakee. Siksikin tämä on mennyt tähän että lapset ovat isällään enemmän, ja kun hän niin kovasti on minua vastaa ja itsellä on voimat poikki.. En tiedä.

Tiesin, että tästä tulee paskamyrsky, eikä kukaan ymmärrä :)

Ehkä pahin on, että tiedän, etten enää ikinä pääse kokemaan äitiyttä. En saa tehdä enää lapsia, kun en näe tarpeeksi edellisiäkään. Tai en usko, että voin olla onnellinen, jos lapset eivät ole luonani. Rankaisen itseäni kokoajan tästä asiasta.

Ap

Ja taas lisää selityksiä miksei voi ottaa lapsia joka toinen viikonloppu. Seli seli seli. Sä vaan yrität koko ajan selittää meille ja itsellesi, ettei vika ole sinussa. Ja tasan tarkkaan se on. Joo, se voi ens alkuun olla hankalaa ja vaikeaa, mutta yrittämättä se ei varmasti onnistu ikinä. Sä olet äiti ja sun velvollisuus on yrittää eikä lyödä hanskoja tiskiin. Kuten sä nyt olet tehnyt ja pistänyt sen vielä lasten syyksi. Sä et tapaa lapsiasi kuin kerran kuussa koska lapset sitä ja lapset tätä. Myönnä nyt että sä et tapaa niitä koska SÄ olet ihan itse niin päättänyt. Sä olet ulkoistanut itsesi lasten elämästä, ei lapset eikä  ex vaan SINÄ.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etkö voi pyytää, että tapaisitte useammin? 

Varmaankin voisin. En vain enää edes osaa olla heidän kanssaan normaalisti. Alkanut tuntumaan kuin jonkun vieraan lapset tulisivat minulle. Asumme nykyään eri kaupungeissakin, joten arjet ovat hankalampia.

 

Kovasti haluaisin, että tilanne olisi eri, mutta pelkään ettei tämä tule muuttumaan, ihan siitäkin syystä, etten itse pysty asioita muuttamaan. Tai  en koe että pystyisin. Jo viikonlopun aikana he kaipaavat isäänsä kovasti. Minua he eivät kuulemma kaipaa..

No paskahan olet.